Lastenkodin villivarsat seikkailulla Suomen suvessa

Kirjan päällys: Pekka Vuori

Arto Paasilinna: Neitosten karkuretki
WSOY 2008
S. 243

Kiitän Arto Paasilinnaa mieleni piristämisestä. Neitosten karkuretki oli juuri nappivalinta tähän hieman alavireiseen olotilaani. Paasilinna kuljetti minut kirjassaan Suomen iki-ihanaan suveen mitä hupsuimmassa seurassa.

Neitosten karkuretki on pääasiassa nuoren Stinan tarina. Tarina saa alkunsa marraskuussa 1965, kun Stina syntyy.

Hassuttelu ja tohina alkavat jo ennen kuin Stina saa nimensä; nimestä päättäminen ei nimittäin sekään ollut mikään ihan yksinkertainen asia, kun soppaa oli sekoittamassa muuan amerikansuomalainen kylähullu.

Ennen karkuretkeä, johon kirjan nimikin viittaa, ehtii tapahtua yhtä sun toista. Pikkuinen Stina varttuu, mutta elämä ei ole suinkaan pelkkää kukkakedolla tanssahtelua - päinvastoin. Stinan vanhemmat eroavat ja Göran-isä muuttaa takaisin Ruotsiin. Stina jää äidilleen Raakelille, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla äideistä parhaimmaksi.

Lopulta olosuhteet kehittyvät sellaisiksi, että Stina päätyy Kaskisaaren lastenkotiin. Uusi koti ei häntä miellytä ja sieltähän on päästävä pois. Stina on ystävystynyt kahden toisen asukin kanssa ja yhdessä tuumin päätetään karata. Ja siitä sitten alkaakin karkumatka.

Kirja on tyypillistä Paasilinnaa; kaikki henkilöhahmot ovat jollain tapaa omituisia ja tapahtumat paisuvat kuin pullataikina. Vaikka kirjassa sinänsä surullisia aiheita ja tapauksia onkin (mm. Raakel-äidin ryypiskely, Stinan isäpuoli lyö Stinaa), Paasilinna käsittelee niitä lempeän humorillisesti. Jokaisella sivulla asuu toiveikkuus.

Kirjan ajoittain suorastaan absurdit sattumukset pehmentävät tunnelmaa ja yleisvire onkin herkän hauska - toisinaan jopa hersyvän hauska. Pahakin saa palkkansa, vaikkakin melko lempeästi. Suvaitsevaisuus ja hyvä tahto ovat kirjan keskeisiä elementtejä, mikä on varsin raikasta ja lohduttavaakin.

Paasilinnan kieli on mutkatonta ja kuvailevaa, hieman selittelevääkin mutta se ei häirinnyt minua. On vaihteeksi ilahduttavaa lukea selkeää konstailematonta kieltä, jossa sanoja kuitenkin käytetään rikkaasti ja monipuolisesti.

Tämä kirja sai minut todellakin hyvälle mielelle, ihan kuin aurinko olisi syttynyt sisälläni. Samalla se nostatti pienen haikeuden pintaan; kesäsuomea tuli ikävä.

Tuntuu ikävältä nillittää kirjasta, joka jätti niin hyvän jälkimaun. Silti on pakko, koska tietyt epäjohdonmukaisuudet pistivät silmääni niin räikeästi, että piti ne ihan kirjata ylös.

"Tästä lähtien matkaa jatkettaisiin yksittäin. Yksi tyttö kulkisi maantiellä kaikella rauhassa, kaksi muuta tarpoisi metsässä suurin piirtein samalla tasolla."

Näin päätettiin sivulla 153, mutta jo seuraavalla sivulla kuvio olikin mennyt vaivihkaa uusiksi; metsässä tarpoikin vain yksi likka, maantiellä kaksi.

Toinen epäjohdonmukaisuus: tytöt eivät muka olleet syöneet kuin viimeksi edellisenä päivänä, vaikka vain muutamia sivuja aiemmin he olivat murtautuneet kouluun ja varastaneet sieltä ruokaa. Ja saivat siis syödäkseen.

Mutta yhtä kaikki, ihana kirja ja se teki tehtävänsä eli viihdytti ja toi iloa. Kiitos Arto Paasilinna.

Tämän postauksen otsikko on lainaus kirjan takakannesta.

Kun surulliset totuudet näkevät päivänvalon

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010 (Seven 2012)
S. 333

Harva lienee välttynyt kuulemasta Riikka Pulkkisesta. Minäkään en ole, vaan olen Pulkkisen enimmäisestä kirjasta (Raja) lähtien ollut vaivihkaa kiinnostunut hänen kirjoistaan.

Tunne on kuitenkin ollut ambivalenttinen: samaan aikaan kiinnostaa, mutta samalla epäilyttää, ovatko hänen kirjansa kuitenkaan ihan minua varten.

Nyt on asia testattu Pulkkisen romaanin Totta kanssa. Kiitosta muuten kovasti ystävälleni

(joka ei ole kirjabloggaaja: nyt seuraa järisyttävä paljastus - keskustelen ja vaihtelen kirjoja muidenkin kuin kirjabloggaajien kanssa. Puhun siis kirjoista muuallakin kuin blogissani!),

joka kirjan minulle lahjoitti (tietänet kuka olet). Oli ihana ylläri!

Totta kertoo tarinan parin sukupolven ajalta. Elsan ja Matin pitkä yhteinen taipale ei olekaan niin särötön kuin päällepäin näyttää. Eleonoora, Elsan ja Matin ainukaiseksi jäänyt lapsi, kantaa muassaan muistojen taakkaa, josta ei oikein enää osaa erottaa, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Mutta jotakin tapahtui, jotakin joka tekee kipeää vieläkin.

Nyt kun Elsa tekee kuolemaa, on tilinteon aika. Elsa valottaa menneisyyttään tyttärentyttärelleen Annalle. Syyllisyys painaa ja näin pitkän ajan jälkeen tapahtumat näyttäytyvät itsellekin toisenlaisina. Kun aika on tehnyt tehtävänsä, uskaltaa ajatella.

Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän sen henkilöt muuttuvat. Tai eivät ehkä muutu, vaan lukijan asenne ja mielipide heihin muuttuvat, kun saa tietää enemmän. Pulkkinen kerii verkalleen auki Elsan ja Martin menneisyyttä. Siinä sivussa myös Annan suru saa hiljalleen kasvot.

Pidin aluksi Martista, mutta idyllinen kuva sortui ja hajosi kirjan edetessä jättäen jälkeensä hämmennyksen. Miten minun pitäisi nyt suhtautua kun tiedän? Vastaus löytyy oikeastaan omasta elämästäni, mutta en aio kertoa sitä. Menee muuten avautumiseksi.

Mutta sepä (tietty omakohtaisuus) lieneekin eräs syy, miksi tämä kirja kostetti minua. Se kosketti oikeastaan monellakin tapaa: ei sinänsä tapahtumiensa puolesta, vaan tunteiden. Kävi jopa niin, että itkin muutamassa kohden. En vollottanut, vaan itkin sellaisia hiljaisia kyyneleitä, sellaisia kun on jo luovuttanut. Syyllisyys on vahva teema kirjassa.

"Olen ikivanha, voisin avata lattialaudat ja mennä niiden alle makaamaan, unohtua."

Pulkkisen kieli on kaunista, runollistakin. Pidin hänen kielikuvistaan, joista suurin osa oli varsin osuvia. Pystyin kuvittelemaan niiden avulla kasvoja ja maisemia. Toisteisuutta hieman oli muun muassa lattiarakojen ja -lautojen suhteen. Etenkin kirjan loppupuolella Pulkkinen innostuu niistä (lattianraoista) niin, että  viljelee niitä tiuhastikin. Eipä siinä, pidin niistäkin kielikuvista.

"Minä olen kadonnut, huuhtoutunut näkymättömiin. Kun saavun Helsinkiin, olen pelkkä huhu, tarina, jota joku joskus kertoo."

Helsingin Sanomat järjesti keväällä äänestyksen "lukijoiden sata suosikkia". Riikka Pulkkisen Totta sijoittui listalla kolmanneksitoista. En ihmettele.

Totta on jakanut mielipiteitä kirjablogeissakin. Koska kirjasta on kirjoitettu melkoisen paljon, en linkitä kaikkia. Valitsen tähän (Googlen) satunnaisotoksella joitakin arvioita, jotka tässä nyt luen itsekin samalla.

Kirjanurkan Kirsin arvion tunnustan lukeneeni samaan aikaan, kun luin kirjaa. Kirsi löytää mm. yhtäläisyyksiä Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmään. Myös Salla viittaa arviossaan kys. teokseen. Itse en ole tuota murhenäytelmää valitettavasti lukenut, mutta alkoi kovasti kiinnostaa.

Muutenkaan Totta ei tehnyt Kirsiin eikä Sallaan sen kummoisempaa vaikutusta. Ymmärrän periaatteessa heidän ärsytyksensä, mutta minua kyseiset asiat eivät häirinneet.

Mari A. ei myöskään ihan lämmennyt kirjalle, vaikka sen ansiot näkeekin. Samaan tapaan kuin Kirsi, Mari kiinnitti huomiota kirjan huumorintajuttomuuteen. Olihan kirja aika "ankea" ja tunnelmaltaan synkkä, mutta minua se ei häirinnyt. Iloton romaani sopi tähän hetkeen oikein mainiosti.

Norkku (Nenä kirjassa) kiinnitti huomiota kirjan ennalta-arvattavuuteen. Siihen kiinnitin minäkin huomiota. Muutenkaan kirjassa ei päässyt yllättymään, koska Pulkkinen itse vihjaili tulevista tapahtumista. Joskus sellainen toimii, joskus ei. Siitä voisin kyllä ehkä antaa miinuksen itsekin, koska tuollainen "teasereiden" heittely keskelle kirjaan vesitti tosiaan sen vähäisenkin yllätyksellisyyden.

Katja (Kirjoja ja haaveilua) ihastui kirjaan, kuten minäkin. Katjan arvion luettuani luulen, että oma lukukokemukseni on aika lailla lähellä hänen kokemustaan. Ihastuin samoista asioista.

Aamunkajon lukukokemukset koukuttui heti alusta lähtien kirjaan. Niin kävi minullekin, mikä oli tavallaan yllätys. Minulla ei nimittäin ollut kovin korkeat odotukset (oikeastaan jopa päinvastoin) tämän kirjan suhteen, joten yllätyin positiivisesti.



Sen verran kovaa tämä kirja minuun kolahti, että pakko laittaa se myös suosikkini-kategoriaan.

Miten päästä eroon Matthewsta?

Jane Fallon: Getting Rid of Matthew
Penguin 2007
S. 410

Olen tässä viime aikoina lukenut synkähköjä kirjoja. Oma mielikin on ollut aika musta, joten ajattelin piristää itseäni chick litillä.

Senhän pitäisi kaiketi olla sellaista kevyttä hömppää, josta tulee kiva olo. Vai pitäisikö, teenkö nyt liian suuren yleistyksen?

Nimensä mukaisesti kirjassa yritetään päästä eroon Matthewsta. Tai Helen yrittää päästä, kun oivaltaa ettei neljän vuoden salapanosuhteen jälkeen haluakaan kyseistä miestä vaivoikseen.

Helenillä ei ole kuitenkaan sydäntä paiskata miespoloa ulos, kun hän (Matthew) rantautuu yllättäin oven taakse ja ilmoittaa, että aikoo muuttaa Helenin luokse.

(Helen suhteestaan Matthewiin)

"It was a bit like living in London: you never actually went to Madame Tussauds, but it was comforting to know it was there should you ever want to. It wasn't Matthews fault, but she was starting to realize it had all been a big mistake."

Liemi on valmis, mutta lisääntyy alati mitä erilaisemmin maustein: Helen ryöppää suustaan valheen jos toisenkin, kolmannenkin. Ja niin edelleen. Eihän siinä pysy enää laskuissa mukana saati, että Helen itsekään muistaisi, mitä oli tullut sanottua ja kuka hän nyt loppujen lopuksi olikaan ja kenelle.

Kirja olisi voinut naurattaa (ja kyllähän se siis naurattikin ajoittain), ellei se olisi samalla etonut. Helen näyttäytyy melkoisen moraalittomana sutturana, joka itsekkäästi ujuttaa lonkeroitansa joka paikkaan - jopa Matthewn vaimoon hän tutustuu ja elelee härskisti kaksoiselämää.

Takakansi

En voi väittää, että olisin itsekään mikään korkean moraalin ruumiillistuma, mutta tämä oli kyllä jo aika paksua. Niin paksua, ettei se oikein jaksanut naurattaa (paitsi välillä), vaikka Fallon yrittää tavoitella kepeää tyyliä erityisen mustalla ironialla höystettynä. Helen kyllä tajuaa tekostensa kierouden ja ällöttävyyden, mutta ei nähtävästi voi itselleen mitään.

En voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, ettei omassa elämässäni ole tuollaisia ihmissuhdedraamoja kuin tässä kirjassa. Sitä draamaa nimittäin riittää niin kotona kuin työpaikallakin (siis tässä kirjassa, ei minun elämässäni todellakaan!). Huh.

'Are you OK?' (Matthew kysyy)
'Yes,' sniffed Helen, obviously not.
'Do you want to talk about it? Is it me?'
'No. Yes. Are you happy, Matthew?'
'Of course I am,' he said nervously.
'How can you be? We hardly talk to each other any more, we hardly ever have sex, the flat's way too small for the two of us, you never see your kids, your sister hates me...'
'We can have more sex,' he said, missing the point entirely.

Kun pääsin moraalisesta dilemmasta yli, aloin oikeastaan pitää kirjasta (ja jopa Helenistä - ei hän nyt niin kamala ollutkaan, ehkä). Tosin suuren osan kirjasta koin myötähäpeää Helenin puolesta ja jännäsin, milloin hän mokaa lopullisesti.

Kuten huomata saattaa, tämä kirja herätti minussa melkoisen sekavia ja ristiriitaisia tunteita. Kirjaa lukiessa en osannut oikein itsekään päättää pidänkö siitä vai en. Eipä tullut silti mieleeni jättää sitä kesken, ehei. Kliseisesti sanoen kirja on varsin koukuttava, ei ihan alusta lähtien mutta jossain puolen välin paikkeilla tämä valas oli niin jumissa verkossa, että kirjaa piti oikein rohmuta.

Kirjan kieli on ajoittain vähän tönkköä, mutta siihen tottui aika nopeasti. Tämä onkin Fallonin esikoinen enkä huomannut vastaavaa kökköisyyttä hänen myöhemmässä kirjassaan The Ugly Sister. Rankkaisin tämän "Matista eroon hankkiutumisen" kuitenkin paremmaksi, aika paljonkin paremmaksi, kuin tuon "Ruman sisaren".

Nyt seuraa järisyttävä paljastus: minulla on vielä yksi lukematon Jane Fallonin kirja (Foursome) hyllyssäni. En aio siihen ihan heti tarttua, koska en jaksa lukea useampaa selkeästi ihmissuhteiden ympärillä pyörivää kirjaa putkeen. Mutta vähäisen chick lit -kokemukseni perusteella uskallan julistaa, että luen varmasti jatkossakin kyseisen genren kirjoja.

Kirjassa viljellään melkoisen paljon fuckia. Minua se ei häirinnyt ja alla olevalle kohtaukselle hirnuin oikein ääneen (tämän hauskuuden ymmärtää vielä paremmin, kun lukee sen kontekstissaan).

"Fucking great - now she'd have to move. One of the greatest things about London was the fact that no one ever spoke to each other, because the minute they did you'd realize that they were fucking insane and you had no choice but to get as far away from them as possible."

Ps. Toisessa kuvassa on kirjan takakansi, joka houkutti minut tämän kirjan taannoin hankkimaan. Klikkaa kuva suuremmaksi ja lue!

~~~

Osallistun tällä kirjalla kirjavuoren valloitukseen.

Miksi minä murhaisin mieheni?

Martina Cole: Two Women
Headline 1999
S. 663

Joskus haluan lukea kirjan, josta tiedän jo ennakkoon, mitä saan. Martina Cole on eräs sellainen kirjailija, joka käyttää kirjoissaan samaa kaavaa (tämä empiirinen väite perustuu neljään häneltä lukemaani kirjaan).

Ja mikäpäs siinä, kun on kehittänyt varmasti itselleenkin mieluisen reseptin, jolla syntyy koukuttava ja mielenkiintoinen kirja.

Colelle ominaiseen tapaan Two Women on eräänlainen sukukertomus. Keskiössä on Susan Dalston, jonka elämä käydään läpi perinpohjaisesti aina lapsuudesta - ja vähän ennen sitäkin - lähtien. Sitä möytä lukijalle valottuu, miksi Susan on mitä on ja ennen kaikkea miksi hän lopulta raa'asti murhaa aviomioehensä.

Tapahtumapaikkana on pääasiassa Lontoon itäinen lähiö, ja aika ennen puhelimia ja tietokoneita. Kuten muissakin lukemissani Colen kirjoissa tässä käsitellään niinikään Lontoon pahamaineista alamaailmaa. Tässä kirjassa se (alamaailman kuvaus ja hierarkiat) on kuitenkin enemmänkin sivuosassa verrattuna muihin lukemiini Colen kirjoihin.

Two women on enemmänkin suhdekirja kieroutuneista suhteista. Susanin lapsuudessa ns. normaalit perhe-elämän esimerkit ja ihmisten väliset suhteet ovat aika harvassa. Tutumpia Susanille ovat valtataistelut, väkivalta ja pahoinpitely - sekä henkinen että fyysinen.

Cole kuvaa keskeiset henkilönsä taiten. Hän ei useimmiten sorru tympäisevään kärjistykseen siitä, että pahuus on aina totaalipahaa ja hyvyys vastaavasti kaiken syleilevää sielunpuhtautta. Ei, ihmisessä on kaikenlaisia puolia, ne sekoittuvat ja kietoutuvat persoonaksi, jota voi vihata tulisesti, mutta jota toisaalta on vaikea olla rakastamatta. Tai välittämättä. Sillä mitä se rakkaus nyt sitten lopulta on? Pelkkää tottumista toiseen, pienen osan tai piirteen rakastamista? Riippuvuutta?

Kirja on melko säälimätön ja olin havaitsevinani, että se sisältää väkivaltaa (tai sen kuvausta) enemmän kuin muut lukemani Colen kirjat. Lukijana aloin jo hieman turtua siihen ja toivoin, että se loppuisi joskus. Mutta Cole ei päästä helpolla: turpaan saa kerta toisensa jälkeen milloin kukakin ja seksuaalinen(kin) hyväksikäyttö on arkipäivää.

Kirjan kieli on melko brutaalia ja sisältää slangia. Jos kyseessä olisi elokuva, siitä varoitettaisiin elokuvan alussa: This film contains scenes of violence, nudity and bad language.

Englantiin tottumattomalle lukijalle kirjan kieli saattaa tuottaa jonkinasteisia vaikeuksia. Monista sanoista käytetään lyhenteitä kuten slangiin kuuluu. Myös kieliopilliset muodot etenkin dialogeissa ovat erilaiset ja "toisteiset". Minulle lukeminen ei tuottanut ongelmia, vaikka jouduin ihan muutaman slangisanan (tai käsitteen) tarkistamaan netistä.

Summa summarum: pidin kovasti tästä kirjasta (tietystä ennalta-arvattavuudesta huolimatta) ja Martina Cole pysyy edelleen lukulistallani. Hänen kirjojaan en viitsi lukea putkeen, koska silloin tuo tietty "kaavamaisuus" saattaisi muuttua rasitteeksi. Silloin tällöin luettuna se toimii oikein hyvin ja poisti muuten lukujuminikin.

Colen kirjoja ei ole suomeksi käännetty, mikä on melkoinen harmi. Luulen, että näillä voisi olla menekkiä Suomessa. Cole on melkoisen tuottelias kirjailija ja häneltä pukkaa uutta kirjaa ulos lähes  joka vuosi.

Itse olen keskittynyt lukemaan nyt näitä vanhempia, vaikka yksi uudempikin hänen teoksensa  (The Faithless) löytyy hyllystäni. Ehkä kokeilenkin seuraavaksi hänen uudempaa tuotantoaan.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.

Loputon stondis

Nick Cave: Bunny Munron kuolema
(The Death of Bunny Munro)
Kääntänyt Jukka Jääskeläinen
Like 2009
S. 238

Olen sanaton. Tai oikeastaan en edes ole, mutta mietin viitsinkö sanoa, mitä ajattelen.

Yritän ja varoitan jo etukäteen, että tämä postaus sisältää runsaasti kirosanoja. Niitä kavahtavat voivat lopettaa lukemisen tähän.

Bunny Munron kuolema kiinnosti minua erityisesti tai ainoastaan Nick Caven takia. Cave lienee monelle tuttu ainakin muusikkona, jos ei muuten. Itse diggailen etenkin Murder Balladseja, joista Henry Lee on kestosuosikkini.

Pidän Caven synkästä tyylistä ja oletin, että Bunny Munron kuolemassa pääsen käsiksi syvemmin tähän tummaan tunnelmaan kenties mustan huumorin välityksellä.

Tietäähän kirjan takakansi kertoa

"Kuolettavan hauska satiiri keski-ikäisen ihmisniljakkeen kujanjuoksusta."

Mitä hauskaa on siinä, että Bunnyn kyrpä tuntuu olevan jatkuvassa seisontatilassa. Ihan sama, mitä tapahtuu niin muna seisoo kilpaa järjen kanssa.

Ehkä se huumori onkin siinä: pilaillaan miesten aivoilla. Siis niillä, jotka sijaitsevat alapäässä, ja joilla tuntuu olevan ihan oma elämä. Jopa niin oma, että sitä tekee melkein mitä tahansa, että saa pillua. Voi jee, kylläpä naurattaa.

Tai sitten se on hauskaa, kun Bunny juoksee housut kintuissa pihamaalla saatuaan turpaansa. On se vaan niin koomisen näköistä, että heko heko. Minusta se on enemmänkin säälittävää, jopa surullista. Ei naurata, sori.

Kansilieve kertoo:

"Viiltävän nokkela romaani seivästää keski-ikäisen miehen vartaaseen, valelee saalinsa mustan huumorin marinadilla ja grillaa sen groteskin farssin liekeissä."

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, joku kuolee. Minulla kävi kerran mielessäni, että olen ehkä erehtynyt kuolijasta. Bunnyja on nääs lopulta kolme: on Bunny Senior, Bunny ja Bunny Junior. Pienen hetken kelasin, kukahan se näistä mahtaa lopulta kuolla.

Vähänkös olisikin ollut käänne, kun "väärä" Bunny olisi kuollut. Tietenkään ei kuollut ja tämä ei ole mikään juonipaljastus, sillä kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden alaotsikot kyllä antavat selkeästi ymmärtää, kuka se kuolija on. Kunhan leikittelin ajatuksella, etten kuolisi itse tylsyyteen lukiessani.

Minusta kirjan loppu ei ollut edes mitenkään yllättävä, vaan oikeastaan melko tyypillinen alkoholistinarkkarille. Lähinnä ihmettelen, miten tuolla dokaustahdilla pysyy edes kyrpä pystyssä. Ehkä Bunny veti Viagraa, en ole varma. Jossain mainittiin Viagra, mutta kenties se oli se toinen kirja, jota luin samaan aikaan.

En löytänyt tästä kirjasta mitään "viiltävän nokkelaa". Minusta tämä oli keskinkertaisesti kirjoitettu kirja alkoholi- ja huumesekoilusta vailla minkäänasteista syvyyttä. Tai no, pikkuisen kävi sääliksi Bunny Junioria, joka palvoi isäänsä ja suri itsemurhan tehnyttä äitiään. Isukkia ei taas kiinnostanut muut kuin dokaamiset ja vaginat ja panemiset.

Loppuun parit randomilla valitut sitaatit eli työnsin sormen vagin (sorge, pyörii eräs sana päässä, kun tuota sanaa on tullut luettua sen verran monta kertaa) kirjan väliin ja avasin.

Kas tässä ensimmäinen maistiainen sinulta 129:

"Bunny istuu McDonald'sissa stondis elvytettynä, sillä kassatytöllä ei ole juuri lainkaan vaatteita punakeltaisen univormunsa alla."

S. 53

"Seuraavana penkillä on seksikäs Helen Claymore, joka hänkin tarjoaa Bannylle häijyjä pikku katseita, mutta Banny huomaa, ettei hän tee niin täydestä sydämestään ja että hän on selvästi valmiina hommiin."

S. 13

"Bunny kiroilee hiljaa, ja sillä hetkellä kaikki energia, niin seksuaalinen kuin muukin, karkaa hänestä. Hän tuikkaa kaukosäätimellä televisioon päin, ja laite sulkeutuu kohinasihahduksen säestämänä ja hän antaa päänsä kallistua tääksepäin. Hän keskittää katseensa katossa olevaan tahraan, joka on muodoltaan kuin pieni kirkonkello tai naisen rinta."

Olenkohan kohtuuton, jos sanon että moni pitää tästä kirjasta (vain) siksi, että se on Nick Caven kirjoittama. Minäkin olisin halunnut pitää tästä, mutta ei väkisin. Jatkan kuitenkin Caven musiikin ja lyriikoiden arvostamista.

~~~

Bunny Munron valitsin toiseksi voittokirjaksi Leena Lumen arvonnassa vuonna 2011. Arpaonni on siis todistettavasti suosinut minua (toivottavasti suosii jatkossakin - Leena Lumilla on muuten juuri parhaillaan käynnissä Huhtiarvonta: käykääs tsekkaamassa täältä!).

Leena Lumi on kokenut kirjan eri tavalla kuin minä, kannattaa lukea hänen arvionsa täältä.

En osaa sanoa, miksi minulla kesti näin monta vuotta lukea tämä kirja. Luulen, että se hautautui kirjapinoihin ja lopulta unohtui sinne. Tehdessäni TBR 80 -listaa kirja putkahti sitten esille ja päätyi kyseiselle listalle.

Kirjavuoren valloitus karttuu siis jälleen yhdellä kirjalla.

For you, a thousand times over

Khaled Hosseini: The Kite Runner
(Suom. Leijapoika)
Bloomsbury 2003
S. 324

Hosseinilta julkaistaan toukokuussa (ainakin täällä, Suomesta en tiedä) uusi kirja, And the Mountains Echoed. Senpä takia päätin vihdoin lukea the Kite Runnerin pois jaloista.

Leijapoika on lojunut hyllyssäni ja olen kartellut sitä siksi, että siinä on hävyttömän pieni fontti. Paras tapa pelotella minut pois kirjan parista onkin pieni fontti yhdistytettynä täyteen tupattuihin sivuihin.

Tästä samaisesta syystä minulta jäi taannoin Tervon Layla ostamati: ainakin pokkariversio oli liian ahdas edes silmäiltäväksi. Harmi, sillä Layla kiinnostaisi minua kovasti.

Leijapoika (käytän jatkossa kirjan suomennettua nimeä) on ennen kaikkea tarina ystävyydestä ja lojaalisuudesta. Kolikon kääntöpuolella kulkee petos ja katkeruus, pelkuruuskin.

Amir elää etuoikeutettua elämää Kabulissa isänsä ja palvelijoidensa kanssa. Palvelija-Alin poika, Hassan, on Amirin lojaali ystävä. He kasvavat yhdessä, vauvoina olleessaan heitä ruokkii sama rinta. Heitä yhdistää äidittömyys.

Mutta Amir ei koskaan ajattele Hassania ystävänä, vaikka heidän yhdessäolonsa täyttää ainakin minun silmissäni kaikki ystävyyden kriteerit. Heidän välillään on kuilu: Hassan on Hazara ja palvelija. Hazarat ovat pohjasakkaa Kabulissa ja sen saa tuta Hassan, ja Amirkin viettäessään aikaa Hassanin seurassa.

Amir on 12-vuotias, kun hänen elämänsä muuttuu. Ehkä pitäisi sanoa, kun hän muuttaa elämänsä, sillä enemmänkin tuo kohtalokas päivä muuttaa Hassania ja hänen elämänsä. Amir ei osaa käsitellä tapahtumaa, ei omia tunteitaan. Niinpä hän vajoaa alhaisiin temppuihin ja niin lopulta käy kuin hän tavoittelikin. Mutta siitä saa maksaa kalliin hinnan.

Leijapoika herätti minussa monenlaisia tunteita ja kyllä - päädyin itsekin pohtimaan Amirin valintoja ja tekoja. Minusta Amirin valinnat ovat kauhistuttavia, mutta toisaalta eletään ankaria aikoja, Amir on vasta nuori poikanen. En voi tuomita, vaikka ajoittain olisin halunnut.

Kirjassa on kuvattu hyvin Amirin ja hänen isänsä monimutkaista suhdetta. Amir ei koskaan tuntenut olevansa riittävän hyvä isälleen. Vasta paljon paljon myöhemmin hän saattaa nähdä asioita toisenlaisessa valossa.

Minulta ainakin lähti matto jalkojen alta pari kertaa, sillä en osannut odottaa tietynlaisia käänteitä. En, vaikka periaatteessa näin jälkikäteen katsottuna ne näyttäytyvät selkeinä.

Leijapoika on kauttaaltaan melko synkkä ja melankolinen kirja. Sellainen kirja, joka jää päähäni asumaan. Kun lopulta juuri mikään ei olekaan sitä, miltä näyttää. Kun kaiken toivon keskellä asuu epätoivo ja suru.

Tunnustan, että silmäni sumenivat kirjan lopussa. Ne olivat kyyneliä, jotka kumpusivat haikeudesta, kaikesta menetetystä, kaikesta surusta. Niin paljon valui hukkaan.

Minua kiehtovat kirjat, joissa pääsee tutustumaan eri kulttuureihin, näkemään asioita eri kulmista. Vaikka Leijapoika on fiktiivinen romaani, sen sivuilla saa kokea raapaisun Afgaanikulttuuria.

En ollut aiemmin kuulluut Mullah Nasruddista. Alla lainaus Wikipediasta:

"He is considered a populist philosopher and wise man, remembered for his funny stories and anecdotes. He appears in thousands of stories, sometimes witty, sometimes wise, but often, too, a fool or the butt of a joke."

Nasruddin (tämä kirjoitusmuoto esiintyy Leijapojassa, joten käytän sitä) esiintyy tässäkin kirjassa muutaman vitsin verran.

"Agha, did you hear what Mullah Nasruddin did when his daughter came home and complained that her husband had beaten her?"

I could feel him smiling in the dark and a smile of my own formed on my face. There wasn't an Afghan in the world who didn't know at least a few jokes about the bumbling mullah.

"What?"

"He beat her too, then sent her back to tell her husband that Mullah was no fool: If bastard was going to beat his daughter, then Mullah would beat his five return."

~~~

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka odottelee minua nauhoitteena. Se tuli taannoin telkkarista, mutten halunnut katsoa sitä ennen kuin olen lukenut kirjan.

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika (Rakkaudesta kirjoihin) ja Pihi nainen.

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.

*

Lisäys 19.3. kello 11:15 (UK time)

Lisäsin kommentteihin muutaman mietteen Leijapoika-elokuvasta, jonka katsoin mieheni kanssa sunnuntaina.

Mehiläisten salaisuudet - ja vähän muidenkin

Sue Monk Kidd: The Secret Life of Bees
Headline Book 2002
(alkuper. Usa, samalla nimellä, 2001)
(Suom. Mehiläisten salaisuudet, 2006)
S. 376

Mehiläisten salainen elämä tarttui käteeni charity shopissa ja lähti mukaan puhtaasti takakannen perusteella.

En sinänsä ole kiinnostunut mehiläisten kasvattamisesta, mutta muut kirjan aiheet kiinnostivat, erityisesti rasismi.

Tarina saa alkunsa pienestä Sylvan-nimisestä kylästä South Carolinassa. Eletään vuotta 1964, jännitteet valkoisten ja mustien välillä ovat käsinkosketeltavat.

Lily asuu isänsä kanssa surren vuosia sitten menehtynyttä äitiään tarttuen hänen muistoon kuin purkka kengänpohjaan. Rosaleen on talon musta palvelija, joka tilaisuuden tullessa eteen haluaa rekisteröityä äänestäjäksi.

Lily lähtee Rosaleenin seuraksi rekisteritoimistolle, mutta he eivät koskaan pääse sinne asti. Ikävien ja kipeiden sattumien ketju ajaa Lilyn tekemään jotain peruuttamatonta.

Kirja alkaa mehukkaasti ja jatkuu sellaisena jonkin aikaa. Valitettavasti jossain vaiheessa aletaan polkea paikallaan. Minua alkoi tympäistä kirjan "uskonnolliset" kohtaukset. Ymmärrän niiden merkityksen kirjassa, mutta vähempikin olisi minulle riittänyt.

Kirjan keskikohta polkeekin lähes paikallaan, vaikka siihen sisältyykin ajoittaista kissa-hiiri -leikkiä. Kerronko vaiko enkö kerro, kas siinä pulma. Jospa nyt kuitenkin kertoisin. No enpä kerrokaan vielä. No nyt halua kertoa. Voi ei, tapahtui jotain, etten voikaan kertoa jne. Tällaista polkemista se on lähes loppuun asti.

Välillä tapahtuu jotain kohauttavaa, mutta muuten ollaan paikoillaan. Sitä en kiistä, etteikö kirja olisi koskettava. Kyllä se paikka paikoin on ja tunsin surua, myötäelin, kyyneltä en kuitenkaan vieräyttänyt.

Kirjan loppu vedettiinkin sitten kasaan pikakelauksella. Melko ennalta-arvattava "käänne" tapahtuu runsaiden selittelyjen jälkeen. Selittelyjen, jolloin lukija saa kysymyksiinsä vastaukset kertarysäyksellä.

Kaikesta tästä nipotuksesta huolimatta kirja kokonaisuudessaan on ihan kiinnostava, kauniskin. Siinä on pohdintaa, josta pidin, ja jota oli antoisaa lukea ja kokea.

Tämä kirja on käännetty suomeksi nimellä Mehiläisten salaisuudet ja sen on lukenut ainakin Norkku (Nenä kirjassa) ja Katri (La petite lectrice).

~~~

Haasteet: Kirjavuoren valloitus.

Ventovieras

Paul Torday: The Girl on the Landing

Weidenfeld & Nicolson 2009
(suom. Ventovieras)
S. 298

Tutustuin tähän kirjaan Annikan (Rakkaudesta kirjoihin) blogissa jo puolisen vuotta sitten. Tuolloin tilasin kirjan pikavauhtia, mutta vasta nyt sain sen luettua.

Tästä voi päätellä, että lukemattomien kirjojen pino on melko suuri ja kasvaa alati. Lisäksi puolisen vuotta sitten minulla oli enemmänkin dekkarikausi päällä. Tämä ei ole dekkari, joten varmaan osittain siksi se hautautui kirjapinojen alle.

Dekkarikausi on nyt toistaiseksi jäänyt taakse ja mieltä kiihottaa ihan muunlaiset kirjat. Hyvää kannatti odottaa.

Ensin kehu kirjan käännösnimelle. Tykkään siitä enemmän kuin alkuperäisestä nimestä: Ventovieras kuvaa hyvin sitä, millaisia voivat näennäisenkin tutut ihmiset toisilleen olla. Jopa oma aviomies saattaa lopulta osoittautua ventovieraaksi.

Mutta miksi? Miksi kukaan menisi naimisiin vieraan ihmisen kanssa? Ei varmaan kukaan. Me menemme naimisiin ihmisen kanssa, jonka luulemme tuntevamme. Menemme naisimiin kukin mistäkin syystä. Jotkut jopa rahasta. Ei kuitenkaan kirjan Elizabeth - ei ainakaan pelkästään. Entä miksi Michael sitten nai Elizbethin? Että hän tietäisi voiko tuntea?

Kirja polveilee vuoroin Elizabethin, vuoroin Michaelin näkökulmassa. Ratkaisu toimii ja etenkin kirjan loppua kohden syntyy lähes trillerimäisiä kauhutunnelmia.

Tempo kirjan alussa on melko verkkainen, mutta minä en pitkästynyt. Vaikka etenkin herrasmiesklubiin liittyvistä asioista ajoittain jopa jaariteltiin, koin aiheen silti mielenkiintoisena.

Ihastuin kovasti myös kirjan Skotlantitunnelmiin. Ne tosin saivat matkajalkani vipattamaan holtittomasti ja olisin halunnut (haluan vieläkin!) buukata heti paikalla junalipun vaikka Edinburghiin. Sieltä käsin olisin sitten vuokrannut mökin keskeltä ei mitään.

Mutta hei, Michaelillahan on vuokramökkejä Skotlannissa - häneltähän voisin vuokrata! Tai pikemminkin Mrs. McLeishiltä, joka Michaelin vuokramökkiasioita hoiteli. Ai niin, tämähän on fiktiota. Ei väkisin.

En olisi tätä kirjaa pelkän takakansitekstin perusteella ostanut. Toisaalta on vaikea kuvitella kirjaan muunlaista takakantta. Tämä on nimittäin jälleen kerran sellainen kirja, josta ei vain voi sanoa mitään. Muuten kirja menee pilalle, se pilaa odotuksen ja jännityksen, latistuu. Siksipä en sanokaan enempää.

Kirjasta on kirjoittanut luonnollisesti Annika, jolta tämän kirjaidean bongasin. Myös ainakin Susa (Järjellä ja tunteella) ja Leena Lumi ovat kirjasta kirjoittaneet.

~~~

 Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen ja Mieleni on rajaton -haasteeseen.

Harmaata Valoa

Ruta Sepetys: Between Shades of Gray
(Suom. Harmaata valoa)
Puffin Books 2011
S. 344

Liettua toisen maailmansodan aikana, kaksikymmentä minuuttia aikaa pakata kamppeet. Matka voi alkaa, matkanjohtajana NKVD.

Ei ole kauan siitä, kun luin vastaavasta aiheesta kirjan, The Blue Door. Paikka on eri, mutta aika suunnilleen sama. Venäläiset ovat melkein inhimillisiä japanilaisten sotilaiden rinnalla.

Mutta ei ole hedelmällistä verrata kauheuksia: ei se kärsimystä vähennä saati oikeuta hirmutekoja. Rinnastin, koska näitä on paljon. Hitlerin keskitysleirit lienee kauheimmasta päästä, vaan eipä nämä muutkaan sotavankileirit mitään paratiiseja olleet.

Nälkä ja sairaudet muuttuvat arkipäiväksi; väkivallan pelkoon ei turru, vaikka se on alati läsnä. Sen sijaan minä olen turtunut. En jaksanut liikuttua, en edes pahemmin järkyttyä. En päässyt lähelle oikeastaan ketään kirjan henkilöistä; en edes 15-vuotiasta Linaa, jonka silmin tarina kerrotaan.

En tiedä syytä "tunteettomuuteeni". Ehkä kirjan kieli on liian "arkista", asiat vain kerrottiin. Saatettiin sanoa, että itkettää ja on nälkä, paleltaakin. Kyyneleet valuvat pitkin poskia. Mutta entä sitten? En jotenkin päässyt sisään niihin tunteisiin.

Eräs nainen joutuu myymään itseään pelastaakseen poikansa hengen. Ihan kamalaa. Mutta sekin mainittiin sivulauseessa, kuitattiin muutamin sanoin. En suinkaan tarkoita, että pitäisi yksityiskohtiin mennä, ei pidä.

Mutta ne tunteet jäivät silti puuttumaan: minulle ei ehkä yksinään riitä tuntuu pahalta ja hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja antoi kyynelten virrata pitkin poskia.

Olen kuitenkin melko tunteellinen lukija. Luen kirjat kuin olisin elokuvissa. Näen tapahtumat, ihmisten ilmeet, miljöön jne. Ihan kuin tässä olisi ollut huonot näyttelijät: He lausuivat vuorosanansa, mutta eivät eläneet niitä.

Tai sitten vika on minun päässäni. En vain jaksa tuntea mitään, en osaa samastua, en näe rivienvälejä, kenties olen turtunut? Kirjahan itsessään on nimittäin ihan hyvin kirjoitettu, perushyvää tekstiä siis. Helppo- ja nopealukuista.

Lisäksi tarina on mielenkiintoinen enkä todellakaan pitkästynyt kirjaa lukiessani. Ehkä odotin jonkinlaista huippua, sivujuonta. Sellaista ei oikastaan ollut. Paitsi ihan ohkaisena rihmana kulki rinnan lähimenneisyys ja sieltä löytyi yllätys. Minusta silti aika mitätön kokonaisuuden kannalta.

Ehkä ongelma - jos sitä on muualla kuin päässäni - onkin se, että kertoja on niin nuori. Olisin kaivannut pohdintaa, analysointia, spekulointia ja ties mitä. Tähän ei niin nuori päähenkilö kykene.

Kylläpä tuntuukin jotenkin houkkamaiselta "valittaa" tällaisesta kirjasta. Kirja on kuitenkin fiktiivinen, vaikka periaatteessa se voisi olla tottakin. Negatiivissäyvyisistä(?) mietteistäni huolimatta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Keksin tämän kirjan Annikan (Rakkaudesta kirjoihin) blogista ja hän onkin saanut kirjasta enemmän irti kuin minä. Myös Mari A. kirjan lukenut ja siitä kirjoittanut. Moni muukin on, mutta olen laiska enkä jaksa linkittää enempää. Yllä mainituissa blogeissa on enemmän linkkejä toisien blogien arvioihin.

Minusta tuntuu, että olen saanut nyt yliannostuksen sotavankileirejä. Seuraavaksi voisi lukea jotain hauskempaa, vaikkapa kirjoja hyväksikäytöstä ja mielen hajoamisesta ym. mielenterveysongelmista. Siihen sekaan pari brutaalia afrikkalaista draamaa, niin tulee hyvä soppa.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.

Varastettu lapsuus ja ihmisarvo, orja

Mende Nazer: Slave
Virago 2004
S. 326

Liekit nuolevat kylän savimajoja. Kyseessä ei ole tulipalo, joita voi sattua kuivan kauden aikaan. Kyseessä on Mujahidien hyökkäys kylään.

Sekasorrossa ja kaaoksessa Mende kadottaa perheensä ja hänet otetaan kiinni. Hänet viedään metsään, johon on koottu muitakin nuoria.

Mende Nazer on vain 12-vuotias, kun hänen lapsuutensa loppuu julmasti: tie orjaksi on alkanut.

Ennen kuin Mende kertoo orjavuosistaan, hän kuvailee lapsuuttaan Nuba Mountainsilla. Nuba Mountains sijaitsee Sudanin eteläosassa. Menden kotiheimon nimi on Karko.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: aika ennen orjuutta, orjuuden aika ja kolmantena pako. Ensimmäisessä osassa Mende kuvaa eloisasti elämäänsä tiiviissä kyläyhteisössä, hän valottaa heimonsa rituaaleja ja perinteita. Olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan pelkästään tästä Menden elämänvaiheesta.

Toinen osa kuvaa nimensä mukaisesti Menden elämää orjana. Tuota aikaa leimaa yksinäisyys, jatkuva väkivallanpellossa (sekä henkisen että fyysisen) eläminen ja tietenkin ikävä omaa perhettä kohtaan. Ovatko hänen vanhemmat ja sisarukset edes elossa?

Kirja on kauttaaltaan kauniisti kirjoitettu ja se tuo hyvin esille myös Menden hämmennyksen kulttuurien ristitulessa. Koin tekeväni matkaa Menden kanssa läpi koko kirjan. Olin hänen ajatuksissaan, hänen päässään. Pääsin lähelle häntä ja koen oppineeni jotain.

Haluaisin kirjoittaa enemmänkin tästä kirjasta, sillä se herätti paljon ajatuksia muun muassa Islamista ja siitä, miten eri tavoin uskontoa voi tulkita. Nämähän eivät liene mitään uusia ajatuksia: moni tietää, miten eri tavalla voi uskontoja tulkita. Kirja ei kuitenkaan millään tavoin ole leimaava mihinkään suuntaan.

Sattumalta Islamista oli juttua myös Hesarin kuukausiliitteessä. Jutussa toimittaja kokeili elämää uskossa 30 päivän ajan. Suosittelen lukemaan jutun, oli erittäin mielenkiintoinen. (ps. jos sinulla ei ole lukuokeiutta Hesariin, pääset lukemaan jutun esim. valitsemalla Chromesta incognito-ikkunan).

Kirja on käännetty suomeksi nimellä Orja (Otava 2005). Näyttäisi olevan loppuunmyyty ainakin Adlibriksessä, mutta englanninkielisenä sitä saa sieltäkin.

Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan. Minua se kosketti jopa siinä määrin, että lisään sen suosikkini-kategoriaan. Kiinnostuneet voivat täältä katsoa haastattelun, jossa Mende kertoo kokemuksistaan.

Ainakin La Petite Lectrisen Katri on tämän kirjan lukenut.

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen sekä Afrikan tähti -haasteeseen (Sudan, Pohjois-Afrikka).

Kirjan pohjalta on tehty elokuva (alla trailer). Ajattelinpa katsoa sen, jos vain saan sen jostain käsiini.

Girl, Interrupted

Susanna Kaysen: Girl, Interrupted
Virago 1995
(alkuper. Turtle Books 1993, USA)
S. 168

1967, psykiatrin vastaanotto kestää puolisen tuntia. Susanna on 18 vuotta, hieman hukassa sen suhteen, mitä haluaa.

Pskykiatrin mielestä Susanna on masentunut ja paras paikka hänelle on lepo McLeanin sairaalassa.

"I've got bed for you," he said. "It'll be a rest. Just for a couple of weeks, okay?" He sounded conciliatory, or pleading, and I was afraid.

"I'll go Friday," I said. It was Tuesday, maybe by Friday I wouldn't want to go.

He bore down on me with his belly. "No, you go now."

Ei muuta kuin tyttö taksiin ja hoitoon. Muutama viikko muuttuu muutamaksi vuodeksi. Diagnooseja satelee melko löyhästi ja kirjan lopussa Susanna pohtiikin niiden paikkansapitävyyttä, perusteita joilla ne on häneen leimattu. Missä noin yleisesti ottaen kulkee "hulluuden" raja?

En kokenut Susannan ajatuksia mitenkään mullistavina, en edes kovin erikoisina. Parasta antia kirjassa olikin mielestäni sen alku ja etenkin kuvaukset toisista potilaista. Suoraan sanottuna Lisa (eräs potilas) vaikutti huomattavasti kiinnostavammalta kuin Susanna. Itse asiassa kaikki muut potilaat vaikuttivat kiinnostavammilta, samoin itse sairaalan käytännöt.

Susanna ei periaatteessa kirjan alkupuolella kerrokaan itsestään juuri mitään: hän keskittyy enemmänkin kuvaamaan toisia potilaita ja heidän ongelmiaan, tarinoitaan. Susanna on ikään kuin sivustakatsoja.

Kirja on ajoittain hauskasti kirjoitettu hulvattomine dialogeineen. Tämä kirja kannattaakin lukea huumorimielellä, sillä mitenkään erityisen syvällinen saati koskettava tämä ei ole. Oikeastaan tämä oli minulle suoranainen pettymys.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva. En ole sitä nähnyt, vaikka olen ollut jo kauan tietoinen elokuvan olemassaolosta. Katsoin nyt kirjan luettuani elokuvan trailerin ja tunnistin kirjan tapahtumat vain etäisesti.

Kirjan pohjalta tehty elokuva on tietenkin aina ohjaajan tulkinta. Trailerin perusteella elokuva on maalaillut potilaista cooleja "hulluja", mielestäni liioitellusti. Paha tietty sanoa pelkän trailerin perusteella, joten eipä sen enempää siitä. Paitsi että itse en kokenut kirjan tunnelmaa samoin kuin traileri antaa ymmärtää. En usko, että haluan katsoa kys. elokuvaa ollenkaan.

Pikaisen googletuksen perusteella otakuisin, ettei tätä kirjaa ole käännetty suomeksi. Englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.

Entä suosittelisinko tätä kirjaa? Ehkä, jos haluaa huumorimielessä kurkistaa psykiatrisen sairaalan arkeen 1960-luvun lopulla. Kirjaa ei ole pituudella pilattu, joten sen ahmaisee helposti välipalaksi.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen: kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes täysin McLeanin sairaalaan. Tämä kirja sopii myös Mental Cases -haasteeseen sekä Mieleni on rajaton -haasteeseen.Niin ja Kirjavuori Mount Everestille -haasteeseen.

Nurkkaan ajettu

Elizabeth Haynes: Into the Darkest Corner
Myriad 2011
S. 403

Eipä tiennyt Catherine millaiseen ansaan lankesi tutustuessaan ja myöhemmin rakastuessaan komeaan Lee Brightmaniin.

Lee hurmaa kaikki niin totaalisesti, että Catherinen valituksia ei viitsi kukaan enää ottaa vakavasti. Eihän nyt Lee...

Vaan kylläpä vain Lee aiheuttaa sellaisen sotkun ja itkun Cathyn elämään, että ainoaksi keinoksi jää pakeneminen. Muulla tavalla ei miehestä oikein eroon pääse. Ja pääseekö pakenemallakaan?

Tässäpä vaihteeksi psykologinen trilleri, jossa oli jopa sitä jännitystä. Ei tosin ihan niin paljon, että olisin ryhtynyt tarkistelemaan kämpän lukitusta tai muutenkaan menettänyt yöuniani (paitsi siinä mielessä, etten olisi malttanut lopettaa lukemista). Mutta tällaisena kauhu(leffa)fanaattikona minua onkin hieman vaikea pelotella.

Tarina etenee kahdessa tasossa, mikä on toimiva ratkaisu. Cathyn elämän hajoamiseen johtavat tapahtumat kuoriutuvat hiljalleen esille. Selviää, miksi Cathystä tuli sellainen kuin tuli. Selviää, miksi painajainen ei jätä häntä rauhaan, vaikka siitä on jo vuosia.

Kirja ronkkii uskottavasti parisuhdeväkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Kuinka vaikeaa on lähteä suhteesta, jossa noita molempia esiintyy.

Minua häiritsi hieman sellainen stereotypinen asetelma, että psykiatri/psykologi pystyy sen kummemmin ihmistä tuntematta määrittää hänelle diagnoosit. Siis ihan ilman terapiaistuntoja.

Mielenterveyteen liittyvien diagnoosien määritteleminen ei ole mitenkään yksioikoista ja monesti diagnoosien tekeminen vie aikaa. Tässä kirjassa esillä on etenkin OCD, Obsessive–compulsive disorder.

Hyvin mielenkiintoista luettavaa fiktiivisessa muodossa. Kirjan vahvasti mielenterveydellisen aspektin takia osallistun tällä kirjalla Mieleni on rajaton -haasteeseen. Osallistun tällä myös Kirjavuori Mount Everestille -haasteseen.

Tämä kirja on Elizabeth Haynesin esikoinen ja täytyy sanoa, että pidin tästä huomattavasti enemmän kuin hänen toisesta kirjastaan, Revenge of the Tide.

Harmi, ettei tätä ole käännetty suomeksi. Mielestäni potentiaalia menestyä suomalaisilla markkinoilla on (tämä toki amatöörin mutuhuttu-mielipide). Englantia taitavat voivat tietty lukea tämän alkuperäiskielelläkin. Kirjan saa ainakin AdLibriksestä ja varmaan joistain kirjastoistakin.

~~~

Yritän saada haasteet, joihin tänä vuonna osallistun, koottua asap omalle sivulleen. Tällä hetkellä se on vielä tyhjä, vaikka sivu onkin jo luotu.

Vaiennettu Anna

Elbie Lötter: It's me, Anna
(alkuper. Dis Ek, Anna)
PaperBooks 2005
S. 170

Joskus mietin, millaista olisi olla äiti. En kovin usein, koska minulla ei ole halua saada lapsia ja hoivaviettini (kyllä, olen havainnut, että on minulla sellainenkin) kohdistuu lähes yksinomaan eläimiin. Jumaloin eläimiä, vaikka joitakin pelkään.

Mutta jos olisin äiti, olisin jakanut itseni ensin yhdeksän kuukautta sikiön kanssa. Olisin majoittanut sitä ennen kuin se tulee maailmaan. Luulen, että haluaisin suojella sitä, auttaa elämässä.

En sulkea silmiäni, kääntää selkääni. Olla niin heikko kuin Annan äiti. Sillä minä syytän Annan äitiä melko monesta. Olen varma, että hän tiesi, mitä talossa tapahtuu. Miten hänen uusi aviomiehensä käytti Annaa.

Kodin ilmapiiri on miinakenttä: koskaan ei tiedä, milloin räjähtää ja mitkä ovat seuraukset. Oman etunsa ja turvatun taloutensa takia hän uhraa Annan miehelleen. Sitä ei suoraan kirjassa sanota, mutta sellaisen johtopäätöksen siitä väistämättä tekee. Äiti hylkää lopulta kokonaan lapsensa käännettyään ensin selkänsä.

It's me, Anna perustuu tositapahtumiin. Se on käännetty afrikaansista. Tästäpä pääsenkin erääseen kirjan ongelmaan: nimittäin ajoittain kummalliseen kieleen. Jotkut sanavalinnat tuntuivat oudoilta, samoin lauserakenteet. Se teki kirjasta hieman kömpelön lukea. Luulen, että syy on nimenomaan käännöksessä, mutta varmahan en voi olla, kun en afrikaansia ymmärrä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, Cape towniin. Tosin yhtä hyvin tapahtumat voisivat sijoittua vaikka kuuhun, sillä niiden sijainti ei ole kirjassa olleellinen. Jos ei maata ja kaupunkia olisi kirjassa mainittu, en olisi mitenkään voinut tietää, että se sijoittui juuri Capiin. Kulttuurista aspektia ei siis kirjassa ole.

Siksipä tässä nyt mietinkin, että onko tämä sopiva kirja Afrikan tähti -haasteeseen. Kun haasteen perimmäinen idea kuitenkin käsittääkseni on tutustua monipuolisesti Afrikan eri maihin ja kulttuureihin. Toisaalta kirjan lopussa on Sharon Lewisin kirjoittama tiivistelmä lasten hyväksikäytöstä Etelä-Afrikassa ja yleensä.

Noh, päätän nyt että tämä kirja sopii Afrikka-haasteeseen. Jos joku on eri mieltä, voi tulla avautumaan kommenttilaatikkoon. Kaikki vastalauseet otetaan huomioon ja käsitellään tarkasti.

Lisäksi osallistun tällä kirjalla Kirjavuori Mount Everstille -haasteeseen.

~~~

It's me Anna on suomennettu nimellä Vaiennettu Anna. Nimi kuvaa kirjaa todella hyvin, sillä sitä Anna on: vaiennettu. Kirjasta on kirjoittanut ainakin Susa P (Susan kirjasto).