Jane Elliott: Mummy's Little Girl
Ostin tämän kirjan joskus aikoja sitten. Luulin sen olevan ns. tositarina (kansikuva on tyypillinen sellaisille kirjoille), mutta paremmin kirjaan tutustuessani havaitsinkin sen olevan fiktiota.
Noh, ihan sama: ei se kirjan viehätystä karkoittanut. Vai voiko puhua viehätyksestä, kun kirjan keskeinen teema on lapsen hyväksikäyttö?
Anni M. kirjoitti jokunen aika sitten postauksen kirjojen takakansista. Tavoistani poiketen kopsaan tähän tämän kirjan takatekstin. Mielestäni se on mainio esimerkki hyvästä takakannesta.
Life was never going to be easy for little Dani Sinclair...
Abandoned at birth, she is sent to a children's home after her foster mother badly beats her. But the home is not all it seems to be, and Dani is forced to run away.
Alone and with nowhere to turn, Dani is easy prey to the vultures who feed off the weak and the innocent. Soon she is plunged into an unimaginable nightmare of abuse that she truly believes will never end.
But there is one person out there searching for her; one person who has her best interests at heart; one person who will do anything to save her. It's just a matter of whether she can find her in time...
Takateksti kertoo tarpeeksi, muttei kuitenkaan paljasta liikaa. Lukijalle annetaan tavallaan kannet, mutta sisältö onnistuu silti yllättämään. Minun oli vaikea laskea tätä kirjaa käsistäni - se on erittäin koukuttava.
Tiedätkö tunteen, kun haluaisit ahmaista kirjan kerralla alusta loppuun - niin kiinnostava se on -, mutta samaan aikaan kuitenkin koet tarvetta jarrutella ja vetää henkeä? Minulle kävi tämän kirjan kanssa juuri näin.
Jane Elliott on taitava kirjoittamaan ja kirjan kieli onkin moitteetonta, sujuvaa englantia. Sitä oli ilo lukea (ilo vrmaankin kohdallani vieläpä korostuu edellisen lukemani kirjan takia: se oli kammottavan huonosti kirjoitettu), vaikka aihe tietenkin on rankka. Kirjassa ei kuitenkaan mässäillä yhksityiskohdilla, vaikka väkivaltaa esiintyykin.
Tästä kirjasta voi myös rehellisesti sanoa, että se on jännittävä. Monia kirjoja mainostetaan takakannessa jännittäviksi, mutta olen usein saanut karvaasti pettyä, kun sitä jännitystä ei ole löytynyt.
Jane Elliott on itsekin hyväksikäytön uhri. Hänen ensimmäinen kirjansa, The Little Prisoner, käsittelee hänen omia kokemuksiaan. En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta ehdottomasti aion hankkia sen käsiini ja lukea.
En tiedä, onko Jane Elliottin kirjoja käännetty suomeksi. Englanniksi hänen kirjojaan saa ainakin AdLibriksestä.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Kun äiti hakkaa
Constance Briscoe: Ugly
Tämä kirja hyppäsi käteeni charity shopissa. Minua kiinnostaa lukea henkilöistä, joilla on ollut vaikeuksia etenkin lapsuudessa.
Tietyllä tavalla monet tällaiset kirjat ovat selviytymistarinoita, sillä eihän niitä muuten olisi kirjoitettu.
Näissä kirjoissa minua ehkä eniten kiinnostaa ne psykologiset aspektit: sekä uhrin että tekijän. Tietenkään tekoihin ei aina saada suoraa vastausta, sillä harvemmin nämä tekijät perustelevat mitenkään tekosiaan. Heillä on ihan oma logiikkansa, jota he seuraavat.
Pohdintapuoli ja spekulaatiot jäävät siis usein uhrin varaan. Ja jos ei niitäkään kirjassa käsitellä, niin ainakin tunteita ja tuntemuksia. Tosin eipä pahemmin tässä kirjassa.
Constance on itse kirjoittanut tämän kirjan. Olisi ehkä kannattanut käyttää haamukirjoittajaa tai edes antaa kirja editoitavaksi ammattilaiselle ennen sen julkaisua. Kirja vilisee kaikenlaisia lauserakenteellisia- ja muita perusvirheitä.
En oikeasti tajua, miten kouluttautunut, englanninkielinen ihminen voi kirjoittaa noin huonoa englantia. Ja nyt ei tosiaan ole kyse mistään puhe- ja kirjakielen eroista. Tosi harmillista, sillä tämä kirja olisi voinut olla koskettava.
Tietenkään pelkkä kömpelö teksti ei välttämättä pilaa koko teosta. Mietin, onko tämän kirjoittaminen ollut osa selviytymistä ja asioiden käsittelyä Constancelle. Kirja on kirjoitettu tyyliin matter of fact eli aika lailla tunteettomasti. Constance kertoo tapahtumista, mutta tunnetasolla hän ei mielestäni ole mukana.
Hän kertoo, kuinka hänen äitinsä pieksee hänet kerta toisensa jälkeen jne. mutta omat tunteensa Constance pitää piilossa. Jos hän mainitsee jonkin kivun, se on lähes aina fyysinen kipu.
Tästä seuraa se, että vaikka tarina on aika rankka, en oikein osaa tuntea mitään. Ja se taas johtuu siitä, että kirjailijakaan ei kirjassaan tunne mitään. Tai sellainen vaikutelma välittyy lukijalle.
Lisäksi vaikka lukujen alussa oli mainittu ajankohta (vuosiluku), kertomus ei oikein pysynyt kasassa. Siinä oli joitakin ristiriitaisuuksia kerronnan suhteen, mikä hieman sekoitti päätäni. Ei suuria asioita, mutta sen verran oleellisia (kun ne kerran otettiin esille), että jäi häiritsemään.
Tuntuu jotenkin pahalta näin ankarasti teilata tätä kirjaa. Kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos ja kokemukset ovat varmasti olleet kauheita kirjoittajalle. Niitä en siis väheksy missään tapaukessa.
Surullista on se, että suurperheen lapsista Constance oli ainoa (en siis tarkoita, että muitakin olisi pitänyt piestä!), jota piestiin ja haukuttiin äidin taholta mitä erilaisimmin nimityksin (ugly, black bitch jne.). Constance oireili kastelemalla sänkynsä öisin ja siitä seurasi luonnollisesti rangaistuksia. Hän joutui usein myös nukkumaan märissä, pissaisissa lakanoissaan.
En nyt väittäisi muidenkaan perheen (tyttö)lasten osaa kovin ruusuiseksi, mutta he saivat sentään päällensä kunnon vaatteet, ruokaa syödäkseen eikä heitä pahoinpidelty. Mutta kaikki he osallistuivat kotitöihin. Kirjasta saa kuvan, ettei perheen äiti tehnyt mitään (paitsi hakkasi lastaan ja teki muuta kiusaa) taloustöitä.
Ajoittain minua suututti myös Constancen läheisimmät sisarukset. he pysyivät vaiti, mikä sinänsä on ymmärrettävää, koska tuskin kukaan olisi halunnut joutua äitinsä epäsuosioon. Salaisesti he kyllä auttoivat Constancea mm. salakuljettamalla hänelle ruokaa, kun hän oli jäänyt ilman ateriaa.
Äidin viimeisin tempaus on jättää Constance ja hänen kaksi sisarustaan vanhaan taloon, kun muu perhe muuttaa muualle. Silti äiti käy jatkuvasti vaatimassa rahaa Constancelta, joka koulunsa ohella alaikäisenä tekee useaa työtä rahoittaakseen itse elämisensä. Muut heitteille jätetyt sisarukset saavat mennä uuteen kotiin syömään ja viettämään aikaa, mutta ei Constance.
Ihan luettava kirja tämä oli puutteistaan huolimatta. Huonon kielen olisi kestänyt paremmin, jos kirjassa olisi ollut tunnelataus. Nyt kun sekin puuttui, niin kirja jätti aika kylmäksi.
En tiedä onko kirjaa käännetty suomeksi, käsittääkseni ei. AdLibriksestä voi lukea enemmän kirjasta.
Tämä kirja hyppäsi käteeni charity shopissa. Minua kiinnostaa lukea henkilöistä, joilla on ollut vaikeuksia etenkin lapsuudessa.
Tietyllä tavalla monet tällaiset kirjat ovat selviytymistarinoita, sillä eihän niitä muuten olisi kirjoitettu.
Näissä kirjoissa minua ehkä eniten kiinnostaa ne psykologiset aspektit: sekä uhrin että tekijän. Tietenkään tekoihin ei aina saada suoraa vastausta, sillä harvemmin nämä tekijät perustelevat mitenkään tekosiaan. Heillä on ihan oma logiikkansa, jota he seuraavat.
Pohdintapuoli ja spekulaatiot jäävät siis usein uhrin varaan. Ja jos ei niitäkään kirjassa käsitellä, niin ainakin tunteita ja tuntemuksia. Tosin eipä pahemmin tässä kirjassa.
Constance on itse kirjoittanut tämän kirjan. Olisi ehkä kannattanut käyttää haamukirjoittajaa tai edes antaa kirja editoitavaksi ammattilaiselle ennen sen julkaisua. Kirja vilisee kaikenlaisia lauserakenteellisia- ja muita perusvirheitä.
En oikeasti tajua, miten kouluttautunut, englanninkielinen ihminen voi kirjoittaa noin huonoa englantia. Ja nyt ei tosiaan ole kyse mistään puhe- ja kirjakielen eroista. Tosi harmillista, sillä tämä kirja olisi voinut olla koskettava.
Tietenkään pelkkä kömpelö teksti ei välttämättä pilaa koko teosta. Mietin, onko tämän kirjoittaminen ollut osa selviytymistä ja asioiden käsittelyä Constancelle. Kirja on kirjoitettu tyyliin matter of fact eli aika lailla tunteettomasti. Constance kertoo tapahtumista, mutta tunnetasolla hän ei mielestäni ole mukana.
Hän kertoo, kuinka hänen äitinsä pieksee hänet kerta toisensa jälkeen jne. mutta omat tunteensa Constance pitää piilossa. Jos hän mainitsee jonkin kivun, se on lähes aina fyysinen kipu.
Tästä seuraa se, että vaikka tarina on aika rankka, en oikein osaa tuntea mitään. Ja se taas johtuu siitä, että kirjailijakaan ei kirjassaan tunne mitään. Tai sellainen vaikutelma välittyy lukijalle.
Lisäksi vaikka lukujen alussa oli mainittu ajankohta (vuosiluku), kertomus ei oikein pysynyt kasassa. Siinä oli joitakin ristiriitaisuuksia kerronnan suhteen, mikä hieman sekoitti päätäni. Ei suuria asioita, mutta sen verran oleellisia (kun ne kerran otettiin esille), että jäi häiritsemään.
Tuntuu jotenkin pahalta näin ankarasti teilata tätä kirjaa. Kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos ja kokemukset ovat varmasti olleet kauheita kirjoittajalle. Niitä en siis väheksy missään tapaukessa.
Surullista on se, että suurperheen lapsista Constance oli ainoa (en siis tarkoita, että muitakin olisi pitänyt piestä!), jota piestiin ja haukuttiin äidin taholta mitä erilaisimmin nimityksin (ugly, black bitch jne.). Constance oireili kastelemalla sänkynsä öisin ja siitä seurasi luonnollisesti rangaistuksia. Hän joutui usein myös nukkumaan märissä, pissaisissa lakanoissaan.
En nyt väittäisi muidenkaan perheen (tyttö)lasten osaa kovin ruusuiseksi, mutta he saivat sentään päällensä kunnon vaatteet, ruokaa syödäkseen eikä heitä pahoinpidelty. Mutta kaikki he osallistuivat kotitöihin. Kirjasta saa kuvan, ettei perheen äiti tehnyt mitään (paitsi hakkasi lastaan ja teki muuta kiusaa) taloustöitä.
Ajoittain minua suututti myös Constancen läheisimmät sisarukset. he pysyivät vaiti, mikä sinänsä on ymmärrettävää, koska tuskin kukaan olisi halunnut joutua äitinsä epäsuosioon. Salaisesti he kyllä auttoivat Constancea mm. salakuljettamalla hänelle ruokaa, kun hän oli jäänyt ilman ateriaa.
Äidin viimeisin tempaus on jättää Constance ja hänen kaksi sisarustaan vanhaan taloon, kun muu perhe muuttaa muualle. Silti äiti käy jatkuvasti vaatimassa rahaa Constancelta, joka koulunsa ohella alaikäisenä tekee useaa työtä rahoittaakseen itse elämisensä. Muut heitteille jätetyt sisarukset saavat mennä uuteen kotiin syömään ja viettämään aikaa, mutta ei Constance.
Ihan luettava kirja tämä oli puutteistaan huolimatta. Huonon kielen olisi kestänyt paremmin, jos kirjassa olisi ollut tunnelataus. Nyt kun sekin puuttui, niin kirja jätti aika kylmäksi.
En tiedä onko kirjaa käännetty suomeksi, käsittääkseni ei. AdLibriksestä voi lukea enemmän kirjasta.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Häpeänaamio
Minette Walters: Scold's Bridle
(suom. Häpeänaamio)
Bongasin tämän kirjan charity shopista. Nimi ei vaikuttanut tutulta eikä takatekstikään, joten ajattelin, etten kirjaa ole lukenut. Jonkin matkaa kirjaa luettuani muisti alkoi palailla pätkittäin.
Hieman petyin, kun tajusin lukeneeni kirjan aiemmin. Koska en kuitenkaan muistanut tapahtumia kuin hämärästi, päätin lukea sen loppuun, kun kerran aloitinkin.
Mathilda Gillespie löydetään kuolleena omasta ammeestaan ranteet auki viillettyinä ja kukin ja nokkosin koristeltu "häpeänaamio" päässään.
Teko näyttää ensi silmäyksellä itsemurhalta, vaikka monet seikat puhuvat sitä vastaan. Olisiko kyseessä kuitenkin murha?
Minette Walters on eräs lempikirjailijoistani. Hän on taitava psykologisten jännäreiden kirjoittaja eikä hän petä tässäkään kirjassa. Kaikki ihmiset eivät ole sitä, mitä pintapuolisesti näyttävät olevan. Tutkimusten edetessä alkaakin ihmisistä pulpahdella esille erilaisia piirteitä.
Myös juoni on taiten punottu ja sopivan monipuolinen. Lukija otetaan mukaan pohtimaan asioiden kulkua, mutta liikaa ei paljasteta. Mathildan päiväkirjat valottavat Mathildan luonnetta ja "salattua" menneisyyttä, hänen ajatuksiaan.
Lukunautintoani häiritsi ainoastaan tietous siitä, että olen lukenut kirjan aiemmin. Vaikken muistanut täysin kaikkia yksityiskohtia enkä edes kaikkea oleellista juonen kannalta, taustalla aivoni raksuttivat omaan tahtiinsa ja yrittivät kaivella muistoja kirjan kulusta. Se oli melko rasittavaa, mutten osannut vapauttaa itseäni siitä.
Mustavalkoinen kuva täältä.
Labels:
dekkarit,
Englanniksi luetut,
Jännitys,
Minette Walters,
UK
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
Unien maailmassa
Unet kiinnostavat minua ja minulla onkin melkoisen vilkas unielämä. Usein myös muistan uneni tai ainakin osia niistä.
Nuorempana luin paljon uniin liittyviä artikkeleita ja kirjoja. Minulla oli (on yhä, muttei täällä) useita uniin liittyviä kirjoja sekä tietenkin myös niitä klassisa "Mitä unet kertovat -sanastoja".
Joskus on mukava istuskella sohvalla ja palata edellisen yön uneen. Aina unet eivät säily mielessä iltaan asti, mutta jotkin vahvat unet voivat säilyä mielessä vuosia. Olen nähnyt myös saman unen useita kertoja. Niiden välillä saattaa olla vuosia tai vain muutamia päiviä (tai öitä).
Nyt olen pitkään ollut ilman minkäänlaista unikirjaa ja siksi ilahduinkin, kun sattumalta bongasin unikirjan charity shopista muutama päivä sitten. Oli pakko ostaa.
Kirjan on toimittanut Pamela J. Ball ja sen nimi on The Complete Book of Dreams and Dreaming. Kirja sisältää unisanaston ja sen lisäksi paljon muuta juttua unista. Ei sinänsä mitään uutta minulle, mutta koin mielenkiintoisena selailla ja kerrata asioita. Kiinnostukseni uniin ei ole kadonnut iän myötä.
Näen melko usein väkivaltaisia ja brutaaleja unia. En kuitenkaan läheskään aina koe niitä painajaisiksi. Mielestäni unesta painajaisen tekee tunnelma, ei niinkään kuvat tai tapahtumat.
Saatan kävellä reikä vatsassa, mutta se ei ole painajaismaista, jos unen tunnelma tukee sen "normaaliutta". Toisaalta jokin tavanomainen tilanne saattaa olla kauhistuttava ja se johtuukin yksinomaan unen tunnelmasta.
Olen joskus kokeillut kysyä unelta neuvoja ja ratkaisua. Olen niitä saanutkin. Unista voi saada myös lohtua. Joskus unet ovat niin kiehtovia, ettei tekisi mieli herätä ollenkaan.
Pahoina masennuskausina saatan valehtelematta nukkua lähes vuorokauden - useitakin - putkeen. Nousen vain käymään vessassa ja sitten jatkan taas nukkumista - ja unia. Olen kiitollinen unistani ja siitä, että muistan ne usein.
Ei niin mukavia kokemuksia nukkumiseen liittyen, ovat unihalvaukset. Toisin kuin jotkut, minä en voi edes niiden aikana avata silmiä, vaikka kuinka yritän: luomet painuvat väkisin kiinni. Unihalvauksen aikana ensimmäinen reaktio on tietenkin yrittää liikkua ja minä yritän myös huutaa, mutta ääntä ei tule.
Ponnistelen niin kauan, kunnes halvaus menee ohi. Se on kamalaa, pelottavaa. Yhdessä vaiheessa minulla oli vähintään kerran viikossa unihalvaus. Nykyään todella harvoin. En edes muista, milloin viimeksi olisi sellaista ollut.
maanantai 27. helmikuuta 2012
Kliseinen kummitustarina
Susan Hill: The Small Hand
Luin tämän kirjan reilu viikko sitten, mutten ehtinyt heti tuoreeltaan kirjoittaa siitä mitään.
Nyt siis ihan vain pikainen katsaus. Kirjakin on lyhyt, vain parisataa sivua, eli eipä tässä tarvitse pitkästi höpistäkään.
Adam Snow keräilee vanhoja ja arvokkaita kirjoja (rikkaille) asiakkailleen heidän toimeksiantojensa perusteella.
Erään kerran asiakkaalta palatessaan hän sattumalta päätyy vanhan kartanon pihalle. Uteliaisuus saa hänet vilkaisemaan paikkaa hieman tarkemmin.
Tällä vilkaisulla on kuitenkin kohtalokkaat seuraukset. Adam Snow kokee kartanon puutarhassa oudon kosketuksen: ikään kuin pieni käsi, lapsen käsi, tarttuisi hänen käteensä.
Snow poistuu sekavin mielin paikalta, mutta pienen käden kosketus ei jätä häntä rauhaan. Siitä tulee hänelle ikään kuin pakkomielle ja hän alkaa saada paniikkikohtauksia.
Siinä kirjan juoni pähkinänkuoressa. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja mielenkiintoani lisäsi myös se, että kirjaa kehuttiin jännittäväksi. Noh, jännitystä siitä saa mielestäni etsiä mikroskoopin kanssa, vaikka periaatteessa kirja olisi voinut olla jännittävä.
Juoni oli siis periaatteessa ihan "creepy", vaikkei se minun niskavillojani nostattanut pystyyn. Se taas johtunee nimenomaan kirjoitustavasta. Kirja on erittäin kauniisti kirjoitettu, joten ihan vain se tuotti nautintoa. Mutta että jännitystä? Ei.
Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen kirja, vaikka loppuratkaisun saattoi arvata. Kyseessähän on kummitustarina ja mielestäni joiltakin osin aika kliseinen sellainen.
En tiedä onko kirjaa suomennettu, mutta ainakin AdLibriksestä sen saa englanninkielisenä.
Luin tämän kirjan reilu viikko sitten, mutten ehtinyt heti tuoreeltaan kirjoittaa siitä mitään.
Nyt siis ihan vain pikainen katsaus. Kirjakin on lyhyt, vain parisataa sivua, eli eipä tässä tarvitse pitkästi höpistäkään.
Adam Snow keräilee vanhoja ja arvokkaita kirjoja (rikkaille) asiakkailleen heidän toimeksiantojensa perusteella.
Erään kerran asiakkaalta palatessaan hän sattumalta päätyy vanhan kartanon pihalle. Uteliaisuus saa hänet vilkaisemaan paikkaa hieman tarkemmin.
Tällä vilkaisulla on kuitenkin kohtalokkaat seuraukset. Adam Snow kokee kartanon puutarhassa oudon kosketuksen: ikään kuin pieni käsi, lapsen käsi, tarttuisi hänen käteensä.
Snow poistuu sekavin mielin paikalta, mutta pienen käden kosketus ei jätä häntä rauhaan. Siitä tulee hänelle ikään kuin pakkomielle ja hän alkaa saada paniikkikohtauksia.
Siinä kirjan juoni pähkinänkuoressa. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja mielenkiintoani lisäsi myös se, että kirjaa kehuttiin jännittäväksi. Noh, jännitystä siitä saa mielestäni etsiä mikroskoopin kanssa, vaikka periaatteessa kirja olisi voinut olla jännittävä.
Juoni oli siis periaatteessa ihan "creepy", vaikkei se minun niskavillojani nostattanut pystyyn. Se taas johtunee nimenomaan kirjoitustavasta. Kirja on erittäin kauniisti kirjoitettu, joten ihan vain se tuotti nautintoa. Mutta että jännitystä? Ei.
Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen kirja, vaikka loppuratkaisun saattoi arvata. Kyseessähän on kummitustarina ja mielestäni joiltakin osin aika kliseinen sellainen.
En tiedä onko kirjaa suomennettu, mutta ainakin AdLibriksestä sen saa englanninkielisenä.
Labels:
Englanniksi luetut,
kummitustarina,
Susan Hill,
UK
tiistai 14. helmikuuta 2012
Talo Moskeijan vieressä
Kader Abdolah: The House of the Mosque (Suomennettu "Talo moskeijan vieressä")
Tässäpä vasta kirja, joka tavallaan oli pettymys. Tavallaan sitten ei. Daily Mailin mukaan kirja on "Beautifully written". No jaa, kauneinta kirjassa olivat kursiivit. Noin muuten se ei ole kirjallisilta ansioiltaan ainakaan englanniksi käännettynä mitenkään erityinen.
Sen sijaan kirjan asetelma on mielenkiintoinen jo pelkästään sen takia, että lukija pääsee kurkistamaan iranilaiseen elämään. Pelkistetysti kerrottuna kirjassa kuvataan moskeijan kupeessa olevan talon arkea.
Talon peruspilari on mattokauppias Aqa Jaan. Aqa Jaanin tehtävä on pitää huolta, että moskeijan rukoushetket pyörivät ja että heillä on talossa imaami. Imaamit vaihtuvat milloin mistäkin syystä, mutta arki pyörii.
Kunnes vallankumouksellinen aalto alkaa pyyhkiä moskeijan - ja koko maan - yli. Islamin kahden pääsuuntauksen (sunnalaisuus ja Siialaisuus) kannattajat ovat törmäyskurssilla. Oli hyvin mielenkiintoista lukea näiden eri suuntauksien kannattajien toimia ja ajatuksia. Vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, kirjan tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta.
Kirja valotti aika hyvin näiden uskonnollisten ristiriitojen syitä ja taustoja sekä sitä julmuutta, jota sen (uskonnon) varjolla käytettiin. Toisaalta mitään suuria paljastuksia tai ahaa-elämyksiä kirja ei tarjoile. Mutta kirjahan on kuitenkin pääasiassa romaani.
Kader Abdolah on onnistunut Aqa Jaanin henkilökuvauksessa hyvin, samoin muutaman muun. Osa henkilöistä jää kuitenkin aika etäisiksi, mikä sinänsä on harmi. Toisaalta se voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu.
Kirjassa häiritsi kuitenkin sen ajoittain repaleinen, irrallinenkin rakenne. Se ei vaikeuttanut lukemista (kirja on helppolukuinen), mutta teki siitä jotenkin töksähtelevän. Kullakin luvulla on nimi, mikä minusta on vaihteeksi mukava piirre romaaneissa ainaisen luku 1, luku 2 sijasta.
Osa luvuista tosin antoi ymmärtää, että jatkoa seuraa, mutta sitten aihe jätettiinkin siihen. Jotenkin sitä olisi odottanut kokonaisuuden kannalta perinpohjaisempaa käsittelyä. En oikein osaa selittää, mitä tarkoitan. Tuli vain tunne, että toisinaan esitettiin asia ja saatiin lukija odottavalle kannalle. Sitten kyseiseen asiaan ei koskaan palattu.
Kaiken kaikkiaan tämä oli kyllä ihan lukemisen arvoinen kirja.
Tässäpä vasta kirja, joka tavallaan oli pettymys. Tavallaan sitten ei. Daily Mailin mukaan kirja on "Beautifully written". No jaa, kauneinta kirjassa olivat kursiivit. Noin muuten se ei ole kirjallisilta ansioiltaan ainakaan englanniksi käännettynä mitenkään erityinen.
Sen sijaan kirjan asetelma on mielenkiintoinen jo pelkästään sen takia, että lukija pääsee kurkistamaan iranilaiseen elämään. Pelkistetysti kerrottuna kirjassa kuvataan moskeijan kupeessa olevan talon arkea.
Talon peruspilari on mattokauppias Aqa Jaan. Aqa Jaanin tehtävä on pitää huolta, että moskeijan rukoushetket pyörivät ja että heillä on talossa imaami. Imaamit vaihtuvat milloin mistäkin syystä, mutta arki pyörii.
Kunnes vallankumouksellinen aalto alkaa pyyhkiä moskeijan - ja koko maan - yli. Islamin kahden pääsuuntauksen (sunnalaisuus ja Siialaisuus) kannattajat ovat törmäyskurssilla. Oli hyvin mielenkiintoista lukea näiden eri suuntauksien kannattajien toimia ja ajatuksia. Vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, kirjan tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta.
Kirja valotti aika hyvin näiden uskonnollisten ristiriitojen syitä ja taustoja sekä sitä julmuutta, jota sen (uskonnon) varjolla käytettiin. Toisaalta mitään suuria paljastuksia tai ahaa-elämyksiä kirja ei tarjoile. Mutta kirjahan on kuitenkin pääasiassa romaani.
Kader Abdolah on onnistunut Aqa Jaanin henkilökuvauksessa hyvin, samoin muutaman muun. Osa henkilöistä jää kuitenkin aika etäisiksi, mikä sinänsä on harmi. Toisaalta se voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu.
Kirjassa häiritsi kuitenkin sen ajoittain repaleinen, irrallinenkin rakenne. Se ei vaikeuttanut lukemista (kirja on helppolukuinen), mutta teki siitä jotenkin töksähtelevän. Kullakin luvulla on nimi, mikä minusta on vaihteeksi mukava piirre romaaneissa ainaisen luku 1, luku 2 sijasta.
Osa luvuista tosin antoi ymmärtää, että jatkoa seuraa, mutta sitten aihe jätettiinkin siihen. Jotenkin sitä olisi odottanut kokonaisuuden kannalta perinpohjaisempaa käsittelyä. En oikein osaa selittää, mitä tarkoitan. Tuli vain tunne, että toisinaan esitettiin asia ja saatiin lukija odottavalle kannalle. Sitten kyseiseen asiaan ei koskaan palattu.
Kaiken kaikkiaan tämä oli kyllä ihan lukemisen arvoinen kirja.
torstai 9. helmikuuta 2012
Kirjoja tarjolla
Innostuin jokunen aika sitten Martinan Colen kirjoista. Olen lukenut kaksi hänen kirjaansa, The Family ja Goodnight Lady. Sittemmin olen hamstraillut niitä lisää charity shopeista.
Colen kirjoja ei ole käsittääkseni suomeksi käänetty. Kiinnostaisiko sinua tutustua Martinaan? Ilmaise halusi kommenttilootassa ja kerro, kumpi kiinnostaa: The Family vai Goodnight lady (yllä on linkit omiin arvioihini kirjoista). Saat haluamasi (nopein kommentaattori palkitaan)!
Jos ei Martina Cole inspaa, niin alla vielä tarjolla muutama kirja. Haluaisitko jokun näistä?
Cathy Glass: Damaged
Alice Lawrence: Daddy's Prisoner
Torey Hayden: Beautiful Child (olen lukenut tämän kirjan, se on suomennettu nimellä Nukkelapsi. Valitettavasti minulla ei ole merkintää siitä)
Laita kommentti ja ilmaise halusi. Jaossa on yksi mainitsemani Colen kirja ja yksi näistä alemmasta kolmesta. Nopeat syövät hitaat. Kuitenkin yksi kirja per kommentti.
Colen kirjoja ei ole käsittääkseni suomeksi käänetty. Kiinnostaisiko sinua tutustua Martinaan? Ilmaise halusi kommenttilootassa ja kerro, kumpi kiinnostaa: The Family vai Goodnight lady (yllä on linkit omiin arvioihini kirjoista). Saat haluamasi (nopein kommentaattori palkitaan)!
Jos ei Martina Cole inspaa, niin alla vielä tarjolla muutama kirja. Haluaisitko jokun näistä?
Cathy Glass: Damaged
Alice Lawrence: Daddy's Prisoner
Torey Hayden: Beautiful Child (olen lukenut tämän kirjan, se on suomennettu nimellä Nukkelapsi. Valitettavasti minulla ei ole merkintää siitä)
Laita kommentti ja ilmaise halusi. Jaossa on yksi mainitsemani Colen kirja ja yksi näistä alemmasta kolmesta. Nopeat syövät hitaat. Kuitenkin yksi kirja per kommentti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)