Olen edelleen jäljessä luettujen listaamisessa, joten nyt vain pikainen maininta Pirunketusta. Tämä ei muutenkaan tehnyt minuun järin suurta vaikutusta, vaikka ihan ok olikin.
Minette Walters: Pirunkettu
Takakansi:
Pirunketun tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen pikkukylään. Paikallisen kartanon iäkäs omistaja eversti James Lockyer-Fox joutuu epäillyksi murhasta, kun hänen vaimonsa kuolee pelkkä yöpuku päällään talon puutarhassa.
Poliisitutkimuksissa hänen vaimonsa, Ailsan, kuolemassa ei havaita mitään hämärää, mutta silti Jamesiin kohdistuu ikävä parjauskampanja.
Asianajajansa ja vuosia sitten adoptoitavaksi annetun tyttärentyttärensä kanssa James ryhtyy taistelemaan kunniansa puolesta ja selvittämään, ketkä ovat hänet tuhotakseen valmiita jopa tappamaan.
Tässä juoni lyhykäisyydessään. Ihan hyvää Waltersia, joskaan ei mielestäni parasta.
Iäkkään Nobel-kirjailijan menneisyydestä alkaa putkahdella järkyttäviä asioita, kun hänen entinen taloudenhoitajansa kuolee.
Taloudenhoitajan piti viedä synkät salaisuudet mukanaan hautaan, mutta lopun koittaessa hän halusikin vihdoin päästä taakasta, jota oli niin kauan kantanut vaiti.
Kirjailijan poika, Jan-Erik, on luonut uransa isänsä maineella. Hän kiertää maata luennoiden sairaan isänsä urasta. Siinä sivussa perhe-elämä kärsii Jan-Erikin katkeruudesta ja syrjähypyistä.
Jan-Erikin Alice-äidille maistuu viski. Hänkin kantaa sisällään perheen suurta salaisuutta, joka lopulta katkeroitti hänetkin. Perheessä ei ole ketään, joka olisi onnistunut välttämään mustan varjon lankeamisen päälleen.
Varjo on ihan mielenkiintoinen kirja, joka piti otteessaan loppuun asti. Se ei ole mikään mestariteos, mutta ihan luettava kirja kuitenkin.
Takakansi:
Nobel-kirjailija Axel Ragnerfeldt on saanut kaiken mitä on ikinä toivonut. Työläisperheestä hän on ponnistanut kansakunnan kaapin päälle. Hänen maineensa on niin mahtava, ettei yksikään hänen lähipiirissään voi välttyä sen vaikutukselta.
Axelin varjossa elävät viskiä naukkaileva Alice-vaimo sekä isän maineella ratsastava poika Jan-Erik petetyn vaimonsa Louisen kanssa.
Yhteisvoimin he vaalivat esikuvallisen kirjailijan julkisivua – mutta sitten eräs yksinäinen vanhus kuolee, ja tapahtumavyöry käynnistyy. Vanhuksen jäämistöstä löytyy nimittäin Ragnerfeldteja koskevia tietoja, jotka vihjaavat synkistä salaisuuksista, petoksesta, valheista ja kuolemasta.
Psykologisessa jännärissään Karin Alvtegen kertoo julman tarinan siitä hinnasta, jonka ihminen on valmis maksamaan kuolemattomuudesta.
Valkoiset talot koostuu nimensä mukaisesti valkoisissa taloissa asuvien henkilöiden kohtaloista – pienestä palasesta heidän elämäänsä.
Kirjan takakansi kertoo oleellisen: Se luo miljöön, jossa näiden ihmisten elämät kohtaavat – joko vain ajatusten tasolla tai muutenkin.
Kirjan henkilöitä yhdistävänä tekijänä ovat pihalla järjestettävät grillijuhlat. Jollakin tavalla nämä juhlat koskettavat kaikkia talojen asukkaita, vaikka osa osallistuu niihin vain ikkunan takaa, osa ei senkään vertaa.
Kirja on kirjoitettu usean talon asukkaan näkökulmasta. Kullekin on varattu vain yksi luku, ”puheenvuoro”, ja kun se on käytetty, tähän henkilöön ei enää palata hänen omien ajatustensa kautta. Sen sijaan hän saattaa putkahtaa esille toisen henkilön ”puheenvuoron” kautta. Mikä mieletön tunne, kun lukijan ominaisuudessa saa yhdistellä palasia kohdalleen.
Kirjan olisi voinut paisuttaa hyvinkin pitkäksi palaamalla henkilöihin, joista jo aiemmin kerrottiin, sillä näiden tarinoissa ja elämäntilanteissa olisi ollut paljonkin, mihin tarttua. Olisi ollut paljon lankoja, joita solmia.
Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Susun ratkaisun, sillä kirjan tarkoitus ei ilmiselvästi ole selitellä, jaaritella eikä analysoida kaikkea puhki. Tilaa jätetään lukijan omille johtopäätöksille ja erityisesti – mikä minua kosketti hyvin paljon – tunteille.
Lähes jokaisen henkilön tunteista - elämäntilanteiden erilaisuudesta huolimatta - voin löytää samastumispintaa itseeni – toisista enemmän kuin toisista. Ja se tekeekin kirjasta niin ihmeellisen, taitavan, koukuttavan.
Tätä ei pidä ymmärtää siten, että kirjassa ei tapahdu mitään konkreettista. Kyllä tapahtuu, mutta kukin tapahtuma, pieni hetki, on tunnelatausta täynnä.
Täytyy todeta, että lakonisesta tyylistään (en siis koe sitä mitenkään huonoksi asiaksi) huolimatta Susu saa henkilöt elämään: Ne eivät jää vain pinnallisiksi, kasvottomiksi hahmoiksi, sivuhenkilöiksi.
Näen Uunon maltillisen olemuksen hänen sytytellessään grilliä ja ihmettelen, miten joku voi vihata häntä. Luen Kaarinan hiljaisesta kapinasta, jonka hän piirtää sanoiksi ilmoitustaululle, ja mietin pääseekö hän vielä joskus kapinassaan pidemmälle. Toivon, että pääsee.
Mietin Mohammedia ja Sakaria. Pienen pieni kohtaus, ohitus. Muutama sana ja kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta Sakari tarvitsi pilvilinnansa.
Eräs asia, jonka koin itse mielenkiintoisena, oli myös, että muutamissa kohden iski tuttuuden tunne: Olen varma, että olen lukenut joitakin kirjan kohtia novellimuodossa Susun blogista. Olikin varsin mielenkiintoista saada kokea ne nyt osana kokonaisuutta.
Jään odottamaan seuraavaa kirjaa – toivottavasti sellainen tulee! Ideoista ja aiheista Susulla tuskin pulaa on, sillä mielestäni jo Valkoiset talot pitää sisällään uusia romaanin aiheita, jos vain lähtee niitä kehittelemään.
*Otsikko on lainaus Valkoisten talojen takakannesta
Tänään tulee telkkarista Margaret Mazzantinin kirjan pohjalta tehty elokuva Älä liiku. Olen lukenut kyseisen kirjan ja senpä takia tuo elokuva osui silmiini.
Ajattelin yrittää ihan mielenkiinnosta katsoa kyseisen elokuvan. Aihe ei toisaalta minua kummemmin kiinnosta, mutta ainakin kirjana Älä liiku oli erinomainen.
Arvioni kirjasta täällä.
Elokuva tulee ykköseltä tänään ja se alkaa kello 21.30. Jaksankohan valvoa niin myöhään...
***
Edit. 25.7.
Nauhoitin Älä liiku ja katsoin sen tänään. Täytyy sanoa, että olin tosi skeptinen elokuvaversion suhteen, mutta toisaalta pidän Penélope Cruzista näyttelijänä, joten siksi uskalsin katsoa leffan.
Elokuva noudattelee aika uskollisesti kirjan linjausta. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi lukenut kirjaa, niin en ole varma kuinka paljon olisin saanut elokuvasta irti. Kyllä se ihan selkeä oli, mutta elokuvissa usein joudutaan karsimaan aika paljon.
Visuaalisesti pidin elokuvasta todella paljon ja italian kieli on musiikkia korville. Tässä elokuvassa oli myös käytetty kauniisti musiikkia tunnelmienluojana. Ei sillä, etteikö muissa elokuvissa niin tehtäisi, mutta tässä elokuvassa se on erityisen onnistunutta. Kannatti katsoa!
En ryhdy tässä selittelemään juonta, sen voi lukea täältä, jos kiinnostaa.
Tämä on trilogian toinen osa ja se jatkaa suunnilleen siitä, mihin Miehet, jotka vihaavat naisia päättyi. Aikaa välissä on kulunut vain noin vuosi.
Ensin täytyy sanoa, etten muista milloin olisin lukenut vajaat seitsemänsataa sivua näin nopeasti. Tai no joo, ehkä silloin kun luin Miehet, jotka vihaavat naisia.
Larssonilla on jokin maaginen kosketus, joka koukuttaa lukijan niin pahasti, ettei kirjaa voi päästää käsistään kovin pitkäksi aikaa kerrallaan.
Kirjan nimen voi ymmärtää sekä symbolisella että kirjaimellisella tavalla. Molemmat tulkinnat ovat oikeita ja olemassa. Lisbethin elämä nimittäin on tässä kirjassa varsinaista tulella leikkimistä.
Se kaikki paha, johon viitattiin ensimmäisessä osassa, alkaa myös hiljalleen paljastua sekä lukijalle että vähän muillekin.
Wennerstömin rahoilla rikastunut Lisbeth Salander palaa noin vuoden kestäneeltä ulkomaanreissultaan. Ei kestä kauan, kun hänet etsintäkuulutetaan epäiltynä raa’asta kaksoismurhasta.
Salanderilla on aika vähän ystäviä, mutta sitäkin enemmän löytyy epäilijöitä. Virallisten papereiden mukaan Salanderia pidetään väkivaltaisena mielipuolena.
Töksähtelevästä ja epäsosiaalisesta käytöksestään huolimatta Salanderilla on muutama todellinen ystävä, joiden apu on nyt korvaamaton. Salanderin ongelma vain on, ettei hän luota keneenkään.
Tyttö, joka leikki tulella on ennen kaikkea Lisbethin tarina. Ensimmäisestä osasta tutut henkilöt ovat kyllä mukana, mutta esim. tällä kertaa Mikaelilla ei ole aikaa rampata sängyssä niin tiuhaan, vaikka tokihan hänellä on – Erikan lisäksi – rakastajatar. Ei tietenkään mikään vakisuhde, vaan normi panosuhde.
Odotan innolla, että saan Pilvilinnan, joka romahti. Vielä en viitsi sitä ainakaan tilata, odottelen hintojen alenemista vielä hetken. Tai ostan sen divarista, jos löydän.
Olen vähän jäljessä näiden lukemisteni kirjaamisen kanssa, mutta yritän edelleen ottaa kiinni. Minulle on siis itselleni tärkeää, että luetuista kirjoista jää tänne jälki minua itseäni varten.
Anna Jansson: Jäljet lumessa
Pastorin 14-vuotiaan tytön murha pistää koko Kronvikenin sekaisin. Kuka on murhaaja ja missä motiivi?
Ruumis löydetään suunnilleen sivulla 120. Sitä ennen Jansson tutustuttaa lukijat Kronvikeniin ja joihinkin sen asukkaisiin. Erityisesti Pastorin, hänen uuden vaimonsa ja tyttären perhe-elämään tutustutaan.
Papin tytär ei olekaan mikään enkeli, vaan kapinallinen teini. Pastori ei tosin itsekään ole mikään pyhimys, vaan tavallinen ihminen, joka on tehnyt muutamia kohtalokkaita virhearviointeja elämässään.
Murhaa alkaa tutkia rikostarkastaja Maria Wern. Maria Wernin rooli kirjassa on aika pieni ja pinnallinen. Avioliitto hänellä on vähän solmussa ja ihastustakin pukkaa tai on ainakin pukannut erääseen toiseen henkilöön.
Marian Työtoverilla on bulimia, joka tosin käsitellään ikään kuin vain mainitsemalla se. Werniltä ei tukea heru bulimikko-työtoverilleen, vaan häntä pidetään lähinnä vitsinä.
Tämä on ensimmäinen Janssonilta lukemani kirja. Se ei tehnyt minuun vaikutusta. Jollakin tapaa tämä oli hyvä, mutta samaan aikaan jotenkin pitkästyttävä.
En ole jaksanut päivittää tässä välissä kaikkia lukemiani kirjoja, mutta yritän ottaa nyt kiinni.
Olen lukenut Alvtegenilta yhden kirjan aiemmin, Petos. Petos oli ihan ok, mutta en muista siitä enää paljonkaan. Ilmeisesti se kuitenkin oli jollakin tapaa vaikuttava, sillä Alvtegenin nimi jäi mieleeni.
Tuntemattomassa käydään läpi Sibyllan elämää. Sibyllä on lähtöisin yläluokkaisesta perheestä. Kuitenkin hän päätyy laitapuolen kulkijaksi ja pummiksi. Sibyllalla ei ole kotia eikä (periaatteessa) tuloja, vaan hän elää kadulla nukkuen milloin missäkin.
Sibyllan tuntematon elämä kuitenkin muuttuu, kun hänet etsintäkuulutetaan murhasta. Sibylla on tosiaan ollut murhapaikan kupeessa, mutta ei ole tehnyt murhaa. Puhdistaakseen maineensa ja saadakseen jatkaa tuntematonta elämäänsä hänen on löydettävä oikea syyllinen.
Sibylla törmää sattumalta teini-ikäiseen poikaan, joka haluaa auttaa Sibyllaa. Kirjassa paljastuu hiljalleen se syy, joka johti Sibyllan eristäytymiseen suvustaan.
Tuntematon on mielenkiintoinen kirja, jonka halusi lukea nopeasti. Uskottava? Sitä se ei ollut, mutta pitääkö dekkarin ollakaan? Kaiken kaikkiaan Tuntematon oli hyvin viihdyttävä kirja ja ainakin minua se houkutteli lukemaan muitakin Alvtegenin kirjoja.
Jos tätä Alvtegenin kirjaa pitäisi verrata johonkin, niin kenties Minette Waltersin kirjat olisivat lähin vertailukohta.
