Kartanossa kummittelee - vai kummitteleeko?

Susan Hill: Dolly
Profile Books 2012
S. 153

Dolly on kummitustarina, joka on ja ei ole jännittävä. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, nukella on jotain tekemistä asian kanssa. Mutta millä nukella ja miten?

Edward ja Leonora ovat serkuksia, jotka tapaavat ensimmäisen kerran vasta ollessaan noin kymmenvuotiaita. Lapset on lähetetty tätinsä, Kestrelin, hoiviin Iyot Lockiin määrittelemättömäksi ajaksi.

Edward on tasainen maa, joka tyytyy helposti siihen mitä on, eikä tee itsestään numeroa. Hän mieluummin sovittelee kuin haastaa. Leonora on tulivuori, joka räjähtelee holtittomasti milloin mistäkin - yleensä itsekkäistä - syistä. Leonoralle mikään ei ole tarpeeksi.

Edwardin ja Leonoran tiet eroavat Iyot Lockissa vietetyn ajan jälkeen vuosikymmeniksi. Kuitenkin tuo lyhyt aika tuulisella ja soisella maaseudulla vaikuttaa vielä pitkän ajan jälkeenkin heidän elämiinsä; tapahtumat vain odottavat kypsymistään.

Kirjan kertoja on Edward; hän on tasainen ja intohimoton kertoja, juuri niin lattea kuin tuntuu luonteeltaankin olevan. Siksi Edward onkin hyvä ja melko luotettava kertoja. Se toimii, vaikka Leonoran aivoitukset jäävät melko etäisiksi. Toisaalta Leonorasta on (kliseisesti) leivottu äitinsä kopio (ei se omena kauas puusta putoa), joten hänen pinnallista luonnettaan voi arvioida sitä kautta - jos siinä nyt mitään arvioitavaa on.

Dolly on melko perinteinen kummitustarina, joka sisältää kauhukirjallisuudesta tuttuja elementtejä sateineen, tuulineen, outoine äänineen jne. Kuuluu kummallista rapinaa, määrittelemättömiä itkemisen ääniä ja muuta vastaavaa.

Mitenkään erityisen jännittävänä en kuitenkaan kirjaa kokenut, mutta oikeastaan se ei haittaa. Susan Hill maalaa etenkin Iyot Lockin ja sen maat ja mannut niin elävästi, että jos osaisin maalata, haluaisin maalata ne kankaalle. Valitettavasti en osaa, joten taidan tyytyä hellimään noita maisemia mielessäni ja kenties käyttämään kirjan tunnelmaa ja siitä syntyneitä (mieli)kuvia omissa digitöissäni.

Sanoisinkin, että Dolly on ennen kaikkea inspiraatio- ja tunnelmakirja. Mitään järisyttävän suuria mullistuksia ei kirjassa tapahdu, mutta silti se vietteli lukemaan vielä yhden luvun.

Loppuhuipennuskin löytyy, vaikka arvasin sen jossain vaiheessa ennen lopullista paljastusta. Yhtä kaikki, kiintoisa kirja jota voin suositella kummitusjuttujen ystäville. Dolly pesee mennen tullen aiemmin Hilliltä lukemani Small Handin.

Hyllyssä odottelee vielä The Woman in Black, jonka löysin jokunen viikko sitten charity shopista. Jestas, mikä löytö ja punnalla sain omaksi.

Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen, koska Iyot Lockilla on keskeinen osa kirjassa. Yritän tässä piakkoin tehdä koosteen tämän vuoden haasteista, joista suurin osa taisi kovasta innostani huolimatta mennä reisille. Vaan ei haittaa - pääasia, että oli hauskaa!

Kirjan kannen suunnittelu: Peter Dyer / Kannen kuva: Arcangel Images

Salakavala kauhuleffa

Kuva täältä.

Insidious (2010)

Perheen arki muuttuu, kun heidän talossaan alkaa kummitella. Äkillisesti perheen vanhin lapsi, Dalton, vajoaa koomaan.

Äiti on varma, että syy on talossa. Perhe muuttaa jälleen, mutta kummittelu jatkuu jatkumistaan.

Selviää, että syy ei ole talossa, vaan Daltonissa.

Juonikuvauksen voit lukea täältä (englanninkielinen). Siinä ei ole sellaisia juonipaljastuksia, jotka pilaavat elokuvan jännityksen.

Insidious on ihan katsottava elokuva. Ei mitään kauhuelokuvien parhaimmistoa, mutta yllättävän hyvä kuitenkin. Voin jopa suositella genrestä pitäville.

~~~

Olen tottumaton kirjoittamaan elokuvista. Haluan kuitenkin silloin tällöin kirjoittaa muutaman sanasen katsomistani leffoistakin.Lähinnä nämä ovat muistilappuja itselleni siitä, mitä olen katsonut.

Kliseinen kummitustarina

Susan Hill: The Small Hand

Luin tämän kirjan reilu viikko sitten, mutten ehtinyt heti tuoreeltaan kirjoittaa siitä mitään.

Nyt siis ihan vain pikainen katsaus. Kirjakin on lyhyt, vain parisataa sivua, eli eipä tässä tarvitse pitkästi höpistäkään.

Adam Snow keräilee vanhoja ja arvokkaita kirjoja (rikkaille) asiakkailleen heidän toimeksiantojensa perusteella.

Erään kerran asiakkaalta palatessaan hän sattumalta päätyy vanhan kartanon pihalle. Uteliaisuus saa hänet vilkaisemaan paikkaa hieman tarkemmin.

Tällä vilkaisulla on kuitenkin kohtalokkaat seuraukset. Adam Snow kokee kartanon puutarhassa oudon kosketuksen: ikään kuin pieni käsi, lapsen käsi, tarttuisi hänen käteensä.

Snow poistuu sekavin mielin paikalta, mutta pienen käden kosketus ei jätä häntä rauhaan. Siitä tulee hänelle ikään kuin pakkomielle ja hän alkaa saada paniikkikohtauksia.

Siinä kirjan juoni pähkinänkuoressa. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja mielenkiintoani lisäsi myös se, että kirjaa kehuttiin jännittäväksi. Noh, jännitystä siitä saa mielestäni etsiä mikroskoopin kanssa, vaikka periaatteessa kirja olisi voinut olla jännittävä.

Juoni oli siis periaatteessa ihan "creepy", vaikkei se minun niskavillojani nostattanut pystyyn. Se taas johtunee nimenomaan kirjoitustavasta. Kirja on erittäin kauniisti kirjoitettu, joten ihan vain se tuotti nautintoa. Mutta että jännitystä? Ei.

Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen kirja, vaikka loppuratkaisun saattoi arvata. Kyseessähän on kummitustarina ja mielestäni joiltakin osin aika kliseinen sellainen.

En tiedä onko kirjaa suomennettu, mutta ainakin AdLibriksestä sen saa englanninkielisenä.

Pitkäveteinen kummitustarina

Sarah Waters: The Little Stranger

Olen lukenut Watersilta aiemmin yhden kirjan, Silmänkääntäjä (The Fingersmith). Pidin siitä kovasti joskaan en enää muista kirjasta paljon, sillä siitä on aikaa kun se luin.

Hyvä kokemus muistissani ostin Watersin The little Strangerin, kun se sattui olemaan erityisen halpa (niin kuin tosin täällä pokkarit noin yleisesti ottaen ovat muutenkin Amazonista puhumattakaan).

Takakansi ei ihan hirveästi houkutellut, vaan lukupäätökseen vaikutti nimenomaan kirjailijan nimi.

Dr. Faraday on pienen paikkakunnan lääkäri Warwickshiressa. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa.

Dr. Faraday kutsutaan kotikäynnille entisen loistonsa kadottaneeseen Hundreds Hallin kartanoon. Siitä alkaa hänen suhteensa talon asukkaisiin: Leski Mrs. Ayresiin sekä hänen tyttäreensä Carolineen ja poikaansa Roderickiin.

Lääkärisuhteesta kehittyy myös ystävyyssuhde ja Dr. Faraday alkaa rampata Hundreds Hallissa muutenkin kuin työasioissa.

Samoihin aikoihin alkaa talossa kuitenkin tapahtua kummia. Ayresien säyseänä ja kilttinä pidetty koira puraisee kutsuilla vierasperheen tytärtä. Tämä tapahtuma tuntuu olevan vain alkusoittoa muille kummallisille tapahtumille, joita talossa hiljalleen alkaa esiintyä.

Periaatteessa siis ainekset hyvinkin jännittävään kirjaan on olemassa. Harmi vain, että jännityksen sijasta kirja on lähinnä pitkäveteinen.

Ensimmäiset parisataa sivua odottelin jotain tapahtuvaksi ja siitä seuraavat parisataa sivua odotin vielä jotain – kenties sitä, että kirja lähtisi kunnolla käyntiin.

Viimeiset sata sivua odottelin loppuhuipennusta, jota ei valitettavasti koskaan tullut. En pitänyt kirjan lopusta: Se oli lattea ja minun makuuni liian helppo. Kauhea pettymys suorastaan etten sanoisi.

The Little Strangerin kehutaan olevan riipaisevan jännittävä ja pitävän otteessaan loppuun asti. Jännitystä kirjasta sai kyllä etsiä mikroskoopin kanssa ja silti sitä ei löytynyt. Otteessaan kirja tosiaan piti, jos ajatellaan että kirja pitää otteessaan, mikäli jaksaa lukea sen loppuun asti.

Itse jaksoin lukea kirjan kokonaan lähinnä kahdesta syystä. Ensisijainen syy on kaunis ja vivahteikas englannin kieli, jonka Sarah kyllä taitaa.

Toissijainen syy oli se, että halusin kuitenkin tietää, mitä siinä tapahtuu. Mainittakoon, että keskeyttämiskynnykseni on muutenkin todella korkea, joten siinä mielessä tätä ei voi sanoa ansioksi kirjalle.

The Little Stranger on herättänyt Watersin lukijoissa aika paljon kahtiajakoa: Osa rakastaa tätä(kin) kirjaa, osa sanoo sen olevan floppi. Ei liene vaikea arvata kumpaan joukkoon minä kuulun.

Aion silti jatkaa Sarah Watersin kirjojen lukemista. The Night Watch (Yövartio) on ollut jo pitkään haluttavien listalla.

Viidakkokaupungin henkimaailmassa

Jeff Long: Tilinteon hetki

Tämän piti olla seikkailukirja, vähän samaan tyyliin kuin Indiana Jones. Ja olihan tässä seikkailua joskin Indiana Jonesiin en tätä vertaisi. Siinä missä Indiana Jones (elokuvana ainakin) on hyvä, tämä on suoranaista kuraa.

Kirjoitustyyli on ajoittain sekava ja pompahteleva. Siihen kyllä tottuu aika nopeasti samoin kuin kirjailijan tarpeeseen selitellä joka asiaa.

Kirjan päähenkilönä on naisjournalisti, Molly Drake, joka matkustaa Kambodzaan aikeenaan etsiä Vietnamin sodassa kadonneiden amerikkalaissotilaiden jäännöksiä ja vääntääkseen sitten siitä kohujutun Times-lehteen.

Asiat eivät kuitenkaan suju ihan suunnitellulla tavalla ja Molly häädetään pois kaivauksilta hänen tehtyään joukkohautalöydön. Leiriltä häädetään muutama muukin amerikkalaissotilaiden jäännöksistä kiinnostunut mies, joihin Molly oli tutustunut.

Sattuman – vai oliko se sattuma? – kautta he saavat kuitenkin vihjeen amerikkalaissotilaiden (jäänteiden) olinpaikasta. He kokoavat ryhmän ja lähtevät syvälle viidakkoon tutkimaan asiaa.

Ja plaa plaa… Juoni on ajoittain aika epäuskottava eivätkä Longin selitykset muuta asiaa. Ajoittain kirjan perimmäisessä juonessa oli vaikea pysyä mukana, sillä siihen liittyi paljon henkimaailman asioita, joita Long ei mielestäni selityksistään huolimatta osannut tuoda esille. Tai sitten olen vain tyhmä.

Anyway, parasta kirjassa oli oikeastaan luontokuvaukset, vaikkei niistäkään pahemmin jäänyt mitään mieleen. Noin muuten kirja oli varsin löperöä luettavaa ja henkilöhahmot kliseisiä.

Kyllähän tämän ennemmin luki kuin selkäänsä otti, mutta toiste en lukisi vaikka puukolla uhattaisiin.

Ps. Kannattaa klikata kuva isommaksi - kansi on paras kohta tässä kirjassa.