Hae tästä blogista

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden viimeiset

Haluan esitellä vielä vuoden mattimyöhäiset eli kirjat, jotka luin mutta joista en todennäköisesti saa kunnon postauksia aikaiseksi. En edes Kankimäen inspiroivasta kirjasta, vaikka tarkoitukseni oli.

Minuun iski eilen salakavalasti flunssa - minuun, joka en noin ikinä saa mitään "kulkutauteja". No, onnekas olen kun ei tarvitse tällaisista usein kärsiä.


Aloin viime vuonna lukea Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013, s. 380) peräti kaksi kertaa, mutta vasta toisella kerralla sain kirjasta otteen ja se olikin menoa sitten. Kirja olikin hyvin erilainen kuin olin kuvitellut: se on mielestäni enemmänkin matkapäiväkirja (sekä ihan konkreettisesti että psyykkisesti) kuin varsinainen tietokirja, vaikka kirjan punainen lanka ja keskipiste onkin Sei Shōnagon ja hänen oletettu elämänsä. Täälläpäin kirja löytyisi non-fiction-osastolta.

Pidin kovasti Asioita jotka jne... ja Kankimäen paneutuminen aiheeseensa ihastutti ja inspiroi - suorastaan innosti - minuakin. En ole ollut järin kiinnostunut Heian-kaudesta enkä ole lukenut Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa, vaikka toki siitä ole tietoinen. Murasaki on kuitenkin minulle tutumpi, sillä olen katsonut joskus The Tale of Genjin.

Moni asia johtaa toiseen ja kun bongasin charity shopissa Liza Dalbyn teoksen The Tale of Murasaki, piti se tietenkin ostaa.


Lueskelin joulupyhinä myös runoja. Vai pitäisikö sanoa "runoja".

Rob Sears: Beautiful Poetry of Donald Trump, Canongate 2017

Runot on koottu Trumpin sanomisista ja twiiteistä ymv. ja lähteet on mainittu kirjassa. Välillä nauratti, mutta aika vähän. Enemmänkin puistatti.

Joku voi pitää puistattavina myös Hugleikur Dagssonin piirroksia (Is this supposed to be funny, Michael Joseph 2007), joiden huumori on usein varsin brutaalia. Minä tykkään.


Toivotin jo hyvät uudet vuodet edellisessä postauksessa, mutta kertaus on opintojen äiti eli hyvää uutta vuotta 2019!

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Lukuvuosikatsaus 2018

Viaton kokeilu vuonna 2014 on muuttunut jonkin sortin blogiperinteeksi. Kyseessä on eräänlainen tilastotyyppinen katsaus luettuun vuoteen. Kesken vuotta en jaksa mitään tilastoja tutkailla, mutta vuoden päätteeksi on kiva katsastaa, mitäs sitä on tullut luettua.

Tilastoinnissa auttaa Goodreads, josta olen nämä kansikuvalistat kopioinut. Asetan Goodreadsissa vuosittain itselleni lukutavoitteen, joka toteutuu tai ei. En siitä stressaa eli se ei aiheuta minussa lukupaineita (en ole ihminen, joka kehittää paineita lukemisistaan). Tälle vuodelle asetin tavoitteeksi 85 kirjaa. Tavoite ei toteutunut.


Vuonna 2018 luetut: 82

Englanniksi luetut: 63
Suomeksi luetut: 18
Muut: 1 (kirjassa suomea ja englantia)

Enemmän voisin suomeksi lukea. Huomaan toteavani tämän saman asian jälleen kerran, mutta silti en nähtävästi oikeasti tee asialle mitään muuta kuin päivittelen sitä vuosittaisissa koosteissani. No, jospa ei tarvitsisi ensi vuonna päivitellä.


Sukupuolijakauma:


Jo viime vuonna mietin onko mielekästä jaotella lukemisiaan sukupuol(i)en perusteella. Nyt päätin, että ei ole, koska minulle kirjailijan sukupuolella ei ole merkitystä. Sukupuoli ei myöskään ole minulle kriteeri, joka vaikuttaa siihen otanko jonkin kirjan lukuun. Siksi en näe syytä niitä tilastoida erikseen.


Uutuudet eli 2018 julkaistut kirjat:

No luetaanko blogissa vain uutuuksia?

Uutuuksiin olen laskenut joko Suomessa tai Brittilässä tänä vuonna ensimmäisen kerran julkaistut teokset. Siten osa lukemistani uutuuksista ei ole saatavilla suomeksi ja toisaalta jokin Suomen käännösuutuus ei lukeudu uutuudeksi,  koska se on täällä jo vanha.

Suomen uutuudet: 3
Brittilän uutuudet: 17
Yhteensä: 20

Tässä blogissa luetaan muitakin kuin uutukaiskirjoja ja paljon luetaankin. Toisaalta mitäs väliä, vaikka ei luettaisikaan (muuta kuin uutuuksia)? Se nyt on jokaisen oma asia, mitä haluaa lukea – olkoot kirjat uusia tai vanhoja tai toiselta planeetalta.


Uudet maavalloitukset: 4

Islanti – Ragnar Jonasson: Snowblind
Viro – Ilmar Taska: Pobeda 1946
Venezuela – Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
Kongo – Alain Mabanckou: Memoirs of Porcupine

Aika aneemisesti etenee valloitus, mutta onhan tässä koko elämä aikaa. Elämän pituutta ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jääpi sitten kesken.

Sain kuitenkin aikaiseksi tehdä oman sivun kirjalliselle maailmanvalloitukselle. Listassa on useita maita, joista tuskin on kirjallisuutta saatavilla. Aion muokkailla listaa ja heivata sieltä täysin mielivaltaisesti mäkeen  tällaisia maita (lähinnä pieniä itsenäisiä saaria).



Kaiken kaikkiaan tänä vuonna tuli luettua paljon vaikuttavia teoksia. Teen niistä erillisen postauksen piakkoin, viimeistään tammikuun aikana. Vaikuttavuushan ei tarkoita, että olisivat ns. parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.



Hyvää loppuvuotta ja kaikkea kaunista tulevaan vuoteen!

tiistai 25. joulukuuta 2018

Kirja ja avautuminen eläinrääkkäyksestä

Sun-Mi Hwangin The Hen Who Dreamed She Could Fly (suom. Kana joka tahtoi lentää) ihastutti minua pari vuotta sitten faabelimaisella tyylillään ollen aidosti koskettava. Siksi halusin ehdottomasti lukea samaisen kirjailijan pienoisromaanin The Dog Who Dared to Dream (ei ole käsittääkseni suomennettu).


En vaikuttunut. Itse asiassa kirja lähinnä ärsytti, koska… Tähän ei yksi virke riitä, joten listaan asiat ranskalaisin viivoin. Ja juu, olen ehkä pikkumainen kun tartun kirjallisuudessa tällaisiin asioihin, mutta näin koin. Kyseessä voi myös olla kulttuuriero (en tiedä, miten koiria Koreassa noin tavallisesti kohdellaan), mutta enpä tiedä muuttaisiko se sinänsä tuntemuksiani.


- Scraggly on tämän unelmoivan koirulin nimi. Missä ne unelmat oikein olivat? En huomannut niitä.

- Scragglyn omistaa köyhä, iäkäs pariskunta (Grandpa ja Grandma). Scraggly tuntuu merkitsevän heille lähinnä rahantuloa: koska kyseessä on naaras, se tuottaa pentuja, pennut myydään ja niistä saadaan rahaa. En viitsi puhua rodunjalostuksesta, vaikka kirjassa käytetään termiä “breeding”, sillä kirjassa Scragglyn lisääntyminen on täysin sattumanvaraista eikä lainkaan valvottua. Eli käy omilla teillään tulemassa tiineeksi.

- Grandpa on mielestäni eläinrääkkääjä, lyö mm. luudalla koiria. Vaikea tuntea sympatiaa häntä kohtaan, vaikka elämä köyhää onkin.

- Scragglyn ruokinta on epäsäännöllistä.

- Scraggly ja pennut viruvat pihalla keskenään. Minua ärsyttää: koira on laumaeläin ja selkeästi tässä kirjassa koirat on suljettu melko lailla ulos “laumasta”. Tuli mieleeni eräät maaseudun koirat, joita pidetään päivät pitkät häkissä ja joiden tehtävä ilmeisesti on vain haukkua ohikulkevia ja siten pitää esim. Varkaat ja tihustelijat loitolla.

[Avautuminen alkaa/]

Erään talon pihannurkassa jonkin matkan päässä “salapaikastani” (missä majailen osan ajasta käydessäni Suomessa) kyyhöttävät häkissään vuodesta ja päivästä toiseen kaksi koiraa. He haukkuvat minut aina ohi kulkiessani. En ole IKINÄ KOSKAAN nähnyt kenenkään tekevän mitään koirien kanssa (paitsi pienempi niistä vissiin pääsee joskus peräti sisälle taloon – isompi EI KOSKAAN). Ei leikkivän, vievän lenkille. Ei mitään. Aina sama juttu, kun menen sinne. Mielestäni se on eläinrääkkäystä. Miksi ottaa koira, jos pitää sitä vain virumassa jossain aitauksessa eristyksessä kaikista muista? Yök, kuvottavaa.

Tämä kirja siis toi mieleeni nuo kyseiset koirat. Alkoi vituttaa.

[Avautuminen päättyy/]

- Edelleen, missä ne Scragglyn unelmat olivat? Hän ei tietenkään olisi halunnut luopua pennuistaan, mutta minkäpä teet. Scraggly kaipasi lähinnä läpi kirjan ensin emoaan, sitten pentujaan.

- Naapurin ikääntynyt kissa hieman kiinnosteli minua, mutta hän jäi vain sivupersoonaksi. Eläinrääkkääjiä toki naapurissakin, sillä iäkkään kissan omistajat ottivat uuden kissan, kun tuo edellinen ikämisse alkoi olla vanha ja rähjäinen. Pennun tultua ei vanha kisu enää kiinnostanut omistajia.

Miten ihmeessä voin kiiintyä Grandpaan, jolla hänelläkin toki on ongelmia ja oletan, että lukijan olisi tarkoitus sympatiseerata häntä? Sori, en vain pysty.

Kirja on kauniisti kirjoitettu, joskin varsin pateettinen. Scraggly itkee massiivisia kyyneleitä useita kertoja ja surullista on. Mikään ei tunnu menevän hyvin ja jos meneekin, sitä kestää vain pienen hetken. Kirjan lopun pitäisi kai avata lukijan kyynelhanat, mutta minä olin jo niin tympääntynyt, että olin vain helpottunut.

Niin että tämä on varmasti monen mielestä kaunis ja koskettava kirja (ihastuneita mielipiteitä voi lukea vaikkapa Goodreadsista), mutta minä en tällaista kestä enkä ymmärrä enkä suoraan sanottuna edes halua ymmärtää.
 

Kerron vielä tähän loppuun erään tositarinan kotinurkiltani. Täällä jossain asuu eräs koditon mies (en ole ihan varma onko hän koditon vai asuuko esim. jossain kommuunissa), jolla on koira. Hän myy Big Issueta Tescon edessä. Minulla oli tapana useiden vuosien ajan ostaa lehti häneltä, kun hänellä oli vanhempi koira nimeltä Lucy.

Sitten Lucy ilmeisesti kuoli, iäkäs kun oli. Ei mennyt kauan kun kodittomalla oli uusi koira (en tiedä onko se hänen oma vai ns. ”säälikiertokoira”, jota voi joku muukin käyttää kerjuussa), ihana ja leikkisä pentu. Seurasin viikkoja ja kuukausia kun leikkisä ja utelias pentu muuttui apaattiseksi pakolla paikallaan päivät pitkät makaavaksi ja ”lehteä myyväksi” vanhemmaksi pennuksi.

Ex-pentua ei saa enää koskea, mies laittaa sen eteen pyörän nojaamaan ja kyltissä lukee Don’t touch the dog. Koira makaa apaattisena eikä jaksa enää edes nostaa kuonoa miehelle juttelemaan pysähtyville ohikulkijoille. Koiran spirit on nitistetty, se on alistunut olemaan olemassa mutta ei elämään. Enkä minä ole enää aikoihin ostanut mieheltä lehteä – enkä osta.

Ei, en epäile hetkeäkään etteikö kyseinen koira saisi riittävästi ruokaa jne. mutta tekee nyt mieleni siteerata erästä henkilöä, jonka mielestä (sori, siirrytään periaatteessa aivan toiseen aiheeseen, mutta perusajatus on sama) ”turkistarhaus on myös eläinten hoitamista.” Jep jep, onko muuten lapsen hoitamista se, että sitoo sen vaikkapa pinnasänkyyn ja heittää sille safkaa pari kertaa päivässä, ettei se kuole nälkään.

Melkoista hoitamista.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Feikkiperhe ja Helmet-kooste

Vuosi vetelee viimeisiään ja niin myös Helmet-lukuhaaste. Tänäkin vuonna haasteesta jäänee muutama kohta täyttämättä, vaikka hieman yritin kiriä lopussa. Sain jopa valittua (melkein) jokaiseen kohtaan kirjan ja haalimaan kirjat käsiini, mutta enpä usko ehtiväni niitä lukea enää tänä vuonna. No, vuosi se on ensi vuosikin. Ei se niin vakavaa ole.

Viimeinen lukupanokseni Helmet-lukuhaasteeseen on kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin. Luin siihen Miyuki Miyaben dekkarin Shadow Family, jossa leikitään perhettä netissä ja sitten vähän livenäkin. Pelinä siis roolipeli.


Miyuki Miyabe: Shadow Family
Kodansha 2004
Alkuper. R.P.G, 2001
Englannistanut Juliet Winters Carpenter
S. 203


Perheleikki menee pilalle, kun yksi (leikki)perheenjäsen sekä eräs perheeseen kuulumaton nuori nainen murhataan. Tokion poliisi tutkii asiaa ja löytää yhteisen tekijän murhien välillä. Tutkimusten yhteydessä löydetään myös tuo internetissä perustettu ”uusperhe” ja motiivia aletaan etsiä siltä suunnalta.

Shadow Familyn tapahtuvat sijoittuvat lähes kokonaan kuulusteluhuoneeseen eli nyt ei juoksennella ympäri Tokiota johtolankajahdissa, vaan kökötetään kiltisi suunnilleen samassa paikassa läpi kirjan. Mielenkiintoinen tyylivalinta, jonka ymmärtää vasta kirjan kokonaan luettuansa. Syyllisen arvasin melko aikaisin, mutta en kaikkea siihen liittyvää. Kirjan jännite siis kestää hyvin ja muutama odottamaton käännekin tapahtuu lopussa.

Sen sijaan kirjan poukkoilevuus erityisesti alussa hämmensi. Jouduin välillä miettimään, missä ajassa nyt liikumme, mutta aina sen lopulta ymmärsi ja kirjan tyyliin/rakenteeseen tottui pian. Jokin, jota en nyt osaa edes tarkemmin määritellä, teki silti kirjan lukemisesta jokseenkin raskaan.

Kirjan asetelma on minusta aivan superkiinnostava ja olisin toivonut, että sillä olisi revitelty oikein kunnolla. Aineksia nimittäin olisi löytynyt vatkaukseen ja veivaamiseen, kunnon syvänmerensukellukseen ja monimuotoiseen draamaan. Shadow Family tuntuukin oikeastaan pikakelaukselta, joka on kursittu kasaan massiivisesta aineistosta. Harmillista, sillä tästä syystä mihinkään kirjan henkilöihin ei synny mitään tunnesidettä: he ovat vain värittömiä paperinukkeja, joille on kyllä maalattu kasvot, mutta ei sydäntä. Eikä persoonaa.

Sen verran ovelaa juonta ja ajattelua tässä silti oli taustalla, että saatan kokeilla jotain muutakin Miyaben romaania.

~~~

Palaan vielä hetkeksi Helmet-haasteeseen, jonka julistan osaltani nyt loppuneeksi. Sain haasteeseen luettua 45 kirjaa eli viisi jäi nyt uupumaan. Ja ne viisi ovat


10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitseman kirja

Tähän kohtaan valitsin Maijan suositteleman kirjan, Jenny Lawsonin Let’s Pretend This Never Happened. Kirja on minulla parhaillaan lainassa kirjastosta ja olen lukenut siitä pari ensimmäistä sivua ja tutustunut kirjan rakenteeseen ja selaillut sitä. Vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hieman liian ”hauskalta” makuuni ainakin toistaiseksi. Koska kirjasta ei ole varauksia, aion pitää sitä itselläni ainakin muutaman uusinnan verran odotellessani sopivampaa mielentilaa sen lukemiselle.


18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Piti lukemani tähän Luca D’Andrean The Mountain (suom. Rotko) ja lainasinkin kirjan kirjastosta ja yritin lukea. Jätin sen kesken melko alussa, kun ei napannut sitten millään.


20. Taitelijaelämäkerta

Tähän kohtaan oli itse asiassa tunkua ja omasta hyllystäkin olisi löytynyt useita tarjokkaita, mutta en silti saanut luettua mitään. Voi voi.


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Piti lukea unkarilaisen Sándor Márain Embers, joka asuu kirjahyllyssäni mutta aina joku kiilasi edelle ja nyt ei enää ehdi. Ensi vuonna!


45. Palkittu tietokirja

Unohdin perehtyä aiheeseen eli etsiä nimenomaan palkittuja tietokirjoja. Hupsista.


Tästä pääset katsomaan listan lukemistani kirjoista. Jos nyt jostain syystä vielä saan jonkin kirjan haasteeseen luettua, niin lisään sen sinne.


Katsaus tulevaan

- Olen lukenut Mia Kankimäen inspiroivan teoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja yritän kirjoittaa siitä vielä tämän vuoden puolella.

- Perinteinen MIELEENPAINUVIMMAT (eivät siis välttis parhaat) TEOKSET 2018 -postaus tulossa tämän vuoden puolella

- Tammikuun alussa postaan jo perinteeksi muodostuneen lukuvuosikatsausen.



 Tunnelmallista joulun aikaa teille kaikille ihanille!

Ps. Jos kiinnostaa yllä olevan kuvan alkuperä, niin se löytyypi toisesta blogistani, kas tässä suora linkki.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Yhtäkään kiveä älä jätä kääntämättä*

Rakkaus ei ole sama asia kuin siirappimiina. En ole rakkausfani, koska pelkään imelyyttä ja vaaleanpunaisia villakoiria, mutta AINAn muodossa otan mielelläni rakkauden vastaan. Ja niin otin.


Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Käsite 2018
S. 82

Runoromaaniksi tekee mieleni tätä kutsua ja kutsunkin. Niin "selkeästi" koen runojen muodostavan tarinan tai siellä taustalla se rihma kulkee. Se on vimmainen rakkaustarina, jossa toinen kai ainakin alussa rakastaa enemmän ja toinen pelkää enemmän.

Mutta ei se niin suoraviivaista ole. Hullussa hurmoksessa lentää mielikuvitus, laukkaa epäusko (myös muiden) tuskin tuo kestää. Kaikkihan loppuu, suhteet loppuu liitot loppuu ja merivedet hukkuvat muoviin. Voiko tällaisessa mikään rakkaus kasvaa ja kukoistaa? Vai ehkä juuri tällaisessa?


Jännä juttu ja korniksi naurettu (en minä), mutta rakkaus syntyy ruotsinlaivalla. Miksipä ei, se on irrallinen paikka saada salamasta.


Lumpeet


--- äläkä pyydä sitä anteeksi koskaan
mutta yhtä pyydän

Älä katko lumpeita uidessasi

(s. 51)


AINA (tekee mieleni avata ikkuna ja huutaa se kadulle, "AINA!!!!") on vuoroin vimmainen ja vuolas, vuoroin hiljainen ja niukka. Siinä välissä ei ole harmaata, vaan räiskyviä harhoja ja tarinoita lumikkeineen ja hyypiöineen ja pidot paholaisen pöydässä. Ikinä ei tiedä, mitä on seuraavaksi tulossa mutta sellaista kai alkuhuumakin on – kun ei osaa toista vielä arvata.

Olen melko lailla sanaton tämän yllätyksellisen runoteoksen edessä. Se on luettava ensin kannesta toiseen kiltisti kronologia seuraillen. Tai minun oli niin luettava. Saavuttuani viimeiselle sivulle ja poistettuani kirjanmerkin päästin itseni valloilleen ja rohmusin kirjasta ajoittain sivujen alla ja yllä juoksevat sanat, sillä niilläkin on asiaa. Kuin paketin ääressä tutkin ja availin noita sanoja ja ihastelin kirjan typografiaa. Sekin on kuin runo itsessään.


Rakastan draamaa ja voimaa eikä sitä tästä kirjasta puutu. Joskus usein pelkään, etten ymmärrä runoutta enkä oikeastaan mitään, pilaan ne väärillä tulkinnoilla tai osoitan tyhmyyteni ymmärtämällä niitä miten sattuu eikä niin kuin "kuuluu". Mutta sitten muistan fuck that ja annan runojen viedä minut mennessään kuin vaahtoavat laineet. Ja ne veivätkin.

Sitä paitsi, jonakin toisena aikana kun luen kirjan uudelleen, ehkä ymmärrän sen eri tavalla. Sillä kaikki muuttuu. Alati ja AINA.


Kirjan takakannessa mainitaan, että AINA on Pyykkösen ja Rantalan esikoisteos ja rakkaus-trilogian ensimmäinen osa. Näille jatkoille täytyy ehdottomasti osallistua!

*Postauksen otsikko on runosta Lumpeet (s. 51), tekisi mieleni mennä huutamaan se(kin) tuonne kadulle. Ainoastaan viimeisen säkeen kuiskaisin.

Rantala on muuten tehnyt sävellyksen Aina-teoksessa olevaan Pyykkösen runoon nimeltä Tule surusi kanssa. 


tiistai 11. joulukuuta 2018

Esittelyssä Keigo Higashino

Keigo Higashino on eräs japanilainen lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki kahdeksan englannistettua romaania ja toivon, että kääntämistä jatketaan (käännettävää nimittäin piisaa vielä).

Tuorein käännös on marraskuulta ja se on nimeltään


Keigo Higashino: Newcomer
Alkuper. Shinzanmono 2009
Little Brown 2018
Englannistanut Giles Murray
S. 342


Newcomer on ns. Kyoichiro Kaga -sarjan kahdeksas osa. Sarjasta on aiemmin käännetty englanniksi vain Malice, joka sarjan neljäs kirja. Nämä kirjat seisovat kuitenkin vankasti omilla jaloillaan, joten ei haittaa vaikkei saakaan lukea sarjaa järjestyksessä. Lisäksi muistaakseni kolmas osa sarjasta on novellikokoelma: tällainen tuntuu olevan yleistä (mutua) japanilaisten dekkarisarjojen kohdalla.

Newcomerin kohdalla on muutamia viittauksia (eivät häiritse lukemista/lukemisen ymmärtämistä) johonkin edelliseen sarjan kirjaan. Kaga on nimittäin alennettu “paikallispoliisiksi” (Tokyo Metropolitan Policesta) jonkin selkkausen takia ja siitä osin kirjan nimikin: Kaga on “newcomer” uudella toimialueellaan.

“Newcomer” on myös Mineko Mitsui, joka ei kauan ehdi asua uudella asuinalueellaan ennen kuin hänet murhataan. Murhaa selvittelee Tokion poliisi ja Kaga, koska murha tapahtuu prefektuurissa, jossa Kaga työskentelee. Voisi kuvitella, että Kaga on katkera, mutta ei hän ole: hän antaa ylempiarvoisten tutkia rauhassa ja keskittyy itse näennäisesti epäolennaisilta vaikuttaviin yksityiskohtiin ollen varsin perusteellinen.

Tämä dekkari on kuin palapeli, joka on yleistä lukemilleni Higashinon dekkareille (tätä ei pidä ymmärtää niin, että Higashinon dekkarit ovat kaikki samanlaisia – eivät ole, vaikka tiettyä tunnistettavuutta esiintyykin). Tässä palapelimaisuus ulottuu kirjan rakenteeseen asti, joka aluksi tuo mieleeni jopa novellit: kukin luku on nimittäin otsikoitu ja melko omanlaisensa kokonaisuus etenkin alussa. Tapahtumat ja henkilöt kuitenkin limittyvät ihastuttavallakin tavalla toisiinsa ja henkilöt ovat hyvin mielenkiintoisia.

Raakuutta ei ole juuri lainkaan eli brutaalisuusmittarin lukeman voi määritellä pyöreäksi nollaksi. Newcomer on kenties sympaattisin dekkari, jonka olen koskaan lukenut. Nokkelan ja hieman nenäkkään kuoren alla Kyoichiro Kaga itse on empaattinen ja käsittää poliisin työn muuksikin kuin vain murhien tai muiden rikosten selvittelyksi. Voi olla ihan sopivaa sanoa, että Newcomer sisältää opetuksen – tai opetuksia. HUOM: Mistään lässytyksestä ei silti ole kyse.

Kirjan alussa on sisällys- ja henkilöluettelo, joten jos japanilaisten nimien muistaminen tuntuu vaikealta, niin henkilöluettelosta voi luntata.



Keigo Higashino kirjoittaa muutakin kuin dekkareita. Lisäksi useiden hänen kirjojensa pohjalta on tehty elokuva tai tv-sarja (aikeissani on katsoa ne, jotka saan käsiini englanninkielisen tekstityksen kera). Higashino on varsin suosittu Japanissa ja hän on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.


Journey Under the Midnight Sun on olevinaan dekkari, mutta mielestäni se on paljon muutakin – ehkä eniten omaperäinen ja mystinen trillerimäisiä piirteitä sisältävä kasvutarina.

Naoko on maaginen romaani menetyksestä ja surusta. Se on kirja, joka sai minut itkemään holtittomasti, mutta myös nauramaan.


Keigo Higashinolta englannistetut dekkarit:


Galileo-sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

The Devotion of Suspect X
Salvation of A Saint
A Midsummer’s Equation


Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer (tässä postauksessa)


Itsenäinen trilleri

The Name of the Game is a Kidnapping
 

 ~~~

Keigo Higashinon kirjoja ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Mielipidekriisi

Olen onnistunut hankkimaan itselleni jonkinlaisen kirjamielipidekriisin tässä viime aikoina. Olen asiaa pohtinut muun muassa Piikkisika-kommenttilaatikossa. En tiedä, mistä kriisi sai alkunsa, mutta se ärsyttää minua suunnattomasti. Alan kyllä olla sinut kriisini kanssa, joten todennäköisesti se (kriisi) lentää pian ikkunasta.

Ikkunasta lentää myös (vertauskuvallisesti, en oikeasti viitsi paiskata kirjaston kirjaa ulos ikkunasta semminkin kun siellä esteri antaa taas parastaan) Jaron Lanierin kirja, jonka alkusanojen/esittelyn innoittamana väänsin jopa postauksen. Olen lukenut kirjaa jonkin verran, sitten selaillut sieltä täältä. Algoritmit sitä, algoritmit tätä jne.

Toistaiseksi kirja ei ole tarjoillut minulle mitään uutta minkään suhteen. Lisäksi kirja painottuu paljon nimenomaan älypuhelimen käyttämiseen ja koska minulla ei ole älypuhelinta, ei iso osa kirjasta kosketa minua.

Toki luen paljonkin kirjallisuutta (vieläpä mielelläni), joka ei suoranaisesti kosketa minua ja napaani, mutta tämä kirja ei nyt vain enää jaksa kiinnostaa. Sellainen olen muutenkin joskus tai usein: innostun herkästi ja joskus innostuksesta kehittyy pitkäaikainen intressi, joskus usein innostus lopahtaa heti alkukiiman jälkeen enkä näe aiheelliseksi antaa sille tekohengitystä.

Näine puheineni otan juhlallisesti kirjanmerkin pois Lanierin kirjan välistä ja palautan sen (kirjan) kirjastoon jo tänään (ehkä). Sitähän ei tiedä, jos jonakin toisena aikana kirja alkaa taas kiinnostaa eli nyt voi olla ihan väärä ajankohtakin. Kenties hankin älypuhelimen ja muututtuani digizombieksi lainaan kirjan uudelleen.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa hiljattain charity shopista ostamani kirja (jota olen jo jonkin aikaa metsästellyt, koska kirjaa ei saa kirjastosta enkä halua ostaa kaikkea uutena), koska se sopii mielentilaani nyt paremmin, kun on näitä ihme mielipidekriisejäkin tässä.


Olen lukenut kirjan alkusanat ja eli alkukiima on nyt käynnissä. Saas nähdä mihin suuntaan tämä tästä kulkee. En uskalla tehdä mitään aloituspostauksia, koska en viitsi joka toinen päivä kertoa, miten nyt aika onkin väärä tmv.

Yksi asia vielä kaihertaa mieltäni. Olen lukenut runokokoelman (Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: AINA), josta pidin kovasti ja haluan blogata siitä. Vielä vaivaa kuitenkin se sama pelko eli olenko tulkinnut “oikein”. Niin kuin mitään oikeaa olisi olemassakaan, on vain erilaisia tulkintoja ja minä lukijana saan tulkita ja ymmärtää, miten sattuu.

Ja entäs sitten, vaikka tulkinta olisikin erilainen kuin kirjailijalla tai muilla lukijoilla? Useinhan se kaiketi onkin ja sehän on hieno asia. Minä luen saadakseni tulkita, kokea ja omaksua lukemani tavallani, en jonkun toisen tavalla. Tämä on muistutus itselleni. Miksi minä kasaan itselleni paineita ja rakennan muureja tyhjästä? Ärsyttävää. Fuck it.