Aberystwyth, Wales

Reissu jatkuu vihdoin. Ihan hävettää, miten hitaalla tempolla saan pukattua näitä retkiä ulos, mutta mikäs tässä - valmiissa maailmassa. Road trip tehtiin siis toukokuussa, joten kuvat on otettu silloin.

Merthyr Tydfilistä on siis siirrytty Aberystwythiin, edelleen ollaan Walesissa. Aberystwyth on söpö  pikku rannikkokaupunki.

Ilman draamaa ei täältäkään selvitty: minulta nimittäin hajosi piilari silmään ja sen pois tonkiminen oli melko työläs operaatio. Toisen puolikkaan sain itse ulos, toisen joutui mies kaivamaan.

Miehelle kokemus taisi olla kamalampi, koska hän ei ole tottunut silmämunia sorkkimaan. Hankalaksi homman teki se, etten saanut kunnolla pidettyä silmää auki, koska palaset hankasivat sarveiskalvoa.

Mutta juu, lopulta päästiin matkaan. Lenkki suunniteltiin tuttuun tapaan osittain aiemmin mainitsemani kirjan avulla, osittain soveltaen. Reitit kannattaa suunnittella etukäteen, koska ns. jokamiehenoikeudet ovat täällä hieman erilaiset kuin Suomessa.

Kato vuori, sinne pitää mennä!

Ja niin mentiin. Ihan kävellen kiivettiin, vaikka olisi sinne päässyt tuollaisella köysiratasjunallakin. Vaan mitäpä sellaisia käyttämään, kun on jalatkin.

Kierrettiin melko antelias lenkki, aina kuvan vasemmassa yläreunassa näkyvälle muistomerkille "sisämaan" kautta.

Vuoritiellä hengailua.

Sukellus sisälle metsään. Kuvassa näkyvät valkoiset kukkaset tuoksuivat joltain marinoidun lihan sekoitukselta. En kauheasti innostunut kyseisestä aromista.

Metsästä ulos suoraan lammasaitaukseen.

Ja vihdoin kaupungin toisella puolella kukkulalla.

Siinäpä se komea muistomerkki. Pelkkä kivitorni kukkulalla. Vaan tulipahan nähtyä sekin.

Sitten ei muuta kuin vyöryminen takaisin alas.

Seuraavana aamuna heitettiin aamulenkki Devil's Bridgessä. Siitä enempi seuraavassa retkipostauksessa.

Kovaa (kaikin puolin) menoa avaruudessa

Kansi: Antti Vanhatalo

Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus
Kuoriaiskirjat 2013
S. 145
Arvostelukappale

Masentaako, onko nauru hukassa? Kaipaatko pakoa elämästäsi, kenties koko planeetalta? Jos vastasit kyllä edes toiseen kysymykseen, lue Salorannan Diplomaattinen selkkaus.

Saloranta kuljettaa sinut kirjaimellisesti toiselle planeetalle, itse asiassa parillekin. Zargyn Tronnik on soturi sotaisalta Gremadon-planeetalta. Hän saa itselleen ei-luonteenomaisen määräyksen lähteä neuvottelemaan liittoutumisesta X'yrin imperiumia vastaan rauhanomaiselle Dronillan siirtokuntaplaneetalle.

"Se teitin puhemies vai mikä lie pehtoori olikaan teki aika harvinaisen selväksi, että te meinaatte vaan odotella perse pystyssä että x'yriläsiset tulee työntämään nyrkkinsä suoraan reikään. Ja sitten korkeintaan inisette, että laittaisivat edes rasvaa."

Ennen varsinaisia neuvotteluja Zargyn ehtii hengailla Dronillassa ja tutustua sen elämänmenoon ja tapoihin. Suurin osa kirjasta käsitteleekin tätä vaihetta: viinaa kiskotaan kaksin käsin ja muistikin lähtee muutaman kerran. Seksuaalisuuden suhteen ei olla niin tarkkoja, anything goes, voisi sanoa.

Onneksi näitä (seksi)kohtauksia ei kuvattu lukijalle yksityiskohtaisesti. Ei sillä, että olisin seksikammoinen, mutta tässä kohden on pakko sanoa, että en välttämättä halua tietää. Täytän nuo aukot mieluusti omalla mielikuvituksellani ja se toimii. Kirja on sen verran absurdi (mutta hei, kyseessähän on ns. avaruusooppera/seikkailu!), etten voinut muuta kuin nauraa.

Herkullisinta kirjassa ovat dialogit, etenkin kun Zargyn avaa suunsa: hän ei turhia hienostele saati muokkaa sanomaansa, vaan päästää asiansa ulos sellaisena kuin se on, omalla tyylillään töksäyttäen.

Luin monet puheenvuorot kaksikin kertaa, koska halusin käydä "kohtaukset" läpi uudelleen, nähdä ne kuin elokuvassa. Jostain syystä tämä kirja näyttäytyikin minulle eräänlaisena b-luokan avaruusparodiaelokuvana.

Diplomaattinen selkkaus lienee ensimmäinen avaruuteen sijoittuva romaani, jonka olen lukenut. Voi olla, että minulta meni jotain ohi, mutta jos menikin, ei se lukukokemusta haitannut. Eli ihan ilman aiempaa kokemusta kyseisen genren (mihinkäs lokeroon tämä nyt sitten pitäisi sijoittaa, avaruusseikkailu?) kirjoista, voin vakuuttaa, että hyvin tajuaa ummikkokin. Jos nuttura kiristää kovin, ei tätä tosin kannata lukea.

Kirjassa olevista jälkisanoista käy ilmi, että jatkoa on luvassa. Sitä ei tosin vielä tiedä, kuinka paljon, mutta ainakin yhden pokkarin verran. Kuoriaiskirjojen sivulta voi jopa lukea seuraavan Zargon-pläjäyksen (Vihreän kuun kuningatar) ensimmäisen luvun. Sitä jään siis odottamaan!

Diplomaattisesta selkkauksesta ovat kirjoittaneet myös Aamunkajo, Kirjavinkit ja Morre.

Ghana ikuisesti

Kansi: Timo Mänttäri

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
(Ghana must go)
Otava 2013
S. 400
Arvostelukappale


"Loistava kirurgi. Paras mitä meillä on."

Cabotien perhelääkäri, omahyväinen yleislääkäri (joka teki töitä ennakkomaksulla: maksullinen lääkäri, päivettynyt ja mustanharmaahiuksinen) odotti Kwekun kanssa toimistossa samalla kun Kip jatkoi juttuaan käytävässä. "Ja missä sinä olet känyt 'koulusi'?" Sormilla tehdyt lainausmerkit.

"Viidakossa, villieläinten avulla", Kewku vastasi tekohienostelevaan sävyyn. "Simpanssit opettivat. Mahtavia kouluttajia. Kukapa olisi arvannut?"

Nelilapsisen perheen isä, kirurgi Kweku Sai, painostetaan tekemään leikkaus. Kyseessä on jo alkujaan melko epätoivoinen yritys, eikä se potilasta pelastakaan: hän menehtyy. Alkaa pitkä oikeustaistelu, jonka aikana Kweku kantaa salaisuutta sisällään. Kweku murenee, ja lopulta koko perhe hajoaa.

Kwekun vaimo, Fola, yrittää toimia muuttuneessa tilanteessa niin kuin parhaaksi katsoo. Mutta ratkaisuja ei voi ennakoida, ei tietää niiden seurauksia. Selasi avaa maltillisesti Sain perheen käänteet, onnen ja tuhon.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo tapahtumia lähinnä Kwekun näkökulmasta. Se alkaa siitä, kun Kweku kaatuu lopulliseen uneensa. Se kertoo, miten perhe päätyi tilanteeseen, johon päätyi. Myöhemmin näkökulma vaihtelee Folan ja perheen lasten kesken Kwekun jäädessä hiljalleen taustalle, ikään kuin kummitukseksi.

Kirjan ensimmäinen osa on mielestäni sen heikoin lenkki. Siinä on paljon toisteisuutta, joka on varmasti huolellisesti suunniteltu. Ihan ravisteleva tehokeino, joka olisi voinut häiritä, ellen olisi häiriintynyt muista kirjan kielellisistä rakenteista.

Selasi käyttää ensimmäisessä osassa paljon vinoviivoja ja sulkeita. Niitä enemmän minua häiritsivät kohdat, jotka oli selitetty tyyliin a) ... b) ... c) ... jne. Erikoisten ratkaisujen sekamelska teki tekstistä ajoittain raskaan lukea. Aiheesta pompataan toiseen ja se teki lukemisesta välillä hankalaa.

Mietin onko Selasi halunnut tarkoituksella kääriä näennäisesti yksinkertaiset asiat monimutkaisuuden verhoon.  Toisaalta kyse on kaunokirjallisesta teoksesta eikä mistään tiedotteesta.

Toinen ja kolmas osa ovat mielestäni kaunokirjallisesti onnistuneempia (täytyy toki muistaa, etten ole mikään kirjallisuuden asiantuntija saati kriitikko). Selasi käyttää myöhemmin roomalaisia numeroita erottaakseen kerronnallisia näkökulmia. Se toimii hyvin, vaikka anarkisesti (?) hän kirjoittaa ne pienellä. Se (pienet kirjaimet) ei kuitenkaan ollut sellainen asia, joka minua olisi mitenkään häirinnyt, kunhan nyt huomautin.

Syy, miksi kiinnitin kirjan rakenteeseen niin kovasti huomiota, löytyy kirjan sivuliepeestä. Siinä on siteerattu kirjailija Teju Colea: "Selasi ei ainoastaan uudista käsitystämme afrikkalaisesta romaanista, vaan romaanista ylipäätään."

Tässä kirjassa liikutaan pääasiassa akselillä Pohjois-Amerikka, Nigeria ja Ghana. Se ei siis edusta koko Afrikkaa. Juutuin tähän kohtaan, koska esimerkiksi Mafalala pohti hyvin jokunen aika sitten blogissaan afrikkalaisen kirjallisuuden "niputtamista".

Vertauksena: harvemmin puhutaan eurooppalaisesta kirjallisuudesta, vaan silloin kirjaa lähestytään yleensä maakohtaisesti (En koskaan sanoisi, että pidän eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Silloin yksilöin ja mainitsen maan: esimerkiksi pidän ruotsalaisesta kirjallisuudesta.)

Miksei siis maakohtaista yksilöintiä tehdä, kun on kyse afrikkalaisesta kirjallisuudesta?

Sanon usein, että pidän afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Minulle se tarkoittaa sitä, että on samantekevää mihin Afrikan maan kolkkaan kirja sijoittuu: minulle kiinnostus syntyy pelkän maanosan perusteella. Ei ole myöskään väliä onko kirjailja itse syntyisin jostain päin Afrikkaa vai kokonaan toisesta maanosasta.

Mutta huom: ymmärrän kyllä, että siinä missä Espanja ja Suomi ovat ihan omanlaisensa kulttuurit, niin ovat myös vaikkapa Etelä-Afrikka ja Nigeria - ja niidenkin sisällä on paljon vaihtelua.

Takaisin kirjaan.

Pidin kovasti kirjan pohdiskelevasta sävystä, sen syvälle menevästä kielestä ja kuvauksista. Kirjasta välittyy se tietynlainen "afrikkalainen henkisyys", jota kyseisen maanosan kirjoissa rakastan. Kaiken lisäksi juoni on vetävä ja minun makuuni sopivan verkkainen, muttei liian tahmainen ja seisova.

Tämä on ehdottomasti sellainen kirja, joka pitää itse lukea ja kokea. En halua kertoa juonesta sen enempää juuri siksi, että tietynlainen yllätyksellisyys säilyisi. Kirja vilisee vihjauksia tulevaan, se maalaa enteitä lukijalle. Ja nuo enteet ovat surullisia, ikäviä, traagisia. Ja ne muuttuvat ajallaan lihaksi.

"Tuntui melkein mahdottomalta, että hän oli kulkenut niin pitkän matkan siinä ruumiissa: Brooklinesta Lagosiin, pianon luota ja luokkahuoneesta ja makuuhuoneesta ja turvasta tänne, tähän parhaillaan kehkeytyvään painajaiseen."

Kirjan päätteeksi laskin poskipäilleni kaksi kyyneltä. Kunpa vain asiat olisivat menneet toisin, olisipa Kweku toiminut toisin. Kun ei olisi ollut liian myöhäistä.

Mutta toinen kyynel viestitti haikeasta ilosta. Vihdoinkin rauha - eikä vain Kwekulle.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.

Kotikonnut (aamu)yön sylissä

Perjantain ratoksi haluan esitellä kotikontuni (eli keksin pyörän uudelleen: juuri tajusin, että olen jo esitellyt. Mutta esitellään nyt lisää).

Aihe on sikälikin ajankohtainen (minulle, tuskin teille), että muutan ensi kuun alussa. Mikään dramaattinen muutto tai muutos ei ole kyseessä, vaan pysyttelen samalla alueella; uusi koti sijaitsee vajaan kilsan päässä tästä nykyisestä.

Koska sisälläni asuu kuitenkin pieni (joskus isohkokin) drama queen, esittelen konnut hämärässä. Kuvat ovat pitkin vuosia niiltä ajoilta kun täällä olen asunut. Ne eivät siis ole uunituoreita otoksia, kuten esimerkiksi lumikuvista voi päätellä.

En jaksa myöskään sen kummemmin selitellä kuvia (vähän on kyllä pakko selittää) enkä tarkemmin paljastella tarkkaa sijaintiani ihan vain folihatullisista syistä. Jos kovasti kiinnostaa, voi kysyä yksityisteitse tarkempia koordinaatteja.

Asumme lähellä Thamesin rantaa. Se on kaupunginosamme sydän.

Roskapäivänäkymä alla. Menen erityisen mielelläni aamuyökävelylle tiistaina, koska silloin on roskapäivä. Katselen kettujen levittämiä roskakasoja ja ihmettelen, miten ihmiset ovat niin tyhmiä. Eivätkö he jo ole oppineet, ettei niitä rojuja kannata viskata kadulle ennen kuin aamulla!

 Britit ovat possuja. Olen kirjoittanut sikajuhlista vanhassa blogissani.

Rakastan näitä kapeita kujia, passageita. Niitä on runsaasti ja erään varrella on vanha hautausmaakin (josta en nyt jaksa laittaa kuvaa).

 Talvella saattaa joskus tuprutella lunta. Lumi harvemmin kestää kahta päivää kauemmin, yleensä ei sitäkään.

Alla olevan kuvan olen ottanut ikkunasta. Eihän kukaan täysjärkinen mene ulos tuollaisella kelillä, apua! Kermaperseeni paleltuu pelkästä ajatuksesta.

Jos tällaiset hämäräkuvat kiinnostavat, niitä on lisää täällä. Saatanpa jatkossakin pläjäytellä ei-kirjallisia juttuja kirjamietteiden oheen, jos satun eksymään kissanristiäisiin tai muihin rientoihin. Tai sitten muuten vain. Olkaa varoitetut!

Kun surulliset totuudet näkevät päivänvalon

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010 (Seven 2012)
S. 333

Harva lienee välttynyt kuulemasta Riikka Pulkkisesta. Minäkään en ole, vaan olen Pulkkisen enimmäisestä kirjasta (Raja) lähtien ollut vaivihkaa kiinnostunut hänen kirjoistaan.

Tunne on kuitenkin ollut ambivalenttinen: samaan aikaan kiinnostaa, mutta samalla epäilyttää, ovatko hänen kirjansa kuitenkaan ihan minua varten.

Nyt on asia testattu Pulkkisen romaanin Totta kanssa. Kiitosta muuten kovasti ystävälleni

(joka ei ole kirjabloggaaja: nyt seuraa järisyttävä paljastus - keskustelen ja vaihtelen kirjoja muidenkin kuin kirjabloggaajien kanssa. Puhun siis kirjoista muuallakin kuin blogissani!),

joka kirjan minulle lahjoitti (tietänet kuka olet). Oli ihana ylläri!

Totta kertoo tarinan parin sukupolven ajalta. Elsan ja Matin pitkä yhteinen taipale ei olekaan niin särötön kuin päällepäin näyttää. Eleonoora, Elsan ja Matin ainukaiseksi jäänyt lapsi, kantaa muassaan muistojen taakkaa, josta ei oikein enää osaa erottaa, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Mutta jotakin tapahtui, jotakin joka tekee kipeää vieläkin.

Nyt kun Elsa tekee kuolemaa, on tilinteon aika. Elsa valottaa menneisyyttään tyttärentyttärelleen Annalle. Syyllisyys painaa ja näin pitkän ajan jälkeen tapahtumat näyttäytyvät itsellekin toisenlaisina. Kun aika on tehnyt tehtävänsä, uskaltaa ajatella.

Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän sen henkilöt muuttuvat. Tai eivät ehkä muutu, vaan lukijan asenne ja mielipide heihin muuttuvat, kun saa tietää enemmän. Pulkkinen kerii verkalleen auki Elsan ja Martin menneisyyttä. Siinä sivussa myös Annan suru saa hiljalleen kasvot.

Pidin aluksi Martista, mutta idyllinen kuva sortui ja hajosi kirjan edetessä jättäen jälkeensä hämmennyksen. Miten minun pitäisi nyt suhtautua kun tiedän? Vastaus löytyy oikeastaan omasta elämästäni, mutta en aio kertoa sitä. Menee muuten avautumiseksi.

Mutta sepä (tietty omakohtaisuus) lieneekin eräs syy, miksi tämä kirja kostetti minua. Se kosketti oikeastaan monellakin tapaa: ei sinänsä tapahtumiensa puolesta, vaan tunteiden. Kävi jopa niin, että itkin muutamassa kohden. En vollottanut, vaan itkin sellaisia hiljaisia kyyneleitä, sellaisia kun on jo luovuttanut. Syyllisyys on vahva teema kirjassa.

"Olen ikivanha, voisin avata lattialaudat ja mennä niiden alle makaamaan, unohtua."

Pulkkisen kieli on kaunista, runollistakin. Pidin hänen kielikuvistaan, joista suurin osa oli varsin osuvia. Pystyin kuvittelemaan niiden avulla kasvoja ja maisemia. Toisteisuutta hieman oli muun muassa lattiarakojen ja -lautojen suhteen. Etenkin kirjan loppupuolella Pulkkinen innostuu niistä (lattianraoista) niin, että  viljelee niitä tiuhastikin. Eipä siinä, pidin niistäkin kielikuvista.

"Minä olen kadonnut, huuhtoutunut näkymättömiin. Kun saavun Helsinkiin, olen pelkkä huhu, tarina, jota joku joskus kertoo."

Helsingin Sanomat järjesti keväällä äänestyksen "lukijoiden sata suosikkia". Riikka Pulkkisen Totta sijoittui listalla kolmanneksitoista. En ihmettele.

Totta on jakanut mielipiteitä kirjablogeissakin. Koska kirjasta on kirjoitettu melkoisen paljon, en linkitä kaikkia. Valitsen tähän (Googlen) satunnaisotoksella joitakin arvioita, jotka tässä nyt luen itsekin samalla.

Kirjanurkan Kirsin arvion tunnustan lukeneeni samaan aikaan, kun luin kirjaa. Kirsi löytää mm. yhtäläisyyksiä Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmään. Myös Salla viittaa arviossaan kys. teokseen. Itse en ole tuota murhenäytelmää valitettavasti lukenut, mutta alkoi kovasti kiinnostaa.

Muutenkaan Totta ei tehnyt Kirsiin eikä Sallaan sen kummoisempaa vaikutusta. Ymmärrän periaatteessa heidän ärsytyksensä, mutta minua kyseiset asiat eivät häirinneet.

Mari A. ei myöskään ihan lämmennyt kirjalle, vaikka sen ansiot näkeekin. Samaan tapaan kuin Kirsi, Mari kiinnitti huomiota kirjan huumorintajuttomuuteen. Olihan kirja aika "ankea" ja tunnelmaltaan synkkä, mutta minua se ei häirinnyt. Iloton romaani sopi tähän hetkeen oikein mainiosti.

Norkku (Nenä kirjassa) kiinnitti huomiota kirjan ennalta-arvattavuuteen. Siihen kiinnitin minäkin huomiota. Muutenkaan kirjassa ei päässyt yllättymään, koska Pulkkinen itse vihjaili tulevista tapahtumista. Joskus sellainen toimii, joskus ei. Siitä voisin kyllä ehkä antaa miinuksen itsekin, koska tuollainen "teasereiden" heittely keskelle kirjaan vesitti tosiaan sen vähäisenkin yllätyksellisyyden.

Katja (Kirjoja ja haaveilua) ihastui kirjaan, kuten minäkin. Katjan arvion luettuani luulen, että oma lukukokemukseni on aika lailla lähellä hänen kokemustaan. Ihastuin samoista asioista.

Aamunkajon lukukokemukset koukuttui heti alusta lähtien kirjaan. Niin kävi minullekin, mikä oli tavallaan yllätys. Minulla ei nimittäin ollut kovin korkeat odotukset (oikeastaan jopa päinvastoin) tämän kirjan suhteen, joten yllätyin positiivisesti.



Sen verran kovaa tämä kirja minuun kolahti, että pakko laittaa se myös suosikkini-kategoriaan.

Järkyttävä elokuvakokemus

En yleensä katso komedialeffoja. Se ei johdu siitä, että olen huumorintajuton tosikko tai muuten vain kireähkö. Revin huumorini mieluummin jostain muualta.

Eilen ajattelin kuitenkin irrotella ja katsoin elokuvan nimeltä The Three Stoogies. Leffa muistutti minua siitä, miksi en katso komediaelokuvia. En vain jotenkin jaksa innostua liimautumaan telkkarin ääreen katsomaan yhden ja saman vitsin toisintoa lähes pariksi tunniksi.

Vai mitä sanotte tästä? Jos olisin katsonut trailerin ennen elokuvan katsomista, olisi elokuva jäänyt katsomatta. Enkä olisi menettänyt mitään.



Nyt joku voi ihmetellä - itsekin hieman ihmettelen - miksi tällaisesta elokuvasta pitää edes postata. En osaa vastata muuta kuin että se ärsytti niin paljon, että on pakko avautua. Ja kas noin, heti mieli keveni. Kiitos ja anteeksi.

Ps. Jos joku tietää oikeasti hyvän komediaelokuvan, saa vinkata. Muuten yleistän koko genren täydeksi sonnaksi.

Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä

Olen yleensä melko maltillinen lukija ja harvemmin odotan sukat pyörien ja kuola suupielestä valuen uutuuskirjoja. Tai mitään muitakaan kirjoja. Se voi tosin johtua siitä, etten ole ihan kartalla uutuuksista.

En jaksa pahemmin seurata kustantamoiden (en suomalaisia enkä brittiläisiä) katalogeja. Sen sijaan suomalaisten (kirja)blogien ansiosta pysyn jotenkuten kartalla siitä, mitä suomalaisilla kirjamarkkinoilla tapahtuu. Kiitos siitä!

Poikkeuksia toki on - siis odotusten suhteen. Kutsun niitä leikkisästi pakkomielteiksi. Minulle on kehittynyt pakkomielle Pasi Ilmari Jääskeläisen synnyttämään uutukaiseen, Sielut kulkevat sateessa.

Pakkomielle on paisunut sen verran suureksi, että tavoistani poiketen kirjoitan kirjasta ennen kuin olen sen edes lukenut. Huoli pois, luvassa ei ole juonipaljastuksia - en ole selvännäkijä.

"Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä." 

(Sitaatti on Jääskeläisen romaanin mainoskuvasta, kuten lukutaitoinen saattaa huomata.)

Mitä tähän voi enää sanoa? Muuta kuin että odotan. Odotellessani olen kuunnellut kirjailijan itsensä lukemana kirjan alun. En ole lukenut yhtäkään Jääskeläisen romaania aiemmin, joten periaatteessa ei ole haisuakaan, mitä on tulossa - ja mitä on mennyt.

Harjukaupungin salakäytäviä olen hipeltänyt ja lukenut kirjasta ensimmäisen lauseen. En voinut vielä lukea kirjaa kokonaan, koska hienosti järjestämäni lukupinot menevät muuten ihan sekaisin. Ei sillä, etteivätkö ne jo sekaisin olisi enkä niitä (lukujärjestyksiä) muutenkaan noudata.

Lumikko ja Yhdeksän muuta julkaistaan täällä Brittilässä marraskuussa ja luen sen englanniksi (ellen totaalisesti kuivu Harjukäytäviin), ellen satu voittamaan sitä itselleni. Lue palkinnoista ja tästä mainoskisasta enemmän Jääskeläisen blogista.

En voi mainostaa ja kerskailla, että Sielut kulkevat sateessa on hyvä kirja. Senhän tietää vasta kirjan luettuaan. Rohkenen kirjaa kuitenkin mainostaa, koska minulla on sellainen kutina (jotkut kutsuvat sitä intuitioksi), että tykästyn. Voi tietty olla, että kutina johtuukin atooppisesta ihostani, mutta sepä jää nähtäväksi.


Onnittelut Pasi Ilmarille kirjasta!

 

Ps.  Annika (Rakkaudesta kirjoihin) on haastatellut Jääskeläistä mieltä kiihottavassa miljöössä. Käy tsekkaamassa haastikset täältä!