Minimiete: The Silence

Ostin Susan Allottin romaanin The Silence (The Borough Press 2020, s. 371) jokunen aika sitten matkakirjaksi (olen tulossa Suomeen), mutta kävi niin että luin sen ”vahingossa” jo nyt. Tämä olisi kyllä sopinut erinomaisesti matkakirjaksi eli sinänsä harmi. Pitää hommata uusi matkakirja.

Alkuperäiskansoja on aina ja joka paikassa syrjitty milloin milläkin verukkeella. Australiaan sijoittuva (fiktiivinen) romaani The Silence sivuaa pinnallisesti aboriginaalien sortoa liittyen lasten mielivaltaiseen huostaanottoon vanhemmiltaan 1960-luvun lopulla.

Sydney 1967

Greenien naapuri Mandy katoaa jälkiä jättämättä. Mandy oli erityisen läheinen tuolloin pienelle Islalle, joka viihtyi Mandyn seurassa jopa paremmin kuin oman äitinsä.

Lontoo 1997

Isla Green saa puhelun Sydneyssä asuvalta isältään Joelta keskellä yötä. Joe kertoo, että poliisi on saanut uusia tietoja liittyen naapurin Mandyn katoamiseen. Keissi on avattu uudelleen ja Joeta epäillään Mandyn murhasta.

Isla on ollut läheinen isänsä kanssa, mutta suhde ei ole mutkaton mikä käy hyvin ilmi tarinan edetessä.

Isla matkustaa Sydneyhin isänsä tueksi ja saa huomata, ettei hänen isänsä ole ihan sellainen kuin hän on kuvitellut. Tunteeko hän oikeastaan edes isäänsä? 

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa ja tarina avautuu maltillisesti tamppaamatta kuitenkaan paikallaan. Jotakin on alati vireillä, vaikkei näennäisesti juuri mitään tapahtuisi. Koin rakenteen hyvin koukuttavana ja otteessaan pitävänä. Pieniä vihjeitä ja tiedonmurusia putoilee polulle tuon tuosta ja niistä on parempi olla tietämättä etukäteen, sillä kirjan jännite syntyy paljolti niistä.

Ihmisten väliset suhteet, muistikuvat ja muistot ovat merkittäviä tässä romaanissa.

Kirjan kannessa mainostetaan ”For fans of Celeste Ng and Jane Harper”. Kerrankin on osunut suositus oikeaan, sillä Jane Harperinsa lukenut voisi tosiaan innostua tästäkin. Celeste Ng’ltä olen lukenut vain yhden romaanin enkä oikein osaa sanoa osuuko suositus siltä osin maaliin.

Viihdyttävä romaani, johon palasi aina mielellään. 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Olen käynyt Australiassa ja myös Sydneyssä useammankin kerran.

Äitejä ja tyttäriä

Äitien ja (aikuisten) lasten – etenkin tytärten – suhteet kiinnostavat. En ole ainoa, sillä niitä löytyy kirjallisuudesta melko lailla. Minua aihe kiinnostaa nimenomaan fiktiossa: en usein ole kiinnostunut jonkun yksittäisen (julkisuuden) henkilön navankaivelusta liittyen omaan äitisuhteeseensa. Niitä välttelen, koska en jaksa sellaista että koko elämää tarkastellaan jonkin yhden asian (esim. juuri se äitiuhde) kautta. En tosin jaksa sellaista fiktiossakaan - esseet ja tutkimukset toki ovat eri asia, jos aihe kiinnostaa. Silloin hyvin rajattu näkökulma on perusteltu.

 

Avni Doshin (fiktiivinen) romaani Burnt Sugar (Penguin 2020, s. 230) käsittelee Tara-äidin ja Antara-tyttären välistä suhdetta ja sitä, miten tuo suhde on vaikuttanut ja yhä edelleen vaikuttaa erityisesti Antaraan. Romaanissa on yksi näkökulma, Antaran.

Tapahtumat sijoittuvat Puneen, Intiaan.

Välihuomautus: kirjailija on syntynyt ja varttunut Yhdysvalloissa ja asuu nyt Dubaissa.

Romaani alkaa mehevästi:

I would be lying if I said my mother’s misery has never given me pleasure.
I suffered at her hands as a child, and any pain she subsequently endured appeared to me to be a kind of redemption – a rebalancing of the universe, where the rational order of cause and effect aligned.
But now, I can’t even the tally between us.
The reason is simple: my mother is forgetting, and there is nothing I can do about it.

Oh, yes there is tekee mieli huomauttaa ja huomautankin. En tosin avaa tätä tokaisuani enempää, koska se on liian merkittävä tarinankulun kannalta.

Tara on alkanut unohdella asioita ja lääkäri epäilee hänellä olevan dementia. Antaran on pakko huolehtia äidistään, koska onhan hän sentään äiti. Selvää on, ettei suhde ole aivan mutkaton.

Tarina avautuu maltillisesti ja alkaahan niitä syitä löytyä. Syitä, miksi Antara halveksii ja vihaakin äitiään ja samalla on hämmentynyt omista rajuista tunteistaan. Oman äidin vihaaminen ei ole helppoa, vaikka äiti olisi tehnyt – tai ollut tekemättä – mitä tahansa.

Tara ei ole koskaan ollut erityisen äidillinen eikä järin kiinnostunut tyttärestään. Antaralle läheisimmäksi on muodostunut äidin ystävä Kali Mata isän loistaessa poissaolollaan.

Mehuisan alun jälkeen tapahtuu lässähdys. Tarina polkee paikallaan eivätkä monet epäoleellisuudet ole kiinnostavia oikein miltään kannalta katsottuna.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: mennyt, joka luonnollisesti valottaa Antaran ja Taran menneisyyttä ja suhdetta, mutta vain Antaran näkökulmasta.

Nykyisyydessä Antaraa vaivaa äitinsä mahdollinen dementia ja sitä myötä äidin oikut ja tempaukset. Antara ei itsekään tiedä mitä haluaa ja suhde aviomieheen Dilipiin joutuu koetukselle. 

Loppua kohden tarina saa kauhumaisia vivahteita. Olemme ihmissuhteittemme orjia eikä niitä pääse pakoon, joten pakko leikkiä mukana. En pitänyt Antarasta, mutta vielä vähemmän pidin hänen äidistään. Taralle kyse lienee vallasta ja ylivoimasta suhteessa tyttäreensä. Tytär ei ole tytär, vaan hänen kilpailijansa.

Jonkin verran löydän sympatiaa Taraa kohtaan, mutta kirjan loppu romuttaa sen pienenkin säälirippeen, jota ehkä voisin häntä kohtaan tuntea.

Kuulostaa näin tekstinä kiinnostavalta, eikö vain, mutta valitettavasti romaanin keskiosuus on suurimmaksi osaksi joutavaa tyhjäkäyntiä ja kohoaa uudelleen nousuun vasta ihan lopussa. Puuduttavaa luettavaa pääosin ja kirja tuntui huomattavasti runsaammalta (nyt ei niin imartelevassa mielessä) kuin sen 230 sivua.

Harkitsin kirjan jättämistä kesken noin 80 sivun paikkeilla ja muutaman kerran myöhemminkin, mutta ajattelin että sinnittelen loppuun, kun ei ole kyseessä paksu kirja. Ehkä se loppu nyt sitten palkitsi. Ehkä. En oikein itsekään tiedä pidinkö tästä kirjasta. Paljon kiintoisaa ja hyvää on, mutta suurimmaksi osaksi sitten kuitenkaan ei.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Dystooppiset pano-orgiat

Kuvittelin.

The Heart Goes Last -nimestä tulee mieleeni elinkauppa. Maailma ja ihmiset siellä ovat niin toivottomassa tilassa, että kauppaavat vaikka ”turhia” elimiään säilyäkseen hengissä. Absurdia, kyllä. Mutta kaipa ainakin toisen munuaisen voisi hätätilassa myydä. Toisaalta kirjamaailmassa mielikuvitusta käyttämällä myös maksan myyminen tai pernan vuokraaminen voi tulla kyseeseen. Sydämestä luovuttaisiin viimeisenä, koska kukapa haluaisi olla sydämetön.

En tiedä, mistä nämä kuvitelmat revin. Varmaan näin unia ja unohdin, mitä kirjan takakannessa lukee. Tai sitten en muistanut edes lukea sitä – luulin vain lukeneeni.

Oikeasti.

Margaret Atwoodin romaani The Heart Goes Last on dystopia. Eletään levottomia aikoja eikä ole mitenkään tavatonta menettää kotiaan. Näin on käynyt muun muassa Charmainelle ja Stanille, jotka asuvat autossa. Autossakaan ei ole turvallista, koska pitää olla valmis ajamaan pakoon, jos tilanne sitä vaatii.

Kun Charmaine näkee mainoksen ns. Positron-projektista, hän näkee siinä ulospääsyn autosta ja uuden alun. Puoliso Stan ei ole yhtä vakuuttunut, mutta taipuu Charmainen tahtoon osallistua opastetulle tutustumismatkalle Consiliencen kaupunkiin, jossa projektia toteutetaan.

Ehdot ovat selkeät, mutta epämääräiset. Kuukausi elämää Consiliencessä, kuukausi Positronin vankilassa.

On alternating months, residents of Consilience must leave their homes and function as inmates in the Positron prison system. Once their month of service in the prison is completed, they can return to their "civilian" homes.

Turvallisuus ja toimeentulo on taattua koko ajan, joten ei kai tuo nyt niin kamalaa olisi nykytilanteeseen verrattuna.

Kirjan asetelma ja alku ovat kiinnostavia, mutta tarinan edetessä tyyli muuttuu hiljalleen absurdimmaksi ja lopulta ihan pelleilyksi.

Minulla ei ole mitään absurdiutta ja pelleilyä vastaan, mutta kirjallisuudessa huumorin suhteen olen hard to please.

Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olisin halunnut kirjani jollain älykkäämmällä twistillä kuin omituisilla pakkomiellepanetuksilla ja lähes kaiken liittymisellä seksiin muodossa tai toisessa (se on jo niin väsynyttä). Onkin ihan tavanomaista, että tuntemattoman miehen kävellessä huoneeseen nainen on kuumaa muovailuvahaa ja heti valmis seuraamaan miestä panolle ties minne murjuun. Tällaisen on tapahduttava tai juoni ei toimi. Niin helppoa ja laiskaa. Miksei jotain muuta, mietin.

Syvempiä ajatusvirtoja ja teemoja voi romaanissa nähdä, mutta itse en jaksanut niistä innostua. Käsittelytapa överiksi vetämisineen ei toimi minulle tässä kirjassa ja harvemmin muutenkaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jäi hieman hämmentävä olo. Ei kaduta, että kirjan luin koska kyseessä on aika erilainen kirja suhteessa siihen, mitä yleensä luen. Siinä mielessä virkistävää ja kirja varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuutena kuitenkin aika köykäinen kokemus.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (suom. Viimeisenä pettää sydän)
Bloomsbury, 2015
s. 306

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 

*

Voisin kuvitella lukevani lisää Atwoodia. Olen aiemmin lukenut Alias Gracen, The Handmaid’s Talen olen katsonut sarjana (joten sitä ei kiinnosta ainakaan toistaiseksi lukea). Oletko lukenut Atwoodilta jonkin muun teoksen, joka mielestäsi kannattaisi lukea? Nyt saa mieluusti vinkkailla!

Edit. 12.7. klo. 7:30

Lisätty kirjan tietoihin maininta suomennoksesta (unohtui postausta kirjoittaessani)

Kuolemaa odotellessa

Ihme on tapahtunut ja olen saanut luettua kokonaisen kirjan. Remontti on toistaiseksi tauolla ennen kuin saadaan viimeinen silaus tehtyä. En ole täysin tyytyväinen, mutta en aio täällä kirjataivaassa asiasta vinkua tämän enempää.

Nyt on kuitenkin hieman enemmän aikaa ja jaksamista lukea.

 

Danya Kukafkan romaani Notes on an Execution (Phoenix Books 2022, s. 306) kertoo Ansel Packerista, joka lusii viimeisiä hetkiään vankilassa ennen kuolemantuomion täyttöönpanoa.

Tai oikeastaan kirja ei kerro Anselista, vaan uhreille läheisistä ihmisistä, jotka jäivät suremaan murhattuja rakkaitaan. Anselin ääntä emme kuule lainkaan, sillä tarina suodattuu kauttaaltaan kolmen muun henkilön näkökulmista, joista yksi on Anselin äiti, Lavender.

Lavenderin rooli Anselin elämässä ei ole järin pitkä, mutta Anselille se on merkittävä. Olisi helppo etsiä syitä Anselin teoille nimenomaan osoittamalla sormella Lavenderia, mutta se olisi laiskaa ja kliseistä (ja jälleen kerran äitiä syyllistävää: ikään kuin toisella vanhemmalla ei olisi mitään merkitystä mihinkään). Sitä paitsi jos Lavender ei olisi hylännyt lapsiaan, olisi lopputulos mahdollisesti ollut vielä karseampi eikä vain Anselia ajatellen.

Nämä kolme henkilöä, joiden kautta tarina avautuu, ovat kaikki naisia. He kaikki kierivät syyllisyydessä ja pohtivat mahdollista omaa osuuttaan murhiin. Jos sitä ja jos tätä jos jos jos.

Myös Ansel jossittelee: hän pohtii rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki olisi käynyt toisin. Hän kirjoittaa manifestia aiheesta ja manipuloi erästä vanginvartijaa auttamaan sen julkaisussa ja vähän muussakin. Sillä Ansel ei varsinaisesti kadu – hän haluaa tulla ymmärretyksi.

Anselin osuudet on jaoteltu tunteihin: kuinka paljon aikaa on jäljellä ennen ns. viimeistä piikkiä. Tunnit alkavat kahdestatoista. Nämä luvut on kirjoitettu yksikön toisessa persoonassa, kuin joku ulkopuolinen kävisi läpi Anselin viimeisiä hetkiä ja (oletettuja) ajatuksia. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Notes on an Execution on kiinnostava, mutta samalla se käy hermoilleni. Ansel Packer on murhaaja – ihan sama, vaikka hän itse mitä muuta kuvittelisi ja kokisi että vaihtoehtotodellisuudessa kaikki olisi toisin. No, niin varmaan olisi. Mutta me elämme tämän yhden elämän niine valintoine, joita teemme. Kuolleet eivät tässä elämässä nouse haudoistaan.

Jokainen murha on Anselin valinta ja täysin hänen vastuullaan. Piste.

Erään seikan kirjailija tuo hyvin esille: meidän on vaikea täysin tuomita ja tyrmätä ihmistä, josta tiedämme vain hyvän. Joka on ollut meille aina hyvä ja avulias. Miten vaikea tuota kuvaa on murtaa edes sitten, kun koko totuus paljastuu. Tätä jäin oikein pohtimaan ja sekin alkoi ärsyttää (henkilökohtaisista syistä, joihin en tässä mene).

Tai menen sittenkin. Siis niihin henkilökohtaisiin syihin ihan pienen epämääräisen esimerkin verran.

Joku on kohdellut sinua todella huonosti ja lopulta puukottanut selkään ja pettänyt luottamuksesi. Kukaan muu lähipiiristäsi ei kuitenkaan ole tästä henkilöstä tätä puolta nähnyt ja sinä joudut elämään ristiriidassa, jossa moni pitää tätä henkilöä suunnilleen pyhänä mutta itse tiedät muuta.

Erittäin repivää.

O minuuttia.

Goodbye, Ansel. Ei tuu ikävä.

(Ps. en kannata kuolemantuomiota, vaikka voisi kai ajatella niinkin – en ajattele – että ihminen tietoisesti toisen tappaessaan luopuu samalla omasta oikeudesta elämäänsä/oikeudestaan elää...)

Brutaalisuusmittari: 0/3. Painopiste on tuntemuksissa ja tunteissa, kokemuksissa. Ei niinkään väkivallan kuvailussa, jota on vain nimeksi.



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla.

Juuriltaan revityt

Tuli vahinkotauko, koska en ole joutanut lueksia. On kyllä kova ikävä lukemista, mutta olen iltaisin niin väsynyt etten ehdi usein montakaan sivua lukea, kun kuolema (eli uni) korjaa.

Jonkin verran olen lukenut päivällä patikoiden lomassa (olen päivät remonttievakossa vuorilla), mutta aika vähäistä on sekin ollut: tulee liikkumisesta niin massiiviset adrenaliinivyöryt, etten saa itseäni pysymään paikallaan, vaikka olisin kuinka raato jo.

Mutta luettuun kirjaan, joka on

 

Lola Jaye: The Attic Child
Macmillan, 2022
s. 480


1900-luvun alussa mahdollisesti silloisen Kongon (nyk. Zaire) alueella varttuu pieni Dikembe. Isä ja veljet käyvät töissä, mutta Dikemben katsotaan olevan vielä liian nuori, joten hän viettää päivät äitinsä kanssa. Elämä tuntuu olevan hyvä.

Ympärillä kuitenkin leijuu sekasorron ja muunkin sorron uhka ja todellisuus. Dikemben ollessa 11-vuotias hänet lähetetään englantilaisen tutkimusmatkailijan Sir Richard Babbingtonin matkaan. Perheensä ja kotinsa menettävä Dikembe menettää myös nimensä: hänestä tulee Celestine. Ja Sir Babbingtonin omaisuutta.

Dikemben tarina on sydäntäraastava ja nuoren pojan hämmennys ja epätietoisuus omasta tilanteestaan tulee iholle asti. Koti-ikävä kalvaa, mutta vuosien kuluessa hiipuu toivo kotiinpaluusta.

Käänteet eivät elämästä lopu ja valitettavasti Dikemben elämässä tapahtuva käänne ei ole parempaan. Yhtäkkiä Dikemben maailma kutistuu ullakolle, josta ei ole asiaa ulos paitsi kodin askareita käskettäessä hoitamaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin samaisessa ullakkohuoneessa eristyksestä kärsii orvoksi jäänyt Lowra. 

Sivuliepeestä:

1974: Lowra, a young orphan girl born into wealth and privilege whose fortunes have now changed, finds herself trapped in the same attic. Searching for a ray of light in the darkness of the attic, Lowra finds under the floorboards an old-fashioned pen, a porcelain doll, a beaded necklace, and a message carved on the wall, written in an unidentifiable language. Providing comfort for her when all hope is lost, these clues will lead her to uncover the secrets of the attic.


Kuten arvata saattaa Dikemben ja Lowran tarinat kietoutuvat mutkien kautta toisiinsa. En halua kertoa juonesta enempää, koska… hmm, lukekaa itse kirjanne. Tämä ei ole spoileriblogi.

Lola Jaye kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti olematta imelä. Hän tuo esille rasismin eri piirteitä aina kolonialismin ajoilta kirjan nykyaikaan. Muita teemoja ovat muun muassa identiteetin rakentuminen ja oman paikan löytäminen maailmassa.

Pidin todella paljon tästä kirjasta ja oikein itkukin tirahti kirjan loppupuolella. Kiehtova historiallinen romaani painavista aiheista! The Attic Chid pääsee suosikki-kategoriaani.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Salainen lukukeitaani.

Joka suuntaan leviävä Saha

Luin pari vuotta sitten Cho Nam-joon romaanin Kim Jiyoung, Born 1982 josta pidin kovasti. Jonkin verran oli siten odotuksia Chon uusimmaan enkkukäännöksen Sahan suhteen, jonka luin yhdessä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa.

Saha on asuinalueen nimi Town-nimisen minivaltion laitamalla. Sahassa asuvat ihmiset ovat yhteiskunnan pohjasakkaa, joista suurimalla osalla ei ole edes Townin kansalaisuutta.

Sahalaiset tekevät huonosti palkattuja ja yleensä likaisia töitä, joita muut eivät halua tehdä. Vaikka Sahalla on huono maine, tarkempi kurkistus osoittaa siellä vallitsevien käytöntöjen olevan huomattavasti inhimillisempiä kuin ankarassa Townissa. Sahassa yhteisön jäsenistä pidetään huolta kun taas Townissa asuva voi menettää kansalaisuutensa (tai olla saamatta sitä) lähes millä verukkeella tahansa.

Cho kuvailee varsin tarkasti minivaltion käytäntöjä ja ne valottuvat myös (lähinnä Sahaan päätyvien) henkilöiden elämäntarinoiden ja taustojen myötä. Henkilöitä kirjassa piisaakin ihan ähkyksi asti.

Yksittäiset kohtalot ovat kiinnostavia, mutta jäävät valitettavasti melko irrallisiksi itse tarinasta: niiden tehtävä lienee lähinnä kuvailla Townin hirviöhallintoa, mutta olisin suonut niille suuremman roolin kokonaisuudessa. Tai sitten vähemmän kohtaloita ja keskittymistä niihin keskushenkiöihin, jotka nyt hukkuvat kaiken jalkoihin.

Koko juoni oikeastaan hukkuu lukuisiin sivupolkuihin, joista iso osa ei varsinaisesti johda minnekään.

Ja mikähän se juoni sitten on?

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan:

In a country called ‘Town’, Su is found dead in an abandoned car. The suspected killer is presumed to come from the Saha Estates.
 
Town is a privatised country, controlled by a secretive organisation known as the Seven Premiers. It is a society clearly divided into the haves and have-nots and those who have the very least live on the Saha Estates. Among their number is Jin-Kyung, a young woman whose brother, Do-kyung, was in a relationship with Su and quickly becomes the police’s prime suspect. When Do-kyung disappears, Jin-kyung is determined to get to the bottom of things. On her quest to find the truth, though, she will uncover a reality far darker and crimes far greater than she could ever have imagined.

Koin, että Sun kuolema(kin) on lopulta lähinnä sivuraide kirjassa. Tietenkin se saa aikaan tapahtumien vyöryn, mutta ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu, saa lukija tarpoa siellä sivupoluilla ihan näännyksiin asti ilman vettä. Ja kenkiä.

Ymmärrän, että kirjailija on halunnut tässä dystooppisessa romaanissaan esitellä – ja kritisoida – luomaansa maailmaa, jossa voi helposti nähdä yhtäläisyyksiä tähän meidänkin maailmaan ja aikaan (erityisesti mieleeni tuli Pohjois-Korea ja myös Kiina ja myös Etelä-Korea korruptioineen) ja siihen, miten se toimii.

Kärjistetysti: valta on harvalla ja se harva päättää mielivaltaisesti kaikesta. Kansalaisia pidetään herranpelossa ja pieninkin rike voi syöstä henkilön kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Saha on ns. slummi, jonka ihmiset ovat niin ala-arvoisia yhteiskunnan silmissä, että kaikkien ongelmien katsotaan lähtevän sieltä. Koetaan, että Saha on rikollisten paheiden pesä (ja siksi se pitäisi hävittää) vaikka se lienee oikeasti koko kirjan inhimillisin paikka.

Sivumääräänsä nähden tämä kirja tuntui pitkältä ja kun loppupuolella alkoi havahtua siihen, että moni sivuraide ei johda minnekään, alkoi pettymys nousta pinnalle. Mielestäni tässä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta valitettavasti kirjailija keskittyi irrallisiin yksityiskohtiin ja kokonaisuus jäi vajavaiseksi.
 

Loppu suorastaan räjäytti tajunnan – pettymyksestä.

Jos kuvailisin kirjaa metaforalla, tekisin sen näin:

Olet jännässä ravintolassa, jossa lautasellesi kootaan kaikenlaista kiinnostavaa, niin että alkaa kuola valua suupielestä. Juuri ennen kuin pääset käsiksi antimiin, lautasesi pöllitään ja heitetään seinään. Plöts. Sinne meni.

Cho Nam-joo: Saha
alkuper. Saha Mansion, 2019
Scribner, 2022
koreasta kääntänyt Jamie Chang
s. 228

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sahan kohtaan 1. Kirjassa on kartta. Kirjan alussa on kartta Saha-asuinalueesta. Se saa luvan kelvata kartaksi.

Sana sanaa vastaan

Tiffany D. Jacksonin romaanista Grown tuli aika vahvat rkelly-vibat. Jackson mainitseekin romaanin lopussa (Author’s note -osiossa) R. Kellyn, mutta painottaa ettei teos käsittele häntä (Kellyä) eikä edes varsinaisesti romaanissa esiintyvää Korey Fieldsiä, joka on suuren yleisön rakastama ja ihailema R&B-tähti.

Aivan kirjan alussa selviää, että musabisneksen valovoimainen artisti Korey Fields on kuollut. Se ei oikeastaan ole oleellista eikä edes se, miksi ja miten Korey kuolee. Oleellista on, mitä tekemistä 17-vuotiaalla Enchanted Jonesilla on lähes kolmekymppisen Koreyn kanssa.

Tai pikemminkin: mitä tekemistä Koreylla on nuoren Enchantedin kanssa.

No musiikki tietysti (ainakin kulissina): Enchantedilla on lumoava ääni. Kokeillessaan onneaan laulukilpailussa Enchanted törmää ensimmäistä kertaa ihailemaansa Korey Fieldsiin. Korey vaikuttuu Enchantedin esityksestä ja ilmoittaa halukkuutensa tukea tätä laulu-uran aloittamisessa.

Enchantedin vanhemmat ovat epäluuloisia, mutta tiukoin ehdoin sallivat tyttärensä ja Koreyn ”yhteistyön”. Jos on lukenut rkellynsä, voi aavistella mitä tuleman pitää.

Välihuomio: vaikka kirjan alussa on sisältövaroitus, ei kirjassa kuvailla mainittuja aiheita erityisen tarkasti. Toki jos on teemoille (maininnoille raiskauksesta, hyväksikäytöstä, opioidien väärinkäytöstä jne.) herkkä, kannattaa harkita onko kirja sopivaa luettavaa. Ainakin Briteissä kirja on suunnattu nuorille aikuisille, joten ehkä siksi on koettu aiheelliseksi ympätä teokseen sisältövaroitus.

Jackson kuvaa taiten nuoren Enchantedin vilpitöntä ihastumista ja lankeamista kuuluisan Koreyn pauloihin. Englannin kielessä tälle on termi: grooming.

Korey on taitava hurmaamaan myös Enchantedin vanhemmat, jotka tosin alkavat aika pian epäillä, ettei kaikki ole hyvin.

On eräittäin häiritsevää, ettei Koreyn tekemisiin puututa. Jopa viranomaistaho vähättelee asioita tai lakaisee ne kokonaan pois. Koreyta vastaan nostetut syytteet hyväksikäytöstä sovitellaan tai ne raukeavat tai niitä ei edes esitetä.

Koskapa... miten saada oikeutta, kun asetelma on tavistyttönen vs. julkkisstaraMIES? Tokihan miehen sana on uskottavampi ja hyväksikäytetyt tyttöset vain onnenonkijoita, jotka yrittävät hyötyä rikkaasta tähdestä. Plus jos satut vielä olemaan tummaihoinen tyttö/nainen, laskee uskottavuus pakkasen puolelle. Joten miksi edes vaivautua?

Grown on vetävä ja napakka lyhyine otsikoituine lukuineen ja avaa tärkeän aiheen tarinan muotoon.


Tiffany D. Jackson: Grown (suom. nimellä Rajaton)
Katherine Tegen Books, 2020
s. 371

 

Edit 23.5. klo. 17:16

Unohtui Helmet-lukuhaaste! Sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Olen lukenut groomingista useita teoksia (esim. Girl A) sekä uutisia ja artikkeleita.