Hyvästi Suomi

Länsi-pasila

 

Aika on rientänyt ja niin riensin minäkin takaisin kotiini. Vuosi vuodelta huomaan yhä enemmän olevani vieras Suomessa. Olen muuttumassa turistiksi, joka tuntee kyllä maan, mutta sen vanhentuneen version. Suomi vuonna 2009 oli melko erilainen kuin Suomi 2026. Vieraantuminen ja kelkan kyydistä putoaminen on tapahtunut vaivihkaa.

Kaikenlaisia tuntemuksia pompsahtaa nykyään pintaan, kun Suomesta lähtee. Niitä on vaikea kuvailla. Kyse on eräänlaisesta haikeudesta ja luopumisesta. Sen ymmärtämisestä, että yksi kerrallaan side sinne katkeaa. Kun kaikki siteet (jäljellä on enää oikeastaan yksi) ovat katkenneet, onko minulla enää motivaatiota tulla sinne…

Helsingin tuomiokirkko

En tunne itseäni yksinäiseksi koskaan paitsi Suomessa käydessäni. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että suurin osa ystävistäni on kaikonnut näiden vuosien aikana. En voi väittää, että olisin itsekään maailman ahkerin yhteydenpitäjä, mutta mutta… Ei ole ollut moni muukaan. Tämä lienee yleinen “kohtalo” kauan muualla oleskelleelle, ellei satu olemaan erityisen ulospäinsuuntautunut. En ole.

Noh, life goes on. Turha vinkua, päivääkään en ole katunut muuttoa pois. Todennäköisesti ne ystävyyssuhteet, jotka ovat katkenneet, olisivat katkenneet joka tapauksessa jossain vaiheessa.

Itä-Pasila

 

Ettei nyt luulla, että kärsin Suomessa, niin ei – en kärsinyt. Minulla oli ihan riittävästi menoa ja puuhaa. Viime kesän osalta (Covid-tartunta) jäi lähes kaikki tekemättä, nyt sain tehtyä kaikenlaista. En ole edelleenkään “oma itseni” eli sellainen kuin olin ennen tätä riesaa, mutta fyysistä toipumista on tapahtunut isoin harppauksin. Henkisellä tasolla otaksun, ettei minusta koskaan tule samaa kuin ennen. Osa siitä ihmisestä kuoli Long Covidin myötä. Synnyn uudelleen, en vielä tiedä millainen minusta tulee.

Ruiskumestarin talon pihalla

Ruiskumestarin talossa

 

 

Sitten lukukuulumisiin:

Suomessa ehdin vielä lukea Irene Zidanin romaanin Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024). Pidin kirjasta, mutta olisin kaivannut siihen enemmän sitä isä-tytär-suhdetta. Isän irrallisuus ja kaipuu kotimaahansa tulee ilmi, mutta muuten isä pysyy suljettuna. Amirakaan ei osaa puhua, hänkin vaikenee. Näin lukijana olisin toivonut hieman enemmän avoimmuutta, vaikka toisaalta ymmärrän, että kyseessä ovat kipupisteet, joista ei varmaankaan puhuta eikä niitä käsitellä edes perheen sisällä.

Matkakirjana minulla oli Tayrari Jonesin Silver Sparrow, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.

Purkutaidenäyttely, Helsinki