Lastenkodin villivarsat seikkailulla Suomen suvessa

Kirjan päällys: Pekka Vuori

Arto Paasilinna: Neitosten karkuretki
WSOY 2008
S. 243

Kiitän Arto Paasilinnaa mieleni piristämisestä. Neitosten karkuretki oli juuri nappivalinta tähän hieman alavireiseen olotilaani. Paasilinna kuljetti minut kirjassaan Suomen iki-ihanaan suveen mitä hupsuimmassa seurassa.

Neitosten karkuretki on pääasiassa nuoren Stinan tarina. Tarina saa alkunsa marraskuussa 1965, kun Stina syntyy.

Hassuttelu ja tohina alkavat jo ennen kuin Stina saa nimensä; nimestä päättäminen ei nimittäin sekään ollut mikään ihan yksinkertainen asia, kun soppaa oli sekoittamassa muuan amerikansuomalainen kylähullu.

Ennen karkuretkeä, johon kirjan nimikin viittaa, ehtii tapahtua yhtä sun toista. Pikkuinen Stina varttuu, mutta elämä ei ole suinkaan pelkkää kukkakedolla tanssahtelua - päinvastoin. Stinan vanhemmat eroavat ja Göran-isä muuttaa takaisin Ruotsiin. Stina jää äidilleen Raakelille, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla äideistä parhaimmaksi.

Lopulta olosuhteet kehittyvät sellaisiksi, että Stina päätyy Kaskisaaren lastenkotiin. Uusi koti ei häntä miellytä ja sieltähän on päästävä pois. Stina on ystävystynyt kahden toisen asukin kanssa ja yhdessä tuumin päätetään karata. Ja siitä sitten alkaakin karkumatka.

Kirja on tyypillistä Paasilinnaa; kaikki henkilöhahmot ovat jollain tapaa omituisia ja tapahtumat paisuvat kuin pullataikina. Vaikka kirjassa sinänsä surullisia aiheita ja tapauksia onkin (mm. Raakel-äidin ryypiskely, Stinan isäpuoli lyö Stinaa), Paasilinna käsittelee niitä lempeän humorillisesti. Jokaisella sivulla asuu toiveikkuus.

Kirjan ajoittain suorastaan absurdit sattumukset pehmentävät tunnelmaa ja yleisvire onkin herkän hauska - toisinaan jopa hersyvän hauska. Pahakin saa palkkansa, vaikkakin melko lempeästi. Suvaitsevaisuus ja hyvä tahto ovat kirjan keskeisiä elementtejä, mikä on varsin raikasta ja lohduttavaakin.

Paasilinnan kieli on mutkatonta ja kuvailevaa, hieman selittelevääkin mutta se ei häirinnyt minua. On vaihteeksi ilahduttavaa lukea selkeää konstailematonta kieltä, jossa sanoja kuitenkin käytetään rikkaasti ja monipuolisesti.

Tämä kirja sai minut todellakin hyvälle mielelle, ihan kuin aurinko olisi syttynyt sisälläni. Samalla se nostatti pienen haikeuden pintaan; kesäsuomea tuli ikävä.

Tuntuu ikävältä nillittää kirjasta, joka jätti niin hyvän jälkimaun. Silti on pakko, koska tietyt epäjohdonmukaisuudet pistivät silmääni niin räikeästi, että piti ne ihan kirjata ylös.

"Tästä lähtien matkaa jatkettaisiin yksittäin. Yksi tyttö kulkisi maantiellä kaikella rauhassa, kaksi muuta tarpoisi metsässä suurin piirtein samalla tasolla."

Näin päätettiin sivulla 153, mutta jo seuraavalla sivulla kuvio olikin mennyt vaivihkaa uusiksi; metsässä tarpoikin vain yksi likka, maantiellä kaksi.

Toinen epäjohdonmukaisuus: tytöt eivät muka olleet syöneet kuin viimeksi edellisenä päivänä, vaikka vain muutamia sivuja aiemmin he olivat murtautuneet kouluun ja varastaneet sieltä ruokaa. Ja saivat siis syödäkseen.

Mutta yhtä kaikki, ihana kirja ja se teki tehtävänsä eli viihdytti ja toi iloa. Kiitos Arto Paasilinna.

Tämän postauksen otsikko on lainaus kirjan takakannesta.

Kadonneet lapset

Belinda Bauer: Finders Keepers
(suom. Kadonneet lapset)
Bantam Press 2012
S. 394

Finders Keepers on Bauerin kirjoittaman trilogian kolmas osa. Kirja jatkuu melko suoraan siitä, mihin edellinen, Darkside, jäi.

En suosittelekaan tätä trilogiaa lukemaan väärässä järjestyksessä, koska viittauksia on paljon. Lukeminen on huomattavasti mielekkäämpää, kun tietää mitä viittaukset koskevat.

Keskiössä on edellisen kirjan tapaan poliisi Jonas Holly, joka kirjan alussa on traagisten tapahtumien takia virkavapaalla/sairaslomalla. Keskeiseksi - oikeastaan jopa enemmän kuin Holly - henkilöksi nousee myös jo ensimmäisestä kirjasta (Blacklands) tuttu Steven.

Pikkuinen Shipcottin kylä menee sekaisin, kun lapsia alkaa kadota keskellä kirkasta päivää. Lapset tuntuvat katoavan kuin pähkinät oravan kätköihin, jälkiä jättämättä ja ääneti. Ainoa vihje, joka katoamiset toisiinsa yhdistää, tuntuu olevan katoamispaikalle jätetty viesti.

Edellisestä kirjasta mukana ovat tutut poliisit Elizabeth Rice ja Reynolds. Reynolds oli varsin symppis edellisessä kirjassa, mutta Finders Keepersissä hänelle on tapahtunut asennemuutos; Reynoldsille on kasvanut pienet pirunsarvet päähän. Mutta niinhän sitä sanotaan, että aika ja olosuhteet muovaavat ja muuttavat ihmistä. Niin suurta muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut Reynoldsin luonteessa, että hänestä olisi suoranainen ilkimys tullut.

Pidänkin Bauerin tavasta tuoda henkilöt lähelle päästämällä lukija heidän salaisiin ajatuksiinsa ja toiveisiinsa. Niihin, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat käyttäytymiseen. Kun ei toista periaatteessa tunne, syntyy kihelmöiviä - jopa pelottavia - tilanteita. Se välittyy lukijallekin asti.

Bauer pitää lukijansa pimennossa melko pitkään ennen kuin tekee taktisen käänteen ja läväyttää koko korttipakan pöytään. Sen jälkeen kirja jatkuukin hieman toisella tyylillä. Mielenkiintoinen ja tehokas ratkaisu.

Kirjan loppu, josta en voi kirjoittaa spoilaamatta, oli valitettavasti pienoinen pettymys. Bauer sortuu (vain osittain, mutta sortuu kuitenkin) tyypilliseen helppoon ratkaisuun ja menee sieltä, missä aita on matalin.

Noin muuten kirja on herkullisen monitasoinen ja jännittävä. Bauerin käyttämä sanasto on rikasta ja runsasta; jouduin pitkästä aikaa turvautumaan sanakirjaan. Mutta tulipahan opittua kaikenlaista.

Epäolennainen huomio: kirja on kirjaston laina ja joku kammottava sottapytty on sen lukenut ennen minua. Monella sivulla on jotain ruskeaa töhnää, jonka oletan olevan suklaata tmv. Yäk. Jos ei osaa syödä ja lukea siivosti, voisi lukea omia kirjojaan ja sotkea ne!

Belinda Bauerilta on muuten ilmestynyt jo uusi kirja, Rubbernecker. Se oli minulla lainassakin jonkin aikaa, mutten ehtinyt lukea sitä ennen eräpäivää enkä jaksanut uusia lainaa. Saahan sen sieltä uudelleen joskus toiste.

Ajattelin nyt hetkeksi aikaa keskittyä lukemaan jotain iloisempaa. On tapahtunut nimittäin sellainen ihme, että haluan lomaa näistä ainaisista suruista ja murheista - ja murhista.

Kirjan on lisäkseni lukenut ja siitä kirjoittanut muutama muukin. Lisään linkitykset mahdollisesti myöhemmin. Nyt en jaksa sitä paitsi pitää olla kohta menossa.

Kannen kuva: Yolande de Kort / Trevillion Images

Muistojen keidas

Kävin eilen hengailemassa hautausmaalla. Tämä helmi löytyy ihan kotinurkkamme liepeiltä.

Brittilä on hautausmaafriikkien paratiisi. Vanhoja hautuumaita löytyy suunnilleen joka nurkasta: on pienempää ja isompaa. On villiintymään jäänyttä ja hoidettua.

Nämä kaikki kuvat ovat samalta hautuumaalta. Varsin monipuolista siis. Lukemisenikin ovat tällä hetkellä sen verran monipuolisia, etten oikein saa mitään saatettua loppuun asti.

Olen muuten perustanut Facebook-sivun blogilleni, saa tykkäillä. Mukavaa keskiviikkoa!

~~~

Edit. kello 11:40

Lisäänpä tähän listan hautausmaista, joista olen joskus postannut. Linkit vievät vanhaan blogiini.

Kensal Green Cemetery - UK
Brompton Cemetery - UK
Nimeltä mainitsematon pieni hautausmaa - UK
Green-Wood Cemetery, USA (Brooklyn)
Woodlawn Cemetery, USA (Bronx)

Pelko ihmisessä

Kansi: Safa Hovinen

Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava 2013
S. 284
Arvostelukappale

"Kun mä ajattelen Pilviä, tuntuu siltä kuin ruuvi kiertyis päässä yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja se terä alkais painaa jo aika paljon jo. Mä en enää voi vaan olla. Mä en voi olla enää ollenkaan, kun mä ajattelen Pilviä. Mun on saatava se sieltä pois. Mä haen sen sieltä pois."

16-vuotiaalla Pilvillä on todettu P-influenssa. P-influenssan saaneet henkilöt suljetaan luoliin, eristetään muusta väestöstä.

Yllä oleva sitaatti (ylimääräisine sanoineen: kirjan olisi voinut oikolukea vielä kerran, sillä tämä ei ollut ainoa kömmähdys) on Petrin ajatuksista. Petri on Pilvin veli.

Kirjassa on kolme kertojaa: Pilvi, Petri ja Tuomas. Tuomas on Pilvin entinen poikaystävä. Useamman kertojan ratkaisu toimii, sillä eri kertojien kautta kokonaistilanne valottuu lukijalle: mitä tapahtuu sisällä luolissa, mitä ulkomaailmassa, jossa P-influenssaa pelätään kuin ruttoa, ja influenssaan sairastuneiden lähiomaisetkin saavat osansa ennakkoluuloista - rasismi kukoistaa.

Mikä P-influenssa lopulta sitten on? Sitä ei kukaan varmasti tiedä: ainoastaan P-influenssan aiheuttamat fyysiset muutokset ihmisessä ovat jotenkin selvillä - ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Koska kyseessä on uusi tauti, ei siitä ole riittävästi tietoa. Sitä ei ole voitu vielä tutkia tarpeeksi. Tai jos onkin, niin tutkimustulokset ovat vain harvojen tiedossa.

Kirjan asetelma on siis varsin mielenkiintoinen, minut se houkutteli spekuloimaan (tykkään arvailla ja märehtiä lukiessani) lisää. Pelko ihmisessä on selkeästi kirjasarjan avaus, se taustoittaa ja kuvaa tilannetta P-influenssan alettua levitä, ja tutustuttaa keskeisiin henkilöihin. Kirjan loppukin kielii jatkosta.

Pelko ihmisessä on kirja nuorille tai nuorille aikuisille. Kirja on kauttaaltaan puhekielinen sisältäen jonkin verran mm. englannista väännettyjä (laina)sanoja.

"Jokainen, jolla on epäilyksiä, siirtyy toimintakärjestä syrjään, ettei atakin vauhti hidastu."

Minä en lämpene niille, ne ärsyttävät jopa. Toisaalta nuoret kaiketi kokevat asian eri tavalla ja heillehän kirja onkin suunnattu. Kolu on siis varmasti valinnut oikean kielen kohderyhmälleen eikä hänen tarvitsekaan ottaa huomioon kuivaa kolmekymppistä, joka haluaa lukea kirjansa kirjakielellä.

Tosin jos Kolu kirjoittaisi tästä kirjasta toisenlaisen version, vaikkapa jonkun vanhemman henkilön näkökulmasta (kirjakielellä), lukisin varmasti ilolla vaikka useammankin kirjan aiheesta. Huomaan nimittäin alkavani kiinnostua dystopiasta yhä enenevässä määrin, ja siitä on oikeastaan kiittäminen juuri nuortenkirjallisuutta: ne ovat olleet minulle hyvä väylä tutustua kyseiseen genreen.

Taikakirjainten Raija on lisäkseni lukenut tämän kirjan. Nyt kirjan luettuani yhdyn hänen mietteisiinsä. Tosin itse koin Tuomaksen ihan kiinnostavana, vaikkei hänestä oikein ottanut selvää onko kyseessä lintu vai kala. Mutta sepä lienee tarkoituskin.

Ayan elämää Norsunluurannikolla

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya (De Yopougon)
(suom. Aya, elämää Yop cityssä)
Jonathan Cape 2007
S. 96

Enpä ole aiemmin lukenut Afrikkaan sijoittuvaa sarjakuvaa. Nyt olen.

Aya sijoittuu Norsunluurannikolle, eletään vuotta 1978. Kirjan alussa Aya esittelee sen keskeisimmät henkilöt. Aya itse on 19-vuotias nuori nainen, joka haluaa tulevaisuudeltaan jotain muuta kuin avioliiton rikkaan miehen kanssa.

Ayan läheisimpiä ystäviä sen sijaan kiinnostaa miesten tiiraulu ja juhliminen enemmän. Ystävien huoleton elämä saavuttaa lopulta sellaisia seurauksia, jotka vaikuttavat Ayaankin.

[Varoitus: avautuminen alkaa]

Onpa vaihteeksi mukava lukea kirjallisuutta tuosta maanosasta, jota yleensä provosoivasti esitellään länsimaille nälkiintyneiden ja sairaiden lasten kuvien kera. Eipä tule mieleeni mitään muuta maaonsaa, joka olisi niin vahvasti leimattu säälittäväksi, sairaaksi ja ankeaksi.

Nälänhätä Afrikassa on alueellista ja aiheutuu yleensä kuivuudesta. Se ei suinkaan kata koko maata, vaan Afrikan mantereella on kokonaisuudessaan elinvoimaisia kulttuureja ja heimoja, joissa eletään henkisesti rikasta elämää.

Huom. en kiistä nälänhädän ym. ongelmien olemassaoloa, mutta niiden paisuttelu ja "Afrikan ainoana kuvana" esittäminen kyllästyttää.

Olen ymmärtänyt (lukemani perusteella), että tällainen ärsyttää joitakin afrikkalaisiakin. Ei Afrikka ole mikään tynnyri, jossa ei ole ikkunoita "ulkomaailmaan", eivätkä ihmiset siellä ole mitään säälittäviä aivokääpiöitä.

[avatuminen päättyy]

Kirjan piirrosjälki on miellyttävän selkeää ja värit ihastuttavan runsaita. Aya on alun perinkin sarjakuvaksi suunniteltu eli tällä kertaa ei kyse ole minkään romaanin "sarjakuvaistamisesta". Täytyykin todeta, että juonessa oli helppo pysyä mukana ja kirja on muutenkin oikein lukijaystävällinen.

Pidin kovasti Ayasta ja jäin suoranaisesti koukkuun. Kirja jäi kutkuttavaan kohtaan ja nämä kannattaakin lukea järjestyksessä, sillä sarja on selkeä jatkumo.

Englanniksi tätä Aya-sarjaa näyttää olevan käännetty 6 kirjaa. Kirja on käännetty ranskasta (käännös englanniksi Helge Dascher). Ayaa on käännetty myös suomen kielelle, mutten tiedä missä määrin.


Törmäsin tähän sarjakuvaan ensimmäisen kerran Bibliofiles-blogissa. Sarjis jäi mieleeni muhimaan ja kun se osui silmääni kirjastossa, poimin sen oitis mukaani. Kannatti poimia, nyt vaan kakkososaa metsästämään!

Kirjasta on kirjoittanut ainakin myös Norkku, Mari A. ja Kirjava kukko.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Pitäisi jossain vaiheessa laskea saamani jalokivet. En ole jaksanut pitää kirjaa niistä. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin merkinnyt kunkin Afrikka-aiheisen arvion loppuun, mihin kukin kirja sijoittuu. Vaan jos ja jos.

Kaapattujen tyttöjen kohtalot

Carla Norton: The Edge of Normal
Macmillan 2013
S. 308

Tykkään kokeilla minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita, jollainen Carla Nortonkin on. Tai oli. Nortonilta on julkaistu kolme kirjaa, joista The Edge of Normal on uusin.

Hän tuntuu keskittyneen kirjoissaan samaan teemaan eli käsittelemään kaapattujen tyttöjen kohtaloita.

The Edge of Normal on fiktiota, vaikka sen innoittajana on tositapahtumat.

22-vuotias Reeve LeClaire kaapattiin hänen ollessaan 12-vuotias. Sattumien summana hän pelastui neljän vuoden vankeuden jälkeen. Kauhistuttavat kokemuset sadistin hallussa jättivät jälkensä Reeveen niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Reeven psykiatri, Dr. Lerner, on erikoistunut auttamaan kaapattuja uhreja. Hänen vastaanottonsa on San Franciscossa, missä Reevekin asuu. Kun sitten Jeffersonissa (olettaisin, että sijaitsee pohjois-Californiassa kirjassa mainitun automatkan pituuden perusteella) pelastetaan nuori kaapattu tyttö, Dr. Lerner saa hälytyksen lähteä sinne auttamaan.

Perheen pyynnöstä myös Reeve päätyy lopulta paikalle. Reeven tehtävä on tukea pelastettua tyttöä, Tillyä. He ystävystyvätkin ja hiljalleen Tilly avautuu ja paljastaa Reevelle asioita, joita ei uskalla poliisille kertoa. Kun tyttöjä katoaa lisää, Reeve on puun ja kuoren välissä. Toisaalta häntä sitoo vaitiololupaus Tillylle, toisaalta huoli kaapatuista tytöistä. Niinpä hän alkaakin omatoimisesti tutkia kaappauksia.

Oli raikastavaa lukea tällaista kaappauskirjaa vaihteeksi "ulkopuolelta", siten että asioita tarkastellaan lähinnä muualta kuin kellarista käsin uhrin kautta. Toki Reeve (ja Tilly) on itsekin uhri, mutta hänen vankeusaikaansa ei kajota kovin syvällisesti. Suurin osa jää lukijan mielikuvituksen varaan ja kyllähän sen voi helposti päätellä, mitä siellä kellarissa on tehty.

Mutta. Mutta mutta mutta. Reeve on sulkeunut ja ihmisarka. Jopa siinä määrin, että hän jää lukijallekin melko etäiseksi. Samoin Dr. Lerner jää kasvottomaksi hahmoksi, joka ei osaa puhua muusta kuin kaappauksista ja niiden tuomista ongelmista.

Jossain kohdin kirjaa Norton yrittää ilmeisesti tuoda Dr. Lerneriä lähemmäs lukijaa viittaamalla johonkin perhedraamaan. Viittaus on niin epämääräinen eikä sitä avata lukijalle, että on aika yhdentekevää olisiko sitä edes mainittu. Tai sitten Dr. Norton piti vain saada kuvioista ulos hetkeksi, matkustamaan muualle.

Toiset mutat. Kirjassa tarkastellaan tapahtumia useiden eri henkilöiden kautta, mikä periaatteessa on hyvä ratkaisu. Lukija päästetään myös kaappaajan mieleen. Harmi vain, että Norton paljastaa jo melko alussa, kuka kaappaaja on. Hyvästi jännitys ja spekulointi.

Kolmannet mutat tulevatkin sitten ennalta-arvattavuudesta. Oli ajoittain hieman tympäisevää lukea, kun tiesi olevansa ns. askeleen edellä. Ja jos ei ollut, niin eipä ollut vaikea päätellä seuraavaa siirtoa. Kirjan loppuäksönikin oli helppo arvata etukäteen. Mentiin sieltä, missä aita on matalin. Se otti päähän ja jätti petetyn olon.

Ihan luettava kirja kuitenkin, vaikka eipä se niin syvälle mieleen mennyt kuin kirjassa luvattiin. Kirjan kannessa siteerataan Jeffrey Deaveria:

"Brilliant. A perfect blend of psychological insight and edge-of-seat thriller."

Olen lukenut monia dekkareita ja trillereitä, joissa on menty syvemmälle, ja jotka kokonaisuudessaan ovat uskottavampia. Ja oikeasti jännittäviä. Tämä ei valitettavasti siihen joukkoon yllä. Tämä kirja on saanut paljon hyviä arvosteluja Goodreadsissa. Haluan nyt linkittää sinne, koska oma arvioni on niin nuiva. Monet muut ovat saaneet kirjasta enemmän irti.

Ajattelin jossain vaiheessa kokeilla Nortonilta kirjaa Disturbed Ground.  Se vaikuttaa jännittävältä eikä minulle mitään traumaa tästä kirjasta jäänyt. Pidin Nortonin kirjoitustyylistä ja moninäkökulmasta.

Sanaton syys puistossa

 

Huomenna postaan arvion alla olevasta kirjasta.