Kirja kuin taideteos

Alexandr Orlov: A Simples Life – My Life & Times

Törmäsin tähän kirjaan jossain kirjakaupassa about puolisen vuotta sitten. Ihastuin heti kirjan visuaalisuuteen sitä selaillessa, mutta vasta nyt tartuin siihen kunnolla ja luin sen.


Onpas harvinaisen suloinen kirja. Kertojana on Alexandr Orlov, jolta ei itserakkautta puutu, mutta se pukee häntä ja tekee hänestä hauskan.

Orlov kertoo sukunsa tarinan aina siitä lähtien, kun hänen esi-isänsä asuivat Afrikassa Kalaharin aavikolla. Miten sieltä päädyttiin Venäjälle, selviää kirjasta.

Tarina on hauska ja täynnä lempeää huumoria. Kirjan kuvistus on aivan uskomattoman satumainen ja taiten tehty. Varsinainen hyvän mielen kirja ja silmätkin saavat ruokaa.

Miten sai alkunsa Meerkatien vertailu (Compare The Meerkat)? Se selviää kirjasta. Nettisivuilla voi sitten itse käydä mm. vertaamassa meerkatteja.

Sivuista saa enemmän irti, jos on lukenut kirjan. Itse ihastuin kirjan lisäksi noihin nettisivuihin.



Kirjan pohjalta on tehty mainos. Olen nähnyt muutamia niistä telkkarista. Enemmän infoa Wikipediassa.


Ps. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla: kuvasin ne itse kirjasta.

Seikkailu Lontoon alapuolella

Neil Gaiman: Neverwhere


En ole kovin suuri fantasian ystävä. Ehkä se johtuu siitä, etten pahemmin sitten teinivuosien ole lukenut fantasiaa.

Jostain syystä, vaikka kuvataiteessa pidän hyvinkin paljon fantasiasta, en ole jaksanut ihmeemmin kiinnostua sen lukemisesta.

Ystäväni suosituksesta luin tämän Neil Gaimanin kirjan Neverwhere. Siinä seikkailaan Lontoon kaduilla ja tubeasemilla: ei tosin maan päällä, vaan lähinnä maan alla. Kirjassa Lontoo on jakautunut alueisiin: London above ja London below. Yläpuolisessa Lontoossa ei juurikaan olla tietoisia, mitä sen alla tapahtuu.

Kirjan päähenkilöllä, Richard Mayhewlla, ei näin ollen myöskään ollut mitään tietoa maanalaisesta Lontoosta ennen kuin sinne itse päätyi. Viattoman ystävällinen teko syöksee hänet sinne ja ajoittain hän taiteilee jopa hulluuden rajalla: on vaikea niellä tuota erilaista maailmaa, jossa rottienkin kanssa kommunikoidaan.

Richard haluaakin kiihkeästi takaisin entiseen elämäänsä ja päätyy taittamaan matkaa pelastamansa tytön, Door, kanssa. Tytön nimi ei ole sattuma, sillä hänellä on taito avata ovia ja muita lukittuja esineitä. Hänellä on myös kyky tehdä ovi sinnekin, missä sitä ei ole.

Doorin missio on selvittää vanhempiensa kohtalo: kuka heidät tappoi ja miksi. Ja miksi pahamaineiset tappajat ovat nyt hänen perässään? Entä kuka heidän pienestä saattuestaan on petturi?

Eräs kiinnostava elementti minulle oli tietenkin nuo Lontoon tubeasemat. Käyn usein Hammersmithissä ja sekin sai nyt hieman uuden merkityksen kirjan myötä. Oli muutenkin aika erikoinen tunne lukea paikoista, joissa on käynyt ja jotka tietää ja tarkastella nyt niitä fantasian valossa.

Kirjan keskeiset henkilöhahmot olivat pääasiassa mielenkiintoisia. Joskin tässäkin kirjassa esiintyi sitä tyypillistä ”pahikset haisevat ja ovat rumia ja vähän tyhmiä” ja ”hyvikset ovat sivistyneitä eivätkä syö mm. puluja”.

Richard Mayhew on nössö, mutta toisaalta kukapa ei olisi tuollaisessa tilanteessa, kun ei oikeastaan tajua mistään mitään ja sekin, mitä näkee, on vaikea ottaa todesta. Minusta onkin hienoa, että Richard on ns. tavallinen ihminen inhimillisine piirteineen. Onhan noita virheettömiä superihmisiä ihan tarpeeksi muussa kirjallisuudessa.

Matka alamaailman Lontoossa on Richardille myös kasvattava kokemus, joka muuttaa häntä aika perusteellisesti. Mitään totaalista takinkääntöä ei kuitenkaan tapahdu, vaan Richard säilyy hahmona uskottavana mielestäni kirjan loppuun saakka.

En oikeastaan osannut odottaa mitään tältä kirjalta, mikä oikeastaan oli ihan hyvä asia. Tätä kirjaa ei oikeastaan voi selittää, se pitää lukea. Tämä ei ehkä ole ihan puhdasta fantasiaa (vai miten se sitten määritelläänkään?) siinä mielessä, että kirjassa on myös ns. realistinen puoli, London above.

Ilmeisesti tätä kirjaa ei ole suomeksi käännetty. Englanniksi sen saa ainakin AdLibriksestä ja tietty Amazonista (en tosin tiedä paljon postikulut sieltä ovat Suomeen).

Tästä on muuten tehty tv-sarjakin. En ole sitä nähnyt ja nyt mietin haluaisinko nähdä.

Nyyhkytystä New Orleansissa

Charlaine Harris: Definitely Dead

6. Sookie Stackhouse –kirja


Vampyyrit ovat olleet lukulistallani tauolla nyt jo jonkin aikaa, mutta urheasti päätin vihdoin jatkaa sarjan lukemista. Nyt on siis kuusi True Blood –kirjaa takana.

Sama kaava jatkuu eli Sookie on vuoroin hengenvaarassa ja vuoroin pelastaa tai yrittää pelastaa toisia. itkevirretkin jatkuvat.

Jouduttuaan hyökkäyksen kohteeksi, mutta siitä selvittyään, tulee itku: menikö uusi ihku vaate nyt pilalle?! Nyyh.

Toinen asu menee lunastukseen myöhemmin, mutta sitä Sookie ei jouda itkemään. Voisikohan se johtua siitä, että sehän oli vain ystävältä lainattu juhlamekko? Mitäpä sitä itkemään, kun ei ollut edes oma!

Sitten siihen juoneen:

Sookien serkku, Hadley, on kuollut. Tosin Hadley oli kuollut jo ennestään (vampyyri), mutta nyt hän kuoli uudelleen, lopullisesti. kuolema ei ollut siten mikään normaalikuolema, vaan kyseessä oli murha.

Hadley jätti perinnön Sookielle ja Sookien velvollisuus oli myös matkustaa New Orleansiin perkaamaan serkkunsa jäämistöä.

Ennen siirtymistään New Orelansiin Sookie ehtii kuitenkin joutua hyökkäyksen kohteeksi uuden treffiseuralaisensa Quinnin – joka on Weretiger – kanssa. Kuka haluaa päästää Sookien päiviltä? Se selviää kyllä ajallaan, ja liittyy Sookien ja vampyyri-Ericin yhteiseen salaisuuteen.

Myöhemmin Sookie kokee myös shokin saadessaan kuulla totuuden ensirakkaudestaan vampyyri-Billistä. Bill ja Sookiehan ovat eronneet jo aikoja sitten, mutta jännite heidän kesken on edelleen olemassa.

Että tuttua menoa luvassa jälleen – vampyyrimaailman kauniit ja rohkeat vauhdissa. Pitkästyin hieman kirjaa lukiessani.

Jostain syystä kirjailijan, toisinaan ironinen, tyyli kuvata Sookien ajatuksia ei jaksa naurattaa. Se johtuu varmaan siitä, että se mielestäni antaa Sookiesta vielä tyhmemmän kuvan. Kun kuitenkin oikeasti kirjailija varmaan haluaisi, että hän on fiksu. Sepä ei välity lukijalle.

Kuollut kuin kivi

Charlaine Harris: Dead as a Doornail

Luin tämän kirjan jo pari kuukautta sitten, mutta nähtävästi en muistanut kirjoittaa siitä mitään. Tämä on siis viides lukemani Sookie Stackhouse –kirja.

Olen nyt kieltämättä jo vähän sekaisin näiden kirjojen tapahtumien kanssa. Täytyy lehteillä tässä samalla kyseistä kirjaa, sillä nyt alkaa mennä kirjojen tapahtumat sekaisin. Minulla on kuitenkin pakkomielle kirjoittaa tästäkin jotain, sillä aion lukea koko sarjan ja haluan merkinnon jokaisesta kirjasta.

Eric sai muistinsa takaisin, mutta ajanjaksolta, jolloin muisti pimeni, hänellä ei ole muistikuvia. Ainoastaan Sookie tietää kaiken, mutta hän on visusti päättänyt pitää suurimman osan tapahtumista omana tietonaan. Sookie ja Eric (Eric tietämättään) jakavat synkän salaisuuden.

Tässä kirjassa keskitytään kuitenkin enemmänkin Sookien veljeen, Jasoniin, joka on saanut tartunnan – hän on werepanther. Samoihin aikoihin alueella liikkuu murhaaja, joka listii paikallisia shiftereitä. Sookie alkaa selvittää asiaa, sillä hänen läheisensä voivat olla vaarassa.

Shifterit ovat ihmisiä, jotka voivat halutessaan muuttua joksikin eläimeksi. Tässä kirjassa valotetaankin enemmän Shifterssien ja were:n välisiä suhteita ja politiikkaa. En käy niitä tässä kuvailemaan – se selviää lukemalla.

Muuta ei nyt tulekaan kirjasta mieleeni, joten turha tässä on tämän enempää avautua. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja, joka näin nopsaan unohtuu, ei voi olla kovin merkittävä lukuelämys. Eli samaa kamaa ilmeisesti oli tämäkin kirja kuin edeltäjänsä.

Mutta koska nyt olen lukenut noin puolet tästä kirjasarjasta, niin aion toki lukea loputkin. Kenties muistini palailee pätkittäin seuraavaan osaan tarttuessani.

Muistinmenetys ja "muutama" kyynel

Charlaine Harris: Dead to the world

Tämä on neljäs Sookie Stackhouse –kirja.

Nyt alan olla jo melkoisen täynnä koko Sookieta, joten tämän jälkeen luen hetken jotain muuta ennen kuin palaan tähän sarjaan. Kaikki kirjat odottavat kyllä hyllyssä ja aion ehdottomasti kyllä lukea ne.


Mutta asiaan. Tällä kertaa pitää pelastaa komea ja seksikäs viidennen alueen sheriffi Eric, jolta on pyyhkäisty muisti pois. Sookie löytää sattumalta hänet lähimetsästä ollessaan matkalla kotiin ja noukkii sekavan Ericin kyytiinsä. Pian myös Sookien veli, Jason, katoaa. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa, pohditaan. Onko Jason edes elossa?

Vamppien keskellä alkaa armoton selvittely, miten näin on käynyt ja miten saadaan Ericin muisti takaisin. Päätetään, että Eric sijoittuu Sookielle siksi aikaa, kun vampyyriystävät selvittelevät asiaa. Luonnollisesti Sookiella ei ole paljon asiaan sanomista ja Jasonin katoaminenkin kirvoittaa kyyneleet hänen silmiinsä.

Niitä kyyneleitä saadaan tässäkin kirjassa kokea aimo annos – milloin mistäkin syystä. Mutta onneksi on muistinsa menettänyt ja jotenkin ihanan haavoittuvainen ja avuton Eric, johon Sookie voi nojautua. Ja mikäs siinä nojatessa, kun suhde Billin kanssa on katkolla ja Bill itse matkoilla.

Kirja on samaa Sookie-kamaa kuin edellisetkin. Hieman kyllä pitkästyin tätä lukiessani – siis hieman enemmän kuin noita edellisia lukiessani. Silti on pakko lukea, koska haluan tietää, miten näille jo tutuksi tulleille henkilöille käy.

Sitä paitsi lopussa tapahtuu mielenkiintoinen käänne, jota puidaan seuraavassa kirjassa. Enempää en kerro.

Itkua ja hammastenkiristystä Jacksonissa

Charlaine Harris: Club Dead

Tämä on Sookie Stackhouse-sarjan kolmas kirja.

Tällä kertaa täytyy vaihteeksi pelastaa Bill, joka siis on Sookien miesystävä.

Suhteessa on tosin ilmennyt säröjä, sillä Bill on jo jonkin aikaa ollut muissa maailmoissa eikä ole huomioinut Sookieta tarpeeksi. Ja sitten yhtäkkiä Bill katoaa.

Eric-vampyyri (tuttu edellisistäkin kirjoista) rientää kertomaan uutiset Sookielle saadakseen selville, mitä Bill oli puuhastelemassa ja sitä kautta selvitettyä hänen olinpaikkansa.

Luonnollisesti Sookien pitää auttaa etsinnöissä – siitäkin huolimatta, että näyttää siltä, että Bill on pettänyt hänet (Sookien) ja lyönyt hynttyyt yhteen toisen naisen kanssa.

Tällä kertaa matkustetaan Jacksoniin, Mississippiin. Siellä Sookiella on opas/turvahenkilö, jonka on tarkoitus viedä hänet klubille, jonne ei ihan niin vain lampsita sisään. Sookien tarkoitus on selvittää Billin olinpaikka kuuntelemalla ihmisten ajatuksia.

Sookiesta kuoriutuukin varsinainen lutka tässä kirjassa. Sookie ihastuu tai vähintäänkin tuntee fyysistä vetoa oppaaseensa, Alcidiin. Heidän välillään kihelmöi seksuaalinen halu. Myöhemmin Sookien pöksyt kostuvat myös Ericistä ja melkein tapahtuu penetraatio.

Tuttuun tapaan Sookie itkee joka toisella sivulla (liioitellusti sanottuna) ja milloin mistäkin syystä. Luonnollisesti hän myös on lähellä kuolemaa useita kertoja tämän yhden kirjan aikana.

Eli samaa kamaa tämä on kuin edellisetkin. Jostain syystä on vain pakko lukea.

Verta ja kyyneleitä Dallasissa

Charlaine Harris: Living Dead in Dallas
(Suomennos Verenjanoa Dallasissa)

Sookie Stackhouse -kirjan toisessa osassa matkataan Dallasiin, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää.

Edellisen kirjan tapahtumista on aikaa muutama kuukausi ja Sookien ja Billien suhde on vakiintunut. Siis mitä nyt voi vakiintua parissa kuukaudessa. Intohimoa puolin ja toisin on olemassa edelleen, mikä ei varmaan ole ihme niin lyhyen ajan jälkeen.

Mutta joo, siihen juoneen: Sookie joutuu tappavan hyökkäyksen uhriksi. Vampyyrit pelastavat hänet ja hän jää kiitollisuudenvelkaan.

Lienee selvää, että vamppien niin halutessa hänen tulee tehdä heille töitä. Ja tämä uusi toimeksianto johdattaakin hänet Dallasiin Billin kanssa.

Jos nyt joku asia kummastuttaa, niin Sookien isoäidin kuoleman vähäinen vaikutus Sookieen. Tai sitten sitä ei vain osata tuoda esille, kun tokihan Sookiella on parempaakin tekemistä kuin miettiä kuollutta isoäitiään: esim. mitä sitä panisi päällensä clubille, onko tarpeeksi kaunis jne.

Ja totta kai pari kyyneltä vierähtää, kun Sookie näkee itsensä hissinpelistä ja havaitsee näyttävänsä kaamealta (vaikka oikeasti hän on kaunis ja tisstikit on isot!).

Eihän siinä mitään, jos olisi normi ilta takana, mutta miten joku voi itkeä naamatauluaan hississä sen jälkeen, kun on melkein kuollut?!

Tämä itkukohtaus siis tapahtui monien järistyttävien tapahtumien jälkeen. Jotenkon tuota itkua ei sillä lailla enää jaksa, kun sitä tapahtuu koko ajan.

Ja kaikesta tästä huolimatta minulla on nyt kolmas Sookie-kirja kesken: Club Dead. Kuten jo tuossa edellisessa postauksessa mainitsin (vai mainitsinko? Anyway, en jaksa tarkistaa), tässä on jotain samaa kuin Eppu Nuotion Pii Marin –kirjoissa. En pidä päähenkilöstä, mutta silti koko sarja on pakko lukea.

Näitä kirjoa ei muuten missään tapauksessa kannata lukea suomeksi. Englanti näissä kirjoissa on helppoa ja simppeliä, joten kannattaa lukea alkuperäiskielellä.

AdLibriksestä näyttäisi löytyvän suuri osa sarjan kirjoista, joita on yhdeksän ja kymmenes tulossa.

Huom: Tämä arvio on kirjoitettu viime yönä kännissä, mutta olen edelleen samaa mieltä kirjasta, vaikkei teksti nyt ihan johdonmukaista olekaan. Mutta minäpä en olekaan kriitikko, vaan tavallinen lukija.

Vampyyrejä ja ajatustenlukua

Charlaine Harris: Dead until dark (suomennos Veren voima)


Moni on varmaan kuullut True Blood –televisiosarjasta. Minäkin olen kuullut (mutta en katsonut ja tuskin aion katsoakaan), muttei minulla ollut muuta käsitystä siitä, kuin että siinä on vampyyrejä. Ja se paljon kohuttu Sookie Stackhouse.

WHS Smithillä (yleensä käyn siellä vain hiplailemassa kirjoja ja tilaan ne sitten halvemmalla Amazonista) sattui olemaan tarjous, jossa tätä Stackhouse-kirjasarjaa sai edullisesti, joten ostin pari ekaa osaa.

Minähän en noin yleisesti ottaen lue fantasiaa eikä tätäkään voi mielestäni kutsua fantasiaksi siinä mielessä, miten varsinaisen fantasian itse koen. Se on tiettty makuasia.

Eletään maassa, joka on hyvin nykyisen kaltainen. Ainoana erotuksena on, että mukana menossa on vampyyrejä ja ilmenee pian, että muitakin yliluonnollisia hahmoja. Vampyyrien ja ihmisten rinnakkaiselo ei kuitenkaan aina ole ihan mutkatonta ja ennakkoluulot jylläävät.

Sookie Stackhouse ei ole vampyyri, mutta ei ihan tavallinenkaan tallaaja: hän pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Tämä hänen kykynsä ei kuitenkaan toimi vampyyreihin.

Kykynsä takia hänen on vaikea luoda mm. läheisiä suhteita miehiin: toisten ajatusten kuuleminen ei ole aina mukavaa ja ajatusten blockaaminen on raskasta.

Mutta sitten tulee Bill, joka on vampyyri eikä Sookie pääse hänen mieleensä. Mikä ihana rauha ja hiljaisuus – ja yllättäen (eli varsin ennalta arvattavasti) syntyy romanssinpoikainen näiden kahden välille.

Tämä ensimmäinen kirja on aika pitkälti tutustumista uuteen ympäristöön ja hahmoihin. Toki mukana menossa on muutama murha ja niitä sitten selvitellään.

Kirja huvitti minua etenkin alkupuolella. Kirjailijalla oli tarve vakuuttaa, että Sookien rakkauselämän olemattomuus ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ruma (ei missään tapauksessa – päinvastoin!), vaan nimenomaan hänen kyvystään lukea toisten ajatuksia, joka eristi häntä muista. Ja Sookieta on myös siunattu komealla etuvarustuksella, pitäkää se mielessä.

Ja vaikka Sookie ei ole käynyt kouluja, hän ei ole tyhmä. Minusta kirjailija ei ole ihan osannut tuoda esille Sookien älykkyyttä. Pikemminkin hän vaikuttaa kohtalaisen tavalliselta blondilta, jopa naiivilta. Mutta sekin lienee makuasia.

Pitää nyt ihan tässä välissä verrata tätä kirjaa Eppu Nuotion Pii Marin-kirjasarjaan. Näillä kahdellahan ei ole mitään yhteistä oikeasti, paitsi minun silmissäni molempien kirjailijoiden luomat päähenkilöt ovat hieman rasittavia ja vähän yksinkertaisia.

Silti olen jo tämän ensimmäisen kirjan jälkeen lukenut toisen sarjan kirja: Living Dead in Dallas. Teen siitä oman arvionsa. Tämä kirjoitus on nyt ikään kuin alustuksena tälle kirjasarjalle.

Olen myös tilannut lisää tätä sarjaa ja enää puuttuukin kolme sarjan kirjaa (plus yksi eli kymmenes, joka ei käsittääkseni ole vielä ilmestynyt). Nämä on vain pakko lukea.

Minulla on tässä motiivina jokin sama juttu kuin niissä Eppu nuotion Pii Marin –kirjoissa, ja jota en osaa selittää. Pakko nyt lukea kaikki, kun kerran sarjan lukemisen aloitti.

Dead Until Darkin kieli (kuten Living dead in Dallasin ja varmaan loppujen muidenkin) on muuten todella helppoa ja simppeliä englantia. Jos englantia taitaa, niin suosittelen lukemaan alkuperäiskielellä: ainakin AdLibriksessä on jo useita osia tarjolla.

Suomeksi tätä Stackhouse-sarjaa on käsittääkseni käännetty vasta kaksi kirjaa, mutta kolmas on kaiketi tulossa.