Hae tästä blogista

torstai 25. kesäkuuta 2026

Sodanjälkeinen kolmiodraama Vietnamissa

 

Duong Thu Huong: No Man’s Land
alkuper. Chốn vắng, 2002
Hyperion East, 2005
vietnamista englannintanut Nina McPherson ja Phan Huy Duong
s. 450

Huomio:
tämä postaus sisältää mietoja juonipaljastuksia. Osa on mielestäni ennalta arvattavia, mutta varoituksen sana nyt kuitenkin. Tätä ei-juonivetoista romaania on mahdoton käsitellä, ellei avaa joitakin yksityiskohtia. Kokonaisuuden kannalta ovat mielestäni melko merkityksettömiä, koska itse tapahtumia tärkeämpää on se, miten niitä käsitellään ja vatvotaan.


Sota katkaisee nuoren Bonin elämän ja unelmat. Hän lähtee sotaan jättäen taakseen tuoreen vaimonsa Mienin, jonka kansa lempi ei ehtinyt kauan leiskua. 

Vietnam, 1975. Sota on juuri päättynyt.

On kulunut kolmisentoista vuotta siitä, kun Bon jätti taakseen kotikylänsä (nimetty yleisesti vain Mountain Hamletiksi) ja Mienin. Bon palaa Mountain Hamletiin haavoittuneena ja rutiköyhänä aikeenaan jatkaa elämäänsä Mienin kanssa siitä, mihin se ennen sotaa jäi.

Vaan Mienillä on uusi aviomies Hoan, ja poika Hanh. Mien ja koko kylä ovat eläneet uskossa, että Bon on kuollut aikoja sitten rintamalla. Ei käy kuitenkaan kiistäminen etteikö Bon olisi urhoollinen sotilas, jonka panosta maalle ei voi ohittaa. Mienin on tehtävä valinta (avio)miesten välillä ja kylän vanhin muistuttaa, että Bonin uroteot on pidettävä mielessä päätöstä tehdessä.

Tästä alkaa triangelidraama, joka suistaa kaikkien kolmen elämät raiteiltaan. Otaksun, että kunniallisuus ja mahdollisesti Mienin kokema paine (joko kuviteltu tai todellinen) kyläläisten taholta saa hänet tekemään tuhoon tuomitun valinnan – hän palaa Bonin luokse.

On vaikea käsittää Mienin päätöstä, ellei sen tosiaan ajattele liittyvän kunniaan ja ehkä joihinkin perinteisiin. Mienin ja Hoanin suhde on nimittäin erikoislaatuisen kaunis ja pariskunta on kokenut kaikenlaista yhdessä. On selvää, että molemmat – rakastamisen lisäksi – kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. 

Mutta Mienin valintaan ei Hoanilla ole mitään sanomista. Hoan ilmeisesti ymmärtää jollakin tasolla Mienin päätöksen eikä vaikuta siitä edes järin yllättyneeltä. Ehkä hänkin aluksi ajattelee, että kunnian nimissä niin on tehtävä. Koska Bon on ensimmäinen aviomies ja vieläpä sotasankari, ei ole muuta vaihtoehtoa.

On selvää, ettei Mienillä enää ole rakkaudellisia tunteita Bonia kohtaan. Heidän suhteestaan on kulunut yli kymmenen vuotta eivätkä he edes ehtineet olla yhdessä kuin jokusen kuukauden ennen kuin sota heidät erotti. En voi olla ajattelematta, miten itsekäs ja harhainen Bon on palatessaan yli vuosikymmenen kuluttua kuvitellen voivansa vaatia Mienin itselleen ja jatkaa siitä, mihin he joskus jäivät. Ei mikään – edes ihmiset – ole enää samaa.

Bonilla ei ole mitään muuta kuin Mien. Tai niin Bon jääräpäisesti ajattelee. Kun välähdyksiä Bonin sotavuosista avautuu, käy selväksi että Bonilla olisi ollut useitakin risteyksiä, joissa valita toisenlainen tie. Toisaalta sodan brutaalisuus on traumatisoinut Bonin eikä hän ajattele selkeästi.

Kirjailija yrittää olla neutraali, antaa lukijan itse valita puolensa, mikäli niin haluaa tehdä.

Bonin (sota)taustan takia häntä pitäisi kai sääliä. Edes hippusen. Minulta ei oikein sääliä irtoa. Bon saa useitakin mahdollisuuksia ja häntä tuetaan, mutta hän ei jaksa tai halua tarttua annettuun apuun. Hänen päähänsä mahtuu lähinnä Mien ja se, miten hän voisi omistaa Mienin kokonaan. Koska silloin hänen elämänsä ilmeisesti palaisi raiteilleen ja sodan kauhutkin unohtuisivat. Tuntuu ettei Bon kykene ajattelemaan kuin itseään, omia (pakkomielteisiä) tunteitaan. Muiden tunteet ja elämät – mitä niistä.

Hoanin pitkämielisyys ja rakkaus Mieniä kohtaan on liikuttavaa. Kunnes sekin mielestäni hieman tahraantuu. Hoan päätyy käsittelemään eroaan Mienistä porttolassa, koska paneskelu on vissiin ainoa tapa käsitellä tunteita. Käy mielessä, että kirjailija on halunnut piirtää muuten niin kunnolliselle Hoanille edes yhden kyseenalaisen piirteen laittamalla hänet ajattelemaan kyrvällään.

Koin että nämä ilotalotouhut eivät oikein istu Hoanin persoonaan ja itse asiassa Hoan itsekin on vähän yllättynyt. Että miten ihmeessä tällainen hienostunut mies sortuu panemaan porttoa saastaisen korttelin saastaiseen huoneeseen. Mainehan siinä menisi, jos kiinni jäisi. 

Mainittakoon, että minua ei sinänsä häiritse bordellitouhut, mutta Hoanin kohdalla en vain mitenkään voi ymmärtää niitä. Kenties minussa asuu pieni romantikko (tai sitten järki-ihminen), joka olisi odottanut Hoanilta hieman enemmän, jotain. En tiedä mitä. Ehkä yläpäällä ajattelua. Toisaalta varmasti tieto siitä, että Mien joutuu viettämään yönsä Bonin makuukammarissa, hieman ahdistaa Hoania. 

No Man’s Land osoittautui varsin erilaiseksi kuin kuvittelin. En varsinaisesti tiedä, mitä kirjalta odotin mutta en ainakaan tällaista ihmissuhdevatvomista. Kirjan alku on kiehtova ja pitää otteessaan, vaikkei juuri mitään tapahdu ja sivupoluille pompsahdetaan milloin mistäkin syystä ja niillä viivytään juuri niin kauan kuin viivytään.

Varsin runsas romaani siis kaiken muun paitsi juonen tiimoilta enkä mainitse tätä sinänsä negatiivisessa mielessä. Tämän luki loppuun ihan helposti ja mielenkiinto pysyi yllä joskin eriasteisena läpi koko kirjan. Kliimaksi jäi kuitenkin puuttumaan. Eittämättä tässä on kyllä teos, jonka miljöö, tunnelma ja henkilöt jäävät mieleen todella pitkäksi aikaa.

Duong Thu Huongilta on käännetty englanniksi muutamia muitakin romaaneja ja kyllä ne mielelläni luen, jos käsiini saan. 

9 kommenttia:

  1. Eipä taida tulla tähänkään kirjaan tartuttua. Jotenkin en jaksa rikkinäisiä ihmisiä, vaikka me kaikki varmaan olemme jollain tasolla vinossa.
    Juonipaljastukset eivät häiritse ollenkaan. Eihän tuosta kirjasta olisi voinut oikein kirjoittaa mitään, jos ei olisi kertonut, mitä tapahtuu. Ei minulla riittäisi kärsivällisyys koko kirjan lukemiseen kuitenkaan. Huomaan kelaavani elokuviakin nykyään, jos tarina tuntuu tyhjältä. Ennätys lienee jotain parin tunnin elokuva vartissa... Ainakin tuntui, etten menettänyt mitään ja pysyin juonessa mukana oikein hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan henkilöistä lähinnä Bon on rikkinäinen ja hän sotkee toistenkin elämät siinä sivussa. En tiedä olisinko itsekään lukenut juuri nyt tätä kirjaa, jos olisin tiennyt siitä hieman enemmän. Toisaalta hyvä, etten tiennyt koska kyllä se minulle oli ihan lukemisen arvoinen romaani.

      Parin tunnin elokuva vartissa kuulostaa hyvin aikatehokkaalta :D Itse jätän mieluummin kirjan (tai elokuvan – tosin harvemmin elokuvia katselen) kesken kuin esim. harpon tai pikakelaan.

      Poista
  2. Ajatukseni kirjaa kohtaan muuttui täysin erinomaista tekstiäsi lukiessa. Ensin ajattelin, että hyi olkoon, kuinka ankea aihe. Mutta kerroit niin kiinnostavasti kirjasta ja omista tulkinnoistasi, että mielenkiinto vääjäämättä heräsi. Tällaisia tarinoitahan mahtuu tosielämään, ihan Suomen viime sotiinkin. Taas yksi inhimillisen tragedian muoto, mitä sota aiheuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi! Alkuasetelma tässä kieltämättä on melko apea ja epämiellyttäväkin, mutta taitaa tosiaan olla todellinen tilanne monille sota-aikoina – siis ainakin ennen muinoin, kun tiedonkulku ei ollut erityisen tehokasta saati luotettavaa.

      Poista
  3. Alkuasetelma kuulosti hyvinkin kiinnostavalta, tuli mieleen Taylor Jenkins Reidin kirja Vain kahdesti elämässä jossa myös pitää valita kahden miehen välillä kun ensimmäinen yllättäen löytyy. Pidin siitä paljon, kun sitä kuunnellessa alkoi ihan väkisinkin miettiä mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa. Kaikkea niiden ihmisten takana ei tietenkään lyödä pöytään heti kättelyssä, vaan paljastetaan vähitellen, joten oma mielipidekin voi vaihdella sen mukaan. Tässä vietnamilaiskirjassa alkoi tuo bordelliosa töksähtää, mutta katsoin silti kirjaston, Storytelin ja Spotifyn, ei löytynyt mitään muutakaan häneltä englanniksi, harmi. Kiinasta löytää niin helposti enkuksi, mutta olisi kiva löytää muistakin Aasian maista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan muistakin kuin Kiinasta ja Japanista, jälkimmäistä on suomennettukin viime aikoina aika hyvin. Kaikki suomennetut japanilaiskirjat viime ajoilta vain tahtoo olla hyvin samantyyppistä feelgoodia kahviloista ja kirjakaupoista.

      Poista
    2. Olen tuosta Reidin kirjasta kuullut (kirjailija on nimenä tuttu), mutta en ole päättänyt viitsinkö lukea. Ehkäily jatkuu edelleen.

      Japanista enkuksi käännetään onneksi muutakin kuin ”healing fictionia”, vaikka kys. genren kirjoja on muutamien viimeisten vuosien aikana alettu enkuntaa oikein urakalla. Itse en ole kys. genren ylin ystävä, vaikka sitä valikoidusti luenkin.

      Poista
  4. Mielenkiintoista. Olen asunut Vietnamissa lähes neljä vuotta ja tutustunut moneen vietnamilaiseen. Sotakokemukset tulivat esiin, kun tuttavuus oli lujittunut. Moni tutuistani oli ollut vankileirillä, ja suku joutunut vauraudesta köyhyyteen. Vuodesta 1975 ei ole kovin pitkä aika ja monen viisikymppisen vanhemmatkin ovat eläneet moniavioisessa suhteessa tai siis monivaimoisessa suhteessa. Myös bordellit ovat olleet noina vuosina yleisiä, jenkkien jäljiltä ja ehkäpä ihan muutoinkin. Parisuhdeajattelu ja velvollisuudentunto sukua kohtaan ovat melkoisen erilaista siinä kulttuurissa. Tästä kirjasta en ollut kuullutkaan, kiitos esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailija on erittäin tunnettu Vietnamissa, hänen taustansa on myös "värikäs". Mielelläni lukisin lisääkin häneltä.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.