Paholaisen kuiskaus

Miyki Miyaben ei erityisen jännittävässä trillerissä The Devil’s Whisper pohditaan kolmen kuolleen naisen mahdollista yhteyttä toisiinsa.

 

Miyuki Miyabe: The Devil’s Whisper
alkuper. Majutsu wa sasayaku, 1989
Kodansha, 2007
japanista englannintanut Deborah Stuhr Iwabuchi
s. 253
(kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu)

 
Yhteyttä alkaa pohtia 16-vuotias Mamoru, kun erään uhrin väitetään kuolleen jäätyään Mamorun sedän (setä nimellisesti, ei verisiteellisesti) taksin alle. Setä pidätetään, kun tapausta aletaan tutkia. Silminnäkijöitä ei ole ennen kuin sellainen yhtäkkiä ilmestyy.

Omituisten kuolemien ohella tai ehkä jopa enemmän The Devil’s Whisper on tarina Mamorusta.

Mamorun Isä katosi Mamorun ollessa vasta nelivuotias eikä häntä (isää) sen koommin ole nähty. Isä kavalsi työpaikaltaan rahaa ja otti hatkat. Silti mamorun äiti päätti, että he jäävät asumaan Hirakawaan, vaikka paikalliset halveksuivat heitä. 

Kun Mamorun äiti kuolee, muuttaa Mamoru tätinsä perheen luokse Tokioon asumaan. Mamoru sopeutuu uuteen kotiinsa hyvin, vaikkakin koulussa häntä kiusataan. Sedän pidätys luonnollisesti järkyttää koko perhettä.

Tarina on levällään vähän joka suuntaan, mutta pysyy kyllä kasassa. Taustalta löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka aikanaan olivat puheenaiheita. Ainakin itse muistan törmänneeni tiettyihin ilmiöihin kyseisen ajan kirjallisuudessa ja keskustelussa 90-luvulla. The Devil’s Whisper on julkaistu Japanissa alun perin 1989.

Juoni on kiero ja muuttuu melko överiksi loppua kohden. Mut mitä väliä, ihan hyvää viihdettä. Raakuuksia ei juuri ole, vaikka kirjassa kuollaankin. Sopinee siis herkemmillekin lukijoille.

Jostain syystä ei oikein irtoa juttua tästä kirjasta, vaikka periaatteessa tarttumapintaa kyllä olisi. Siispä päätän mietteeni tähän sitaattiin:

But there are lots of idiots out there with bad eyes. They see the tail of and elephant and start screaming that it’s a snake. They crab the horns of a cow and are sure they’ve got a rhinoceros. They can’t see past the tips of their own noses. (s. 139)

Olen aiemmin lukenut Miyabelta Shadow Familyn, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Samat voisin sanoa The Devil’s Whispersistä. Aion kyllä lukea lisää Miyabea, jos osuu eteen jossain. Tämän kirjan olen bongannut joskus charitysta.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

 

KEVÄTPÄIVITYS:

Koska olen lämpöihminen, tykkään tarkkailla luonnon heräilyä kevääseen. Lumikellot ovat kukkineet jo viikkotolkulla (kuva otettu lauantaina 8. helmikuuta).

 Myös narsissit alkavat heräillä horroksesta (kuva otettu maanantaina 24. helmikuuta).

Mitenkään erityisen lämmintä ei vielä ole, ellei aurinko paista suoraan naamaan eikä tuule. Aurinko lämmittää jo todella voimakkaasti.

Opium-addiktin murhaselvittelyt Intiassa

Abir Mukherjee: Smoke and Ashes
Vintage 2018
s. 330

Smoke and Ashes on kolmas kirja Sam Wyndham -sarjassa. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämä ja suhteet kehittyvät eli jatkumoa on. Kukin kirja on toki myös kokonaisuus sellaisenaan, mutta mielestäni enemmän saa irti, jos lukee kirjat järjestyksessä.

Tapahtumapaikkana on edelleen Kalkutta, Intia. Eletään vuotta 1921. Kalkutan (britti)poliisissa työskentelevä Kapteeni Sam Wyndham kärvistelee pahenevan opium-riippuvuutensa kanssa.

Eräänä yönä opiumluolaan, jossa Sam sattumoisin toteuttaa riippuvuuttaan, tehdään ratsia. Samin onnistuu paeta paikalta, mutta siinä sivussa hän törmää ruumiiseen.

Tilanne on hankala, koska Sam ei mitenkään voi riippuvuutensa paljastumisen pelossa kertoa näkemästään. Sam ei myöskään saa tuota brutaalia näkyä pois mielestään, joten hän yrittää vaivihkaa tutkailla, mistä voi olla kyse.

Sitten löytyy toinen ruumis, joka on silvottu samalla tavalla kuin Samin aiemmin löytämä. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi erilliset tapaukset. Mutta mikä on yhdistävä tekijä. Sitä Sam ja apulaisensa Surrender-not yrittävät selvittää.

Smoke and Ashes alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten meno rauhoittuu. Pieniä tiedonmurusia ropisee kuitenkin sopivalla tahdilla, niin mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kiinnostaa tosin varsinaisen juonen lisäksi näissä Mukherjeen kirjoissa erityisesti miljöö ja aika. Kirjailija tuo hyvin esille niitä jännitteitä, joita esiintyy kun mielivaltaisesti valloitetaan maankolkkia ja alistetaan paikalliset oman hallinnon alle. Kapinoilta ei voi välttyä.

“The sense of absurdity hit me: these men, born into bondage, seemed to bear no personal ill will towards me, a representative of the authority that made them second-class citizens in their own land.”

Mielenkiintoisen vastakkainasettelun tuo myös se, että Sam Wyndham on britti (tunkeutuja) kun taas Surrender-not paikallinen. Samin ja Surrender-notin suhde on erikoinen ja miesten sanailua on hauska seurata.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Kirjassa esiintyvät murhat ova brutaaleja, mutta niiden tekoa ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Muutama väkivaltainen kohtaus löytyy. Itse en kokenut kirjaa erityisen raakana, koska juuri mitään väkivaltaisuuksia ei jäädä kuvailemaan tai niissä märehtimään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Pari sanaa kirjailijasta: Abir Mukherjeen vanhemmat ovat Intiasta, mutta muuttivat Lontooseen, jossa Mukherjee syntyi. Hyvin pian perhe muutti Skotlantiin. Mukherjeen kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.


Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

*

Vinguin tammikuun alussa, että kirjastosta on lämmitys mennyt rikki ja se on siksi auki poikkeusajoin. Nyt on tapahtunut asiassa muutos - nimittäin huonompaan suuntaan. Kirjasto meni kokonaan kiinni: ilmeisesti siellä on jotain muutakin vikaa kuin lämmitys, ehkä koko rakennus aikoo romahtaa tmv. Se on nyt viikon ollut kiinni ja on vielä ainakin toisen. Sikäli harmillista, kun olisi siellä varauksia odottelemassa noutoa.

Kirjat voi yrittää noutaa menemällä koputtelemaan tiettyinä kellonaikoina kirjaston ovelle. Siellä ehkä on joku paikalla. Voi tätä maalaismenoa ja ekan maailman ongelmia. Onneksi on kotihyllyssä lukemattomia kirjoja!

Pedofiilin perhe

Helmet-lukuhaasteen kahdeskymmeneskuudes kohta on ”kirjassa on itse valittu perhe”. Voinemme kaikki kuvitella, mitä sillä havitellaan, mutta sijoitan kys. kohtaan hieman toisenlaisen itse valitun perheen. Kyseessä erityisen brutaali valinta, jossa ei pahemmin muilta jäseniltä mielipidettä kysellä.

Jaycee Dugard: A Stolen Life
Simon & Schuster, 2011
s. 273
(kirjaa ei tietojeni mukaan ole suomennettu)


Tai ei ainakaan kysytä 11-vuotiaalta Jaycee Dugardilta, kun tuleva Phillip-isukki ja myöhemmin jonkin sortin äitylin roolia leikkivä Nancy hänet kaappaavat kesken koulumatkan Kaliforniassa 1991. Nancy ei oikein tykkää kaikista Phillipin seksisysteemeistä, joten Jaycee hommataan täyttämään tätä aukkoa suhteessa.

Phillip muistaa kiittää Jayceetä avusta (ikään kuin Jaycee olisi vapaaehtoisesti ryhtynyt pedofiilin panopuuksi), kun Phillip käsittelee seksiongelmaansa. Jayceen ansiosta Phillipin ei nyt tarvitse hätyytellä muita tyttöjä. Siis aivan mahtava diili.

Phillipin onnistuu pitää Jayceeta vankina 18 vuotta. Tänä aikana Jaycee synnyttää kaksi lasta ja näin tämä Phillipin itse valitsema perhe kasvaa. Koska Nancy on vähän mustasukkainen, niin sovitaan niin että hän (Nancy) olisi niinq äiti ja Jayceen lapset ja Jaycee itsekin Nancyn lapsia.

Kahdeksantoista vuotta on valtavan pitkä aika ja sinä aikana Phillip aivopesee ja manipuloi Jayceen (jolta vie nimenkin) niin tehokkaasti, ettei tämä uskalla edes karata, vaikka muutamia tilaisuuksia olisi.

Dugard on kirjoittanut muistelmansa vain pari vuotta Phillipin ”perhevankilahelvetistä” vapautumisensa jälkeen. Mielestäni hän kirjan kirjoittamisen aikana kärsii jonkin sortin Tukholma-syndroomasta, vaikka ei mainitse tällaisesta itse kirjassaan mitään (pikemminkin painottaa, että halusi koko ajan pois, mutta kukapa ei haluaisi) ja on julkisesti kiistänyt koskaan edes kärsineensä. Kirjaa lukiessa syntyi kyllä toisenlaiset vibat, vaan se ei liene oleellista.

Oleellista on, että Jaycee pääsi eroon siitä helvetistä ja saattoi alkaa rakentaa omaa elämäänsä uudelleen.

Jaycee ei käsittele kirjassaan lainkaan oikeudenkäyntiä, jossa Phillip ja Nancy Garrido saavat tuomionsa. Hän ei itse asiassa edes mainitse, millaiset tuomiot pariskunta saa.

Sen sijaan Jaycee muun muassa miettii, miksi Phillipin psykiatri ”hoiti” Phillipiä niin hövelisti. Että eikö kukaan huomannut Phillipin harhoja ymv. Tuli tunne, että Jaycee oli jollain tasolla ”huolissaan” Phillipistä: vaikea muuten ymmärtää hänen uteliaisuutta (vielä vapautumisen jälkeenkin) Phillipin persoonaa ja asioita kohtaan.

Ja tämä on eräs syy, miksi kirjaa lukiessa tuli mieleeni, ettei Jaycee kirjaa kirjoittaessaan ollut vielä vapaa Phillipin manipuloinnista ja aivopesusta. Mikä siis on erittäin normaalia eikä missään nimessä tuomittavaa.

Tästä keissistä (ja Jayceen elämästä vapautumisen jälkeen) löytyy paljon juttua googlettamalla. En linkitä mihinkään, koska luotan että kukin osaa itse halutessaan googlettaa ja valita kanavansa, joista aiheesta enemmän lukea.

Orpojen sisarusten tarina

Lola Jaye: Orphan Sisters
Ebury Press, 2017
s. 371


Nuoripari Adanya ja Tayo haaveilevat elämästä Englannissa. Tayo lähteekin Lontooseen ja Adanya jää pariskunnan kahden lapsen, Lanan ja Mayn, kanssa Nigeriaan odottamaan sopivaa hetkeä seurata miestään.

Otollinen hetki tulee ja Adanya tyttärineen matkustaa Lontooseen. Eletään 1950-lukua ja rasismi rehottaa. Kirjailija kuvaa yleistä ilmapiiriä, jossa rasismi on niin ”normaalia”, ettei sitä valtaosa ihmisistä juuri edes ajattele. On itsestäänselvää, ettei johonkin majataloon mustia päästetä. Tai tietenkään emme vuokraa mustille asuntoja, mutta joskus joku voi vinkata jonkun, joka vuokraa jne.

Kirjailija ei selitä, vaan kuljettaa lukijaa. Hän ei myöskään maalaa kaikista (valkoisista) ihmisistä läpipaskoja rasisteja, vaan harmaan sävyjä on. Kun rasismi on yhteiskunnassa normi, ei ihminen välttämättä edes tajua ajatella omia tekojaan saati ajatusmallejaan siitä (syrjinnän/rasismin) näkökulmasta.

Elämä asettuu uomiinsa ja perhe sopeutuu ja nauttiikin elostaan. Sitten Tayo kuolee eikä Adanya jaksa, ei saa itseään kasattua. Siskokset Lana ja May sekä vielä ihan vauva, Tina, päätyvät lastenkotiin.

Lanan toive on saada pidettyä sisarukset yhdessä, että heillä olisi edes toisensa. Se alkaa kuitenkin näyttää melko vaivalloiselta, koska he ovat alaikäisiä ja täysin toisten armoilla.

Kirjassa kuljetaan pääasiassa vuoroin Lanan, vuoroin Mayn kengissä. Tarina on tietyssä mielessä juonivetoinen ja koukuttava, myös joissakin kohdin koskettava. Snadisti havaitsen imelyyttäkin, mutta annan sentimentaalisuuden anteeksi, koska siinä ei ryvetä. On paljon surua, mutta on myös iloa ja toivoa. Aina on toivoa.

Olen aiemmin lukenut Lola Jayelta The Attic Childin, se oli enemmän makuuni kuin tämä The Orphan Sisters, vaikka kyllä tästäkin pidin. Tarkistelujeni mukaan Lola Jayen kirjoja ei ole suomennettu.

Lola Jaye on syntynyt Lontoossa, hänen vanhempansa ovat Nigeriasta. Lolan oma lapsuus on erikoinen, siitä voi lukea tästä Dailymailin jutusta. En yleensä lue Dailymailia, mutta googletus toi tämän Jayen kiinnostavan haastattelun, jonka haluan tähän linkittää.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä.

*

Raikasta uutta viikkoa, kuvassa eräs lempipaikkani läheisellä järvellä kuvattuna viime viikolla.

Klassikkohaaste XX: The Joys of Motherhood

Buchi Emecheta ja erityisesti hänen romaaninsa The Joys of Motherhood on putkahdellut esiin silloin tällöin siellä täällä ja jäänyt kummittelemaan mieleeni. On syntynyt halu lukea kyseinen romaani, mutta kirjan nimi on työntänyt luotaan pois (äitiys keskeisenä aiheena ei kiinnosta, mutta tiesin romaanin olevan muutakin kuin äitiyttä).

Viimeksi törmäsin viittaukseen The Joys of Motherhoodista Ukamaka Olisakwen romaanissa Ogadinma. Tuolloin päätin, että kyllä nyt vihdoin otan lukuuni tuon Emechetan romaanin ja luen sen vaikkapa klassikkohaasteeseen. Ja sitten tosiaan luin.

Tämä onkin jo kahdeskymmenes klassikkohaaste – olen iloinen, että tämä haaste on säilynyt hengissä näin kauan ja toivon sille pitkää ikää jatkossakin! Tätä kierrosta emännöi Tuulevi, jonka blogista (Tuulevin lukublogi) voit lukea haasteen säännöt. Koontipostauksessa on linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
Heinemann, 1979 (minulla painos vuodelta 2008)
s. 254
Suomennettu nimellä Nnu Egon tarina

 

Romaanin nimi on ironinen. Ei-ironinen nimi voisi olla vaikkapa The Horrors of Motherhood. Nnu Ego ei ehdi äitiydestä nauttia, sillä kyseessä on lähinnä tehtävä, joka on saatava suoritettua kunnialla. Nnu Egon aviomies on vässykkä, joka taitaa lähinnä paksuksi panemisen ja rahan pihtaamisen.

Lagos, vuosi 1934. Kirja alkaa kohtauksella, joka saa 25-vuotiaan Nnu Egon haluamaan tappaa itsensä päästäkseen eroon Chistään*. Nnu Egon Chi on orjanainen, joka pakotettiin samaan hautaan (eli kuolemaan) ”emäntänsä” kanssa.

Miten tähän on tultu ja miten tästä jatketaan? Täytyy palata ajassa taaksepäin, sillä henkilön tarina alkaa jo ennen syntymäänsä. Kuka on Nnu Ego ja mitä Ibuzasta (Igbojen** asuttama maalaiskaupunki, jossa vanhat perinteet yhä kukoistavat) kotoisin oleva nainen tekee Lagosissa (jossa eri kulttuurit ja etniset ryhmät sekoittuvat ja saavat vaikutteita länsimaisesta kulttuurista Brittien hallinnoidessa maata)?

Emecheta kuvaa taiten erilaisten perinteiden ja uusien vaikutteiden kohtaamista ja myös törmäämistä toisiinsa. Miten sopeutua erilaiseen ympäristöön ja miten ympäristö vaikuttaa omiin asenteisiin vai vaikuttaako lainkaan.

Voiko itsepäisesti elää ”modernissa” ympäristössä traditioiden mukaan, kun ympäristö ei niitä tue joskaan ei varsinaisesti kumoakaan. Mutta vaikka oma kupla olisi vahva ja sitkeä, ei sen sisälle voi sulkea lapsiaan, jotka näkevät ja kuulevat kaikenlaista – imevät ympäröivästä kulttuurista ajatuksia ja asenteita.

Suhtautuminen lapsiin on tietyssä mielessä kaavamaista, sillä lapsilla on omat asemansa perheessä – toisilla merkittävämmät kuin toisilla. Lasten tehtävä on kasvaa asemaansa eikä ”sooloilla”: tulee tehdä niin kuin määrätään eikä kuvitella voivansa elää ja tehdä niin kuin haluaa.

Erityisesti vanhimman poikalapsen rooli on perinteisesti ennalta määritelty: poikalapset ovat nimenomaan vanhuudenturva. Esikoispoikaan panostetaan, koska hänen odotetaan myöhemmin tukevan vanhempiaan taloudellisesti, jotta vanhemmat saavat vuorostaan levätä, eläköityä.

Nnu Egon vanhimmalla pojalla on muuta mielessä ja se tuottaa harmia ja päänvaivaa lopulta koko perheelle: systeemi lakkaa toimimasta, jos sen merkittävin osa temppuilee.

Tyttölapset ovat hieman turhia eikä heihin kannata panostaa, koska heidät naitetaan muihin perheisiin eikä heistä siten saa hyötyjä kuin korkeintaan myötäjäisten muodossa, jos sellainen traditioon kuuluu.

Nimestään huolimatta The Joys of Motherhood on muuta kuin "äitiyskirja". Se on pikemminkin Nnu Egon elämäntarina, jossa elämänpolku on melko lailla valmiiksi kirjoitettu ja olemassaolon määrittelee äitiys.

Paljon muuta ei Nnu Ego ole: hän on äiti, vaikka romaanissa lapset loistavat poissaolollaan. Ei siis esiinny juuri mitään lapsiperhekuvailua sun muuta lasten touhua (mistä olen kiitollinen), koska ei Nnu Egolta liikene aikaa lapsilleen. Hänen pitää keskittyä tienaamaan jostain elantoa ja luovimaan vaikeissa olosuhteissa. Ystävyyssuhteet muihin naisiin jäävät pinnallisksi, koska ei ole aikaa tai jaksamista.

Romaanissa voi nähdä moderneja tuulahduksia. Eräässä kohdin Nnu Egon poika tuohtuneena kysyy, miksi vanhemmat ovat tehneet niin paljon lapsia, kun varaa heidän elättämiseen ei ole. Lisääntyminen on itseään toistava kierre: pakko lisääntyä, koska (poika)lapset ovat vanhuudenturva. Toisekseen lapset ovat myös miehen mitta: mitä enemmän lapsia, sen arvostettavampaa on miehen miehuus. On siementä kylvetty, wow.

Jos haluaa ajatella nykyaikaa ja ratkaisua tällaiseen kierteeseen, jossa nainen ei ehdi muuta kuin olla raskaana, täytyy kääntää katse tyttöihin. Noihin turhiin lapsiin, joita ei kannata liikaa koulussa istuttaa Sehän on yleisesti tiedossa, että koulutus parantaa tyttöjen/naisten asemaa ja avaa heille muunlaisia mahdollisuuksia kuin toimia synnytyskoneina aviomiehilleen. Ja tietysti luotettavan ehkäisyn saatavuus.

Mielenkiintoinen, runsas ja perusteellinen romaani, joka tuntui sivämääräänsä pidemmältä. En sano tätä negatiivisessa mielessä, vaan huomiona siitä, miten näinkin lyhyeen kirjaan on saatu näin paljon eri aiheita ja kulmia. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka mielestäni on kestänyt aikaa hyvin ja sopii luettavaksi tässä meidänkin ajassa. Lukeminen oli tosin ajoittain kohtuullisen raastavaa, kun vain odotti, mitä karmeaa seuraavaksi tapahtuu. 

*Chi 

**Käytän postauksessani sanaa Igbo, vaikka Emecheta käyttää heimosta sanaa Ibo. Tästä voi lukea perustelut valinnalleni.

Tietoa Buchi Emechetasta Fembion sivulla.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa.

Delaispa aviomieheni

Parini Shroffin (musta)humoristisen romaanin The Bandit Queenin (Allen&Unwin 2023, s. 337) tapahtumat sijoittuvat intialaiseen pikkukylään. Keskiössä on Geeta, jonka aviomies on kadonnut viisi vuotta aiemmin ja jonka tiimoilta Geetan ympärillä pyörii huhuja. Sellaisia huhuja, että Geeta olisi hankkiutunut miehestä eroon, toisin sanoen murhannut hänet.

Geeta antaa huhujen elää omaa elämäänsä ja elelee itse omaansa. Kun eräs ystäväntapainen (Geetalla varsinaisesti ei ole ystäviä) pyytää apua aviomiehensä listimiseen, Geeta lupautuu puolivahingossa ja vastentahtoisesti auttamaan.

Tästä saa alkunsa niin sanottu lumipalloefekti, joka lopulta koskettaa jollakin lailla monien kyläläisten (ja etenkin sen naisten) elämää.

Shroffin tyyli on kepeän vistikäs, mutta näennäisen kepeyden alla voi nähdä vakavampia pohjavirtoja. Ne eivät kuitenkaan missään kohdin nouse pinnalle asti ja siten kirja jää melko kevyeksi. Tämä ei ole moite, vaan huomio.

Minulta vei jonkin aikaa tottua kirjan tyyliin, koska en oikein osannut päättää, miten suhtautua sen huumoriin ja yleiseen kerrontatapaan. Tarinan edetessä päädyin pitämään Shroffin tyylistä, joka loppua kohden tavoittelee överiyden rajoja ja ylittääkin ne. Mutta ei haittaa, se sopii tyyliin.

Adjektiiveja: yllätyksellinen, värikäs, juoruileva, käänteikäs, mieleenjäävä.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta en jaksa. Joskus käy näin, vaikka kirja olisi kuinka mainio niin kuin tämä on.

Bongasin The Bandit Queensin Ompun (Reader, why did I marry him) Instagramista ja innostuin hänen kirjoituksestaan niin paljon, että halusin heti saada kirjan lukuun ja sainkin eikä tarvinnut pettyä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira.

Luonnos: oodi luonnolle ja suomen kielelle

Luin marraskuussa Heli Laaksosen englanninkielisen teoksen The Nature of Finnish Nature, joka ihastutti minua kovin. Kyseisen kirjan rinnalla selasin hieman Laaksosen suomenkielistä teosta Luonnos (Otava 2022, s. 217), jonka olen nyt lukenut kokonaan.

Luonnos on persoonallinen ja uniikki potenssiin sata tietokirja Suomen luonnosta. Teksti on lyyristä ja leikillistä, mutta tärkeissä kohdin tarkkaa: ei mitään mutuilua, vaan faktat ovat faktoja ja niiden seassa lilluu uskomuksia ja anekdootteja.

Teoksen voi sanoa sisältävän faktallisia tarinoita tai tarinallisia faktoja, jotka lumoavat lukijan. Vetävät mukaansa milloin minnekin: sammalta tutkimaan, jäkälää ihmettelemään, maksalaatikkoa tekemään (on työläs, jos alusta asti itse).

Kirjassa on Laaksosen piirtämä kuvitus, joka sekin hivelee silmää.

Lampaat ovat erityisen lähellä sydäntäni ja nekin huomioidaan Luonnoksessa.

Lampaan pitää tietää koko ajan,
mitä on meneillään ja tuloillaan.
Se ei kestä kulman takana lymyävää.
Lammasjono mutkittelee, jos voi.
Jokainen haluaa omin silmin nähdä
muutakin kuimn edellä lepattavan saparon.

Tämän olen todentanut itsekin, kun paljon lampaiden seassa kuljen. Tosin lammas väistää. Koska

Lampaalle uusi tilanne on ensisijaisesti peto.
Peto voi olla
jyrkkä varjo,
ilmastointilaite,
naapurin kauraämpäri,
pelko toisen lampaan silmässä,
yksinäisyys.

Jään usein tuijottelemaan lampaita. Ne tuijottavat takaisin. Tiedän tai ainakin otaksun, että lammasta jännittää, jos suun käynti pysähtyy, jauhaminen lakkaa ja jäljelle jää pelkkä tuijotus. Joskus tulee hätäpissat (lampaalta siis). Sitten se juoksee kauemmas.

Empiiriset tutkimukseni (koekappaleina täkäläiset ”puolivillit” lampaat) osoittavat, että nelisen metriä haluaa lammas noin keskimäärin pitää hajurakoa ihmiseen – tai ainakin minuun. Joskus harvoin pääsee lähemmäs.

Luonnos on valovoimainen ja iloa tuova teos, jonka siksi haluan lisätä Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita luonto ja eläimet vähänkin kiinnostavat. Ja itse asiassa, vaikka ei kiinnostaisi, voipi olla että tätä kirjaa lukiessa alkaa kiinnostaa! Luonnos on oodi Suomen luonnolle sekä suomen kielelle. Lisään Luonnoksen suosikkeihini.