Kuka teurasti koko perheen?

Andrea Maria Schenkel: The Murder Farm

Nyt ei ole aikaa kirjoittaa kuin muutama sananen tästä kirjasta.

Matkustan Suomeen tänään ja tämä blogi kaiketi hiljenee hetkeksi. En välttämättä ainakaan aluksi ehdi kauheasti lukea.

Mutta kirjaan: The Murder Farmin rakenne on mielenkiintoinen. Siinä kulkee rinnan sekä tarina että kyläläisten kuulustelukertomukset polisiile. Kirja ei ole paksu, joten mielenkiinto pysyi yllä loppuun asti.

Valitettavasti vain lukemista haittasi kuulusteltavien runsas määrä. Loppua kohden alkoi jo pää mennä sekaisin sen suhteen kuka kukin oli.

Mielestäni myös kaikkien kertojien ääni oli aika lailla sama eli ne jäivät kovin persoonattomiksi. Siihen olisi kirjailija voinut satsata enemmän, kun ne kuitenkin olivat keskeinen osa kirjaa.

Myös käännös hieman tökki ja jopa minä löysin sieltä ihan selkeitä kieliopillisia virheellisyyksiä. Se teki ajoittain kirjan lukemisen raskaaksi, koska minulla on tapana jäädä märehtimään tuollaisia asioita.

Anyway, ihan hyvä kirja puutteistaan huolimatta. Mukavaa kesälukemista esimerkiksi laiturinnokassa. Ja kannesta tykkään kovasti.

En tiedä onko kirja käännetty suomen kielelle.

I Spit on your Grave

I spit on your Grave
(ohjannut Steven R. Monroe)

Brutaalien elokuvien ystäville I spit on your Grave on ihan ykkösvalinta.

Katsomani versio on vuodelta 2010. Alkuperäinen elokuva on tehty vuonna 1978 ja sitä en siis ole edes nähnyt.

Leffa on perinteinen kostoleffa. Nuori kirjailijanainen vuokraa pariksi kuukaudeksi mökin keskeltä ei-mitään saadakseen kirjoitusrauhan. Rauha ei kauan kestä, kun paikallinen poikajoukko päättää tehdä lähempää tuttavuutta naisen kanssa.

I spit on your Grave on erittäin raaka ja sairas, mutta minä pidin siitä. Täytyy nyt tässä kohden taas mainita, että en fantasioi elokuvan tapahtumista ja plaa plaa. Tällaisia elokuviahan ei olisi, ellei niille jostain löytyisi yleisöäkin.

Traileri alla, älä katso jos ei raakuus kiinnosta.

Ruumiinetsintää paremman elämän toivossa

Belinda Bauer: Blacklands

Tämä onkin varsin mielenkiintoinen kirja ja hyvin erilainen kuin monet lukemani dekkarit.

Tässä nimittäin nyt vankilassa viruvan sarjamurhaajan tekosia käsitellään itse murhaajan sekä 12-vuotiaan pojan, Stevenin, kautta.

Steven asuu äitinsä, pikkuveljensä ja isoäitinsä kanssa. Raha on tiukassa ja kotona on tunnelma muutenkin varsin kireä. Kodin ulkopuolella ei mene sen paremmin, sillä siellä Steveniä vaanii kiusaajat.

Steven on tavallinen poika, joka haluaisi vain perheensä huomion - siis äitinsä ja mummonsa. Perhettä varjostavaa kuitenkin isoäidin suru hänen kadonneen poikansa tiimoilta.

Poika oli vain yksitoista kadotessaan eikä häntä koskaan löydetty. Isoäiti odottaa yhä, että poika palaisi.

Mutta Stevenpä tietää, että taannoin vapaalla jalalla mellastanut lapsien sarjamurhaaja, Avery, on tekosen takana. Hän kuvittelee, kuinka ruumiin löytäminen päästäisi isoäidin odotuksen piinalta ja kaikki muuttuisi taas hyväksi.

Steven ei kuitenkaan tiedä, millaista ampiaispesää hän sohaisee ja millaisin seurauksin kirjoittaessaan Averylle vankilaan.

Kirja on tunnelmaltaan varsin raskas ja surullinen. Stevenin ilonaiheet ovat hyvin pieniä eikä niitä ole paljon. Suhde parhaaseen ystäväänkin on varsin kompleksinen.

Bauer onnistuu mielestäni todella hyvin astumaan pienen Stevenin saappaisiin, eläytymään nuoren pojan ajatuksiin ja maailmaan. Vähintään yhtä hyvin hän onnistuu myös sarjamurhaajan pään sisällön kanssa.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun saakka ja onnistui vieläpä yllättämään. Tunsin kirjaa lukiessa monta kertaa sympatiaa Steveniä kohtaan ja pahaa mieltä hänen saamastaan kohtelusta.

Kirjassa sivutaan myös hieman vanhempien tai vanhemman taipumusta suosia jotain tiettyä lapsistaan. Ei liene epäselvää, ettei Steven ollut sisaruksista se, jota suosittiin.

Tämä kohta jotenkin pysäytti, koska minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia. Ne, jotka ajattelevat, ettei vanhempi voisi koskaan valita lapsistaan yhtä ylitse toisten, eikä varsinkaan osoittaa sitä teoillaan, voivat olla aika väärässä. Vanhemmuus ei ole sama asia kuin pyhyys ja tasapuolisuus.

***

Tämä kirja on käännetty suomeksi nimellä Hautanummi. Kirjaa saa sekä suomen- että englanninkielisenä mm. AdLibriksestä.

Murha päivässä, kaksi parhaassa

Minua kiehtovat raa'at ja brutaalitkin kirjat. Myös sarjamurhaajista kertovat opukset koen kiinnostavina. En osaa sanoa, mikä niissä kiehtoo. Ehkä ihmisen häriintynyt mieli ja julmuus.

En kuitenkaan saa mitään orgastisia kiksejä tuollaisia kirjoja lukiessani - haluan vain tietää - enkä ihaile murhaajia.

Serial Killers - A shocking history

Tämä kirja tarttui käteeni WHSmithillä. Kirjaan on koottu about sata sarjamurhaajaa eri aikakausilta.

Sarjamurhaajat ja heidän vaiheensa on kuvattu pähkinänkuoressa vain muutaman sivun mittaisin jutuin, eli mitään syvällisiä tutkielmia kirja ei sisällä.

En ole lukenut vielä ihan kaikkia murhakeissejä, vaan luen päivittäin muutamia tapauksia sieltä täältä. Sarjamurhaaminen ei ole yksinomaan miesten "laji", vaan kirjasta löytyy kosolti myös naisia, joilla on mittava määrä murhia takataskussaan.

Eräs näistä naisista on Mary Ann Cotton, joka syntyi vuonna 1832. Hän oli erikoistunut murhaamaan perhettään ja läheisiään: murhalista sisälsi hänen lapsiaan (hän oli aktiivinen lisääntymään), aviomiehiään (joita hänellä oli yhteensä neljä) ja jopa oman äitinsä ja parhaan ystävänsä.

Jotenkin käsittämätöntä, että hän sai mellastaa rauhassa niin kauan ilman epäilyksiä ennen kuin sitten lopulta jäi kiinni ja päätyi hirteen.

Joistakin kirjassa esitellyistä sarjamurhaanista löytyy ihan mukavasti lisätietoja netistä. Koska kirjan anti on aika suppea ja perustuu lähinnä murhien listaamiseen, toimii se enemmänkin "inspiraationlähteenä" etsiä netistä lisää tietoja kyseisistä tapauksista.

Minua siis kiinnostaisi etenkin päästä sisälle murhaajaan psyykeen siinä määrin kuin se nyt on mahdollista.

Isoisän jalanjäljillä

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Mainostin aiemmin ihan innoissani tätä Ransom Riggsin kirjaa nähtyävi upean esittelyvideon siitä. Nyt on kirja sitten luettu ja karvaasti petytty.

Videon perusteella odotin jotain todella jännittävää, lähes kauhumaista kirjaa. No, ihan turhaan. Täytyy olla aika arka löytääkseen kirjasta paljonkaan jännitystä saati sitten kauhua.

Laitan vielä videon tähän, koska en aio paljastaa juonesta yhtään mitään.



Kirjaan pääsi nopeasti sisälle ja se on aika humoristinen ja kepeä. Joissakin kohdin hieman hymyilytti jopa, mutta luulen omalla kohdallani kirjan menneen "pilalle" juurikin tuon paljon lupaavan ja tunnelmaltaan erittäin spookin videon takia. Kirjasta sellaista tunnelmaa saa etsiä mikroskoopin kanssa.

Kirja on kuvitettu vanhoin kuvin ja onkin visuaalisesti kaunis ja mielenkiintoinen. Kuvat toimivat erittäin hyvin tekstin kanssa - siitä plussaa. Jos olisin oikein ilkeä, sanoisin, että kuvat olivatkin kirjan parasta antia.

Jos pidät fantasiasta, saatat pitää tästä kirjasta. Kunhan et siis odota mitään hiuksia nostattavaa kerrontaa, vaan kevyttä kenttäviihettä. Teksti on helppolukuista ja muutenkin kirja on tempoltaan miellyttävä.

Tämä kirja sopisi mielestäni myös lasten luettavaksi. Siinähän ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun minä odotin ihan erilaista ja paljon enemmän tältä kirjalta. Enkä nyt vain nähtävästi pääse pettymyksestäni yli.

Sukusalaisuuksia tutkimassa

Kate Morton: The Forgotten Garden


Kuinka paljon kirjassa tulee olla sivuja voidakseen kutsua sitä tiiliskiveksi? Riittääkö yli kuusisataa sivua? Reilut viisisataa sivua ei mielestäni vielä ole tiiliskivi.

The Forgotten Garden on 645-sivuinen järkäle, helppolukuinen sellainen. Tällaiseen sivumäärää mahtuu kuitenkin aika paljon, joten en tiedä, miten tätä kirjaa käsittelisin.

Jonkun mielestä kirjasta voisi helposti huitaista sata tai pari (sataa) sivua mäkeen.

Ehkä voisi minunkin mielestäni, mutta toisaalta mietin miksi: kirja ei jostain syystä kuitenkaan tuntunut niin pitkältä ja se säilytti mielenkiintonsa, vaikka asioita joskus aika perinpohjaisesti käsiteltiinkin.

Kenties syy on kirjan tasoissa, joita on kolme. Mutta ennen kuin kerron noista tasoista enemmän, täytynee hieman valottaa kirjan juonta.

Kirjan punainen lanka on selvittää Nellin tausta. Nell on lähetetty laivalla Englannista Australiaan vuonna 1913 hänen ollessaan nelivuotias. Nell saa vasta aikuisena kuulla, ettei hän ole perheen biologinen lapsi.

Se on valtava jysäys Nellille eikä hän pääse siitä yli sitten millään. Hänelle tulee pakkomielle selvittää, miten kaikki tapahtui: keitä hänen vanhempansa olivat ja miksi he hylkäsivät hänet. Tämä on ihan ymmärrettävää.

Sen sijaan Nell, onnellisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden ja nuoruuden viettäneenä, kääntää kuitenkin selkänsä kasvattiperheelleen.

Voisin ymmärtää paremmin, jos Nell olisi joutunut huonompiin olosuhteisiin, mutta että hän kaiken huomion saaneena ja (puoli)sisartensakin palvonnan kohteena olleena, tunsi lähinnä tulleensa petetyksi. Tämän koen siis jotenkin epäuskottavana, vaan onpahan meitä moneen junaan.

Anyway, Nell alkaa selvittää juuriaan, jotka lopulta monien vuosien kuluttua kuljettavat hänet takaisin synnyinseudulleen Englantiin.

Kolme tasoa, jotka mainitsin perustuvat aikaan.


1900-luvun alkua käsitellään Nellin suvun vaiheiden myötä jo ennen kuin Nell edes syntyi.

Vuosi 1975: Nellin matka takaisin synnyinseudulleen Englantiin, josta hän ostaa suvulleen kuuluneen mökin tarkoituksenaan asettua lopulta sinne asumaan. Suunnitelmat kariutuvat syistä, jotka kyllä selviävät lukemalla kirjan.

Reaaliaika eli 2005: Nellin tyttärentytär, Cassandra, jatkaa isoäitinsä tutkimuksia. Apunaan hänellä on Nellin muistiinpanot ja lopulta oikeille jäljille päästyään myös vanhoja leikekirjoja.

Tämän enempää ei ole oleellista juonesta tietää tässä vaiheessa. Lukemalla asiat saavat selvyyden, koukkuja ja käänteitä on jonkin verran: sekä yllättäviä, että vähemmän yllättäviä.

Olin alussa vähän huolissani kirjan kerroksellisuudesta: ajattelin, että aikakausissa pomppinen tekee lukemisesta hankalan, mutta se toimikin ihan toisin. Se nimenomaan lisäsi mielenkiintoa ja vaihtelevuutta kirjaan, jossa kuitenkin noita sivuja piisaa.

Tämän kirjan perusteella olen ehdottoman kiinnostunut lukemaan myös muita Kate Mortonin kirjoja.

The Distant Hours on jo hyllyssä odottamassa vuoroaan. Paluu Rivertonista olen lukenut toisista kirjablogeista aika paljon ja se houkuttelee myös erityisesti.

En tiedä onko tätä kirjaa käännetty Suomeksi, mutta ainakin sen saa AdLibriksestä englanninkielisenä.

Tämä kirja käsittääkseni soveltuu myös Totally British -haasteeseen, alakategoriaan Stiff Upper LiP. Lue haasteesta enemmän Kirjavassa Kammarissa.

Voiko ihmisestä tehdä marttyyrin?

Martyrs
(kirjoittanut ja ohjannut Pascal Laugier)

Katselin eilen tämän leffan illan ratoksi.

En pahemmin katsele elokuvia ja jos katson, niin kauhu (ja aasialaiset elokuvat) on mieleeni. Toki monenlaiset muutkin leffat menee, mutta kauhu (ja Aasia) on erityisen lähellä sydäntä.

En tosin välitä mistään örkkikauhusta, vaan lähinnä kiduttamisesta ja "realistisesta" kauhusta, kuten esim. sahat. Saha lienee paras kauhusarja, jonka olen koskaan nähnyt.

Mutta takaisin marttyyreihin. Verta ja suolenpätkiä oli ihan riittävästi, mutta tarinan tausta oli vähän hölmö. Aloitetaanpa alusta.

Lucie kidnapattiin nuorena jonkin lahkon toimesta. Siitä alkoi hänen kidutushelvettinsä, josta hän tosin onnistui pakenemaan.

Hän päätyy asumaan hoitolaitokseen (tarkoitettu psyykkisesti sairaille), jossa tutustuu toiseen tyttöön, Annaan, ja ystävystyy hänen kanssaan.

Lucie varttuu kuitenkin viha sisällään eikä tarve kostaa koskaan katoa. Ja hän kostaakin, mutta se ei vapauta häntä peloistaan ja harhoistaan.

Anna yrittää auttaa ystäväänsä joutuen samalla itsekin vedetyksi mukaan kauheuksiin: Annasta aletaan tehdä marttyyria.

Kaiken taustalla toimii lahko, joka mielivaltaisesti kaappaa uhrinsa ja sitouttaa monivaiheiseen kidutusohjelmaan. Jos sen läpäisee, on marttyyri.

Tässä kohden juoni mielestäni tökkii. Käsittääkseni marttyyrius on vapaaehtoista? Vai voiko olla marttyyri pakotettuna? Jotenkin minua tökkii tuo ajatus.

Vähän sama kuin joku tekisi itsemurhan sinulle sinun puolestasi sinun tahtoa vastaan: se ei olisi silloin itsemurha.

Ja juu, tiedän toki, ettei marttyyrius ja itsemurha ole samoja asioita, mutta mielestäni itsemurha on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä tarkoitan.

Elokuva on ranskalainen ja mieluusti olisin katsonut sen ranskankielisenä tekstityksen kera. Valitettavasti lataamani versio oli dubattu englanniksi. Se hieman latisti tunnelmaa.

Alla traileri, jos kiinnostaa. Jos olet herkkä, ei kannata katsoa.