Epäoleellisuudet talloivat tarinan allensa

Petina Gappah: The Book of Memory
Faber & Faber 2015
S. 270
Suom. Muistojen kirja

Pähkinänkuori:

Memory on kirjan kertoja ja albiino, joka istuu vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä, Lloydin, murhasta. Asianajajansa (Vernah Sithole: luin noin puolet kirjasta hänen nimekseen "Shithole" ja hihittelin mielessäni, kunnes jossain vaiheessa tajusin "lukihäiriöni" ja häpesin mokaani) ehdotuksesta hän alkaa kirjoittaa eräälle toimittajalle, mitä oikeastaan tapahtui eli miten Lloyd kuoli ja kuka hänet murhasi. Entä kuka Lloyd lopulta edes oli.


Intuitioni varoitukset

Minulla oli ei mihinkään perustuva ennakkoaavistus tätä kirjaa kohtaan. Se oli sellainen aavistus, että ei taida olla minua varten tämä. Intuitioni oli oikeassa: ei ollut ihan minua varten tämä Petina Gappahin The Book of Memory.


Miksi sitten otin sen lukuun?

Koska luin useita mielenkiintoisia arvioita kirjasta ja päätin, että luenpa nyt kuitenkin, niin voin itse muodostaa mielipiteeni.


Ja miksi kirja ei ollut minua varten?

Kirjan teemat ja asetelma ovat hyvin mielenkiintoisia. Aineksia olisi ollut minuakin miellyttävään kokonaisuuteen, mutta jostain syystä kirjailija ei kysynyt mielipidettäni eikä kartoittanut mielihalujani.

Kirjaan on dumpattu liikaa tavaraa. Pidän runsaista kirjoista, mutta raja kulkee jossakin siellä, että siinä runsaassa pitää olla enemmän kiinnostavaa ja oleellista kuin epäoleellista ja turhaa. The Book of Memoryssa suurin osa on irrelevanttia. Runsauden takia mihinkään ei perehdytä kunnolla. Muistot ja kohtaukset vilahtelevat ohi kuin maisemat luotijunan ikkunasta. Sivupolut tutkitaan huolellisemmin kuin pääkadut. Alkaa turhauttaa.

Ajoittaiset hauskat dialogt (etenkin englannin kieleen liittyvät) ja kohtaukset eivät pelasta turhautumiselta. Kirja on tyyliltään melko kepeä aiheeseensa nähden - ajoittain suorastaan hauska (etenkin nykyajassa, jolloin ollaan vankilassa - tuli hieman ristiriitainen olo). Tosin runsaiden shonankielisten lainausten takia minulta saattoi mahdollisia syvällisyyksiä mennä ohi. Yksittäisiä sanoja ja merkityksiä on kyllä selitetty ja ne ovat kiinnostavia. Kielen rakenteet ja käyttö kiinnostaa. Sen sijaan minua ei kiinnosta lukea sitaatteja, joista en tajua hevonpeetä.

Varsinaiseen asiaan pääsemista (jonka oletin olevan muun muassa Lloydin kuolema ja siihen johtaneet syyt) sai odotella aika kauan ja kun siihen viimein päästiin, tuli tunne että Gappahille tuli kiire saattaa kirja päätökseen. Siis mitä ihmettä? Ensin lampsitaan sivutolkulla sivupoluilla, mutta keskeiset aiheet kuitataan muutamalla juoksuaskeleella. Näin tapahtui läpi kirjan nimenomaan (minun mielestäni) kiinnostavien ja tärkeiden asioiden osalta.

Maaliviiva jää repsottamaan yksinäisenä punaisena nauhana, jonka päitä on vaikea yhdistää. Siinä ne repsottaa ja minun tekee mieleni sanoa  thanks for nothing. Nimittäin en edes tajunnut, miten Lloyd kuoli (olenko vähän tyhmä?). Epäilyksiä kyllä on (tai no, yksi teoria), haluaako joku keskustella kanssani  (Lloydin) kuolemasta vaikka kommenttikentässä? Olisi kiva ymmärtää. Kommenttikentässä saa juonipaljastella eli varoitus niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet mutta aikovat lukea.

Kirjasta on pidetty muualla enemmän, esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjapolkuni, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä.

~~~

Ps. Vastailen edellisten postausten vastaamattomiin kommentteihin viikonlopun aikana. Nyt pitää rientää.

Kaveripyyntö

Psykologinen trilleri, jossa menneisyys ryhtyy kummittelemaan Facebookin kautta. Lontoossa asuva Louise saa kaveripyynnön kouluaikaiselta "toveriltaan" Marialta. Hämmentävän asiasta tekee se, että Maria on kuollut. Vai onko sittenkään? Ruumista ei koskaan löydetty.

Laura Marshall: Friend Request
Sphere 2017
S. 371

Kirjan kertoja on Louise ja kerronta kulkee kahdessa tasossa: nykyajan rinnalla palataan vuoteen 1989 ja koulun päättäjäisjuhliin (leavers party). Louise ei ollut varsinaisesti suosittu, mutta pyrkyri kuitenkin. Vanhat ystävänsä hän hylkää pyrkimyksissään kivuta arvoasteikolla korkeammalle "ystävänsä" Sophien avustuksella. Painostus on kovaa ja suosittuus tärkeää nuorelle. Siksi Louise alistuu Sophien tempauksiin ansaitakseen paikkansa suosittujen keskuudessa.

Näitä jännitteitä kuvataan melko taidokkaasti ja kenties moni voi tunnistaa itsensä tai jonkun muun kuvauksesta. Itsehän en ollut suosittu koulussa (kaikkea muuta), mutta en jaksanut edes pyrkiä sellaiseksi. Kiusaajat eivät olleet mielestäni kiinnostavia henkilöitä enkä halunnut edes toveriutua heidän kanssaan. Olisin toki halunnut olla rauhassa, mutta auoin päätäni takaisin (eli olin oikein mukava kiusattava, koska reagoin - olisin varmaan päässyt helpommalla, jos olisi ollut hiljaa): vielä silloin minussa oli voimaa ja itsekunnioitusta. Ystäviä löysin lopulta toisesta koulusta.

Louise ei minun makuuni ole järin pidettävä henkilö. Se ei johdu hänen pyrkyrimenneisyydestään, vaan muista asenteista, jotka tulevat kirjan tiimoilta esiin lähinnä nykyajassa. Louise esimerkiksi (tietoisena tästä itsekin) arvottaa (naispuolisia) ihmisiä ja heidän "menestystään" nähtävästi sen perusteella onko heillä lapsia ja mies. Hohhoijaa.

Lisäksi kirjasta puuttuvat tyystin kiinnostavat henkilöt. Marian veli hieman kiinnosteli, mutta hänen osuutensa jäi melko pieneksi kuten kaikkien muidenkin. Kirjan keskus on selkeästi kertoja eli Louise, mikä sinänsä on ymmärrettävää koska tarina suodattuu hänen silmiensä ja ajatustensa kautta. Harmi vain, ettei hänessä(kään) ole juuri mitään mielenkiintoista.

Facebook esitetään tuttuun tapaan lähinnä pahana somena, jossa ihmiset kilvan esittelevät kiiltokuvamaisia elämiään. Facebookissa ei missään nimessä voi  toimia muulla tavalla. Tästä tuli mieleeni Facebookiin liittyvä uutisointi, josta olen joskus avautunut omalla naamalaseinällänikin: lähes poikkeuksetta kaikki uutisointi on negatiivista. Tuntuu unohtuvan, että Naamalaa käyttävät ihmiset ja he itse tekevät palvelusta sellaisen kuin se on.

Minun Naamalani on hyvin toisenlainen kuin kirjassa kuvattu: samoin kavereideni. En ole havainnut mitään kiiltokuvamaista pätemistä heidän osaltaan eikä kukaan kai tosissaan odota, että Naamakirjassa pitäisi jakaa KAIKKI asiansa. En minä ainakaan oleta enkä jaa.

Naamis on minulle kuin laaja kahvipöytä, jossa voi joko "kutsua" kuulolla olevia omaan pöytäänsä tai mennä toisten pöytiin juuri silloin kun itseä sattuu huvittamaan. Ja ihanaa näin pysyä Suomessa asuvien kavereiden elämässä edes jollakin tasolla läsnä. Facebook on iloinen asia (kunhan ei erehdy lukemaan erinäisten medioiden seinillä käytäviä "keskusteluja")!

Meni taas aiheen ohi, mutta joskus kirja herättelee kaikenlaisia ajatuksia. Ja sitä tämä Friend Request tosiaan teki, vaikka kokonaisuutena se ei kyllä ollut ihan mun juttu. En osaa eritellä, miksi ei. Kirja on nopealukuinen ja varmaan monen mielestä koukuttava. Minun makuuni se kuitenkin oli hieman tylsä ja lattea. Ei kuitenkaan niin tylsä, että olisin jättäyt kesken, vaikka myönnän sitäkin harkinneeni.

Osittain nihkeyttäni voi selittää lukuajankohta: Aika oli ehdottoman väärä tällaiselle kirjalle. En ollut enkä ole trillerituulella eli olisi pitänyt suosiolla lukea muuta. Koska kyseessä on kirjaston kirja, oli se kuitenkin ikään kuin pakko lukea juuri nyt heti.

Brutaalisuusmittari näyttää pyöreää nollaa eli 0/3. Raakuutta ei mielestäni ole oikeastaan ollenkaan eikä veri lennä, vaikka ruumiita mahdollisesti tulee ja menee. Sori, olen hämäräperäinen koska en halua spoilata. Mitään veressä liukastelua ja runsasta väkivallan kuvailua ei kuitenkaan esiinny eli kirja sopii mainiosti brutaalisuutta karttaville lukijoille. Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 27. eli Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen.

Milloin muutat takaisin Suomeen?

Kirjoitan hyvin vähän ulkosuomalaisuudesta, koska minulla ei oikeastaan ole asiasta juuri mitään sanottavaa. Tiedän blogeja, joissa käsitellään runsaasti ulkosuomalaisuutta ja asumista muualla. Blogini Viiden tee syanideineen sivusi noita asioita.

Mutta kun on asunut vuosikausia muualla, näköala muuttuu, uudesta tulee vanhaa. Minulle Suomi on nykyään eksoottisempi kuin Brittilä - ja tietyssä mielessä vieraampi, vaikka en koe olevani britti eikä minusta tule ikinä brittiä.

Minä vain olen missä olen ja millainen olen. En ole myöskään "opettajamainen" luonne eli en koe tarvetta antaa vinkkejä täällä asumiseen tai matkustamiseen liittyen. Toki kysyttäessä mielelläni kerron, mutta harvemmin oma-aloitteisesti.

Nyt tekee kuitenkin mieli listata muutamia (tiettyjen suomalaisten suusta tulevia) kysymyksiä ja heittoja, jotka joskus ottavat päähän. Tyyli on kärjistetty ja sisältää kirosanoja, koska haluan tuuletella. Älä ota itseesi, sillä nämä eivät kosketa juuri sinua.

Milloin muutat takaisin Suomeen? Mitä helvettiä, kuka on sanonut että joskus muutan takaisin. Milloin itse muutat jonnekin?

Milloin tulet seuraavan kerran Suomeen? Ööh, justhan mä olen täällä/olin siellä. Vitustako minä tiedän.

No kun sä olet siellä kaukana, niin ei suhun jaksa pitää yhteyttä, kun näkee niin harvoin ja tiedäthän sä. Okei, kiva tietää.

No mikä siellä nyt sitten on niin parempaa kuin täällä? Täh, miksi pitäisi vertailla. Kaikissa maissa on puolensa ja epäpuolensa. Kirjoitanko kulttuurisen tutkielman vai mitä sä haluat? (olen opiskellut kulttuurienvälistä viestintää: en aseta kulttuureja paremmuusjärjestykseen ja pyrin tarkastelemaan niitä muutenkin neutraalisti)

Brexitistä ei juuri kukaan uskalla minulle puhua. Ehkä kohteliaisuudesta, luullaan kenties että se on tabu (mikä on tietenkin kohteliasta, jos se on se perimmäinen syy). Minulle brexit ei ole tabu: seuraan tilannetta siinä määrin kun huvittaa. Kovin paljon ei toistaiseksi enää huvita, koska asian tiimoilta ei tapahdu mitään muuta kuin spekulaatiota ja "valtataistelua" ja muuta tamppaamista. Niin käy kuin käy ja katsotaan sitten asiaa, kun on tietoa.

Eniten kyllä satuttaa se ei tohon viitsi panostaa kun ei sitä koskaan näe. En väitä olevani itsekään maailman paras yhteydenpitäjä, mutta on niitä, jotka eivät vaivaudu enää ollenkaan olemaan yhteydessä. Eivät välttämättä edes vaivaudu vastaamaan, jos itse ottaa yhteyttä. Ihmisestä riippuen se sattuu, mutta en voi pakottaa ketään pysymään omassa elämässäni mukana. On vain luovuttava. Onneksi välimatka ei ole katkonut kaikkia suhteita.

Kaikki kuvat eiliseltä. Helpotti kun sai tuuletella. Sellainen on joskus ihan terveellistä mielelle. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Ihastuttava Emma Reyes

Sohin ennakkoasenteitani ja tartun kirjemuotoiseen kirjaan. Koen kirjemuotoisuuden pääsääntöisesti epäkiinnostavana, vaikka en oikeastaan tiedä miksi. Se on vain sitkeä tunne: vähän kuin päättäisi maistamatta, ettei tykkää punajuuresta.

Tiedostan, että minulla on näitä mihinkään perustumattomia (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyviä) ennakkoasenteita, mutta en halua jäädä rypemään niihin. Mieluummin testaan ja olen iloinen aina, kun voin romuttaa sellaisen. Viimeksi ennakkoasenteeni romuttui Muumien kohdalla.

Olisi mielenkiintoista tietää onko muilla vastaavia ennakkoasenteita (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyen)? Minua joskus ärsyttää itsessäni tämä piirre, koska en koe olevani mitenkään erityisen "suppea". Kuvittelen olevani monipuolinen lukija, mutta oikeastaan en taida olla. No, pitääkö olla? Ei pidä, mutta en halua että typerät ennakkoasenteeni säätelevät lukemistoani.

Sitten siihen kirjaan.

Emma Reyes: The Book of Emma Reyes
A memoir in correspondence
alkuper. Memorias por Correspondencia 2012
Weidenfeld&Nicolson 2017
espanjasta englannistanut Daniel Alarcón
S. 177
Kirjan kansi (paitsi Reyesin omakuva) on Reyesin käsialaa


Emma Reyes (1919-2003) oli kolumbialainen taidemaalari. Reyes päätyi pari vuotta vanhemman sisarensa, Helenan, kanssa luostariin heidän äitinsä hylättyä heidät. Kirjan sivuliepeessä väitetään, että äiti hylkäsi heidät luostariin, mutta kirjan mukaan äiti vain häippäsi ja jätti sisarukset niille sijoilleen. Luostariin heidät roudattiin ja huolittiin muutaman mutkan kautta.

Muutenkin kirjan sivulieve on käsittämättömän harhaanjohtava: ihan kuin sen kirjoittaja ei olisi lukenut kirjaa ollenkaan. Tai sitten on lukenut vain kääntäjän kirjoittaman esittelyn, joka on kirjan alussa, mutta mielestäni se (esittely) olisi pitänyt sijoittaa kirjan loppuun. Palaan tähän vielä myöhemmin (kappas vaan, lyttäänkin koko sivuliepeen myöhemmin).

Kirja koostuu 23 kirjeestä, jotka Reyes on osoittanut ystävälleen Germán Arciniegasille tämän ehdotuksesta. Suurin osa kirjeistä on päivätty vuosille 1969-1972. Kirjemuotoisuutta ei oikeastaan edes huomaa, sillä tarina jatkuu niin saumattomasti, ja kukin kirje on ikään kuin oma kokonaisuutensa. Ainoastaan kirjan loppupuolella voi havaita toisteisuutta, mutta Reyesillä ja Arciniegasilla oli jonkinlainen välirikko jossakin vaiheessa Arciniegasin näytettyä kirjeitä kolmannelle osapuolelle. Reyes koki sen luottamuksen pettämisenä.

Reyes oli pitkään luku- ja kirjoitustaidoton, sillä lapsuuteen ja nuoruuteen ei kouluja kuulunut. Kirjeissä Reyes kertaa elämäänsä niin varhaisesta ajasta kuin hän muistaa. Sitten päädymme sinne luostariin, jossa Reyes viettää suurimaan osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Luostarin ankeat olot tuskin tulevat yllätyksenä lukijalle. Minua kyllä jaksaa aina ärsyttää, miten kaksinaamaisia uskonnot ovat olleet (ja osa on yhä): ollaan olevinaan hyviä ja armollisia, mutta tietenkin valikoidusti ja henkilön asemasta riippuen. Luostarin lapset pistetään raatamaan eri työpisteissä niska limassa aneemisten ruoka-annostensa eteen. Mut hei, sentään "pelastimme" heidät ja otimme hoteisiimme!

Reyes karkaa luostarista ollessaan 19-vuotias. Ja siihen loppuvat kirjeet. Olisin halunnut jatkaa lukemista, tietää miten Reyes selvisi ja miten hän päätyi taidemaalariksi. Nämä asiat kyllä hieman valottuvat kirjan alussa olevasta esittelystä, jonka muuten oletin olevan kirjan esittely, mutta se onkin esittely Emma Reyesistä. Siksi sen olisi voinut laittaa kirjan loppuun, koska se olisi jatkanut edes jollain tasolla tarinaa luostarin oven sulkeuduttua Reyesin takana. Lisäksi alkuun sijoitettuna, se antaa mielestäni väärän kuvan kirjasta.

Kirjan sivulieve on todennäköisesti koostettu nimenomaan tuosta esittelystä ja se todellakin ohjaa lukijaa harhaan. Sivulieve on pullollaan "name-droppingia" (sori, en jaksa miettiä tälle suomenkielistä vastinetta), mutta yhtäkään näistä kuuluisista henkilöistä ei mainita kirjeissä - ainoastaan esittelyssä, mutta ei siinäkään sen enempää.

En ollut kuullut Emma Reyesin nimeä ennen tätä kirjaa. Kirjan bongasin kirjastomme sähköisestä kirjastokatalogista, jota minulla on joskus tapana selailla. Ei kovin usein, koska kyseinen katalogi on hävyttömän epäkäytännöllinen, eikä siinä ole edes toimivaa hakua. Silti urhoollisesti käytän kirjaston nettipalvelua, koska sinne voi tallettaa muistiin kirjoja, jotka haluaa lukea. Ne voi sieltä myös kätevästi sitten varata, jos eivät ole paikalla omassa kirjastossa.

Mutta takaisin vielä Emma Reyesiin. Pidin hänen tyylistään, joka oli kepeä ja ajoittain hieman ilkikurinen. Pidin siis kovasti tästä kirjasta eikä kirjemuotoisuus häirinnyt lainkaan: olisin tosiaan voinut jatkaa tämän kirjan lukemista vaikka toiset parisataa sivua!

Sen sijaan kirjan sivuliepeelle annan miljoona miinuspistettä harhaanjohtavuudesta. Olisin kyllä lukenut tämän kirjan ihan ilman sitä "name-droppingiakin" ja vaikka olisivat kertoneet, että kirja sisältää Reyesin elämästä vain murto-osan päättyen siihen, kun hän livistää luostarista.

Lisäksi jäi kiinnostelemaan, mitä Reyesin siskolle, Helenalle, kävi (ehkä googletan jossain vaiheessa ja selvittelen Reyesin elämää ja tapahtumia sitä kautta: kenties siskonkin kohtalo selviää). Alkuun erottamattomat siskokset vieraantuivat monista syistä johtuen luostariaikoinaan. Emma ei ilmeisesti koskaan kertonut sisarelleen, että aikoo häipyä. Toisaalta Emma ei varsinaisesti tainnut suunnitella pakoaan: se vain kypsyi hänen mielessään ja lopulta hän tarttui hetkeen.


Kirjaa tuskin on suomennettu, kun on niin tuore ja vaikea kuvitella, että suomennetaankaan. Reyes ei ollut järin tunnettu taiteilija maailmanlaajuisesti.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen. Liitänpä muuten Naisen tiehen myös Anonyymin kirjoittaman Insestipäiväkirjan. Toivottavasti se sallitaan mukaan haasteeseen, vaikka onkin nimettömänä kirjoitettu. Eräänlainen naisen tie sekin kuitenkin.

The Book of Emma Reyes sopii myös Tuijatan Taiteilijaromaanihaasteeseen. 

Insestipäiväkirja - kuvallinen kokemus K18

Anonymous: The Incest Diary
Bloomsbury 2017
S. 132

Tämä on kuvallinen lukukokemus, koska minulla ei ole sanoja. The New York Timesin toimittajalla on ja suosittelen lukemaan ne, jos haluat tietää tästä kirjasta enemmän. Suosittelenko lukemaan tämän kirjan? En tiedä.

I look down at the green field from the clouds while I'm tied to this chair. 

(S. 132 kirjan viimeinen lause)

Aikuisten satu

Odafe Atogun: Wake Me When I'm Gone
Canongate 2017
S. 199

Paikat ja niiden nimet eivät ole tärkeitä tässä kirjassa, mutta oletan että olemme Nigeriassa koska kirjailija on nigerialainen ja asuu Nigeriassa.

Ese asuu miehensä ja lapsensa kanssa kylässä, jossa perinteillä on suuri merkitys: ne (traditiot) ovat tavallaan lakeja, joita tulee noudattaa. Taikauskoiset papit määräävät lait ja kylän johtajan tehtävä on huolehtia, että niitä noudatetaan ja julistaa tarvittaessa asianmukaiset rangaistukset.

Kun Esen mies kuolee, Eselle kerrotaan että lesken pitää avioitua puolen vuoden kuluttua miehensä kuolemasta tai hän menettää lapsensa huoltajuuden. Lapsen huoltajuus annetaan enolle. Huostaan annettuja lapsia kohdellaan yleisesti ottaen huonosti ja heitä piestään.

Ese ei ole kiinnostunut avioitumaan, mutta ei tietenkään halua luopua pojastansakaan. Esen suku on katkaissut välit Eseen jo aikoja sitten, koska Ese ei suostunut avioitumaan kylän johtajan kanssa. Ese on siis pulman edessä: miten toimia saadakseen pitää lapsensa joutumatta naimisiin kammottavan kylän johtajan kanssa, jolla jo ennestään on läjä vaimoja.

Tätä kirjaa voi lukea kriittisenä ja kantaa-ottavana tarinana, jossa kyseenalaistetaan vanhat - ja usein julmat erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvat - perinteet, tavat ja uskomukset. Vaikka kirjan traditiot tuskin ovat todellisia, niitä voi verrata yhä joissakin paikoissa/kylissä/heimoissa olemassa oleviin brutaaleihin traditioihin, jotka ovat olemassa "koska näin on aina ollut". Perinteitä puolustetaan vetoamalla jumalien vihaan sun muihin katastrofeihin (esim. sokeutumiseen), jotka kohtaavat ihmistä, jos hän ei perinteitä noudata.

Toinen tapa lukea kirjaa on ottaa se vastaan aikuisten satuna ja sivuuttaa sen mahdollinen kriittinen sanoma. Wake Me When I'm Gone on kuin maaginen satu, jossa tapahtuu melko paljon ja nopealla tempolla. Juonivetoinen romaani valmistaa lukijaa lopun opetukseen. Sellainenhan saduissa usein on. Ja happy end.

Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaan, mutta ajoittaiset coelhomaiset "elämänviisaudet" hieman häiritsivät lukukokemustani. Mikä on onnellisuuden salaisuus? Se selviää lukemalla kirjan. Itse olin oksentaa suuhuni. Sori. Mutta annan anteeksi yksinkertaistukset, koska lukukokemus oli niin erilainen ja huomaan, etten jaksa enää pillastua moisista. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten ei vain kiinnosta enää.

Ei kiinnosta mikään, oikeastaan. Maailmani taitaa olla muuttunut taas mustaksi. Noh, sellaista se on. Herättäkää minut sitten, kun olen poissa.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kukaan ei tätä minulle henkilökohtaisesti suositellut, mutta kirja oli nostettu erilliselle pöydälle, johon kirjastovirkailijat laittavat suosittelemiaan kirjoja.

"Maanjäristyslintu" on ristiriitainen lukukokemus

No olipa melkoinen kirja eikä sinänsä hyvällä tavalla edes (ehkä, kai, en ole varma - ristiriitaiset fiilikset jäi eli pidin ja en). Kovin oli silti koukuttava eli helposti luki loppuun, mutta hieman halju fiilis jäi. Kirjan tunnelma (ja miljöön kokeminen visuaalisesti) on todella voimakas, mutta tarina ei mielestäni yllä samalle tasolle.

Kannen kuvat: Photonica

Susanna Jones: The Earthquake Bird
Picador 2001
S. 257


Lucy Fly on nuori britti, joka on jättänyt kotimaansa taakseen ja asettunut asumaan Tokioon. Elämä on periaatteessa ihan mallillaan: on työ kääntäjänä, koti ja muutama ystäväkin. Kielitaitoisena Lucy on sopeutunut hyvin Tokioon eikä kaipaile Brittilää.

Mutta miksi Lucy taannoin lähti ja jätti sukunsa taakseen, katkaisi välit? Ja miksi hän nyt istuu sellissä kuulusteltavana murhasta? Mielenkiintoinen - joskin melko käytetty - asetelma ja kuten ennalta arvata saattaa, löytyy Lucyn taustalta kaikenlaista traumaa, joka on ohjannyt hänen elämänsä suuntaa.

Lucy avaa sanaisen arkkunsa takautumin lukijalle kuulustelujen lomassa. Tarina on ihan mielenkiintoinen, mutta en nyt sanoisi sen olevan kovin originelli. Kirjan edetessä on kohtalaisen helppo päätellä, mihin suuntaan tapahtumat luisuvat.

Lucy puhuu itsestään ajoittain yksikön kolmannessa persoonassa. Syytä, miksi näin on, ei varsinaisesti anneta, mutta itse tulkitsen sen liittyvän Lucyn mielenterveyteen. Hän on osin irrallinen itsestään, näkee itsensä ulkopuolelta eikä aina pysty säätelemään käytöstään. Ydinminä on Lucyn vietävissä. Samoin muistot ja todellisuus sekoittuvat keskenään, mutta tarkka lukija voi haivaita, että Lucy myös valehtelee. Itse en ihan tavoittanut niitä syitä, joiden takia Lucy on valmis tunnustamaan jotain, mitä ei ole tehnyt.

Persoonan "hajanaisuus" tai miksikä tuota nyt kutsuisi on kaiketi osasyy siihen, miksi Lucy näyttäytyy lukijalle hyvin itsekeskeisenä ja kyvyttömänä hetkeksikään unohtamaan itseään: siinä on jotain pakkomielteistä. Kenties juuri tämän takia Lucy ei henkilönä vaikuta järin pidettävältä ja herättää ristiriitaisia tuntemuksia muutenkin.

Kirjan ehdottomasti parasta antia on sen tunnelma ja miljöö. Lisäksi kauhugenren suunnalle kallistuva loppu miellytti minua. Jokseenkin kornina sen sijaan näyttäytyy Lucyn runsas paneskelu opiskeluaikoinaan. Sen voi toisaalta pistää erään muistoissa esiin tulevan tapauksen piikkiin, mutta hmm. Tulee mieleeni matalat aidat ja niistä kulkeminen.

Brutaalisuusmittari: 0/3 - jännite on luotu ilman veriroiskeita ja brutaaleja kohtauksia, vaikka jotkin muistot ovatkin melko raisuja. Silti ne tuodaan esille tyylillä, joka säästää lukijaa.

The Earthquake Bird on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta (ei huolta liiallisesta imelyydestä kuitenkaan). Ja petoksesta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29: Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.