Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14 – ilmoittaudu mukaan!

Tuttu ja jo perinteeksi muodostunut kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, nyt jo neljättätoista kertaa. Haaste on säilynyt mukavan vilkkaana ja toivon sen sellaisena pysyvän ja jatkuvan vaikka ikuisesti. Haasteen on perustanut Omppu.

Idea on simppeli: Valitse ja lue klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea.

Tarjonta tuskin ihan heti loppuu. Minua tämä haaste inspiroi suuresti, koska en välttämättä muuten tulisi niin herkästi tarttuneeksi klassikoihin. Koska haaste toteutetaan kaksi kertaa vuodessa, tulee ainakin ne kaksi klassikkoa vuosittain luettua (vain yksi kerta on minulta jäänyt välistä). Seuraava haastepäivä on 31.1.2022


Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2022. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste.

Haasteeseen voi ilmoittautua milloin vain, mutta julkaise klassikkopostauksesi 31.1. Kirjaa saa vaihtaa kesken kaiken tai voit valita kirjan myöhemminkin, jos tarvitset miettimisaikaa. Apuja klassikon valintaan saa mm. aiempien klassikkohaasteiden koonneista.

Aiemmat klassikkohaasteet:

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)

 --

Mukaan ilmoittautuneet: (lisätty kirja, jos tiedossa - kirjan voi toki silti vaihtaa)

1. Kirsin Book Club

2. Kulttuuri kukoistaa / Arja 

3. Kirja vieköön! / Riitta K

4. Jotakin syötäväksi kelvotonta / Gregorius

5. Yöpöydän kirjat / Niina T. - Vonda N. McIntyre: Unikäärme

6. Kirjasähkökäyrä / Mai Laakso

7. Oksan hyllyltä / Marika Oksa - Jane Austen: Emma

8. Ankin kirjablogi / Anki - Victor Hugo: Kurjat

9. Kirjan jos toisenkin / Jane

10. Mrs Karlsson lukee / Mari

11. Kirjaimia / LauraKatarooma - Kōbō Abe: Hiekkaa

12. Tarukirja / Margit

13. Luettua elämää / Elina - Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

14. Taikakirjaimet / Raija - Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner

15. Amatöörihumanisti / Riina

16. Nannan kirjakimara / Nanna

17. Donna mobilen kirjat / Leena Laurila

18. Bibliofiilin päiväunia / Seregi

19. Tuulevin lukublogi / Tuulevi

20. Jokken kirjanurkka / Jokke - Hugh Lofting: Doctor Doolittle's Post Office

21. Kartanon kruunaamaton lukija / Elegia - Kōbō Abe: The Woman in the Dunes

22. Kirsin konttuuri / Kirsi

23. Kirjaluotsi / Tiina -  Machado de Assis: Dom Casmurro

24. Kirjamies / Esko - Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

25. Tuijata / Tuija Takala

26. Kirjakaapin kummitus / Jonna - Aino Kallas: Sudenmorsian

27. Kirjan pauloissa / Paula - V.S. Naipaul: The Mystic Masseur

Kooste: loput Suomessa lukemani kirjat

Vihdoinkin kotona. Oli ihanaa olla Suomessa pitkästä aikaa, mutta seitsemän viikkoa on sen verran pitkä aika, että tuli koti-ikävä.

Kotihuudit eli Richmond upon Thames, kesä jatkuu täällä vielä.

 

Niin paljon en saanut reissussa luettua kuin kuvittelin ja olisin halunnut. Minulla oli keskittymisvaikeuksia ja reissu sisälsi muutenkin turhan paljon säätämistä ja muuta draamaa. Nyt on vähän väsynyt olo, mutta keskittymiskyky alkaa palata hiljalleen.

Käyn tässä pienesti läpi loput Suomessa lukemani kirjat.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi (Like, 2021)

Olen lukenut useita Haurun teoksia ja pitänyt kaikista. Oli siis selvää, että Viimeinen vuosikin pitää lukea. Jokseenkin traagista, että Viimeinen vuosi jäi Haurun viimeiseksi kirjaksi (Hauru menehtyi heinäkuussa).

Pidin Viimeisen vuoden voimakkaasta miljöökuvauksesta ja kirja sopi mainiosti korvessa luettavaksi. Kautta kirjan kulkeva alavireinen ja haikea tunnelma on tyypillistä Haurua.

Viimeinen vuosi sijoittuu Pohjanmaalle 1950-luvulle. Seurataan kirjailijan elämää ja vaiheita pienessä kylässä, jossa kirjailija ei varsinaisesti suosiota nauti. Eloa ei varsinaisesti helpota myöskään köyhyys ja kirjailijan erakkoluonne sekä vaikeus olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Haurun kuvaus ja tyyli ovat niin eläviä, että tuntuu kuin itse olisi ollut paikalla. Pidin kovasti.

Piia Leino: Taivas (S&S, 2018)

Taivas on ensimmäinen kirja Helsingin lähitulevaisuuteen sijoittuvassa trilogiassa. Trilogialle ominaisesti kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Kaksi muuta kirjaa ovat nimeltään Yliaika ja Lakipiste. Olisin mielelläni lukenut nekin, mutta en ehtinyt.


Takateksti:

Helsinki, 2058. Akseli työskentelee yliopistolla ja yrittää innottomasti selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.

Kun Akseli saa laajat käyttöoikeudet Taivaaseen, hänen maallinen ruumiinsa käy kalvakkaaksi ja voimattomaksi, sen ainoa tavoite on unohdus ja kuolema. Kunnes hän tapaa Taivaan niityllä naisen, johon haluaa tutustua myös reaalissa.

Taivas on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka avaamia kysymyksiä ei tee mieli vaientaa. Lohduton sisällissodan jälkeinen Helsinki ja tilansa uudelleen valtaava luonto antavat haikeankauniit puitteet tarinalle, joka herättää vahvan tarpeen vaalia elämää, kaikkea sitä mikä on maailmassa tärkeintä. 

---

En osaa oikein kirjasta mitään muuta sanoa kuin että pidin siitä. En jaksa etsiä enempää sanoja kuvaillakseni lukukokemusta. Mahtavaa, kun ei tarvitse.

Qiu Xiaolong: Punaisen merkin tanssija (Otava, 2006)

Tämä on toinen osa Chen Cao -sarjassa, jonka luimme kimpassa Lauran kanssa. Viehätyin kovasti tästä kirjasta, jopa enemmän kuin ensimmäisestä. Xiaolong näyttää eikä selitä puhki asioita vaan luottaa lukijan aivoihin. Sanonnat ja runot ovat kutkuttava lisä ja ne soljuvat tarinassa luonnollisesti kuin lastu laineella. Kirjan aikajaksokin kiinnostaa eli 90-luku.

Kiley Reid: Such a Fun Age (Bloomsbury, 2020)

Nyt eivät odotukset menneet yhteen tarinan kanssa. Tai pikemminkin tyylin kanssa (tai minkään kanssa). Oletin jotain hippasen vakavampaa otetta, mutta sain lähinnä chick litiä. Kaikki kunnia chick litille, mutta se ei varsinaisesti ole minun makuuni kuin pieninä annoksina (kirja pari vuodessa). Pakko todeta, että petyin havaitessani mikä kirjan tyyli on ja ettei se siitä muutu.

En kokenut kirjaa järin hauskana saati tyyliltään nokkelana. Otaksun tunnistavani, mitkä kohdat/kohtaukset kirjassa ovat (olevinaan) koomisia tai muuten hassuja, mutta ei naurattanut mikään. Peräti pitkästyin joissakin kohdin.

Luin kirjan loppuun, koska

a) olen utelias.
b) olen huono jättämään kirjoja kesken, elleivät ne ole todella huonoja (subjektiivinen kokemus). Tämä ei ollut niin huono kuitenkaan.

---

Parhaillaan minulla on kaksi kirjaa kesken: Tara Westoverin Educated ja Kotaro Isakan Bullet Train.   Niistä enemmän sitten myöhemmin.

Kuvassa kirjat, jotka eilen lainasin kirjastosta.

Harmillisesti lähikirjastoni (josta pidän eniten) on edelleen remontissa, joten kirjasto toimii tilapäisesti pienessä lisärakennuksessa, jossa on melko suppea valikoima. Oletin kirjaston rempan ehtivän valmistua sillä aikaa, kun olen poissa mutta eipä nähtävästi ehtinyt. 

Viime aikojen luetut

Liikuntapainotteinen maalaiselo jatkuu edelleen. Lukeakin olen ehtinyt, koska hyvistä lukusäistä (sataa kaatamalla) ei ole ollut pulaa.

Onneksi on myös ollut sateettomia hetkiä ja peräti kokonaisia päiviäkin. Eilen tein mainion fillarilenkin "läheiseen" kylään kauppa-asioille. Siinä sivussa löysin upean autiotilan, jonne jäin toviksi fiilistelemään.

Valitettavasti kirjakuvia en saa ladattua koneelle, joten kuvaton kirjakooste jälleen.

Mercedes Bentson eli Linda-Maria Roineen muistelmateos (kirjoitettu yhdessä Venla Pystysen kanssa, Johnny Kiga 2019) Ei koira muttei mieskään oli hyvin kiinnostava ja joutuin etenevä kuvaus Bentson varttumisesta aikuiseksi.

Teemoja: koulukiusaaminen, hyväksynnän hakeminen, identiteettiongelmat, huumemaailma, romanikulttuuri, musiikki jne.

Kirja sisältää useita Bentson rap-sanoituksia ja niitä oli kiinnostava lukea, kun tiesi taustoja niiden syntyyn. Bentso on taitava riimittelijä. En ole hänen räppiään kuunnellut, mutta kenties aion siihenkin tutustua (ja myös hänen musiikkivideoihinsa), kunhan palaan kotiin.

Toinen lukemani kirja on niinikään muistelmateos. Siirrymme Suomesta sujuvasti Islantiin Heidan sukutilalle. Steinunn Sigurdadóttirin kirjoittama Heida, lammaspaimen maailman laidalta (Like 2020, suomentanut Maarit Kalliokoski) on hersyvä teos, jossa seuraillaan Heidan varttumista lammaspaimeneksi.

Heidan olisi ehkä ollut mahdollista luoda mallinura, mutta se ei Heidaa kiinnostanut. Kirjan edetessä käy selväksi Heidan vetäytyvä persoona ja fyysisyys: tarve tehdä fyysistä työtä. Silloin Heida on omimmillaan. Minulta pukkasi melkein jo hikeä kirjaa lukiessa, niin tarmokasta on meno.

Heida on lempeä hyvänmielen kirja, joka koskettelee jotain alkukantaista aistia tällaisessa erakossa. Ihastuttaa myös Heidan luonto- ja eläinrakkaus. Hän selkeästi saa tehdä ja elää omien arvojensa mukaan, vaikka noita arvoja on täytynyt voimakkaasti suojellakin.

Lukukuulumiset ja minimiete kirjasta

Terveiset Suomesta. Blogihiljaisuus johtuu siitä, että elän poikkeustilassa. Normitilaan eli kotiin palaan noin kuukauden kuluttua.

Lisäksi käytössäni oleva kannettava on hädin tuskin elossa: se on muun muassa hyvin valikoiva sen suhteen, mitä kuvia se haluaa ladata ja mitä sivuja näyttää. Annan sen anteeksi, koska kannettava on ikivanha ja ilmeisesti leviämässä lopullisesti. Minun hermoriekaleeni ei vain kestä näin hidasta ja oikuttelevaa vehjetta, joten päivitän blogia harvemmin.

Enpä tosin ole paljon ehtinyt lukeakaan. Vietin pari viikkoa Helsingissä ja meno oli melko hektistä. Nyt olen siirtynyt maaseudun rauhaan ja on aikaa lukea.

Sainkin vihdoin luettua loppuun jo viikkotolkulla kesken olleen Abir Mukherjeen historiallisen dekkarin A Rising Man. Kuvaa ei ole, koska kone ei halua ladata sitä.

A Rising Manin tapahtumat sijoittuvat Intiaan, Kalkuttaan. Eletään vuotta 1919 eli aikaa, jolloin Britannia hallitsi (tekisi mieli kirjoittaa perseili) Intiassa. Kapteeni Samuel Wyndham on vastikään saapunut Kalkuttaan täyttämään tärkeän position (brittien) poliisivoimissa.

Wyndham on murtunut mies, mutta ei ehdi kauan surra ja olla jouten, sillä tapahtuu brutaali murha. Ihmisiä toki kuolee kaiken aikaa, mutta murhattu on valkoinen britti eli tietenkin järkyttävä potenssiin sata. Toisin kuin jonkun natiivin kuolema, joita ei aina edes jakseta tutkia.

A Rising Manissa murha onkin mielestäni vain eräs aspekti: itse rankkaisin kirjan suurimmaksi ansioksi sen kulttuurisen ja historiallisen kuvauksen, jännitteet eri "ihmisryhmien" välillä jne. Kirjan tyyli on melko kepeä ja ajoittain humoristinen, mutta silti tarvittavan vakava.

Suosittelenkin kirjaa kaikille historiasta, imperialismista ja kulttuureista kiinnostuneille.

A Rising Man on ensimmäinen osa imperialismin aikaan sijoittuvaa Intia-sarjaa.

Kaikki sarjan osat (lähinnä itselle muistiin, koska aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa):

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Kirjoja ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Harmi.

*

Parhaillaan luen Mercedes Bentson eli Linda-maria Roineen muistelmateosta Ei koira muttei mieskään.

Klassikkohaaste XIII – No Longer Human

Kuva: Niina T.

Heinäkuun viimeisen päivän kruunaa klassikkohaaste, vuorossaan jo kolmastoista.

Klassikkohaasteen loi Omppu vuonna 2015 ja haaste on nähtävästi tullut jäädäkseen. Sitä ainakin toivon. Olen osallistunut joka kerta paitsi kerran jäi välistä.

Klassikkohaaste on ehkä paras lukuhaaste koskaan jos asiaa minulta kysytään. Ja on se silti, vaikka ei kysyttäisikään.

Tällä kerralla haastetta luotsaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista voit lukea säännöt ja ohjeet.

Tästä linkistä pääset koontipostaukseen, jossa on linkit kaikkien osallistujien tämänkertaisiin klassikkokirjoituksiin. Neljättätoista haastetta emännöi – tadaa – minä. 

*

Sitten itse haasteeseen.

Valitsin luettavaksi Osamu Dazain No Longer Humanin, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Aloin sitä kerran aiemmin jo lukea, mutta ajankohta oli väärä. Nyt tuntui siltä, että aika on oikea ja niin olikin.

(Sori vaan William Somerset Maugham ja The Painted Veil: niin ne lukusuunnitelmat muuttuu, mutta ehkä ensi kerralla!)

 

Mine has been a life of much shame. I can’t even guess myself what it must be to live the life of a human being. 

Kirjan suora käännös on ”Disqualified as a Human Being”. Molemmat käännökset miellyttävät minua, vaikka niillä selkeästi on eri vivahde. Toisessa ihmisyys tai kelpoisuus ihmisenä on ”menetetty” kun taas toisessa ihmiskelpoisuus on hylätty. Ei sovellu ihmiseksi. Diskattu.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joista toinen jää nimettömäksi ja hänen osuutensa muutenkin käsittää vain prologin ja epilogin. Hän on henkilö, joka saa Yozon muistikirjat käsiinsä. No Longer Human koostuu pääasiassa Yozon muistikirjoista. Mutta erityisesti prologi on niin voimakas, että sen haluaa lukea uudelleen luettuaan koko kirjan. Prologi on ulkopuolinen katse, joka täydentyy lukijalle kun tarina on kulkenut loppuun. Tai pikemminkin kun muistikirja loppuu, sillä tarina ei pääty vaikka sivut loppuvat.

Milloin Yozo menettää ihmisyytensä vai kokiko hän koskaan olevansa ihminen. Kenties pelkkä kuori, jonka sisällä ei mitään. Nuoruuden naamiona pelle, jolla on paljon merkityksetöntä kerrottavaa ja josta kaikki pitävät. Koska pellestä täytyy pitää, muuten pellellä ei ole oikeutta olla olemassa.

Kuinka kauan ihminen jaksaa teeskennellä olevansa… ihminen? Pelle? Miksi jotkut solahtavat yhteisöön liukkaasti kuin ankeriaat jokeen, mutta jotkut tukehtuvat, hukkuvat. Yozo ei siedä rooliaan klovnina eikä jaksaisi teeskennellä, mutta hän taipuu muiden odotuksiin. Tuntuu, ettei Yozolla ole muuta arvoa kuin viihdearvo ja siihen Yozo itsekin tarkertuu.

Eräs merkittävä osoitus Yozon taipuisasta – mieleni tekisi sanoa alistuvasta tai jopa alistetusta – persoonasta näkyy jo lapsuudessa. Yozon isä on lähdössä matkalle ja kysyy lapsiltaan, mitä tuliaisia nämä haluavat. Yozon kohdalla hän ”kysyy”, että Yozo haluaa varmaankin asian z. Yozo ei oikeastaan halua mitään ja isä pettyy, pahoittaa mielensä, ehkä jopa suuttuu.

Myöhemmin Yozo käy kirjoittamassa salaa isänsä muistivihkoon isän ehdottaman lahjatoiveen ja isä ilahtuu.

Ihmisarvoa on täyttää toisten odotukset. Mitä väliä, mitä itse haluaa. Kirjan epilogissa eräs henkilö väittää Yozon isän olevan syypää poikansa kohtaloon (jota en aio mainita, sori).

Yozon isä ei tosiaan mikään lempeyden esikuva ole. Jos ei menetellä niin kuin isä haluaa, seuraa rangaistus. Isä katkaisee lopulta välit kokonaan Yozoon. Ei selityksiä, ei mitään.

No Longer Humania on vaikea olla peilaamatta Dazain omaan elämään, sillä Yozon ja hänen elämässään on lukuisia samoja piirteitä. Yozon tavoin Dazai oli vauraan perheen lapsi, jonka oli vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnasta. Ulkopuolisuus ja identiteettiongelmat vaivasivat molempia, molemmat myös alkoholisoituivat.

No Longer Humania ei pidä kuitenkaan typistää miksikään autofiktiiviseksi tilitykseksi. Kyseessä on kirjallisestikin merkittävä teos. Minuun se teki suuren vaikutuksen sekä kielellisesti (laadukas käännös!) että muulta tyyliltään. Pidän itseanalyysista ja muusta analysoinnista sekä pohtimisesta yleisesti ja niitä tämä kirja sisältää.

On surullista, ettei Yozo näe itsessään mitään inhimillistä, ihmismäistä. Paine mukautua ympäristöön ja yhteiskuntaan sekä voimakas ihmispelko eivät ole kovin hyviä lähtökohtia oikeastaan millekään. Koin monet ajatukset samastuttavina, vaikka elämämme kovin erilaiset olivat ja ovat.

The fear of human beings continued to writhe in my breast – I am not sure wheter more or less intensely than before – but my acting talents had unquestionably matured.

Samastuttavuus ei tarkoita sitä, että samastuu samoista syistä. Kyse on siitä, että tunnistaa tunteet ja ajatusmallit ja mahdollisesti kokee niihin samastuttavuutta.

Just when I had begun to relax my guard a bit, fairly confident that I succeeded by now in concealing completely my true identity, I was stabbed in the back, quite unexpectedly.

Vaikuttava teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. 

 

Osamu Dazai on kirjoittajanimi, Dazain oikea nimi on Shūji Tsushima. Dazai teki itsemurhan 13.6 1948 yhdessä rakastajattarensa Tomie Yamazakin kanssa hukuttautumalla Tamagawa-kanaaliin. Dazai oli kuollessaan 38-vuotias.

Tietoja kirjasta: 

Osamu Dazai: No Longer Human
alkuper. 人間失格 Ningen Shikkaku, 1948
Tuttle, 1981 (ensimmäisen kerran julkaistu englanniksi 1958)
japanista englannintanut Donald Keene
s. 177

Suomennettu nimellä Ei enää ihminen

*

Tästä pääset näkemään haasteeseen aiemmin lukemani klassikot. Viime kerralla luin Sam Selvonin The Lonely Londonersin.

Mustasta valkoiseksi

 

Identtiset kaksoset Stella ja Desiree Vignes ovat mustia, mutta niin vaaleita että voisivat käydä vaikkapa valkoisista. Stella valitseekin elämän valkoisena ja kaksosten tiet eroavat.

Kaikki alkaa pienestä (kuvitteellisesta) tuppukylästä, Mallardista. Louisianassa sijaitsevaa Mallardia asuttaa musta yhteisö, jossa tosin suositaan mahdollisimman valkoista ihonväriä. Mitä vaaleampi, sen parempi. Silti kaikille on selvää, että mustia ollaan.

Kaikki tietävät, miten Mallard syntyi ja miksi siitä tuli sellainen kuin tuli. Vaikka Mallard on fiktiivinen kylä, on vastaavia oikeasti ollut olemassa Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa. Muutama on mainittukin kirjassa.

The Vanishing Half on historiallinen romaani, jonka tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1968, mutta sitä aiempiakin tapahtumia sivutaan. Nimittäin 1968 Desiree palaa Mallardiin oltuaan poissa yli kymmenen vuotta. Kukaan kylässä ei odottanut näkevänsä kaksosista kumpaakaan enää koskaan.

Kaiken lisäksi Desiree tuo mukanaan tyttärensä Juden, jota mustempaa saa hakea. Jude ei koskaan kunnolla sopeudu Mallardiin ja haluaa sieltä pois. Lähteekin heti, kun se on mahdollista.

The Vanishing Half ei ole vain Desireen ja Stellan tarina, vaan yhtä lailla myös heidän tytärtensä. Stellallakin on tahollaan uusi perhe ja tytär. Stellan elämä valkoisena ei lopulta ole niin auvoista kuin kuvitella voisi. Päiviä varjostaa pelko siitä, että hänen taustansa voi paljastua milloin tahansa. Elämä on osin teeskentelyä, koska valitessaan valkoisuuden Stella samalla luopuu isosta osasta identiteettiään – ja menneisyyttään. Stellasta tulee taitava valehtelija – edes omalle lapselle ei voi totuutta kertoa.

Eräs kohta, jossa kuvataan Stellan elämää Los Angeleissa, tuo mieleeni jokin aika sitten katsomani sarjan Them. Them kuvaa valkoisella alueella asuvan mustan perheen elämää: ennakkoluuloja ja suoranaista vainoa, jota se sai osakseen. Samaa asetelmaa esiintyy The Vanishing Halfissa: valkoiselle asuinalueelle muuttaa musta perhe, joka saa yhteisön kihisemään. Stellaakin asia järkyttää, mutta hieman eri syistä - paljastumisen pelko ei koskaan jätä rauhaan.

The Vanishing Half on historiallinen romaani minun makuuni: se on runsas ja rikas, hallittu ja hillitty. Pidän Bennettin tyylistä kertoa asioita, kuvata tunteita ja tunnetiloja. Asioita ei selitetä puhki, vaan paljon jää lukijankin kuviteltavaksi ja päätettäväksi – ei kuitenkaan niin paljon, että se häiritsisi.

Brit Bennett: The Vanishing Half
Dialogue Books, 2020
s. 366

Lukukeidas, jossa kuvasin kirjan.

Pari minimietettä luetuista

Sanattomuus vaivaa, joten vaihteeksi muutama minimiete lukemistani kirjoista. On jonoakin päässyt kertymään, koska sanattomuuden lisäksi on vaivannut en nyt jaksa. Syy ei ole kirjoissa, erityisesti Mads Peder Nordbon kirja ansaitsisi enemmänkin huomiota.

Mads Peder Nordbo: The Girl Without Skin
alkuper. Pigen uden hut, 2017
Text publishing, 2018
tanskasta englannintanut Charlotte Barslund
s. 356


Nuuk, Grönlanti.

Jäätiköltä löytyy muumioitunut ruumis, oletetaan että kyseessä on peräti muinainen viikinki. Paikallisen Sermitsiaq-lehden toimittaja Matthew Cave saa tehtäväkseen kirjoittaa löydöksestä jutun. Ennen kuin juttu saadaan ulos, tapahtuu kuitenkin verinen käänne: muumio katoaa ja sen tilalla on brutaalisti murhattu (ruumista vartioinut) poliisi.

Matt on tietysti järkyttynyt, mutta samalla harmistunut: hyvä uutisaihe meni reisille. Käy nimittäin myös ilmi, että ruumis tuskin on viikinki vaan tuoreempi tapaus. Lisäksi näyttää siltä, että ruumis saattaa liittyä Nuukia 1970-luvulla järkyttäneeseen murhasarjaan, jota ei koskaan saatu selvitettyä.

Melko koukuttava kirja, jota en herkimmille suosittele. Sisältää nimittäin jossain määrin verta,  suolenpätkiä ja sisäelimiä pitkin lattioita. Minua ei sellainen juuri hetkauttanut, mutta siedän muutenkin kirjallisuudessa melko hyvin kaikenlaista.

Kirja on suomennettu nimellä Tyttö ilman ihoa ja siitä on blogannut aiemmin muun muassa Oksan hyllyltä. 

The Girl Without Skin/Tyttö ilman ihoa on ns. Grönlanti-sarjan aloitus. Sarjasta on julkaistu kolme kirjaa (en tiedä onko lisää tulossa. Toinen osa on nimeltään Cold Fear/Kylmä pelko ja kolmas on Kuolinaamio (ei nähtävästi ole englanninnosta ainakaan toistaiseksi).

Aileen Wuornosin tarinan luin osin Des Nilsenin imussa. Tuli jonkin sortin himo sarjamurhaajiin ja true crimeen, joka on nyt toistaiseksi tyydytetty. Wuornoksesta olen aiemmin lukenut Sarjamurhaaja-kirjastani, joka on nähtävästi kateissa. Etsin sitä tätä postausta varten, mutta enpä löytänyt. Ties missä kasassa se lymyilee. Ärsyttää, kun tekisi mieli selailla sitä. Noh, kaipa se pompsahtaa jostain esille jossain vaiheessa.

Wuornoksesta kertovaan kirjaan tartuin kuitenkin Leena Lumin postauksen innoittamana. Hän on vastikään lukenut Aileenista kertovan kirjan ja halusin minäkin sitten sen lukea. Jännä muuten, että kirja on vasta nyt suomennettu: se kun on alun perin julkaistu 2004.

Minulle kirja jäi aika vaisuksi kokemukseksi enkä ihan ymmärrä, miksi Aileen Wuornos on mainittu sen toiseksi kirjoittajaksi. Aileenin oma ääni kuuluu kirjassa lähinnä muutamien kuulustelujen ja muiden suorien lainausten kautta, jotka ovat varsin toisteisia. Ei mitään erityisen syvällistä niissä, pelkkää jankkaamista.

Koin kirjan muutenkin vajavaisena, ikään kuin lukijan oletettaisiin tietävän ennestään tästä keissistä jotain/enemmän. Kirjassa mainittiin mm. että Aileen adoptoitiin aikuisiässä (ei mitään muuta), samoin kerrottiin että Dawnista tulee Aileenin paras ystävä, mutta ei siitäkään mitään muuta (kuka hiton Dawn?).

Ei tässä kirjassa mielestäni juuri Aileenin pään sisään päästy. Koen, että murhaaminen ja murhatut miehet kiinnostivat Berry-Deetä enemmän kuin Aileen persoonana.

Tai sitten odotukseni olivat korkealla luettuani juuri erityisen perusteellisen tutkielman Des Nilsenin persoonasta.

Anyway, tulipahan luettua. Kirja on melko nopealukuinen, joskin hieman rasittava toisteisuutensa takia. Lisäksi joku olisi voinut vaikka oikolukea sen vielä kerran – aika paljon oli tekstiin jäänyt virheitä.

En kannata kuolemantuomiota, vaikka en Aileenille lämmennyt. Lisäksi jäin miettimään, miksi kirjailija on maininnut paljon yksi yö vankilassa maksaa veronmaksajille. Onko se jokin oikeutus kuolemantuomiolle.

Kannattaa lukea tuo yllä linkkaamani Leena Lumin kirjoitus, jos kirja vähänkin kiinnostaa. Leena käsittelee kirjaa perusteellisemmin.

Aileen Wuornos with Christopher Berry-Dee: Monster, My True Story
John Blake publishing, 2004
s. 238