Sisältövaroitus: Postauksen alkulätinä sisältää kärjistyksiä, jotka voivat pahoittaa ihmisen mieltä. Suosittelenkin lukemaan – tai jättämään lukematta – harkintaa käyttäen.
Olen oppinut, että jotkut lukijat lukevat kirjoja harppoen. Tylsänä pidetyt kohdat joko vain silmäillään läpi tai skipataan kokonaan. Ilmeisesti silmäillään, missä kohden diipadaapa loppuu ja viitsii taas jatkaa lukemista.
Äänikirjoja kuunnellessa lukunopeuden voi valita. Jotkut kehuvat, että ovat niin nopeita sisäistämään asioita, että kuuntelevat noin satakertaisella nopeudella. Nopeus on valttia myös telkkaria (striimauspalveluista) katsottaessa: osan elokuvasta tai sarjasta tai mitä nyt ikinä katsookaan voi näppärästi pikakelata ja katsoa vain osan. Aikaakin säästyy, ehtii katsoa enemmän.
Miten yllä oleva jeesustelu liityy vastikään lukemaani Pam Williamsin romaaniin A Trace of Sun (Legend Press 2024, s. 380)? Äkkiseltään ei mitenkään. Sitten kuitenkin lukiessa jäyti jatkuvasti tunne, että lukee romaania, josta on pikakelattu puolet pois. Mitään ei sinänsä missaa, mutta toisaalta henkilöhahmot jäävät vahanukeiksi, joita vain siirrellään, laitetaan repliikkejä suuhun ja runsain kielikuvin työnnetään ajatuksia päähän.
A Trace of Sun kelailee elämää lähes 35 vuoden ajalta. On kaksi tarkastelukulmaa: äidin ja vanhimman pojan.
Cilla varttuu Grenadassa, jossa tapaa tulevan aviomiehensä Sonnyn. Lapsia siunaantuu kaksi, esikoinen Raef ja toinen poika Davey. Elämä Grenadassa on köyhää eikä parempia aikoja näytä olevan edessä. Vaan Sonnylla on unelma, jonka hän kauppaa myös vaimolleen. Lähdetään Englantiin ja vaurastutaan siellä!
Sonny matkustaa edeltä ja vihdoin kesällä 1960 (josta kirja alkaa) Cilla saa mieheltään kirjeen, joka sisältää kaksi matkalippua Englantiin. Esikoiselle (Raef) ei ole sijaa tässä erässä. Myöhemmin, Cilla lupaa. Odota täällä tädin hoteissa sen aikaa, että saamme asiat Englannissa (Lontoossa) kuntoon. Sitten haemme sinutkin sinne. Cillalla on yllätys myös Sonnylle: hän on raskaana. Sonny ei varsinaisesti hihku innosta.
Myöhemmin on seitsemän pitkää vuotta. Niin kauan kestää ennen kuin Raef saa käskyn liittyä takaisin perheeseensä, joka on kasvanut tytöllä: Raefilla on yhtäkkiä sisar, Luci. Raefista tuntuu kuin hän astuisi uuteen perheeseen, kaikki tuntuvat vierailta – jopa oma äiti. Davey on ainoa, jossa Raef näkee tuttuutta. Lucia hän ei voi sietää.
Raefin näkökulma tuo esille nuorukaisen sopeutumisvaikeudet uuteen maahan ja perheeseensä. Erityisesti kotiolot tuottavat päänvaivaa, sillä isä ei tunnu voivan sietää poikaansa. Raef ei ymmärrä Sonnyn vihamielisyyttä, joka ei kohdistu muihin sisaruksiin.
Cillalla on aavistus Sonnyn kylmäkiskoisuuden syistä, mutta kun Sonny ottaa asian esille, Cilla vaikenee, kiertelee ja kaartelee. Lukijalle vihjaistaan jo alkumetreillä, mistä mahdollisesti on kyse ja Cillan muistojen kautta merkittäviä tapahtumia menneisyydestä avautuu.
Kirjan asetelma on kiinnostava ja etenkin kirjan alku jaksaa pitää otteessaan. Minua alkoi kuitenkin uuvuttaa jatkuva aikaharppominen. Vuodet vierivät kuin kivivyöry rinteessä. Lukijalle tarjotaan episodimaisia kohtauksia, jonka jälkeen vyöry jatkaa kulkuaan ja yhtäkkiä on taas hurahtanut vuosia (kirja päättyy marraskuuhun 1994).
Joissakin vuosissa pysytellään useamman kuukauden verran, muutama vuosi elellään jopa kokonaan ennen kuin harppominen jatkuu. Tarinassa on makuuni hyvin vähän mitään koukkuja, asioita joita alkaisi odottaa. Syitä, joiden takia kirjan pariin olisi tehnyt mieli rientää.
Itse asiassa mietin jopa kirjan kesken jättämistä – vielä ihan sen loppumetreillä. Mutta kun kirjasta on jäljellä enää noin 50 sivua, niin en kyllä enää siinä vaiheessa viitsi kesken jättää.
A Trace of Sun on kieleltään runsas ja kuvaileva. Jossain vaiheessa tosin runsas kuvailukin alkoi kypsyttää, koska se ei vie tarinaa minnekään vaan pikemminkin mahdollistaa sen polkemisen paikallaan. Kielikuvat ovat ajoittain kyllä kauniita ja oivaltavia, mutta sitten toisinaan tuntuivat pakotetuilta ja lisäksi niitä oli mielestäni aivan liikaa.
Interfering fingers had poked through the crumbling veneer of his loathing. Scratched at it. Dug through the grit. Displaced solid bricks of determination. Then as he wobbled, mammy’s revelation, like a wanton wrecking ball, had razed his world.
Huomaan, että minulle ei tällainen vuosikymmeniä pikakelaava pirstaleinen romaanityyli sovi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin). Mitä ilmeisemmin olen perusteellisen paneutumisen ystävä. Eli vaikka tämä kirja minut uuvutti, voi se jotain toista ihastuttaa.
Hmm. Jopas on kiintoisaan ratkaisuun päädytty perheessä, ja asetelma kuulostaa sellaiselta, että siitä voisi lukea enemmän. Mutta pirstaleisuus ei toisaalta houkuta, joten ehkä unohdan tämän saman tien.
VastaaPoistaTaisi olla ennen muinoin aika yleistä (ja kai tätä nykyäänkin tapahtuu), että lähdettiin muille maille etsimään parempaa elämää ja usein perheenpää (joka siis lähes aina oli mies) lähti edeltä “asettumaan” ja muu perhe seurasi sitten joskus perästä.
PoistaAsetelma tässä on kiintoisa, mutta toteutus ei nyt tosiaan kolahtanut.
Varsinkin Afrikan maista lähetettiin ja lähetetään joku perheenjäsen opiskelemaan tai töihin Englantiin tai USA:han. Sitten jälkijunassa saattavat muutkin päästä tulemaan. Ja sama juttuhan se on maahanmuuttajillakin, yksi tulee ja sitten toivotaan perheen yhdistämistä.
VastaaPoistaAika kiva asetelma kirjassa on. Mutta jos se on kerrottu tylsällä tavalla tai kieli ei vakuuta, ei hyvä juonikaan pelasta sitä.
Jep, tämän kaltaista liikehdintää on aina ollut ja varmasti on jatkossakin. Veikkaan että jossain vaiheessa alkaa myös ns. ilmastopakolaisuus, kun eniten osumaa ottavista maista tulee osittain asumiskelvottomia.
PoistaKielihän tässä kirjassa on runsas ja maalaileva eli sellaisesta pitävä saa kyllä nautiskella. Itsekin pidän tietyssä määrin maalailevuudesta ja kielikuvien käyttämisestä, mutta en ihan tässä määrin.
Sirpalemaisia romaaneja on vaikeaa kirjoittaa hyvin. Itse myös pidän sen verran perinteisestä kerronnasta, että koen sirpaleimaisen rakenteen tosi haastavaksi seurata.
VastaaPoistaTämä oli sinänsä helposti seurattava, mutta itse en oikein pidä tällaisesta elämän pikakelaustyylistä, joka muistuttaa lähinnä reikäjuustoa.
PoistaHeh, minä kuuntelen äänikirjani 1.4 nopeudella, enkä voi ymmärtää, miksi äänikirjat luetaan yleensä niin tuskastuttavan hitaasti, että keskittyminen ehtii herpaantua yhden lauseen aikana moneen kertaan. En tiedä, onko se sitten tämä itäsuomalainen verenperintö. Sen sijaan tylsien kohtien tai kokonaisten kappaleiden yliharppomiseen en pysty, en mitenkään.
VastaaPoistaTästä pikakelaus-romaanista ja sen herättämistä kokemuksista mieleeni tuli elokuvaohjaaja Miloš Formanin elämäkerta. Siinä Forman kertoo jostakin elokuvastaan, kuinka se leikkausvaiheen valmistuttua vaikutti pitkältä ja raskaalta. Hän leikkasi filmin uudestaan ja tällä kertaa lopputulos oli 20 minuuttia pitempi, mutta elokuva tuntui lyhyemmältä, koska tarina eteni loogisesti eikä tarinan ymmärtämisen kannalta olennaisia kohtauksia oltu pätkitty liikaa. Tämä oli yksi suurista oivalluksista, jotka jäivät tuosta kirjasta mieleen. Ajattelen samaa vaikkapa pitkästä palaverista: se ei välttämättä tunnu pitkältä, jos sisältö on valmisteltu ja asialistalla edetään järkevästi, sopivasti tauottaen. Sitten taas tunnin palaveri on yhtä tuskaa, jos siinä ei ole päätä, ei häntää. Pätee varmasti myös kirjoihin.
Täytyy tunnustaa, että minulla ei ole juuri kokemusta äänikirjoista, joten en osaa ottaa kantaa tavanomaiseen lukunopeuteen. :D Mutta harppominen ja pikakelaaminen tuli mieleeni tästä Williamsin romaanista ja siitä syntyi tuo kärjisetty alustus.
PoistaMainio tuo esimerkkisi elokuvasta, joka toisen editoinnin jälkeen piteni, mutta tuntuikin silti lyhyemmältä. Saan hyvin kiinni siitä, mitä tarkoitat. Tämä Williamsin kirja tuntui minusta sivumääräänsä nähden pitkältä ja näin jälkikäteen koen ettei siitä paljon käteen jäänyt.
Onko tämä ns antisuositus?
VastaaPoistaTyyliini ei kuulu suositella tai olla suosittelematta kirjoja, vaan kerron mietteitä lukemistani kirjoista. On blogini lukijan (ei siis minun) tehtävä omalta kohdaltaan päättää kiinnostaako kirja vai ei.
PoistaPostaukseni lopussa lukee: Mitä ilmeisemmin olen perusteellisen paneutumisen ystävä. Eli vaikka tämä kirja minut uuvutti, voi se jotain toista ihastuttaa.
Tuli mieleen sama kuin Annelille, että edelleen on tuota samaa maahanmuuttajissa. Me kritisoitiin, että sieltä tulee vain nuoria miehiä tai lähes aikuisia poikia, tulisi nyt edes naisia ja lapsia. Ei ymmärretty sitä, että pitää raapia kasaan maksu yhdestä, joka toivottavasti pääsee perille järjestelemään asioita niin että loput pääsee tulemaan perässä. Kun sitten jossain vaiheessa uutisoitiin että paljonko pitää sen yhden miehen tienata (ja olla vakituinen työsuhde), että perheen yhdistäminen on mahdollista, niin mun alkoi oikeasti käydä niitä sääliksi. Niitähän on täysin kusetettu siellä jossain näiden kätyreiden toimesta (niiden jotka organisoi ja kääri rahat) että sinne vaan, kohta saat puoli sukua tuoduksi tuosta vaan.
VastaaPoistaMutta joo, tästä kirjasta. Minua kiinnostaa nämä maahanmuuttotarinat kyllä, juurikin se näkökulmaero kaikkeen, kun asiat ei ole ollenkaan niin mustavalkoisia. Ymmärtäisin sen piipahtelun tietyissä vuosissa ja kuukausissa, jos niissä olisi tapahtunut jotain merkittävää, mutta kun kirjoitit ettei niissä edes ollut kaksisia twistejä tai juonikoukkuja.
Trace of Sun löytyy mun käyttämästä äänikirjapalvelusta, mutta enpä talleta. Mulla on siellä klikkailtuna talteen enemmän kirjoja kuin ehdin kuunnella. Ja minä kuuntelen enkkukirjat ihan sillä perusnopeudella ja suomalaiset 1,1 tai 1,2 x nopeudella. Silloin se kuulostaa mun mielestä siltä, kuin se lukija kertoisi jotain tarinaa tässä livenä, ihan kuin minä alkaisin tässä puhua sulle ääniviestiä. Se äänikirjojen perusnopeus on suomeksi sellaista yliartikuloitua, ei normaalia puhenopeutta.
Euroopan sisällä liikkuminen on helppoa, mutta Euroopan ulkopuolelta (tai ulkopuolelle) ei niin vain tullakaan (mennäkään). Täälläkin on ehtoja maahantulijoille (jotka koskettavat myös EU-maista tulevia), jotka liittyvät työllistymiseen ja tulorajoihin. Minimituloraja on aika korkea, minkä takia täältä on kadonnut Brexitin myötä hurjasti eurooppalaista työvoimaa ja esim. turistialalla on pulaa työntekijöistä.
PoistaMinua myös kiinnostaa kaikenlaiset maahan- ja maastamuuttotarinat, mutta tässä ei nyt tyyli osunut minun makuhermooni. Mielestäni kirjailija on keskittynyt liikaa kieleen ja tarina jääkin kaikenlaisen kuvailun jalkoihin. Asioita kyllä tapahtuu (muttei mielestäni mitään jysäyttävää, vaan arki ongelmineen rullaa ja isohko mielenterveysteemakin on saatu tarinaan ympättyä), mutta ne jäävät melko latteiksi aikahyppelyn takia. Tällainen pikakelaustyyli aiheutti minussa sen, ettei henkilöhahmoihin syntynyt kummoista suhdetta ja siten ne jäivät aika yhdentekeviksi. Jos ei minua lukijana kiinnosta, miten romaanin henkilöille käy, niin kyllähän se lukumotivaation tappaa.
Goodreadsissa kirjalla on 3,77 tähteä, mikä on aika hyvä tähditys. Eli on monia, joihin kirja on kolahtanut. Omalla kohdallani ajattelen, etten olisi missannut mitään, jos olisin jättänyt tämän lukematta.
Minä kuulun ryhmään, joka lukee kirjoista joka sivun ja sanan. Kuuntelen myös äänikirjat perusnopeudella kunnioituksesta ääninäyttelijöiden työtä kohtaan. Nopeutettuna lukeminen menettää nyanssit, ja silloin lukijana voisi olla vaikka tekoäly, mitä vastustan.
VastaaPoistaEn myöskään jätä ikinä kirjoja kesken. Lukupiiri varmistaa, että ne kirjat luen todella huolellisesti ja kaiken muun valitsen itse, joten harvoin teen hutivalintoja eli sellaisia, että kirja olisi niin huono, että jättäisin kesken.
Tämä on tällaista pilkunviilausta ja kontrollifriikkiyttä. Onneksi olen salliva muita kohtaan, he lukekoot haluamallaan tavalla, minun lukunautintoni syntyy huolellisesta lukemisesta.
Grenadalta ja muista maista, joista lähdetään siirtolaisiksi löytyy paljon tarinoita. Yksi perheenjäsen ensin ja sitten muut mahdollisesti perässä tai sitten se yksi rahoittaa muun perheen asumisen kotimaassaan. On erinomaisen valaisevaa nähdä näiden ihmisten todellisuutta.
Minäkään en herkästi jätä kirjaa kesken, en muista milloin niin olisi viimeksi käynyt. Toisinaan käy kyllä niin, että kirjaa lukiessa tulee pohdittua asiaa, kuten tämän kirjan kohdalla. Osaan yleensä valita kirjan hyvin (eli makuni ja intressieni mukaan), mutta eihän sitä aina voi ennustaa oikein. Joskus ajankohtakin on aivan väärä ja olen jättänyt kirjan alkuunsa kesken, mutta kun sitten toisena aikana olen palannut kirjan pariin, ihmettelen miksi en saanut sitä aiemmin luettua.
PoistaLukupiiri-lukemisessa on tosiaan varmasti muutenkin suurempi kynnys jättää kirja kesken, kun kirjasta on tarkoitus keskustella. Toisaalta tuleva keskustelukin voi motivoida jatkamaan lukemista, vaikka kirja ei niin kovin nappaisi (näin on käynyt minulle joskus erään kirjan kohdalla).