Ja maailma kaatuu vuonna 2012

2012

Maya-kalenteri päättyy vuoteen 2012.

Tässä elokuvassa myös maailma ”päättyy” tuohon vuoteen, kun ns. maapallon ydin kuumenee ja aiheuttaa ”aurinkomyrskyjä”.

Toisin sanoen maanpinta lohkeilee, repeilee ja sortuu.

Kyseessä on siis katastrofi-elokuva. Vastoin normaalia kaavaa, jossa on tarkoitus pelastaa maailma, tässä yritetään pelastaa vain mahdollisimman paljon ihmisiä (tai ainakin ne valitut). Maan halkeilua ei voi estää ja ilmiö on globaali.

Keskeinen henkilöhahmo on vaimostaan eronnut autonkuljettaja, joka yhä haikailee exänsä perään, jolla on jo uusi mies. Eli pakollinen rakkausjuoni on myös ujutettu elokuvaan. Tosin erityisen surkealla, kliseisellä ja epäuskottavalla tavalla. Se nyt ei tietenkään sinänsä poikkea elokuvan tyylistä, joka on kliseinen ja tympeä ja mukahauska ja mukavakava jne.

Tehosteet ovat suuressa roolissa, henkilöhahmot jäävät etäisiksi. Minä en muutenkaan pidä elokuvista, joissa esim. herra X kuolee ja jo seuraavan minuutin aikana herra X:n entinen rakastaja onkin rakastunut jo johonkin toiseen jne. Muutenkin ihan selkeitä pitkityksiä oli mielestäni havaittavissa. Nämä pitkitykset liittyivät tehosteiden esittelyyn, how boring is that!

Kaikkein huvittavinta oli kuitenkin elokuvan raamatusta poimittu ydin: Arkkeja oli rakennettu lajien säilymiseksi ja sinne roudattu myös eläimiä. Kuten Nooan arkissa, tässäkin elokuvassa tapahtuu suuri vedenpaisumus.

Summa summarum: Enpä suosittele kenellekään. Tai no joo, jos kärsit unettomuudesta, niin tätä katsellessa voi alkaa väsyttää.

Isin vanki

-->

Alice Lawrence (with Megan Lloyd Davies):

Daddy's Prisoner

Mitä tekisit, jos isäsi raiskaisi sinut ensimmäisen kerran ollessasi 11 ja siitä eteenpäin melkein parikymppiseksi asti olisit hänen seksiorjansa?

Isän tavoite on saada lapsia ja sitä kautta sosiaaliavustusta. Sitä kun saa tietyn summan per lapsi. Oma vaimo ja lasten äiti ei enää kelpaa, kun on niin sairas jo muutenkin.

Oikeastaan isän vankina on koko perhe: Alice, hänen sisaruksensa ja äitinsä. Nuorimmat otetaan huostaan, mikä lienee heidän pelastus. Pari vanhempaa veljeä karkaa, sillä muuta ulostietä ei tuosta vankilasta olekaan.

Alicea kotona pidättelee hänen äitinsä, jota hän ei halua ”hylätä” ja jättää väkivaltaisen isän armoille. Äiti lienee kuitenkin menettänyt toivonsa koko elämän suhteen ja lopulta Alice löytää voimia karata.

Joissakin kohdin kirjaa lukiessa tekisi mieli karjua Alicelle ”lähde nyt hittovie sieltä pois, kun on tilaisuus äläkä mene koskaan takaisin”. Ja kuitenkin ymmärrän, että kun on ikänsä asunut toisen vallan alla, kasvatettu pelolla ja väkivalloin alistumaan ja tottelemaan, ei lähteminen todellakaan ole helppoa.

Näitä selviytymistarinoita on täällä kirjakaupat pullollaan. Luin myös jokunen viikko sitten lehdestä (sori, en muista enää mikä sanomalehti, sillä luen vaihtelevasti eri lehtiä), että nyt on päällä ”kilpailu” koskien juurikin näitä selviytymistarinoita. Voittajan tarinasta tehdään kirja ja hän saa avukseen kokeneen haamukirjoittajan.

Daddy’s Prisonerin saa ainakin AdLibriksestä (paras suomalainen nettikirjakauppa, mielestäni).

Takakansi:

In April 2008, the world watched in horror as the news of Josef Fritzl made worldwide headlines. But for one British woman the story was not the stuff of unimaginable nightmares. Alice Lawrence knew all too well the torture suffered at the hands of a father whose depravity knew no bounds. She too was kept prisoner and repeatedly made pregnant - and it was only after the death of one of her babies that she finally found the courage to escape.

Born in 1970, Alice grew up in the impoverished backstreets of an industrial Northern town with her parents and seven brothers and sisters. She was first raped by her father when she was 11. From the age of 15, she was made pregnant six times by him in an effort to secure additional state benefits. All bar one of her pregnancies failed, but her daughter never made it through her first year.

Ilmoitusluontoinen asia

Olen miettinyt, mitä tekisin tälle blogille. Se on ollut pitkään "lukittuna", mutta päätin avata sen nyt uudelleen.

Kirjarakkaus on liian vahva haudattavaksi. Nykyään tosin luen muualla ja usein eri kielellä, mutta eipä sillä luulisi olevan väliä. Arviot kirjoitan kuitenkin aina Suomeksi.

Oikeastaan nämä arviot palvelevat kai minua itseäni eniten: Hauan, että lukemistani kirjoista jää jokin muistälki myös itselleni (muuallekin siis kuin pääni sisälle).

Toisaalta itse rakastan lukea toisten arvioita kirjoista ja olen sitä kautta löytänytkin paljon mielenkiintoista luettavaa. Jospa piristyisin nyt seuraamaan taas paremmin kirjablogeja, kun linkitkin ovat tuossa sivussa houkuttelevasti esillä.

Sukuasioita tonkimassa

Olen edelleen jäljessä luettujen listaamisessa, joten nyt vain pikainen maininta Pirunketusta. Tämä ei muutenkaan tehnyt minuun järin suurta vaikutusta, vaikka ihan ok olikin.

Minette Walters: Pirunkettu

Takakansi:

Pirunketun tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen pikkukylään. Paikallisen kartanon iäkäs omistaja eversti James Lockyer-Fox joutuu epäillyksi murhasta, kun hänen vaimonsa kuolee pelkkä yöpuku päällään talon puutarhassa.

Poliisitutkimuksissa hänen vaimonsa, Ailsan, kuolemassa ei havaita mitään hämärää, mutta silti Jamesiin kohdistuu ikävä parjauskampanja.

Asianajajansa ja vuosia sitten adoptoitavaksi annetun tyttärentyttärensä kanssa James
ryhtyy taistelemaan kunniansa puolesta ja selvittämään, ketkä ovat hänet tuhotakseen valmiita jopa tappamaan.

Tässä juoni lyhykäisyydessään. Ihan hyvää Waltersia, joskaan ei mielestäni parasta.

Kulissit romahtavat

Karin Alvtegen: Varjo

Iäkkään Nobel-kirjailijan menneisyydestä alkaa putkahdella järkyttäviä asioita, kun hänen entinen taloudenhoitajansa kuolee.

Taloudenhoitajan piti viedä synkät salaisuudet mukanaan hautaan, mutta lopun koittaessa hän halusikin vihdoin päästä taakasta, jota oli niin kauan kantanut vaiti.

Kirjailijan poika, Jan-Erik, on luonut uransa isänsä maineella. Hän kiertää maata luennoiden sairaan isänsä urasta. Siinä sivussa perhe-elämä kärsii Jan-Erikin katkeruudesta ja syrjähypyistä.

Jan-Erikin Alice-äidille maistuu viski. Hänkin kantaa sisällään perheen suurta salaisuutta, joka lopulta katkeroitti hänetkin. Perheessä ei ole ketään, joka olisi onnistunut välttämään mustan varjon lankeamisen päälleen.

Varjo on ihan mielenkiintoinen kirja, joka piti otteessaan loppuun asti. Se ei ole mikään mestariteos, mutta ihan luettava kirja kuitenkin.

Takakansi:

Nobel-kirjailija Axel Ragnerfeldt on saanut kaiken mitä on ikinä toivonut. Työläisperheestä hän on ponnistanut kansakunnan kaapin päälle. Hänen maineensa on niin mahtava, ettei yksikään hänen lähipiirissään voi välttyä sen vaikutukselta.

Axelin varjossa elävät viskiä naukkaileva Alice-vaimo sekä isän maineella ratsastava poika Jan-Erik petetyn vaimonsa Louisen kanssa.

Yhteisvoimin he vaalivat esikuvallisen kirjailijan julkisivua – mutta sitten eräs yksinäinen vanhus kuolee, ja tapahtumavyöry käynnistyy. Vanhuksen jäämistöstä löytyy nimittäin Ragnerfeldteja koskevia tietoja, jotka vihjaavat synkistä salaisuuksista, petoksesta, valheista ja kuolemasta.

Psykologisessa jännärissään Karin Alvtegen kertoo julman tarinan siitä hinnasta, jonka ihminen on valmis maksamaan kuolemattomuudesta.

Kertomus ihmisistä, joita olemme*

SusuPetal: Valkoiset talot

Valkoiset talot koostuu nimensä mukaisesti valkoisissa taloissa asuvien henkilöiden kohtaloista – pienestä palasesta heidän elämäänsä.

Kirjan takakansi kertoo oleellisen: Se luo miljöön, jossa näiden ihmisten elämät kohtaavat – joko vain ajatusten tasolla tai muutenkin.

Kirjan henkilöitä yhdistävänä tekijänä ovat pihalla järjestettävät grillijuhlat. Jollakin tavalla nämä juhlat koskettavat kaikkia talojen asukkaita, vaikka osa osallistuu niihin vain ikkunan takaa, osa ei senkään vertaa.

Kirja on kirjoitettu usean talon asukkaan näkökulmasta. Kullekin on varattu vain yksi luku, ”puheenvuoro”, ja kun se on käytetty, tähän henkilöön ei enää palata hänen omien ajatustensa kautta. Sen sijaan hän saattaa putkahtaa esille toisen henkilön ”puheenvuoron” kautta. Mikä mieletön tunne, kun lukijan ominaisuudessa saa yhdistellä palasia kohdalleen.

Kirjan olisi voinut paisuttaa hyvinkin pitkäksi palaamalla henkilöihin, joista jo aiemmin kerrottiin, sillä näiden tarinoissa ja elämäntilanteissa olisi ollut paljonkin, mihin tarttua. Olisi ollut paljon lankoja, joita solmia.

Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Susun ratkaisun, sillä kirjan tarkoitus ei ilmiselvästi ole selitellä, jaaritella eikä analysoida kaikkea puhki. Tilaa jätetään lukijan omille johtopäätöksille ja erityisesti – mikä minua kosketti hyvin paljon – tunteille.

Lähes jokaisen henkilön tunteista - elämäntilanteiden erilaisuudesta huolimatta - voin löytää samastumispintaa itseeni – toisista enemmän kuin toisista. Ja se tekeekin kirjasta niin ihmeellisen, taitavan, koukuttavan.

Tätä ei pidä ymmärtää siten, että kirjassa ei tapahdu mitään konkreettista. Kyllä tapahtuu, mutta kukin tapahtuma, pieni hetki, on tunnelatausta täynnä.

Täytyy todeta, että lakonisesta tyylistään (en siis koe sitä mitenkään huonoksi asiaksi) huolimatta Susu saa henkilöt elämään: Ne eivät jää vain pinnallisiksi, kasvottomiksi hahmoiksi, sivuhenkilöiksi.

Näen Uunon maltillisen olemuksen hänen sytytellessään grilliä ja ihmettelen, miten joku voi vihata häntä. Luen Kaarinan hiljaisesta kapinasta, jonka hän piirtää sanoiksi ilmoitustaululle, ja mietin pääseekö hän vielä joskus kapinassaan pidemmälle. Toivon, että pääsee.

Mietin Mohammedia ja Sakaria. Pienen pieni kohtaus, ohitus. Muutama sana ja kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta Sakari tarvitsi pilvilinnansa.

Eräs asia, jonka koin itse mielenkiintoisena, oli myös, että muutamissa kohden iski tuttuuden tunne: Olen varma, että olen lukenut joitakin kirjan kohtia novellimuodossa Susun blogista. Olikin varsin mielenkiintoista saada kokea ne nyt osana kokonaisuutta.

Jään odottamaan seuraavaa kirjaa – toivottavasti sellainen tulee! Ideoista ja aiheista Susulla tuskin pulaa on, sillä mielestäni jo Valkoiset talot pitää sisällään uusia romaanin aiheita, jos vain lähtee niitä kehittelemään.

*Otsikko on lainaus Valkoisten talojen takakannesta

Älä liiku

Tänään tulee telkkarista Margaret Mazzantinin kirjan pohjalta tehty elokuva Älä liiku. Olen lukenut kyseisen kirjan ja senpä takia tuo elokuva osui silmiini. Ajattelin yrittää ihan mielenkiinnosta katsoa kyseisen elokuvan. Aihe ei toisaalta minua kummemmin kiinnosta, mutta ainakin kirjana Älä liiku oli erinomainen. Arvioni kirjasta täällä. Elokuva tulee ykköseltä tänään ja se alkaa kello 21.30. Jaksankohan valvoa niin myöhään... *** Edit. 25.7.

Kuva on lainattu täältä.

Nauhoitin Älä liiku ja katsoin sen tänään. Täytyy sanoa, että olin tosi skeptinen elokuvaversion suhteen, mutta toisaalta pidän Penélope Cruzista näyttelijänä, joten siksi uskalsin katsoa leffan.

Elokuva noudattelee aika uskollisesti kirjan linjausta. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi lukenut kirjaa, niin en ole varma kuinka paljon olisin saanut elokuvasta irti. Kyllä se ihan selkeä oli, mutta elokuvissa usein joudutaan karsimaan aika paljon.

Visuaalisesti pidin elokuvasta todella paljon ja italian kieli on musiikkia korville. Tässä elokuvassa oli myös käytetty kauniisti musiikkia tunnelmienluojana. Ei sillä, etteikö muissa elokuvissa niin tehtäisi, mutta tässä elokuvassa se on erityisen onnistunutta. Kannatti katsoa!

En ryhdy tässä selittelemään juonta, sen voi lukea täältä, jos kiinnostaa.