Kuolemaa odotellessa

Ihme on tapahtunut ja olen saanut luettua kokonaisen kirjan. Remontti on toistaiseksi tauolla ennen kuin saadaan viimeinen silaus tehtyä. En ole täysin tyytyväinen, mutta en aio täällä kirjataivaassa asiasta vinkua tämän enempää.

Nyt on kuitenkin hieman enemmän aikaa ja jaksamista lukea.

 

Danya Kukafkan romaani Notes on an Execution (Phoenix Books 2022, s. 306) kertoo Ansel Packerista, joka lusii viimeisiä hetkiään vankilassa ennen kuolemantuomion täyttöönpanoa.

Tai oikeastaan kirja ei kerro Anselista, vaan uhreille läheisistä ihmisistä, jotka jäivät suremaan murhattuja rakkaitaan. Anselin ääntä emme kuule lainkaan, sillä tarina suodattuu kauttaaltaan kolmen muun henkilön näkökulmista, joista yksi on Anselin äiti, Lavender.

Lavenderin rooli Anselin elämässä ei ole järin pitkä, mutta Anselille se on merkittävä. Olisi helppo etsiä syitä Anselin teoille nimenomaan osoittamalla sormella Lavenderia, mutta se olisi laiskaa ja kliseistä (ja jälleen kerran äitiä syyllistävää: ikään kuin toisella vanhemmalla ei olisi mitään merkitystä mihinkään). Sitä paitsi jos Lavender ei olisi hylännyt lapsiaan, olisi lopputulos mahdollisesti ollut vielä karseampi eikä vain Anselia ajatellen.

Nämä kolme henkilöä, joiden kautta tarina avautuu, ovat kaikki naisia. He kaikki kierivät syyllisyydessä ja pohtivat mahdollista omaa osuuttaan murhiin. Jos sitä ja jos tätä jos jos jos.

Myös Ansel jossittelee: hän pohtii rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki olisi käynyt toisin. Hän kirjoittaa manifestia aiheesta ja manipuloi erästä vanginvartijaa auttamaan sen julkaisussa ja vähän muussakin. Sillä Ansel ei varsinaisesti kadu – hän haluaa tulla ymmärretyksi.

Anselin osuudet on jaoteltu tunteihin: kuinka paljon aikaa on jäljellä ennen ns. viimeistä piikkiä. Tunnit alkavat kahdestatoista. Nämä luvut on kirjoitettu yksikön toisessa persoonassa, kuin joku ulkopuolinen kävisi läpi Anselin viimeisiä hetkiä ja (oletettuja) ajatuksia. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Notes on an Execution on kiinnostava, mutta samalla se käy hermoilleni. Ansel Packer on murhaaja – ihan sama, vaikka hän itse mitä muuta kuvittelisi ja kokisi että vaihtoehtotodellisuudessa kaikki olisi toisin. No, niin varmaan olisi. Mutta me elämme tämän yhden elämän niine valintoine, joita teemme. Kuolleet eivät tässä elämässä nouse haudoistaan.

Jokainen murha on Anselin valinta ja täysin hänen vastuullaan. Piste.

Erään seikan kirjailija tuo hyvin esille: meidän on vaikea täysin tuomita ja tyrmätä ihmistä, josta tiedämme vain hyvän. Joka on ollut meille aina hyvä ja avulias. Miten vaikea tuota kuvaa on murtaa edes sitten, kun koko totuus paljastuu. Tätä jäin oikein pohtimaan ja sekin alkoi ärsyttää (henkilökohtaisista syistä, joihin en tässä mene).

Tai menen sittenkin. Siis niihin henkilökohtaisiin syihin ihan pienen epämääräisen esimerkin verran.

Joku on kohdellut sinua todella huonosti ja lopulta puukottanut selkään ja pettänyt luottamuksesi. Kukaan muu lähipiiristäsi ei kuitenkaan ole tästä henkilöstä tätä puolta nähnyt ja sinä joudut elämään ristiriidassa, jossa moni pitää tätä henkilöä suunnilleen pyhänä mutta itse tiedät muuta.

Erittäin repivää.

O minuuttia.

Goodbye, Ansel. Ei tuu ikävä.

(Ps. en kannata kuolemantuomiota, vaikka voisi kai ajatella niinkin – en ajattele – että ihminen tietoisesti toisen tappaessaan luopuu samalla omasta oikeudesta elämäänsä/oikeudestaan elää...)

Brutaalisuusmittari: 0/3. Painopiste on tuntemuksissa ja tunteissa, kokemuksissa. Ei niinkään väkivallan kuvailussa, jota on vain nimeksi.



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla.

Juuriltaan revityt

Tuli vahinkotauko, koska en ole joutanut lueksia. On kyllä kova ikävä lukemista, mutta olen iltaisin niin väsynyt etten ehdi usein montakaan sivua lukea, kun kuolema (eli uni) korjaa.

Jonkin verran olen lukenut päivällä patikoiden lomassa (olen päivät remonttievakossa vuorilla), mutta aika vähäistä on sekin ollut: tulee liikkumisesta niin massiiviset adrenaliinivyöryt, etten saa itseäni pysymään paikallaan, vaikka olisin kuinka raato jo.

Mutta luettuun kirjaan, joka on

 

Lola Jaye: The Attic Child
Macmillan, 2022
s. 480


1900-luvun alussa mahdollisesti silloisen Kongon (nyk. Zaire) alueella varttuu pieni Dikembe. Isä ja veljet käyvät töissä, mutta Dikemben katsotaan olevan vielä liian nuori, joten hän viettää päivät äitinsä kanssa. Elämä tuntuu olevan hyvä.

Ympärillä kuitenkin leijuu sekasorron ja muunkin sorron uhka ja todellisuus. Dikemben ollessa 11-vuotias hänet lähetetään englantilaisen tutkimusmatkailijan Sir Richard Babbingtonin matkaan. Perheensä ja kotinsa menettävä Dikembe menettää myös nimensä: hänestä tulee Celestine. Ja Sir Babbingtonin omaisuutta.

Dikemben tarina on sydäntäraastava ja nuoren pojan hämmennys ja epätietoisuus omasta tilanteestaan tulee iholle asti. Koti-ikävä kalvaa, mutta vuosien kuluessa hiipuu toivo kotiinpaluusta.

Käänteet eivät elämästä lopu ja valitettavasti Dikemben elämässä tapahtuva käänne ei ole parempaan. Yhtäkkiä Dikemben maailma kutistuu ullakolle, josta ei ole asiaa ulos paitsi kodin askareita käskettäessä hoitamaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin samaisessa ullakkohuoneessa eristyksestä kärsii orvoksi jäänyt Lowra. 

Sivuliepeestä:

1974: Lowra, a young orphan girl born into wealth and privilege whose fortunes have now changed, finds herself trapped in the same attic. Searching for a ray of light in the darkness of the attic, Lowra finds under the floorboards an old-fashioned pen, a porcelain doll, a beaded necklace, and a message carved on the wall, written in an unidentifiable language. Providing comfort for her when all hope is lost, these clues will lead her to uncover the secrets of the attic.


Kuten arvata saattaa Dikemben ja Lowran tarinat kietoutuvat mutkien kautta toisiinsa. En halua kertoa juonesta enempää, koska… hmm, lukekaa itse kirjanne. Tämä ei ole spoileriblogi.

Lola Jaye kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti olematta imelä. Hän tuo esille rasismin eri piirteitä aina kolonialismin ajoilta kirjan nykyaikaan. Muita teemoja ovat muun muassa identiteetin rakentuminen ja oman paikan löytäminen maailmassa.

Pidin todella paljon tästä kirjasta ja oikein itkukin tirahti kirjan loppupuolella. Kiehtova historiallinen romaani painavista aiheista! The Attic Chid pääsee suosikki-kategoriaani.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Salainen lukukeitaani.

Joka suuntaan leviävä Saha

Luin pari vuotta sitten Cho Nam-joon romaanin Kim Jiyoung, Born 1982 josta pidin kovasti. Jonkin verran oli siten odotuksia Chon uusimmaan enkkukäännöksen Sahan suhteen, jonka luin yhdessä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa.

Saha on asuinalueen nimi Town-nimisen minivaltion laitamalla. Sahassa asuvat ihmiset ovat yhteiskunnan pohjasakkaa, joista suurimalla osalla ei ole edes Townin kansalaisuutta.

Sahalaiset tekevät huonosti palkattuja ja yleensä likaisia töitä, joita muut eivät halua tehdä. Vaikka Sahalla on huono maine, tarkempi kurkistus osoittaa siellä vallitsevien käytöntöjen olevan huomattavasti inhimillisempiä kuin ankarassa Townissa. Sahassa yhteisön jäsenistä pidetään huolta kun taas Townissa asuva voi menettää kansalaisuutensa (tai olla saamatta sitä) lähes millä verukkeella tahansa.

Cho kuvailee varsin tarkasti minivaltion käytäntöjä ja ne valottuvat myös (lähinnä Sahaan päätyvien) henkilöiden elämäntarinoiden ja taustojen myötä. Henkilöitä kirjassa piisaakin ihan ähkyksi asti.

Yksittäiset kohtalot ovat kiinnostavia, mutta jäävät valitettavasti melko irrallisiksi itse tarinasta: niiden tehtävä lienee lähinnä kuvailla Townin hirviöhallintoa, mutta olisin suonut niille suuremman roolin kokonaisuudessa. Tai sitten vähemmän kohtaloita ja keskittymistä niihin keskushenkiöihin, jotka nyt hukkuvat kaiken jalkoihin.

Koko juoni oikeastaan hukkuu lukuisiin sivupolkuihin, joista iso osa ei varsinaisesti johda minnekään.

Ja mikähän se juoni sitten on?

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan:

In a country called ‘Town’, Su is found dead in an abandoned car. The suspected killer is presumed to come from the Saha Estates.
 
Town is a privatised country, controlled by a secretive organisation known as the Seven Premiers. It is a society clearly divided into the haves and have-nots and those who have the very least live on the Saha Estates. Among their number is Jin-Kyung, a young woman whose brother, Do-kyung, was in a relationship with Su and quickly becomes the police’s prime suspect. When Do-kyung disappears, Jin-kyung is determined to get to the bottom of things. On her quest to find the truth, though, she will uncover a reality far darker and crimes far greater than she could ever have imagined.

Koin, että Sun kuolema(kin) on lopulta lähinnä sivuraide kirjassa. Tietenkin se saa aikaan tapahtumien vyöryn, mutta ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu, saa lukija tarpoa siellä sivupoluilla ihan näännyksiin asti ilman vettä. Ja kenkiä.

Ymmärrän, että kirjailija on halunnut tässä dystooppisessa romaanissaan esitellä – ja kritisoida – luomaansa maailmaa, jossa voi helposti nähdä yhtäläisyyksiä tähän meidänkin maailmaan ja aikaan (erityisesti mieleeni tuli Pohjois-Korea ja myös Kiina ja myös Etelä-Korea korruptioineen) ja siihen, miten se toimii.

Kärjistetysti: valta on harvalla ja se harva päättää mielivaltaisesti kaikesta. Kansalaisia pidetään herranpelossa ja pieninkin rike voi syöstä henkilön kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Saha on ns. slummi, jonka ihmiset ovat niin ala-arvoisia yhteiskunnan silmissä, että kaikkien ongelmien katsotaan lähtevän sieltä. Koetaan, että Saha on rikollisten paheiden pesä (ja siksi se pitäisi hävittää) vaikka se lienee oikeasti koko kirjan inhimillisin paikka.

Sivumääräänsä nähden tämä kirja tuntui pitkältä ja kun loppupuolella alkoi havahtua siihen, että moni sivuraide ei johda minnekään, alkoi pettymys nousta pinnalle. Mielestäni tässä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta valitettavasti kirjailija keskittyi irrallisiin yksityiskohtiin ja kokonaisuus jäi vajavaiseksi.
 

Loppu suorastaan räjäytti tajunnan – pettymyksestä.

Jos kuvailisin kirjaa metaforalla, tekisin sen näin:

Olet jännässä ravintolassa, jossa lautasellesi kootaan kaikenlaista kiinnostavaa, niin että alkaa kuola valua suupielestä. Juuri ennen kuin pääset käsiksi antimiin, lautasesi pöllitään ja heitetään seinään. Plöts. Sinne meni.

Cho Nam-joo: Saha
alkuper. Saha Mansion, 2019
Scribner, 2022
koreasta kääntänyt Jamie Chang
s. 228

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sahan kohtaan 1. Kirjassa on kartta. Kirjan alussa on kartta Saha-asuinalueesta. Se saa luvan kelvata kartaksi.

Sana sanaa vastaan

Tiffany D. Jacksonin romaanista Grown tuli aika vahvat rkelly-vibat. Jackson mainitseekin romaanin lopussa (Author’s note -osiossa) R. Kellyn, mutta painottaa ettei teos käsittele häntä (Kellyä) eikä edes varsinaisesti romaanissa esiintyvää Korey Fieldsiä, joka on suuren yleisön rakastama ja ihailema R&B-tähti.

Aivan kirjan alussa selviää, että musabisneksen valovoimainen artisti Korey Fields on kuollut. Se ei oikeastaan ole oleellista eikä edes se, miksi ja miten Korey kuolee. Oleellista on, mitä tekemistä 17-vuotiaalla Enchanted Jonesilla on lähes kolmekymppisen Koreyn kanssa.

Tai pikemminkin: mitä tekemistä Koreylla on nuoren Enchantedin kanssa.

No musiikki tietysti (ainakin kulissina): Enchantedilla on lumoava ääni. Kokeillessaan onneaan laulukilpailussa Enchanted törmää ensimmäistä kertaa ihailemaansa Korey Fieldsiin. Korey vaikuttuu Enchantedin esityksestä ja ilmoittaa halukkuutensa tukea tätä laulu-uran aloittamisessa.

Enchantedin vanhemmat ovat epäluuloisia, mutta tiukoin ehdoin sallivat tyttärensä ja Koreyn ”yhteistyön”. Jos on lukenut rkellynsä, voi aavistella mitä tuleman pitää.

Välihuomio: vaikka kirjan alussa on sisältövaroitus, ei kirjassa kuvailla mainittuja aiheita erityisen tarkasti. Toki jos on teemoille (maininnoille raiskauksesta, hyväksikäytöstä, opioidien väärinkäytöstä jne.) herkkä, kannattaa harkita onko kirja sopivaa luettavaa. Ainakin Briteissä kirja on suunnattu nuorille aikuisille, joten ehkä siksi on koettu aiheelliseksi ympätä teokseen sisältövaroitus.

Jackson kuvaa taiten nuoren Enchantedin vilpitöntä ihastumista ja lankeamista kuuluisan Koreyn pauloihin. Englannin kielessä tälle on termi: grooming.

Korey on taitava hurmaamaan myös Enchantedin vanhemmat, jotka tosin alkavat aika pian epäillä, ettei kaikki ole hyvin.

On eräittäin häiritsevää, ettei Koreyn tekemisiin puututa. Jopa viranomaistaho vähättelee asioita tai lakaisee ne kokonaan pois. Koreyta vastaan nostetut syytteet hyväksikäytöstä sovitellaan tai ne raukeavat tai niitä ei edes esitetä.

Koskapa... miten saada oikeutta, kun asetelma on tavistyttönen vs. julkkisstaraMIES? Tokihan miehen sana on uskottavampi ja hyväksikäytetyt tyttöset vain onnenonkijoita, jotka yrittävät hyötyä rikkaasta tähdestä. Plus jos satut vielä olemaan tummaihoinen tyttö/nainen, laskee uskottavuus pakkasen puolelle. Joten miksi edes vaivautua?

Grown on vetävä ja napakka lyhyine otsikoituine lukuineen ja avaa tärkeän aiheen tarinan muotoon.


Tiffany D. Jackson: Grown (suom. nimellä Rajaton)
Katherine Tegen Books, 2020
s. 371

 

Edit 23.5. klo. 17:16

Unohtui Helmet-lukuhaaste! Sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Olen lukenut groomingista useita teoksia (esim. Girl A) sekä uutisia ja artikkeleita.

Kuolema Tokiossa

A Death in Tokyo on yhdestoista Keigo Higashinolta englanniksi käännetty romaani. Se on myös yhdestoista kirja, jonka olen Higashinolta lukenut, koska hän on kirjailija jonka kaikki kirjat automaattisesti pääsevät lukulistalleni ja vieläpä kiilaavat sen kärkeen.

On epätavanomaista, että tämä jo viime vuonna julkaistu teos päätyi vasta nyt luettavakseni. Mutta tästäpä saan aasinsillan Helmet-lukuhaasteeseen ja siellä kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.

Sitten itse kirjaan.

 

Ollaan Tokiossa, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Mies hoipertelee Nihonbashi-sillalle ja lyyhistyy sillalla olevan Kirinin* juurelle. Hoipertelun havaitsee järjestyspoliisi, joka aluksi luulee kyseessä olevan humalainen. Kun hoipertelija jää röhnöttämään kirinille, katsoo poliisi aiheelliseksi käydä katsomassa, mistä on kyse: selviää, että miestä on puukotettu ja hän on kuollut.

Apujoukot saapuvat paikalle ja lähistöltä löydetäänkin epäilty: mies joka ottaa hatkat, kun poliisi lähestyy häntä. Mies saadaan kiinni, mutta lähinnä siksi että hän karkaa autotielle ja jää auton töytäisemäksi. Miehen nimi on Yashima ja häneltä löydetään muun muassa murhatun miehen lompakko.

Case solved. Murha tapahtui ja murha selvisi.

Vai niinkö sittenkään? Näennäisen yksinkertainen keissi muuttuu monimutkaiseksi, kun sen taustoja aletaan lähemmin tarkastella. Tässä tietysti Kyoichiro Kaga (jolla ei ole huume- tai alkoholiongelmia) erityisesti kunnostautuu.

Higashino kirjoittaa tavallisista ihmisistä ja tekee sen taiten. Samalla hän osoittaa, ettei henkilöiden tarvitse olla traumakimppuja tai mielenterveysongelmaisia, narkkareita tai alkoholisteja ollakseen kiinnostavia.

Joo, irvailen nyt suoraan niille dekkareille joissa suunnilleen kaikki poliisia ja etsiviä myöten (liioittelen) ovat jollakin tavalla traumatisoituneita, alkoholisoituneita tai muuten vain sekopäitä ja silti hoitelevat hommansa mallikkaasti ja loistavat älyllään. Toki muutama tavis mahtuu näihin kirjoihin, mutta yleensä juuri he eivät loista älyllä.

Olen kyllästynyt tuohon kaavaan, joten siksi lakkasin lukemasta pohjoismaisia dekkareita ja itse asiassa lähes kaikkia hypetettyjä dekkareita. Niissä kun tällainen kaava tuntuu olevan vakio (etenkin ruotsalaisissa dekkareissa miinus Henning Mankell RIP ja toki on muitakin poikkeuksia).

Ja toki pidätän oikeuden vaikka heti ensi viikolla ottaa lukuun jonkin (mahdollisesti pohjoismaisen, krhm) dekkarin, jossa  voimakkaisiin kipulääkkeisiin koukkuun jäänyt terävä-älyinen alkoholisti-etsivä ratkaisee murhia (anteeksi). (Lisäys: on eri asia, jos esim. alkoholismista/mielenterveysongelmista kirjoitettaisiin jotenkin uskottavasti, mutta kun yleensä nekin nojautuvat kummallisiin kliseisiin, jotka ovat yhtä uskottavia kuin maapallo on litteä.)

Raakuus ei minua häiritse, mutta joissakin tapauksissa koen sen (raakuuden) mielikuvituksen köyhyydeksi: täytyy olla brutaali murha ja överit henkilöhahmot, että aihe voi kiinnostaa? No ei tarvitse. Sitä paitsi henkilöstä voi tehdä muullakin tavalla kiinnostavan (kuin tekemällä hänestä traagisen juopon tai ongelmakimpun: löysää ajattelua, jos ei muuta keksi).


Brutaalisuusmittari: 0/3. Sopii herkemmillekin.


Higashinon dekkarit ovat enemmän kuin dekkareita. Ne ovat myös tarinoita erilaisista ihmisistä ja heidän elämästään, siitä miten murha vaikuttaa heihin ja mahdollisesti lähiympäristöön. Tässäkin murha resonoi aina murhatun työpaikalle asti. En viitsi paljastaa enempää, koska en tietenkään halua spoilata mitään. Mutta melkoinen vyyhti on luvassa ja mielenkiintoisia kohtaloita.


*Kirin on patsas Nihonbashilla. Sekä sillalla että itse patsaalla on suuri merkitys kirjassa. Voit lukea sillan ja kirin-patsaiden taustoja tästä.

 

Keigo Higashino: A Death in Tokyo
alkuper. Kirin no Tsubasa, 2011
Abacus, 2022
s. 359
japanista englannintanut Giles Murray

Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer
A Death in Tokyo (tässä postauksessa)
The Final Curtain (tulossa joulukuussa)

 

Jälkimiete:

Pohdin deleteoinko nuo parin kappaleen marmatukseni, mutta enpä taida. Ihan liikaa pohdin nykyään muutenkin, mitä viitsin edes sanoa/kirjoittaa ja sellainen on alkanut ahdistaa. Eivät nämä minun kirjamietteeni niin vakavia ole, että niitä pitäisi vielä sensuroimaan ryhtyä. Mein Gott.

Musiikilla tripille

Musiikilla on aina ollut tärkeä paikka elämässäni. En vain kuuntele vaan käytän musiikkia myös mielialojen säätelyyn ja tietynlaisten mielentilojen saavuttamiseen. Hakemani mielentilat eivät suinkaan aina – jos koskaan – ole mitään iloisia, vaan kaivan musiikin avulla itsestäni ulos yleensä nimenomaan melankoliaan liittyviä tunteita.

Toki kuuntelen musiikkia myös ihan silkasta ilosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia ja fiilistellen. Musiikkimakuni on erittäin laaja: lähes kaikista genreistä löytyy ainakin yksi bändi, josta pidän.

Se alustuksesta ja aiheeseen: pöllin Kirjaimia-blogista tämän musiikkihaasteen.

Ensi alkuun sanon, että meni niin vaikeaksi biisien ja bändien valinta, että lätkin tämän hetken fiilisten mukaan vastaukset. Jos jään liian pitkäksi aikaa miettimään, en saa tätä ikinä tehtyä ja tekee mieli tunkea jokaiseen kohtaan noin 73 biisiä.

1. Nimeä biisi, joka tekee sinut aina onnelliseksi

Kanon Wakeshiman Kajitsu no Keikoku on mukavan vetävä.

 

 

2. Nimeä biisi, joka sopii hyvin, kun mielialasi on alakuloinen

Uaralin Depression on ihanaa melodista örinää ja itse asiassa melkein kaikki muutkin Uaralin biisit.

 

 

3. Nimeä biisi, joka muutti musiikkimakuasi 

Human Targetin Rausch johdatti minut muinoin trance-teknon pariin.

 

  

 

4. Nimeä viimeisin biisi, jonka olet löytänyt ja jota rakastat

Tuorein löydös taitaa olla Reman ja Selena Gomezin Calm Down.

 

 

 

5. Nimeä 3 bändiä tai artistia, joita rakastat

Tiamat, Rammstein ja Enigma (ja Pink Floyd, Faith No More, Meiko Kaji, Saturnus, Inner Circle jne.).

 

6. Mitä instrumenttia haluaisit osata soittaa?

Viulua.

 

7. Nimeä fiktiivinen kirja, jossa musiikilla on keskeinen rooli

Natsu Miyashitan The Forest of Wool and Steel, josta olen blogannut - kas tässä linkki postaukseen.

Operaatio Ave Maria

Katsoin joskus vuosia sitten Andy Weirin scifi-romaanin The Martian (suom. Yksin Marsissa) pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan (kirjaa en ole lukenut). The Martian kertoo Mark Watney -nimisestä astronautista, joka jää jumiin Marsiin muun miehistön luullessa hänen kuolleen. Elokuvassa seurataan Watneyn selviytymistä.

Joitakin samoja piirteitä on Weirin romaanissa Project Hail Mary (suom. Operaatio Ave Maria), jossa niinikään ollaan yksin avaruudessa. Tällä kertaa ei tosin millään planeetalla, vaan lähinnä avaruusaluksessa.

Maapallolla on ongelma: aurinko on alkanut sammua, mikä vaikuttaa luonnollisesti ilmastoon. Syyt auringon hiipumiseen pitäisi selvittää pikimmiten tai maapallo muuttuu elinkelvottomaksi.

Ryland Grace herää Hail Mary -nimisestä avaruusaluksesta sekavassa mieletilassa ja muistinsa menettäneenä. Edes oma nimi ei muistu mieleen. Tilanteen karmeuden kruunaa se, että aluksen kaksi muuta miehistön jäsentöä on kuollut. Grace on yksin eikä hänellä ole hajuakaan, miksi hän on  aluksessa ja mitä hänen pitäisi siellä tehdä.

Project Hail Mary koukuttaa mukaansa heti alkusivuilta. Asetelma on todella herkullinen ja vaikka minua usein tympäisee nämä mahtipontisent pelastetaan koko maailma -asetelmat, niin Project Hail Maryn kohdalla annan sen anteeksi, koska kirja nyt vaan on niin kiinnostava ja kahden aikatason kerronta toimii hyvin.

Niin sanottua scifijargonia on aika paljon, mutta ei minun sietorajaani ylittävää määrää toisin kuin vaikkapa Cixin Liun Ball Lightningissa, jota lukiessani olin tympiintyä kuoliaaksi.

Weirin teos on omituisella tavalla hidas, mutta silti varsin etenevä. Siinä esiintyy myös joitakin yksittäisiä havaintoja ja ajatuksia, joita jäin pyörittelemään mieleeni. En viitsi niitä tähän kirjoittaa, koska ne spoilaisivat juonta. Tässä kirjassa on yllättäviä käänteitä ja niistä on paras olla tietämättä mitään etukäteen.

Mainio ja viihdyttävä teos, mutta minun scifikiintiöni on nyt toistaiseksi täynnä. Samoin alkaa dekkarit tulla ulos korvista, kun jostain syystä niitäkin on nyt päätynyt jatkuvasti lukuun.

Tälläkin hetkellä luen muun muassa Keigo Higashinon tuoreinta enkkukäännöstä Death in Tokio. Yleensä luen Higashinon kirjat tuoreeltaan, mutta tämän sain vasta nyt käsiini. Mutta hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.


Andy Weir: Project Hail Mary
Del Rey, 2021
s. 476

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin.