Lisa Ridzén: When the Cranes Fly South
Doubleday, 2025
alkuper. Tranerna flyger Soderut, 2024
ruotsista englannintanut Alice Menzies
s. 309
suomennettu: Kurjet lentävät etelään
Lisa Ridzénin melankolissävyinen romaani When the Cranes Fly South toi mieleeni Kent Harufin Our Souls at Night. Molemmissa kirjoissa keskiössä on hieman iäkkäämpiä henkilöitä ja heidän huoliaan. Harufin kirjasta mieleeni on jäänyt erityisesti tunnelma (ei niinkään itse tarina), jonka tämä Ridzénin romaani nostatti pintaan.
When the Cranes Fly South’ssa keskushenkilö, lähes ysikymppinen Bo alkaa lähestyä pääteasemaa. Sitä asemaa, jossa noustaan pois kyydistä viimeisen kerran.
Bolla on onni asua kotonaan ja hän saa siihen tukea kotihoidosta. Vaikka hoitajat vaihtuvat, hänen luonaan käy suunnilleen tietyt samat jo tutuksi tulleet henkilöt. Kaikki vaikuttavat vähintään ok:lta (erästä satunnaista tuuraajaa lukuun ottamatta), eräs on ylitse muiden.
Mutta Bolla on huolia ja erään huolen aiheuttaa hänen poikansa Hans. Hans haluaa viedä Bolta rakkaan hirvikoiralemmikin, Sixtenin. Hansin mielestä Sixten tarvitsee enemmän ulkoilua ja liikuntaa, jota Bo ei enää pysty sille tarjoamaan liikkumisvaikeuksiensa takia.
Ja oikeassahan Hans sinänsä on. Kun kyseessä on rodultaan aktiivinen koira eikä mikään seurasohvaperuna, niin pelkkä sisällä lojuminen ei ole ideaalia.
Silti...
Kerronta tapahtuu täysin Bon näkökulmasta, jota ryydittävät vain lyhyet hoitajien kirjoittamat viestit. Koska näkökulma on Bon, asetun kuin huomaamatta hänen puolelleen. Bon huoli ja hätä Sixtenistä tulee iholle kuin myös se, miten tärkeä ja rauhoittava pelkkä Sixtenin läsnäolo hänelle on.
Hans alkaa näyttää viholliselta, joka haluaa päättää Bon asioista. Bosta tuntuu, ettei hänellä ole enää sananvaltaa mihinkään itseensä liittyvään asiaan. Minulle herää yleisesti ajatuksia siitä, missä määrin vanhus saa itse päättää asioistaan ja erityisesti kuinka paljon on sopivaa puuttua toisen elämään. Tämähän on toki tapauskohtaista. Bon liikkumisvaikeudet ja iän mukanaan tuoma hajamielisyys ja unohtelu alkaa olla sillä tasolla, että Bo on vaaraksi itselle.
Liikkumisvaikeuksien takia Bon elämä on kutistunut melko lailla kotioloihin ja siellä yksin olemiseen. Seuraa tuovat puhelinkeskustelut Tove-ystävän kanssa, mutta muuten on aika yksinäistä. Keho on usein väsynyt ja on helppo vajota muistoihin ja pohtia jo kuljettua taivalta.
When the Cranes Fly South on kaunis romaani, joka antaa äänen ikääntyville ihmisille. Myös ehkä tietyn ikäluokan miehille, jotka eivät koe luontaiseksi puhua – varsinkaan tunteistaan. Bon ajatukset tulevat lukijalle selviksi, mutta vain murto-osa päätyy sanoiksi.
Näin lukijana olisi helppo opastaa: Bo, mikset keskustele poikasi kanssa! Puhumalla kaikki selviää. Hans, voisitko kuunnella isääsi etkä jyrätä kaikessa! Ihan sama oletko oikeassa vai et, mutta kuuntele.
Kuten tiedämme, jos ja jos niin sitä ja tätä. Elämä ei mene niin. Ja minä lämpenen Hansillekin lopulta, vaikka Bon sängyn vaihtaminen toiseen suututti. Sixtenin tapauksessa asia on eri, koska siinä on kyseessä toisen elollisen elämänlaatu. Vaikka lemmikki on kuinka rakas, joskus on rakkautta antaa sille uusi koti, jossa sen tarpeet täyttyvät.
Kaunis romaani, joka tuli iholle ja meni sen allekin.
Tämä oli kyllä kaunis ja ajankohtainen romaani. Olen oman äitini saattanut hautaa ja hoitelen isäni asioita.
VastaaPoistaSuomessa varsinkin julkisesti puhutaan että omaisten pitäisi yhä enemmän osallistua vanhusten hoitoon. Itse olen näin tehnyt mutta minulla onkin erittäin joustava työnanataja. Mites kun matkat pitkiä ja työ ei jousta.
Ja mitä enemmän keskustelen itseni ikäisten ystävien kanssa (+50v), niin törmäyskursseilta ei voida välttyä eri ikäpovien näkemyksistä.
Olisi helppoa jos ikääntyvällä ja huolenkantajalla olisi yhtenäinen näkemys tulevaisuudesta. Harvoin näin on. Omien voimavarojen hiipuminen ja itsemääräämisoikeuden menetys on isoja asioita.
Kirja oli kaunis kuin koru ja luonnon sekä ihmisten kuvaus henkeä salpaavaa.
Kyllä jossain kohdissa meinasi itku tulla. Suosittelen lukemista kaikille.
Itse saattelin äitini viimeiselle matkalle tammikuussa. Perintöasiat ovat edelleen vaiheessa. Isäni niitä hoitelee lakimiehen kanssa, mutta Suomessa käydessäni olin mukana tukena ja seurana, nyttemmin pidetään yhteyttä päivittäin Whatsappilla. Hän on onneksi sen verran “nuori” nykymittapuulla (72-vuotias), että on vielä ihan hyvässä kunnossa ja on onneksi sinut teknologian kanssa eli osaa käyttää tietokonetta ja älypuhelinta jne.
PoistaTässä kirjassa kotihoito vaikuttaa hyvin onnistuneelta. Siis joku käy useita kertoja päivässä ja auttaa arjen asioissa. Näin kotona asuminen on mahdollista. Mummoni asui loppuun asti kotona kotihoidon turvin, mutta mahtaako onnistua enää, kun kaikesta leikataan ja karsitaan.
En jaksa ajatella, miten esim. osalla kohdalla sitten joskus. Turha vaivata päätänsä asioilla, joita ei vielä ole olemassa eikä välttämättä koskaan ole. Isäni kohdalla tietty arveluttaa, että miten kun ikää tulee lisää… Mutta sitäkään on turha miettiä, koska se ei ole ajankohtaista. Joidekin mielestä pitäisi varautua ja pohtia kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta en ole luonteeltani sellainen. Olen sellainen, joka selvittää ongelmia ja asioita sitä mukaa, kun niitä tulee. En jaksa tehdä viittäsataa eri toimintasuunnitelmaa, joista loppupeleissä ei välttämättä yksikään ole kelvollinen. Hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa.
Minulle tuli tämän kirjan lopussa kunnon itkut.
Tämä on hieno teos. Luin tämän kanssa samoihin aikoihin Jon Fossen teoksen Aamu ja ilta sekä Frode Gryttenin Päivä jona Nils Vik kuoli -romaanin. Upea kolmikko samankaltaisesta tematiikasta mutta kuitenkin erilaisia.
VastaaPoistaTässä romaanissa kiehtoi Bon hahmo, josta löysin paljon tunnistettavaa. Hyvin uskottava ja tunteita herättävä henkilö kaikessa yrmyydessään.