Jäähyväiset Jeddahille

Zoë Ferraris: Kingdom of Strangers
Abacus, 2013
S. 402 (plus sanasto)

Vielä kerran saamme palata Saudi-Arabiaan, Jeddahiin. Olen säästellyt tämän kirjan lukemista, koska olen halunnut siirtää jäähyväisiä.

Tämä kirjasarja (jonka voi periaatteessa lukea missä järjestyksessä tahansa, jos ei ole kovin nipo niin kuin minä, joka en voisi) on varsinainen simpukka, joka avautuessaan sisältää kokonaisen helminauhan!

Nyt on siis luvassa armotonta hehkutusta. Tosin koen pakottavaa tarvetta hieman marmattaakin. Marmatus ei liity itse kirjaan, joten sitä ei lasketa, eihän.

"Competition to Stieg Larsson from an unexpected quarter." (Sunday Times)

Aargh, mikä siinä Larssonissa on, että siihen pitää kaikkea verrata. Kyllä, olen lukenut Stieg Larssonin Millennium-trilogian ja pidin siitä. Mutta mitä halvattua se mihinkään liittyy?!

Tässä Saudi-Arabia-trilogiassa ei ole mitään samaa Millennium-trilogian kanssa: paitsi, että kirjoja on kolme. Ei ole insestiä eikä lasten hyväksikäyttöä, ei toimittajia eikä kirjan kirjoittamisia jne. Juu, käänteitä toki on, mutta eikö sellaisia nyt yleensä ole - tai ainakin yritä olla - kaikissa dekkareissa ja trillereissä. Että jokohan voisimme jättää sen Larssonin rauhaan, kiitos.


Jeddahin poliisiosastolla kuohahtaa, kun aavikolta paljastuu ruumiskätkö - siis varsinainen joukkohauta. Osoittautuu, että kyse on sarjamurhaajan tekosista ja murhat tuskin ovat loppumassa ihan heti, vaikka kätkö onkin nyt paljastunut.

Edellisista kirjoista tuttu Katya Hijazi saa työskennellä edelleen poliisilaitoksella oikeuslääkärinä. Naisten työskentely ei ole mitenkään itsestään selvä oikeus, joten kyseessä on tosiaankin saaminen. Luonnollisesti naiset on eristetty omaan "kammioonsa", että olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä miesten kanssa. Naisia kuitenkin tarvitaan, koska olisi naisruumiiden häpäisyä, jos mies niitä tutkisi.

Asenteet naisia - ja uskonnon tulkitsemista - kohtaan vaihtelevat paljonkin. Toiset ovat tiukempia kuin toiset ihan sukupuolesta riippumatta. Onkin melkoisen mielenkiintoista lukea, kuinka asioita hoidetaan tällaisessa "arvoristiriitaympäristössä".

Kulttuurinen aspekti on siis suuri osa kirjan miljöötä, mutta Ferraris ei edelleenkään valitse puolia tai osoittele sormella. Hän ei myöskään saarnaa naisten oikeuksista (tai niiden puutteesta) - ei kenenkään henkilöhahmonsa suulla, vaikka periaatteessa siihen olisi hyvät mahdollisuudet.

Se tekeekin tästä koko kirjasarjasta niin kiehtovan: se, että lukijalle annetaan erilaisia näkökulmia ja pohdittavaa ilman jeesustelua ja kauhistelua. Kirjassa ei myöskään tuoda esille vain naisnäkökulmaa, vaan myös miehet otetaan huomioon.

His more cynical friends had warned him about this. That getting married was conscripting yourself to servitude. You thought you were signing up for love and sex, but you were also signing up for giving them rides, for waiting in the food courts of shopping malls, in the sitting rooms of doctor's offices, in the queues at restaurant where they were not allowed to sit.

Ja kirsikkana kakussa: Ferraris ei toista eikä jankuta. Kussakin kolmessa kirjassa on hieman erilaisia näkökulmia vallitsevassa kulttuurissa elämiseen eli Ferraris ei toista mitään kaavaa ja jauha samoja asioita. Hän kertoo, mutta antaa lukijan itse päättää kantansa. Oma kantani on, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin päällepäin näyttää.

Sarjamurhaajan saalistamisen ohella tutkitaan poliisikomisario Ibrahim Zahranin salaisen rakastajan katoamista. Katya Hijazista tulee Zahranin uskottu ja hän (Katya) auttaa parhaansa mukaan etsinnöissä. Tutkinta täytyy hoidella salassa, sillä Zahrani ei ole aviossa kadonneen rakastajansa kanssa: suhde on siis haram.

Entäpä mitä Katya vastaa Nayirin kosintaan? Nayir on aavikko-opas, joka on ollut mukana menossa ensimmäisestä kirjasta lähtien. Tässä kirjassa hänen roolinsa on melko pieni: hän toimii lähinnä Katyan autokuskina.

Vaikka kirjassa on meneillään kaikenlaista, mitään ei ole silti liikaa. Tämä kirja - ja koko trilogia - on mahtava esimerkki siitä, miten kulttuureihin voi tutustua myös dekkareiden ja trillereiden välityksellä. Vaikka tarinat ovat kuvitteellisia, on ympäröivä kulttuuri melko aito ja todellinen.

Lisäksi nämä kirjat ovat inspiroineet minua lukemaan ihan muuten vain erilaisia juttuja ja faktoja liittyen Saudi-Arabiaan. Koen olevani tietoisempi ja oppineeni jotain.

Kertaukseksi trilogian kirjat:

1. The Night of the Mi'raj
2. City of Veils
3. Kingdom of Strangers

Myös Omppu on lukenut tämän kirjan. Suosittelen muillekin. Ferrarisin kirjoja ei ole HYI MIKÄ HÄPEÄ suomennettu, mutta ruotsinnettu kylläkin.

Kolmen kopla inspiroi

Mieltäni lämmittää vieläkin saamani inspiraatiohaaste. Haasteen heitti minulle Omppu ja se tuli varsinaisena yllärinä, kiitos.

Ompun blogi Reader, why did I marry him? on minulle ennestään tuttu eli se kuuluu säännöllisesti seuraamiini blogeihin. Pidän Ompun pohtivasta ja omaäänisestä tavasta kirjoittaa. Tykkään lukea hänen tekstejään, vaikka itse kirjat eivät edes kiinnostaisi minua.  Omppu on sopivassa suhteessa analyyttinen ja räväkkä. Ihan sama, mistä hän kirjoittaa, niin se kiinnostaa minua.

Ompun kuvaus blogistani:

Elegian blogissa on ihan parasta se, että hän ei koskaan esitä mitään tai pyri miellyttämään. Elegia kirjoittaa räväkästi ja antaa mielipiteensä kuulua. Ei armoa. Ei myönnytyksiä. Elegia on suora ja konstailematon kirjoittaja, joka vähät välittää kirjallisuuden muoti-ilmiöistä.

Elegiassa on kapinoivuutta, joka saa minut hykertämään. Elegia aikaansaa lukijassaan suoraselkäisyyttä.


Olen otettu tällaisesta huomiosta, vaikka samalla se hieman arveluttaa. En kai ole maantiejyrä, joka liiskaa alleen kaikki eikä kuuntele, mitä muilla on sanottavaa? Toivottavasti en, sillä inhoan itse tuollaista käytöstä.

Tykkään keskustella, mutta en voi sietää käännyttämistä ja saarnaamista. Parhaimmillaan keskusteluista voi oppia kaikenlaista. Se ei silti tarkoita, että jonkun pitäisi muuttaa mielipidettä. Mottoni voisi olla: ei ole pakko olla samaa mieltä ja se on ihan fine. Kliseisesti voisi sanoa, että matka on minulle tärkeämpi kuin päämäärä.

Eiköhän tämä riitä minusta. Siirrytään inspiraatiohaasteen jakamiseen. Eli tarkoitus on valita kolme itseä inspiroivaa blogia ja kertoa miksi ne valitsi. Haasteen saaneet sitten jatkavat haastetta. Jos jatkavat. Tiedän, ettei kaikkia haasteet kiinnosta, joten voi jättää jatkot väliin. Ottakaa vastaan kuitenkin sanani, joilla haluan teitä kiittää.

Onpa muuten vaikea valita vain kolme blogia, mutta mennään nyt sääntöjen mukaan. Näitä kolmea blogia yhdistää eräs minulle tärkeä seikka: he vastaavat aina blogiinsa tulleisiin kommentteihin. Niin vastaa toki moni muukin, mutta koska piti kolme valita niin tässä ne nyt ovat.


Pinon päällimmäinen

Kirjojen lisäksi Sannabananan blogissa saa nauttia ihanista kuvista suoraan Ausseista. Australia on lähellä sydäntäni, joten tykkään kun pääsen blogitoverin siivellä sinne kurkkimaan.

Sannabananan blogi ja kirjoitustyyli on lämmin ja kuvaileva, raikas. Lisäksi britti- ja aussi(kirja)markkinat ovat tietyssä määrin melko samanlaisia, joten yleensä minun on helppo halutessani saada käsiini kirja, jonka Sanna on lukenut. Kunhan vain joskus muistaisi kirjoittaa nimiä ylös!

Pikkurilli

Pikkurillin Tuijalta tulee ulos terävää ja ronskia, mutta kuitenkin pohtivaa tekstiä, josta tykkään. Herättää usein halun keskustella joko aiheesta tai aiheen vierestä. Tai vain kommentoida jotain. Tuija voisi kirjoittaa vaikka ladon seinästä enkä haluaisi mistään hinnasta missata sitä(kään) kirjoitusta.

Hyönteisdokumentti

Hyönteisdokumentin hdcanisin teksti on älykästä ja analyyttistä. Hän kirjoittaa melko paljon kirjoista, joista en ole koskaan aiemmin kuullutkaan, minkä koen hyvin avartavana ja jopa sivistävänä. Hänen bloginsa synnyttää halun siirrellä omia mukavuusrajoja.

Rytökasat Detroitissa

Uhkailin joskus kuukausia sitten lätkiä tänne reissukuvia. Hengailin syyskuun Jenkeissä vähän siellä sun täällä, mutta vasta nyt alkaa olla sellainen olo, että jaksan palata uudelleen sinne kuvien muodossa. 

Aivan ensin haluan tehdä comebackin Detroitiin (Michigan) ja siellä The Heidelberg Projectiin. The Heidelberg Project on "ulkoilmanäyttely", joka käsittää muutaman korttelin. Sinne hurauttaa Detroitin downtownista noin vartissa.

Alue korttelin ympärillä - ja korttelissa - on vihertävää asuintaloaluetta. Suurin osa taloista on omakotitaloja ja melko huonossa kunnossa. Osa taloista on laudoitettu umpeen eli ovat selkeästi asumattomia. Todella erikoinen miljöö on siis kyseessä.

Enpä ota kantaa, missä määrin tällaisia "romuinstallaatioita" voi pitää taiteena. Oikeastaan sillä ei ole minulle merkitystä. Alueen tunnelma, rehevyys, runsaus, surrealistisuus ja rupuisuus saivat synkän sydämeni hihkumaan onnesta. Olisin voinut tutkailla ja tonkia, mietiskellä ja unelmoida vaikka puoli vuosisataa tuolla - ja kyllähän tuolla tovi jos toinenkin vierähti.

Valitettavasti jotkut urpot ovat tuikanneet Heidelbergin taloja tuleen aina silloin tällöin. Vuonna 2013 taloja kärähti peräti viisi kertaa. Lue kooste Wikipediasta, jos kiinnostaa.

Mielettömän ihana mesta! Suosittelen piipahtamaan, jos sattuu hengailemaan Detroitin suunnalla. Sen kun kurvaa auton liki ja jättää sen johonkin kadunvarteen. Tämän korttelin ympärillä on sen verran autioita taloja, että auton voi helposti jättää lähes minne tahansa, kunhan ei keskelle tietä sentään.

Mustasukkaisuutta ja pyromaniaa

Kannen kuva: Nikki Smith

Peter James: Want You Dead
Pan Books, 2014
S. 498
10. Roy Grace -sarjan kirja

Kylläpä on jotenkin huojentunut ja hyvä mieli, kun on saanut luettua tuoreimman Grace-kirjan. Ensimmäinen kirja, Dead Simple, ilmestyi jo vuonna 2006. Suomeksi se julkaistiin 2010 nimellä Kuoleman kanssa ei kujeilla.

Vasta tuolloin tajusin itsekin tämän kirjasarjan olemassaolon Leena Lumin blogista (terkkuja ja kiitos arviostasi, jonka ansiosta tämän sarjan löysin!).

Jännä juttu, sillä Peter James on britti ja hyvin suosittu kirjailija kotimaassaan. Silti olin onnistunut kulkemaan laput silmillä ja missaamaan koko kirjailijan.

Olo on huojentunut, koska tästä sarjasta on muodostunut minulle pakkomielle. Kaikki kirjat on luettava ja aiemmin ahdisti, kun olin niin paljon jäljessä. Nyt tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt pois sydämeltä, kun ei ole yhtään Gracea rästissä. Minulla on tähän sarjaan viha-rakkaus-suhde. Joskus ottaa päähän, mutta silti on pakko lukea.

Want You Dead muistutti minua taas siitä, miksi tätä sarjaa luen. Olen kiintynyt tämän kirjan henkilöihin. Lisäksi Peter James onnistuu saamaan riittävästi erilaisuutta kirjoihinsa, vaikka puitteet ovat ns. samat.

Ollaan siis Brightonissa, mustasukkainen pyronaami vaanii exäänsä tavoitteenaan tuhota tämän elämä. Poliisia taasen työllistää kuolema, joka aluksi tulkitaan itsemurhaksi, mutta jonka tarkemmat tutkimukset osoittavat pian murhaksi. Lukija tietää koko ajan, että kyseessä on murha. Lukija tietää muutenkin enemmän kuin poliisi, mutta se ei vie pohjaa jännitykseltä.

Peter James on tyylilleen uskollisesti hyvin perusteellinen kuvauksissaan. Toisaalta tällä kertaa en kokenut sitä lainkaan puuduttavana, kuten joissakin hänen kirjoissaan. Joko Peter on salaa supistanut kuvailua tai sitten minua vain sattui tällä kertaa kiinnostamaan aiheet enemmän.  Olkoon miten on, mutta luin tämän kirjan ahmimalla.

Seuravat kappaleet saattavat sisältää spoilereita edellisistä kirjoista, joten jatka omalla vastuulla.

Gracesta on siis tullut isä. Vauva ilmaantui kuvioihin edellisessä kirjassa ja vanhemmuuden ja työn sovittamista yhteen sivuttiin jo silloin. Luonnollisesti vauva on edelleen olemassa, mutta onneksi Cleo hoitaa sitä kotona eikä ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole kiirehtimässä takaisin töihin. Onneksi siksi, koska en välttämättä jaksaisi, jos näissä kirjoissa aletaan pohtia, kuka ehtii hakea lapsen sieltä sun täältä, kun molemmat vanhemmat luuhaavat ties missä.

Tässä kirjassa on meneillään useita kiinnostavia aiheita. Luonnollisesti itse rikosvyyhti kiinnostaa, mutta pakko tunnustaa että tuttujen poliisien yksityiselämätkin kiinnostavat minua. Mullistuksia tapahtuu: sellaisiakin, että tirautin muutaman kyyneleen. Ja mietin, miten jatkossa käy. On onni ja sitten se pyyhkäistään pois.

Tapaus Sandy on kulkenut mukana ensimmäisestä kirjasta lähtien ja vaanii edelleen taustalla. Tosin nyt jo ihan lihana ja verenä - hengittävänä sellaisena.

Kirjaa lukiessani laskeskelin, että Roy Grace joi joka ilta vähintään yhden drinkin. Yhtenä iltana vetäisi jopa kunnon kännit. Että ihan peribrittiläinen meininki.

Tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta varmaan suomennetaan, kun kerran kaikki aiemmatkin (Roy Grace -sarjan kirjat) on suomennettu. Peter on melko tiheätahtinen kirjailija, joten elän toivossa että ensi vuonna saadaan yhdestoista Roy Grace uunista ulos.

Tässäpä kertaukseksi vielä koko sarja:

1. Dead Simple
2. Looking good dead
3. Not dead enough
4. Dead man’s footsteps
5. Dead Tomorrow
6. Dead Like you
7. Dead Man’s grip
8. Not Dead Yet
9. Dead Man's Time
10. Want You Dead

~~~

Ps. Kyllä, ruohosipulimulta on homeessa. Kukaan ei ole toistaiseksi jaksanut tehdä asialle mitään.

Minimiete: pako Pohjois-Koreasta

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
(toimittanut Sébastien Falletti)
Siltala, 2014
Suomentanut Pirjo Thorel
S. 195
Kirjasta isot kiitokset Hannalle Kirjainten virrasta!

Jo kirjan nimestä voi päätellä, mistä se kertoo. Se kertoo Kimin perheen pakenemisesta Pohjois-Koreasta. Lähiperhettä on jäljellä enää Eunsun itse, hänen äitinsä ja vanhempi sisarensa. Isä kuoli nälkään aiemmin.

Juuri ruuan puute ajaa perheen maanpakoon: Pohjois-Koreassa ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia heille. Kiina tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, pelastavalta enkeliltä.

Kirjan tyyli on naivistinen, mikä hieman häiritsi alussa. Mutta siihen tottui nopeasti ja toisaalta kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, joten naiivius annettakoon anteeksi. Toistoa on paljon, mutta luulen Eunsunin halunneen painottaa tiettyjä asioita: muun muassa sitä, miten tietämätön koko perhe oli muusta maailmasta ja sen tavoista, vapauksista, elämäntavoista jne. Tuttua oli ainoastaan Pohjois-Korean diktatuuri ja propaganda. Silmät avautuivat vasta pakomatkalla.

Vaikka tämä kirja ei oikeastaan tarjoile tiedollisesti mitään uutta Pohjois-Koreasta (ainakaan minulle, mutta olenkin ennestään lukenut useita Pohjois-Koreaan sijoittuvia kirjoja ja uutisia), se on silti mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan tiedot vahvistavat sitä kuvaa, joita muutkin sieltä paenneet ovat kertoneet.

Kirjan lopussa Eunsun Kim arvelee, ettei Pohjois-Korean diktatuurivaltio voi enää kauan pysyä pystyssä. Tietoa on alkanut "vuotaa" maahan Kiinan rajalta ja etenkin rajan tuntumassa asuvat pohjoiskorealaiset alkavat olla tietoisia muunlaisestakin elämästä. Siitä lienee kuitenkin vielä pitkä matka mahdollisiin konkreettisiin toimiin - paitsi loikkaamiseen.

Eunsun Kim asuu nykyään Etelä-Koreassa. Hän toivoo, että Koreat vielä joskus yhdistyisivät ja Pohjois-Korean sairas diktatuuri hajoaisi.

Muualla blogeissa:

Hanna

Syöpäläiset

David Cronenberg: Consumed
Fourth Estate, 2014
S. 284


Jos olisin odottanut tältä kirjalta jotain, olisin pettynyt karvaasti. Onneksi tajusin olla odottamatta mitään, joten ei tarvinnut pettyä. Kirjaa lukiessani odotin ainoastaan, että jotain tapahtuu. Se onkin ainoa syy, miksi luin kirjan loppuun asti.

Consumed on suomennettu nimellä Syöpäläiset. Juttelin kirjasta jonkin verran ystäväni Annikan (terkut muru!) kanssa ja sitä kautta siis kuulin tästä kirjasta. Olisi muuten mennyt ihan ohi. Kirja vaikutti niin omituiselta, että siksi halusin sen lukea.

Minua kiinnosti myös oma mielipiteeni, jota en tietenkään voisi tietää, ellen kirjaa lue. Tai no, onhan joillakin ihmisillä varsin messeviäkin mielipiteitä kirjoista, joita eivät ole lukeneet, mutta minä haluan muodostaa mielipiteeni lukemalla kirjan itse.

Kirjan asetelma on periaatteessa varsin kiinnostava. Keskeiset henkilöt ovat rakastavaiset Naomi ja Nathan, jotka molemmat ovat freelance-toimittajia. He eivät tosin työskentele yhdessä, vaan molemmilla on omat juttuintressinsä: Nathania kiinnostavat lähinnä lääketieteelliset aiheet, Naomia mm. ihmiset ja skandaalit. Molempia heitä kiinnostaa tekniikka ja (kuvaus)laitteet.

Kumpainenkin liitelee pitkin maailmaa milloin missäkin ja he tapaavat toisiaan lähinnä lentokenttien hotelleissa. Noin muuten he pitävät yhteyttä netin välityksellä muun muassa Skypellä. Kirjan alku onkin varsin mielenkiintoinen ja koukuttava: seurataan vuoroin Naomin, vuoroin Nathanin juttututkimuksia.

Naomi on kiinnostunut filosofipariskunnan, Célestinen ja Aristiden, tapauksesta: Célestine on löydetty silvottuna kodistaan ja Aristide, jota epäillään vaimonsa murhasta, on kadonnut kuin penis emättimeen (hups, sori). Lisäksi murhan ympärillä pyörii huhumylly mahdollisesta kannibalismista: löytyy merkkejä siitä, että Célestineä on hieman maisteltu.

Siis ihan mielettömän jännittävää ja kiinnostavaa! Alussa, kyllä. Melko pian alkaa kuitenkin varsinainen jahkaaminen ja tamppaaminen. Mitään oleellista ei periaatteessa tapahdu. Nathanin ja Naomin pakkomielteen teknisiin vempaimiin jakaa ilmeisesti myös itse kirjailija Cronenberg, joka taitaa olla ns. Nikon-ihminen (olisi edes Canon, niin minua olisi voinut ehkä jopa hiukan kiinnostaa - tai sitten ei).

Nathan slumbed back against the corridor's damp wall. So he was stuck now with the 24-70mm zoom on his primary camera body, the D3. How close could that thing focus? It would probably be good enough. And he could drop the D3's image files if he really needed to be close.

Vastaavia kuvauksia on kirjassa pilvin pimein unohtamatta kaikkia muita laitteita, joita toistellaan pitkin kirjaa. Käväisi ihan mielessäni saako Cronenberg rahaa brändien mainitsemisesta tyyliin huntti per laaki.

Now, having made her habitual nest of BlackBerry, cameras, iPad, compact and SD flashcards, lenses, tissue boxes, bags, pens and markers, makeup gear (minimal), cups and glasses bearing traces of coffee and various juices, chargers of all shapes and sizes, two laptops, chunky brushed-aluminum Nagra Kudelski digital audio recorder, notebooks and calendars and magazines, all of these anchored by her duffel bag and her backpack, Naomi reviewed her latest photos using Adobe Lightroom while watching a new video concerning the Arosteguys that had just surfaced on YouTube.

Cronenberg viljelee paljon pitkiä virkkeitä. Usein mukana menossa on myös ajatusviivoja ja sulkeita. Virkkeet on pikaluettava, ettei alku unohdu ennen kuin pääsee loppuun asti. Joskus jätin ensimmäisellä lukukerralla sulkeet tai ajatusviivojen sisällön lukematta ja luin vain muun tekstin. Sitten luin sulkeet erikseen.

Ihan hienosti Cronenberg rakentaa tekstinsä, ei siinä mitään. Hän kirjoittaa johdonmukaista ja moitteetonta kieltä. Mutta voi miten tylsää, kuluttavaa, teknistä, persoonatonta, konemaista. Koko kirja on yksi persoona: kaikki henkilöt tuntuvat samanlaisilta. Tai no, Hervén penis kallistuu erektiossa yhdeksänkymmentä astetta oikealle. Muiden penikset taisivat olla ihan suoria.

Koin pienen persoonan ja inhimillisyyden pilkahduksen ainoastaan kaksi (nekin pikaisesti ilmaistuna) kertaa kirjassa. Toinen liittyi Naomiin (hän tunsi mustasukkaisuutta) ja toinen Nathaniin (hän oli huolissaan Naomista).

Tämä kirja ei ole mielestäni kauhua. Ei vaikka mukana menossa on tauteja ja sairauksia, hyönteisiä tississä, kannibalismia, itsensä silpomista, seksiä (jota ei edes kunnolla kuvattu). Ei ei ei, kauhun tuntua ei ole. Ei pelota, ei edes jännitä. Lähinnä pitkästyttää ja kirjan kieli on omiaan etäännyttämään vielä enemmän. Tässä kirjassa ei yksinkertaisesti ole mitään tunnelmaa.

Cronenberg on kanadalainen elokuvantekijä (genrenä kauhu), näyttelijä  ja käsikirjoittaja. Tiettyä käsikirjoitusmaisuutta on tässä romaanissa mielestäni havaittavissa. Moni seikka on niin perin juurin selostettu ja "kohtausmainen", että minulle tuli sellainen olo kun katsoisin elokuvan kuvaamista kohtaus kohtaukselta. Se on varsin tylsää, sillä mielessäni kaikuu ainoastaan ohjeita tyyliin "katse kameraan numero 3, otto. N, nosta hieman leukaa ja katso vasemmalle ja plaa plaa." Tällaisia asioita ei tietenkään kirjassa mainittu, mutta minulle tuli sellainen olo.

Entäs kirjan loppu sitten? No kun se ei loppunut, aargh! Ilmeisesti tälle tulee jatko-osa. Periaatteessa se kiinnostaa minua, sillä tässä kirjassa on kyllä kaiken taustalla ihan kiinnostava juoni. Mutta jaksanko lukea enää tällaista jaarittelua? Noh, ehkä aika kultaa muistot ennen kuin seuraava osa mahdollisesti ilmestyy.

Annikan bloggaus Syöpäläisistä on luettavissa täältä. Pakko vielä loppuun sanoa, että kitkeristä mietteistäni huolimatta olen jollain pervessillä tavalla tyytyväinen, että luin tämän kirjan.

Vieraalla maaperällä: keikistelykuvat

Pihi nainen oli napannut hauskan Vieraalla maaperällä -haasteen. "Haasteessa on tarkoitus blogata jostain itselle vieraasta aiheesta, jota ei muutoin toisi blogiinsa." Minäpä pöllin nyt haasteen häneltä.

Blogissani ei ole nähty - eikä nähdä - meikkivinkkejä saati päivän asuja. En ole myöskään bloggaillut liikuntajuttuja, vaikka sellaistakin harjoitan. Blogini nimi, Kirjavalas, johtaa siinä mielessä harhaan, että en muista milloin olisin viimeksi uinut. Mutta Kirjavalas onkin väännös eräästä kirjasta nimeltä Kirjavaras. Joo, en ole lukenut enkä välttis luekaan.

Mutta mennään nyt sinne vieraalle maaperälle. Minulle vierasta maaperää on olla kameran edessä - olen mieluummin kameran takana. Tässäpä siis parit kuvat kameran edestä.

 Minulle vierasta maaperää on myös lätkiä kuvia itsestäni blogiini. Tulipa sekin nyt sitten samalla tehtyä, niin ei enää tarvitse. Kuvat ovat muuten melko vanhoja - minuun voi lisätä noin kymmenen vuotta päälle.

Kuvat Qumma paitsi tuo ylin.