 |
| Kansi: Marjaana Virta |
Wsoy 2013
S. 414
Kirjan sain Susalta, kiitos kovasti!
Lihavuus ei ole sama asia kuin sairaus. Ihmisen terveydentilaa ei pitäisi määritellä painon perusteella. Piste. Se on tämän kirjan keskeinen sanoma ja olen täysin samaa mieltä.
Kirja herätti minussa voimakkaitakin tuntemuksia, mikä on tietenkin hyvä asia. Toisaalta tuntemukset eivät olleet pelkästään positiivisia, vaan ajoittain ristiriitaisia - jopa hämmentäviä. Siksi koin pakottavaa tarvetta käydä kirjasta keskustelua jo kesken sen lukemisen.
Minulle tuo keskustelu oli kenties opettavaisempi ja avaavampi kuin tämä kirja, joka ei periaatteessa tarjoillut minulle mitään uutta. Minulle ei tule yllätyksenä, että ylipaino ei ole sama asia kuin sairaus; minulle se on aina ollut itsestäänselvyys.
Monille ei ja se on kyllä nähtävissä "läskihysteriassa", jota Hiltunen kuvaa kirjassaan hyvinkin tarkkanäköisesti ja totuudenmukaisesti. Lihavia kohtaan osoitettu syrjintä ja pilkka lähentelee ajoittain jopa vainoa, ja se on nähtävissä ihan tosielämänkin kohdalla. Ei tarvitse kuin klikata joku lehti auki ja melko varmasti sieltä löytyy uutinen lihavuuden (oletetuista) kustannuksista tai haitoista unohtamatta lukuisia laihdutusuutisia ja -vinkkejä. Missään tapauksessa ei saa hyväksyä itseään sellaisena kuin on!
Tämä kirja avaa silmiä todella hyvin näkemään "lihavuushysterian" toisesta näkökulmasta: miltähän mahtaa tuntua, kun joka tuutista saa kuulla, miten surkea ihminen on ja vain siksi, että on kertynyt painoa. Näissä kohdin tuli kyllä todella paha mieli Annin (kirjan kertoja ja päähenkilö) puolesta; on rankkaa lukea lehdistä suoranaista vihanlietsontaa.
On varmasti vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on (mikä on kaikkien perusoikeus!), kun ympäristö osoittelee sormella ja leimaa milloin laiskaksi, milloin tyhmäksi plus muut negatiiviset adjektiivit. Nämä pohdinnat ja huomiot olivat kirjassa minulle kaikkein vieraimpia, koska ne eivät kosketa minua. Siksipä pystyn itse suhtautumaan moiseen hölynpölyyn melko neutraalisti. Ymmärrän kyllä varsin hyvin, jos aihe on omakohtainen, se ei olekaan niin helppoa (on minullakin ne aiheet, jotka nostattavat verenpainettani ja saavat hiukset pystyyn, mutta eipä niistä tässä sen enempää).
Teen nyt poikkeuksen bloggauslinjassani (jota ei tosin oikeastaan edes ole) enkä aio kirjoittaa mitään kirjan juonesta. Siitä voi lukea enemmän toisista arvioista, joita linkittelen postauksen loppuun. Haluan tämän kirjan kohdalla vain päästellä ns. höyryt ulos. Mietin aluksi, etten kirjoita lainkaan Isosta, mutta sisäinen pakkomielteeni kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta vei voiton.
Olen näkevinäni Isossa voimakasta vastakkainasettelua hoikat vs. lihavat, mikä on turhauttavaa. Ihmettelen myös Anni Kanttoa; hän on olevinaan älykäs ja vahva (kirjan mukaan), mutta kirjan voimakas yksipuolisuus ja toisto saa hänet näyttämään lähinnä yhden asian jauhajalta, joka ei kykene mitään muuta ajattelemaan. Hän peilaa kaiken oman painonsa kautta ja näkee sen (kokonsa) syynä (kaikkiin) epäonnistumisiin.
Ihmettelen, mitä Anni tekee laihdutusryhmässä, kun ei halua laihtua. Ei kai sinne ole pakko mennä? Anni myös tekee sitä samaa, mistä moittii muita; yleistää ja arvostelee toisten ulkonäköä. Tosin Anni kasvaa ja muuttuu kirjan myötä, joten Isoa voisi pitää Annin matkana itsensä hyväksymiseen. Se tarina on kaunis; kunpa kaikki saisivat ylpeästi olla mitä ovat ilman ulkopuolelta tulevaa tuomitsemista ja syrjintää.
Iso on melko mustavalkoinen ja kärjistävä: toisaalta ymmärrän ratkaisun, mutta sitä voi miettiä meneekö sanomasta teho, jos liikaa kärjistää (provosoi?) ja toistaa. Runsas kärjistäminen voi myös ärsyttää, kuten minun kohdallani kävi.
~~~
Isosta ovat kirjoittaneet mm. Krista, Marile, Amma, Annika, Mari A, Booksy, Norkku, Notkopeikko, Katri ja Pihi nainen.
Loppuun tekee mieleni lisätä eräs kappale, jota kuuntelen itse aina kun tarvitsen voimaa olla, mitä olen. Toivon, että se antaa voimia muillekin. Olkaamme mitä olemme ja ylpeitä siitä - meillä on siihen oikeus!
Mulla heräsi tuosta kirjasta aika samanlaisia ajatuksia kuin sullakin, erityisesti nuo asiat jotka ärsytti. En mitenkään halua kritisoida kirjailijaa, koska hän on varmasti tehnyt melko kattavaa taustatutkimusta voidakseen eläytyä ylipainoiseen naiseen. Hassuinta mun kohdallani oli se, että samoin kuin sulla, se "sormella osoittelu" jäi aika vieraaksi, vaikka omalla kohdallani sen kai pitäisi olla omakohtaista. En tiedä olenko sitten tyhmä vai sokea, kun en muista kauheasti kohdanneeni sellaista (henkilökohtaisella tasolla ainakaan). Toisaalta enpä muutenkaan kauheasti ole elämästäni viettänyt aikaa miettimällä mitä toiset minusta ajattelee, toisin kuin kirjan Anni.
VastaaPoistaMua itseäni "kosketti" jotenkin enemmän aikanaan Jenny Dahlbergin kirja Sopivasti lihava (vaikka sen lukemisesta on kyllä jo niin kauan aikaa, etten pysty enää sanomaan miksi tai muistanko varmasti edes oikein). Joku tässä Iso-kirjassa jäi mulle aika etäiseksi ja jopa ärsytti paikoin.
Olenkin muuten lukenut sinun mietteesi Isosta. En uskaltanut linkittää niitä tähän, vaikka mielessä käväisi niin tehdä. Saanko linkittää tuohon listan jatkoksi?
PoistaHiltunen näyttää todellakin tehneen mittava taustatyön kirjaansa varten ja se on hatunnoston arvoinen asia. Lisäksi aihe on myös tärkeä ja monesti ylipainoa käsitellään nimenomaan kuin jotakin sairautta tai ruttoa, josta pitää ehdoin tahdoin hankkiutua eroon. Mielestäni tämä kirja ottaa oivallisesti kantaa suvaitsevaisuuteen (tai itse asiassa suvaitsemattomuuteen) liittyen vellovaan "läskikammoon" ja oikeastaan koko ulkonäkökeskeiseen kulttuuriin.
Mutta juu, liikaa kärjistystä minun makuuni enkä pitänyt siitä, että koin kärjistyksen osittain tehtävän ns. hoikkien kustannuksella. Eli mentiin ääripäästä toiseen.
Minäkin olen muuten lukenut tuon Jenny Dahlgrenin kirjan. Itse asiassa siitä on arvio vanhassa kirjablogissani ja ollaan siitä siellä keskusteltukin. :D Minen oikein lämmennyt sillekään kirjalle - kauhea nirppanokka olen! ;D
Ihan mainio tuo biisi. Minullakin jotkut jutut vähän tökki Isossa (mm. toiston makua alkoi tuntua) mutta aihe oli niin hyvä, että annoin anteeksi pienet ärsytykset.
VastaaPoistaKirja kyllä parani loppua kohden, kun siinä alkoi hieman tapahtuakin - siis ihan konkreettisesti. Vaikka Iso ei minuun sillä lailla kolahtanutkaan, niin olen silti iloinen, että sen luin. Tärkeä aihe!
PoistaTuo Gaynorin biisi on "voimabiisini". Pistän sen pyörimään aina, kun tuntuu siltä että plääh (eli aika usein, hehe) ;)
Tämä kirja on varmasti tärkeä kirja, ja mielenkiintoinenkin, ja olenkin sen pikkuhiljaa hilannut lukulistalleni. Jahka kohtaamma kirjan kanssa, niin sen kyllä luen. Vaikka sitä mustavalkoisuutta onkin mukana. =D
VastaaPoistaSuosittelen kyllä lukemaan ja mielenkiintoista olisi kuulla siitä sinunkin mietteesi! Tämä on sellainen kirja, joka tuntuu herättävän lähes kaikissa lukijoissaan ainakin jonkinlaisia tunteita. Eli kylmäksi ei varmaan ainakaan jätä :)
PoistaHurjan hyvä teksti. En ole lukenut Isoa enkä vielä tiedä, tulenko lukemaan sitä vaiko en. Pekka Hiltusen Lontooseen sijoittuvista dekkareista olen pitänyt paljon ja siinä mielessä miehen muukin tuotanto kiinnostaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Iso on pikemminkin romaaniksi naamioitu pamfletti kuin kaunokirja.
VastaaPoistaToisaalta kirja on herättänyt niin monenlaisia tunteita ihastuksesta höyryjen päästelemiseen että tuntuu siltä, että jossain vaiheessa kirja on luettava tai sitten sitä on ainakin silmäiltävä.
Kiitokset! Opin vasta jokunen aika sitten, että Hiltusella on tosiaan muunkinlaisia kirjoja. Luulen, että hänen dekkarinsa sopisivat minulle paremmin, sillä pidin kyllä Hiltusen kirjoitustyylistä. Eli vaikka tämä ei ollut minulle Se kirja, niin luulen että joku muu Hiltuselta voisi olla.
PoistaIlokseni myös huomasin, että joku Hiltusen dekkari on käännetty enkuksi! En muuten tiedä onko suomalaisia käännetty aina näin "ahkerasti", mutta ainakin nyt se "pistää" silmään - siis hyvllä tavalla toki, koska minullehan aukenevat ovet suomalaiseen kirjallisuuteen paljon helpommin näin. :)
Kirjoitit tästä hyvin ja paljon samoja ajatuksia heräsi itsellänikin. Minustakin kirjan parhain terä tylsistyi, kun kirja tyytyi nojaamaan lähinnä yhteen ideaan ja ajatukseen ja oli turhan mustavalkoinen. Ymmärrän, mitä kirjalla haluttiin sanoa, mutta sanoma jäi vähän laimeaksi, kun se tuntui jopa naiivilta.
VastaaPoistaMutta hyviä ajatuksia kirja herätti ja on aiheeltaa tärkeä. Tästä kirjoitetaan vähän, jos ollenkaan.
Kävin lukemassa ajatuksen kanssa arviosi ja olen samaa mieltä. Minuakin tosiaan häiritsi se, että itse lihavuuttakin käsiteltiin melko yksipuolisesti eli vain sitä "tervettä" lihavuutta. Minäkin olisin kaivannut tasapuolisuutta, koska nyt kirja vaikutti liian julistavalta.
PoistaAnni halusi kovasti tuota tasapuolista näkemystä tuoda ryhmäänsä mm. liittyen niihin lihavuusleikkauksiin. Minä olisin halunnut samaa tasapuolisuutta Hiltuselta, vaikka ymmärrän että kirja on fiktiota ja sanoman teho olisi voinut siitä kärsiä. Tai sitten ei. Minä en ehkä olisi ärsyyntynyt :D
Yhtä kaikki; tärkeä kirja todellakin ja kiva, kun vaihteeksi aihetta käsitellään muultakin kuin "hysterian" näkökulmasta, niin kuin media tekee.
Minusta tämä kirja on tärkeällä asialla.
VastaaPoistaNykyään tuntuu siltä, että omaan fyysiseen olemukseensa tyytyväisiä ihmisiä on hyvin vähän. Hoikkia, luonnollisia, nuoria miehiä esim. ei juuri näe, koska "hyväksytty"malli on kuntosalilla kehitelty lihashirmu. Hämmentynyt Ihminen ei tiedä, että hän on valmiiksi ihan hyvä, vaan luulee, että hän voi - ja että hänen pitää - tehdä itsestään joku.
Kyllä lihavan naisen on vaikea pitää itsetuntoaan yllä, jos lääkärikin ohittaa vaivan kuin vaivan toteamalla, että pitäisi laihduttaa. Omasta Ison lukemisestani on aikaa, mutta muistan, että kirja sai ajattelemaan syömishäiriöitä yleisemminkin. Annihan syö myös uhmaten ja ahkien helpotusta ahdistukseen, ihan samasta syystä kuin anorektikko jättää syömättä.
Olen samaa mieltä, Marjatta, vaikka en itse kirjalle lämmennytkään. En sitä tosin inhonnutkaan eli siinä oli kyllä hetkensä ja etenkin loppua kohden se parani.
PoistaKirjassa tosiaan sivuttiin pienesti myös sitä, että itse kukin tuntuu olevan hukassa näiden kauneusihanteiden kanssa. Ulkopuolelta tuleva paine ei kosketa vain lihavia, vaan oikeastaan monia muitakin. Tunnustan, että minuakin mutta minua "helpottaa" se, ettei tarvitse lähes joka päivä lukea lehdestä suoraan itseeni liittyvää kauhistelua (eli noita läskihysteriajuttuja).
Enpä muuten edes tiedä, miten se minuun vaikuttaisi. Olen aika herkkä - en ehkä kestäisi sitä (ja laihduttaisin itseni pois). Että voin vain kuvitella, kuinka paljon vaatii rohkeutta ja itsetuntoa uskaltaa olla "vihattu" (eli lihava) tässä yhteyskunnassa; minusta ei siihen olisi.
Minusta kirjan ryhmäläisten, joilla oli diagnosoitu syömishäiriö, olisi pitänyt olla terapiassa eikä missään laihdutusryhmässä. Ei syömishäiriöitä paranneta painoa muuttamalla, koska paino on vain oire.
Sama se on anoreksiassa: anoreksia on psyykkinen häiriö (ja syömishäiriö), joka alkaa aikaa myöten näkyä painossa. Syyt voivat olla hyvinkin moninaiset ihmisestä riippuen. Itsehän olen entinen anorektikko (kymmenisen vuotta sitä sairastin enkä varmaan koskaan pääse kokonaan eroon anorektisista ajatuksistani), joten kokemusta löytyy. Tosin kokemusta löytyy vain omasta itsestäni; toisten puolesta en voi enkä halua puhua.
Samma här! Syömähäiriö iski minuun jo 10 - 11 -vuotiaana anoreksian ja myöhemmin lohtusyömiskohtausten ja syömiseen liittyvän liiallisen huolestuneisuuden muodossa ja kiusasi pitkälle keski-ikään. Olen luullut, että tarkkailu olisi ohi, koska olen pitkään ollut aivan tyytyväinen, mutta nyt huomaan pettymyksekseni, että olen ryhtynyt katselemaan valokuvista vanhenemiseen liittyviä vartalonmuutoksiani kriittisesti. Tiedän, että se on pikkumaista ja turhaa. Olet oikeassa: anorektisista ajatuksista ei ehkä koskaan pääse aivan kokonaan.
PoistaJa siinäkin olet oikeassa, että terapia on se oikea hoito, ei laihdutus. Nuo television painonpudotusohjelmat ovat kaiken kauheuden huippu. Jos paino ei ole ollut psyykkinen ongelma, niin aivan varmasti siitä tulee sellainen, jos osallistuu tuollaiseen "kisaan", jossa valmentajat (usein itse epänormaalin paljon treenaavia) haukkuvat ja höykyttävät.
Vieläkin tekee mieli tulla tänne höpöttelemään. Haastattelin kerran murrosikäisenä isoäitiäni Mammaa: "Oletteko Te Mamma ollut aina samanpainoinen?" Teitittelin siis isoäitiäni, isänikin teititteli häntä, omaa äitiään. Mamma:"No, en oo koskaan käyny puntarilla. kai sitä nuarena oli vähä riskimpi ja paremman näkönen, ko kaikki maistu niin hyvältä ja kovas tyäs tuli hyvä nälkä." Mikä mutkattomuus! Minä, Twiggyä ihaileva, ongelmallisesti ruokaan suhtautuva laiheliini en voinut ymmärtää, että jollekin oma paino on ollut ihan sivuseikka ja ihan yrittämättä on pysynyt samassa painossa.
PoistaSinun otsikkosi henkii samaa asennetta. Ihana otsikko!
Hieman kesti vastaaminen, koska yllättäin koen tästä aiheesta (anoreksia) puhumisen jotenkin häpeällisenä - vieläkin. Aika monella tuntuu olevan taustalla jonkinlaisia syömishäiriöitä. Syömishäiriöiden "muodotkin" muuttuvat. Esim. ProAnoja ei ollut omassa nuoruudessani; kyseinen "trendi" syntyi (tai alkoi kukoistaa) nettiaikana. Surullista. Lueskelin joskus noita blogeja ja olisi tehnyt mieli huutaa turhautuneena. Anoreksia "elämäntapana" on kestämätön; siitä ei seuraa mitään hyvää.
PoistaEhkä ennen ei oltu niin pahansuopia painon suhteen muutenkaan? Nythän etenkin lihavuudesta on tullut eräänlainen "epäarvo", jolla isketään ikäviä leimoja ihmiseen. Minäkin olen muuten ihannoinnut hoikkuutta lapsesta lähtien. Jo niin pienenä, ettei edes pitäisi ajatella sellaisia asioita vielä. Nykyään tavoitteeni on vain olla sinut kroppani kanssa ja arvostaa sitä sellaisena kuin se on (eli minun ei ole "pakko" enää olla luukasa ollakseni oikeutettu elämään). Ja haistattaa pitkät muiden mielipiteille!
Oivallinen teksti, Elegia! Ilahduttavaa, että kirjasta joka ärsytti voi kirjoittaa myös perustellen ja samalla kiinnostusta herättävästi. Minä olen Katjan tavoin lukenut Hiltuselta vain ne Lontoo-kirjat joista pidin, joten Iso on ollut harkintalistalla kyllä.
VastaaPoistaTekstisi ilahdutti myös siksi, että olen itse samanlaisen tekstin kirjoittamisen edessä ja yritän kovasti asetella sanojani ja mietteitäni, jotta saisin ajatukseni järkevään muotoon.
Kiitokset, Linnea, tästä kirjasta oli tosi vaikea kirjoittaa. Nähtävästi se aiheutti minussa myös valtavan tunteiden kirjon ja pisti miettimään monia asioita.
PoistaMinua kiinnostavat kovin nuo Hiltusen muut kirjat ja etenkin Lontoo-aspektista saa plussaa. Voisi olla jännä lukea suomalaisen kirjoittama kirja, joka sijoittuu Lontooseen. Eli Hiltunen on edelleen lukulistallani. :)
Tulin vasta nyt lukemaan tekstisi, kun sain ensin oman tekstini Isosta tallennettua.
VastaaPoistaTykkään hirveästi tästä sun otsikostasi! :) Kirja oli minustakin toisteinen, mutta ehkä toisto on myös aika toimiva tapa yrittää iskostaa jotakin asiaa lukijan päähän. Sekin on totta, että Anni laittoi kaikki elämänsä epäonnistumiset lihavuuden syyksi ja tuntui näkevän painonsa oikeutuksena sille, ettei nyt oikeastaan tarvitsisi nähdä edes vaivaa minkään tavoitteen saavuttamiseksi (esim se työpaikka), kun kuitenkin paino pilaa mahdollisuudet.
Valtavirrasta poikkeava tieto ylipainosta ja sen mahdollisesti vähäisistä vaikutuksista painoon oli tervetullutta, samoin tykkäsin lihavuusleikkauksien riskien kertomisesta.
Ajatuksia herättävä kirja, vaikka ei ehkä kaunokirjallisesti vuoden paras. Ja hyvä blogiteksti myös. :)
Minäkin ajattelen, että toistoa on käytetty tehosteena, mutta minusta se meni liiallisuuteen. Ehkä eniten siksi, että osa siitä tehtiin myös hoikkien kustannuksella. En millään jaksaisi näitä kahden ääripään välisiä "sotia".
PoistaTämä kirja on kyllä hyvin erilainen kirja ainakin minun lukemistossani ja olen iloinen, että sen luin. Iso on herättänyt paljon keskustelua monessa paikassa ja minusta sekin on hieno asia - aihe on nyt ainakin noteerattu ja toivottavasti se herättelee myös ajattelemaan ja pohtimaan. :)
Et vissiin ole vielä Iso-bloggausta päräyttänyt ulos, en ainakaan huomannut pikaisen tutkimuksen perusteella. Odottelen!
Tänään saapui postissa tuo Hiltusen Iso ja odotan innolla, että pääsen sen kimppuun. Viime kesänä luin Koolla on väliä! -teoksen, joka pohtii esseemuodossa samaa asiaa ja en malta nähdä, miten suomalainen mies voi kirjoittaa samasta aiheesta minä-kertojana!
VastaaPoistaHiltunen onnistuu mielestäni Isossa sujahtamaan hyvin naisen nahkoihin. En kertaakaan miettinyt, että kirjan kirjoittaja on mies eli siinä mielessä todella taiten kirjoitettu. :)
PoistaEn ole tuosta Koolla on väliä -teoksesta kuullutkaan. Pitääpä googletella!