Hae tästä blogista

perjantai 24. helmikuuta 2023

Luku- ja kirjakuulumiset

Mitä on luettu, mitä luetaan ja mitä jätetään kesken.

On luettu Susanna Hastin teos Ruumis/huoneet (S&S, 2022). Kirjan lukeminen vei poikkeuksellisen kauan, koska en siihen innosta pinkeänä tarttunut (huom: ei tarkoita, että kirja olisi mielestäni huono). Aihe on raskas: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Painopiste on tunteissa ja ajatuksissa, ei teon kuvauksissa, joita Hast ei edes varsinaisesti muista.

Lukukokemus on sen verran intiimi, etten halua kirjoittaa kirjasta enempää. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää itsellään.

Luemme Lauran kanssa parhaillaan Liu Cixinin scifiromaania Ball Lightning (suom. Pallosalama). Minulle tämä on ensimmäinen kirja, jota Cixiniltä luen, mutta olen aikeissa jossain vaiheessa lukea hänen trilogiansa Remembrance of Earth’s Past (suom. Muistoja planeetta Maasta).


Viime reissulla Suomessa käteen tarttui Amélie Nothombin romaani Vaitelias naapuri, jonka vasta nyt otin lukuun. Olen lukenut Nothombilta muutamia romaaneja ja diggaillut hänen napakasta tyylistään ja erikoisista aiheistaan. Vaiteliaassa naapurissa naapurisopua koetellaan erikoisella tavalla. Mutta enemmän kirjasta, kun olen sen kokonaan lukenut.

Kesken minulla on myös Onyi Nwabinelin romaani Someday, Maybe joka jäänee kesken. Kirja käsittelee puolison itsemurhaa. Kirjan tyyli ei puhuttele minua – koen sen liian chicklitmäiseksi (genre, jota en oikein muutenkaan jaksa kuin erikoistilanteissa). Ottaisin itsemurhani mieluummin makaaberin synkkänä tai överiksi vedettynä kuten vaikkapa Jean Teulen The Suicide Shop.

Kenties aika on väärä Nwabinelin romaanille ja luen sen joskus toiste. Väärä aika tarkoittaa kohdallani epäsopivaa ajankohtaa mielentilan ja fiilisten saralla. Susanna Hastin kirja möyhensi joitakin menneitä asioita enkä jaksa nyt mitään triggeröivää. Onneksi ei ole pakko.

Ikävöin joskus kirjojani, joista luovuin muuton yhteydessä. En piehtaroi ikävässäni enkä oikeasti halua niitä takaisin, mutta tuntuu edelleen vähän oudolta kun kirjoja on kotona niin “vähän”. Kaipaan kirjahyllyjen ja -kasojen tonkimista ja yllättymistä “ooh, minulla on tällainenkin kirja – nyt luen sen!” Yllättymistä ei pääse nyt tapahtumaan, koska tiedän melko tarkalleen mitä kirjoja minulla on.

Kirjat kotona tuovat minulle turvaa. Kyllä, turvaa. Kirjojen tutkailu, lehteily ja selailu rauhoittaa. Laajasta kotikirjastosta oli myös se ilo, että kun omat fiilikset olivat epäselvät eikä oikein tiennyt, mitä kiinnostaisi lukea, aina lopulta löytyi tuohon fiilikseen sopiva kirja joka sitten vei mukanaan.

Kirjat eivät siis minulle ole koskaan olleet mitään sisustuselementtejä tai vastaavia, vaan rakas osa kotia ja tunnelmaa. Minulle kirjat – myös ne luetut – ovat käyttöesineitä, joihin palaan. Ja jos en palaa, lähtee kirja yleensä jossain vaiheessa kiertoon.

tiistai 21. helmikuuta 2023

Salonkikelvottomat mielipiteet ja ajatukset

Esittelen kaksi kirjaa, jotka eivät varsinaisesti trendaa yleisessä asenneilmapiirissä, mutta joiden lukemista vahvasti suosittelen. Erityisesti Douglas Murrayn The Madness of  Crowdsia (Bloomsbury 2019, s. 280), jonka olen lukenut jo muutama vuosi sitten, mutta jätin bloggaamatta siitä.


Ai miksi? Siksi, etten tuolloin jaksanut vaivata päätäni (enkä jaksa nytkään), miten kirjasta voisin kirjoittaa ilman, että tekstini ja ajatukseni tulkitaan jotenkin omituisesti tai siten, miten en tarkoita. Siksi nytkin vain vinkkaan lukemaan kirjan itse.

Pakollinen huomio: en ole samaa mieltä kaikesta, mitä Murray kirjoittaa, mutta hänellä on paljon hyviä pointteja, joita kannattaisi itse kunkin pohtia. Lisäksi hän perustelee esittämänsä väitteet ja asiat.

Murraylta julkaistiin viime vuonna teos The War on the West, joka kiinnostaa minua suuresti. Murrayn kirjat ovat (mutua yhden lukemani perusteella) ”raskaita” (paljon asiaa ja ajattelemisen aiheita ja näkökulmia plus viitteitä: kyllä, olen ihminen joka tarkistaa ainakin osan viitteistä lukiessaan tietokirjaa tmv.), joten ostanen kys. teoksen omaksi saadakseni lukea sitä rauhassa vaikka puoli vuotta. Joidenkin kirjojen lukemista pidän projektina ja eräänlaisena tutkimusmatkana.

Douglas Murrayn kotisivut 

*

Toinen kirja on vastikään lukemani Konstantin Kisinin An Immigrant’s Love Letter to the West (Constable 2022, s. 210). Kisinin kirja on populistisempi, huonommin jäsennelty ja vailla viitteitä joten sitä en varauksetta suosittele.


Kirjan nimeksi sopisi paremmin Maahanmuuttajan käännytyssaarna länsimaille (lännellä viittaan tässä kuten Kisinkin lähinnä moniin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin).

Osa Kisinin tulkinnoista on myös varsin erikoisia. Tässäpä esimerkki (sori, en jaksanut kopsata sitä joten siksi kuvana):


Kisin on syntyjään venäläinen, joten hänen suhteensa poliisiin lienee hieman erilainen kuin vaikkapa minun, joka olen suomalainen. Tulkitsen hänen ajattelevan, että mitä vähemmän poliiseja sen parempi (Venäjällä näin varmaan olisikin, mutta siellä pitää olla reilusti ”miliisejä”, että ehditään valvoa niitä mielipiteitäkin toisin kuin Lännessä, jossa ainakin toistaiseksi vallitsee sanan- ja mielipiteenvapaus).

Brittien supistunut poliisivoima on häpeällistä eikä suinkaan johdu rikollisuuden laskusta ja yleisen turvallisuuden lisääntymisestä, vaan määrärahojen leikkauksista. Kisin antaa ymmärtää, että poliisivoimat muka itse olisivat leikanneet värväyksestä, mutta kyse on siitä että hallitus on leikannut poliisin budjettia. Se ei ole mitenkään hyvä asia saati osoitus siitä, että on voitu leikata koska poliisia ei tarvita. Sama juttu NHS:n (täkäläinen julkinen terveydenhoito) kanssa.

Lisäksi Kisin sortuu pitämään joitakin empiirisiä kokemuksiaan esimerkkeinä faktoista. Empiirinen kokemus on totta vain itselle – ei sillä voi perustella yleisiä asenteita tai ”totuuksia”.

Kisinin tyyli kävi ajoittain hermoilleni, joten kirjan lukeminen ärsytti välillä tai itse asiassa aika useinkin. Jollekin Kisinin tyyli saattaa upotakin, mutta itse otan tällaiset aiheet mieluummin kuivana referenssien kera.

Tätä kirjaa lukiessani laputin sivuja aika paljon. Lisään tähän muutamat siteeraukset, mutta en ota kantaa siihen, mitä itse niistä ajattelen. Olen kriittinen lukija ja ajattelija riippumatta siitä tukeeko väite jo olemassaolevaa asennettani vai ei.

On ihan tervettä kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (eikä vain toisten). Ja tämä siis yleisenä reunahuomautuksena ei siis liittyen juuri näihin sitaatteihin, jotka valitsin niistä lukuisista laputtamistani kohdista.

 

”It is also why Europe, the UK and America are obsessing over trans issues, such as whether men is dresses can use a female toilet, while China and Russia use their energy on more pressing matters, such as economic growth, technological development and military prowess.”

”Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders. Let me repeat that: Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders.”

”Are they really trying to tell me to pack my things and fuck off back to Russia?
From everything I am told, and everything I see on social media, I can only deduce that I would be better off elsewhere. Weirdly, none of the people who tell you how evil, bigoted, racist and sexist the West is ever move to any of the other 'much better' countries – but maybe they want me to?"


”First things first: The UK is currently a nation at peace. This means they are not at war with anyone (except maybe themselves). Sure, Britain’s record on the international stage is not unblemished, but I don’t see the UK invading its neighbours.” 

 


Konstantin Kisinin kotisivut.


Kas näin, tässäpä suositukset. Olen valmis keskustelemaan näistä kirjoista ainoastaan sellaisen kanssa, joka on ne lukenut itsekin.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kisin on maahamuuttaja, kuten minäkin. Kisin muutti Britteihin Venäjältä eikä hänkään ole pakolainen tai turvapaikanhakija. Kisinin teos ei varsinaisesti kylläkään kerro maahanmuuttajista, vaan laajemmin kulttuurista, mutta näkökulma on erittäin voimakkaasti – kuten kirjan nimestä voipi päätellä – maahanmuuttajan. Siten perustelen kirjan sijoittamisen tähän kohtaan.

perjantai 17. helmikuuta 2023

Ei pestä likapyykkiä julkisesti

Ai saatana. Niin tekee mieli todeta useitakin kertoja, kun lukee Aiwanose Odafenin Nigeriaan sijoittuvaa romaania Tomorrow I Become a Woman.

Sitä myös miettii, miten yksi valinta määrittelee melko lailla koko elämän suunnan: se minne lähdetään ja miten luisutaan pois polulta mutavyöryn mukana. Joku jää polulle seisomaan, katsoo ilmeettömänä haparoivia käsiä jotka etsivät oksaa johon tarttua. Oksaa joka hidastaisi pudotusta. Sellaista ei löydy. Kuuluu tömähdys, kun ruumis osuu maahan.

Mutta silmät eivät painu lopullisesti kiinni. Hitaasti sitä nousee istumaan ja siitä huterille jaloilleen. Obianujua ei voi lakaista pois: niin kuin pöly, hän aina palaa ja sehän onkin tarkoitus. Pakko palata, koska ei anneta lähteä. Lopulta hän palaa, mutta ei samalle polulle. Ja sitten löytyy niitä käsiäkin, jotka kannattelevat.

 

Elokuu 1978. Obianuju tapaa komean nuorukaisen Chigozien. Goziessa tuntuu olevan kaikki kohdallaan: hän on karismaattinen, kristitty ja ennen kaikkea Igbo. Siinä mies, jonka Obianujun äiti hyväksyisi tyttärelleen mieheksi, sillä tietenkään kuka tahansa ei kelpaa.

Mitä väliä, vaikka Uju itse epäröi.

Tässä kohdin tekisi mieli todeta, että mitä väliä on millään mitä nainen haluaa, kunhan noudattaa sosiaalisia ja perinteisiä koodistoja ja asettaa miehen jalustalle, jota palvoa ja palvella.

Naisen elämänpolku on avioitua, saada lapsia (mielellään poikia) ja palvella miestään. Tehdä niin kuin mies sanoo, myötäillä ja tukea miestä. Vapautta on sen verran kuin miehelle sopii ja se tietenkin vaihtelee avioliitosta riippuen. Mutta keskeinen periaate on sama: mies päättää.

Tarina  käsittää ajallisesti parisenkymmentä vuotta ja useita sukupolvia eli se tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen erityisesti siihen, mitä muutoksia asenteissa (liittyen mm. naisen ja miehen rooleihin avioliitossa) tapahtuu tuota aikana.

Ujun äiti on erittäin kiinni traditioissa ja uskomuksissa, ja hänen kuten muidenkin ajattelua ohjaa jähmeä kaavamaisuus, josta ei voi poiketa. Sitä on saatanallista seurata, samoin kun sitä miten lapset kasvatetaan sukupuolensa perusteella annettuihin rooleihin. Tämä on ollut – kuten kaikki varmasti tiedämme – arkea ihan länsimaissakin (länsimailla tarkoitan nyt lähinnä useita Euroopan maita ja kulttuureita).

Tomorrow I Become a Woman ei ole kuitenkaan pelkästään avioliittoromaani. Se on myös vahva kertomus naisten välisestä ystävyydestä ja solidaarisuudesta. Kirjassa käsitellään myös naisten kouluttautumista ja haaveita. Ei suinkaan kaikkia miellytä valmiit roolit ja raamit, joihin pitäisi sulloutua. Niitä vastaan on vain hyvin vaikea taistella, mutta jokunen onnistuu.

Kulttuuri ei ole mikään stabiili tila, joka pysyy aina samana. Se ei ole pysynyt länsimaissa samana eikä se pysy muuallakaan. Aika muokkaa asioita ja asenteita, jopa traditioitakin ja yleensä edistyksellisempään ja tasa-arvoisempaan suuntaan miinus jotkin kommunistiset valtiot ja diktatuurit, joissa ei edistystä pääse tapahtumaan.

Kirjassa sivutaan myös Biafran sotaa (eli Nigerian sisällissotaa) ja sen kauaskantoisia vaikutuksia ihmisiin. Heimojen välillä on ristiriitoja eikä esimerkiksi Ujun äiti hyväksyisi tyttärelleen toisen heimon edustajaa mieheksi.

Todella runsas ja tunteita herättävä kirja, joka on erittäin koukuttava. Tunneskaala vaihtelee ilosta ja lämmöstä suoranaiseen raivoon. Pidin todella paljon Odafenin kirjoitustyylistä. Sanonnat/sananlaskut ovat kiintoisia ja jotkin luvuista on nimetty niillä.

Nyt on niin voimakas teos kyseessä, etten osaa tehdä sille oikeutta vaikka mitä kirjoittaisin, joten lopetan tähän. Tämä kirja menee heittäen suosikkeihini.

Huomio: tämä ei ole mikään tirkistely-kauhistelu-nyyhkytarina, vaan kertomus ihmisistä, erityisesti naisista ja erityisesti eräästä Obianujusta. Kirja perustuu löyhästi kirjailijan tietämiin todellisiin henkilöihin.


Aiwanose Odafen: Tomorrow I Become a Woman
Scribner, 2022
s. 401


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Kirja on iso. Kirja ei ole fyysiseltä kooltaan sen isompi kuin moni muukaan, mutta sijoitan kirjan sisällön perusteella tähän kohtaan. Koska kuten sanonta kuuluu: sisin on tärkein.

lauantai 4. helmikuuta 2023

Valheilla rakennettu todellisuus

 

Claire Fuller: Unsettled Ground
Fig Tree, 2021
s. 287

 

Jeanie ja Julius ovat 51-vuotiaat kaksoset, jotka ovat eläneet melko epätavallisen elämän lähinnä äitinsä Dotin ansiosta tai takia. Perhe on asunut lähes koko ikänsä kolmisin ränsistyneessä mökissä pienen kylän ulkopuolella. Lähin naapuri on useiden kilometrien päässä asuva Spencer Rawson, joka omistaa perheen asuttaman mökin.

Dot on perheen keskus, joka huolehtii siitä että rahaa on sen verran, että saadaan ruokaa pöytään. Julius työskentelee epäsäännöllisesti milloin missäkin ja auttaa siten omalta osaltaan perhettä taloudellisesti. Jeanien täytyy sydänsairautensa takia ottaa rauhallisesti ja välttää raskasta liikuntaa ja voimakkaita tunteita.

Ja sitten Dot yllättäen kuolee ja huolella rakennettu “idylli” alkaa rakoilla.

Jo romaanin ensimmäinen luku, jossa kuvataan Dotin viimeiset hetket ennen kuolemaa, antaa ymmärtää, että moni Jeanille ja Juliukselle syötetty totuus onkin valhe. Mutta mitkä niistä ja miksi?

Unsettled Groundin tunnelma on jokseenkin uhkaava, ajoittain jopa pelottava. Eristyksessä lähes koko elämänsä viettänyt Jeanie kokee toiset ihmiset raskaina, mutta ei varsinaisesti heitä pelkää. Lukijana minua pelotti jotkin kohtaukset: odotin koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi.

Kamalia tapahtuukin, mutta eri tavalla kuin odotin. Ja huom: kamalilla tapahtumilla en tarkoita pääasiassa esim. mitään fyysistä väkivaltaisuutta. Kyseessä on enemmänkin yleinen ilmassa leijuva ahdistus ja pelon ilmapiiri. Epätietoisuus.

Fullerin tyylissä onkin jotain, joka tekee ilmapiiristä uhkaavan, painostavan – erityisesti juuri lukijalle. Ja onhan tilanne tietysti varsin ahdistava myös Juliukselle ja Jeanille: Jeanille vielä enemmän, koska hän on elänyt eristäytyneemmin kuin Julius. Fuller on todellakin onnistunut rakentamaan tunnelman, joka hyökyy sivuilta suoraan lukijaan.

Vaikka kirjassa on useita ärsyttäviä henkilöitä, he ovat aidolla tavalla ärsyttäviä. Persoonia, joilla on ärsyttäviä piirteitä. Ihminen voi tarkoittaa hyvää, mutta olla silti ärsyttävä. Mukavimmassakin ihmisessä on usein joitakin ärsyttäviä piirteitä – meissä kaikissa on.

Koin esimerkiksi usein Jeanien ärsyttävänä ja rasittavana, vaikka hän on looginen ja käyttäytyy, kuten persoonalleen on ominaista. Fuller kuvaakin todella taiten nimenomaan Jeanien persoonaa ja ajatuksia: ne eivät välttämättä ole järjellisiä muille kuin Jeanille itselleen, mutta lukija voi ne ymmärtää. Ja silti voi ärsyttää.

Tähän väliin pieni ylistyspuhe kirjallisuudelle, jonka innoittajana tämä Unsettled Ground on. Nimittäin muistin jälleen erään syyn miksi rakastan kirjallisuutta ja lukemista: se mahdollistaa omien tunteiden ja asenteiden tutkimisen/pohtimisen turvallisessa ympäristössä.

Tämä kirja herätti minussa syistä, jotka pidän itselläni, yllättävän paljon kaikenlaisia mietteitä – myös sellaisia, joista en ole ylpeä tai joita en missään nimessä sanoisi ääneen. Toisinaan jopa omat asenteet ja ajatukset voivat yllättää ja niitä täytyy ihan jäädä pohtimaan. Mietin, että antaisin jonkin pienen esimerkin, mutta eihän sellaista voi tehdä lyhyesti, koska oma ajatuskulkuni näyttäytyisi todennäköisesti omituisena ja epäloogisena sellaiselle, joka ei minua perin juurin tunne.

Mutta ehkä pari sanaa Dotista, joka ei ehdi olla elävänä kuin muutaman sivun verran. Siten Dotin kuva muodostuu ainoastaan toisten henkilöiden silmin ja on siksikin ristiriitainen. Se on varmasti tietoinen valinta. Jos Dot olisi äitini, en voisi ikinä antaa anteeksi. En perustele tätä. Ehkä ymmärrät, jos luet tämän kirjan.

Ja Jeanie on lopulta aika lailla äitinsä kaltainen… tai kukin lukija tietysti tulkitsee tavallaan, mutta mutta.

Häiritsevä romaani, jossa ei paljon tapahdu mutta kerronan taika, miljöö ja tunnelma vievät mukanaan.

Olen aiemmin lukenut Fullerilta hänen esikoisromaaninsa Our Endless Numbered Days, joka jätti minut kylmäksi. Fullerilta on julkaistu lukuisia romaaneja sen jälkeen ja varmasti luen niitä muitakin. 

Tänä vuonna häneltä julkaistaan romaani nimeltä The memory of Animals, joka vaikuttaa superkiinnostavalta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

tiistai 31. tammikuuta 2023

Miten erottaa aito feikistä tai päinvastoin?

Se on täällä taas: nimittäin klassikkohaaste. Nyt jo kuudestoista kierros käynnissä. Haastetta luotsaa tällä kertaa Kirjaluotsi, jonka blogista voit katsoa haasteen ohjeet. Tästä pääset haastekoontiin, jossa on linkit osallistuneiden klassikkopostauksiin.

Tällä kertaa lukuun valikoitui Philip K. Dickin scifiklassikko Do Androids Dream of Electric Sheep? jonka luin yhdessä Lauran kanssa.

 

Maapallo on osin tuhoutunut, mutta asumiskelvollinen. Kriteerit täyttäviä ihmisiä patistetaan muuttamaan Marsiin, jonne on perustettu uusi yhdyskunta. Heitä houkutellaan ilmaisilla palvelija-androideilla, jollaisen jokainen saisi käyttöönsä Marsiin muutettuaan.

Rick Deckard on maassa asuva palkkionmetsästäjä, jonka toimenkuva on etsiä androideja ja tuhota ne. Työstä tekee vaikean alati kehittyvä teknologia: androidit ovat niin ihmisen kaltaisia, että niitä on vaikea erottaa ihmisistä. Deckardilla on käytössään testi, joka hänen tulee suorittaa saadakseen selvyyden onko henkilö androidi vai ihminen.

En ryhdy tässä kirjan juonta puimaan sen syvemmin, vaan tartun muutamiin ajatuspolkuihin, joita kirja minussa herätti. Näitä ovat pääasiassa aidon ja “feikin”/keinotekoisen väliset suhteet ja asenteet.

Aivan kirjan alussa lukija tutustutetaan niin sanottuun mood organiin, josta voi valita itselleen tunteita tai intressejä. Jos on vaikkapa alakuloinen, voi valita itselleen innokkaan olon tai ohjelmoida itsensä haluamaan katsoa telkkaria esimerkiksi kymmenen tuntia putkeen.

Tai voi, kuten Deckardin vaimo Iran, valita itselleen kuusi tuntia itsesyytöksillä kuorrutettua masennusta.

“My Schedule for today lists a six-hour self-accusatory depression,” Iran said.
“What? Why did you schedule that?” It defeated the whole purpose of the mood organ. “I didn’t even know you could set it for that,” he (
Rick Deckard) said gloomily.


Mood organ kiehtoo ja häiritsee minua. Jos ihminen käyttää tunteidensa säätelyyn mood organia, mistä hän tietää millainen hän oikeasti olisi. Mitä oikeasti tuntisi. Mistä oikeasti pitää. Tunteethan ovat osa persoonaa siinä mielessä, että ne kertovat mistä pidämme/mikä meitä kiinnostaa ja mistä emme. Mood organin avulla voi siten myös määritellä itselleen tekemistä, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta. Siis aidosti, oikeasti. 

Mutta... Onko oikeastaan merkityksellistä onko tunne aito, jos se tuntuu aidolta. Ja onko sillä väliä, mistä tai miten esimerkiksi onnellisuus tulee, jos sen voi valita nappia painamalla. Onko ihminen (tai hänen tunne-elämänsä) silloin aito. Jos ei ole, onko sillä lopulta väliä.

Tästä pääsemme androideihin. Jos androidi on niin ihmisen kaltainen, ettei eroa edes huomaa ilman erillistä testausta, onko silloin väliä onko kyseessä ihminen vai androidi. Kuitenkin synttejä halveksitaan ja halutaan eliminoida epäaitoina. Mutta eikö ihminen, joka säätelee tunteitaan ns. mood organin avulla keinotekoisesti ole aivan yhtä feikki. Androidit on ohjelmoitu, mutta ihminen joka käyttää mood organia, ohjelmoi periaatteessa itseään.

Tämä ristiriita kiehtoo minua ja uskon, että se on kirjailijan tarkoituskin. Philip K. Dick ei myöskään esitä androideja ääripahoina ja ihmisiä hyvinä, vaan kirjo on laaja. Marsista karanneet androidit, jotka Deckard on saanut tehtäväkseen eliminoida (tai ”retire”, jos käytetään kirjan termiä) eivät varsinaisesti välttämättä ole vaarallisia, vaan yrittävät maankamaralla soluttautua ihmisten pariin ja elää elämäänsä paljastumatta androideiksi.

Soppa sekoittuu entisestään, kun ihmiseksi itsensä olettava alkaa epäillä omaa ihmisyyttään. Entäs jos hän onkin androidi. Entä jos Deckard itsekin on androidi. Tämä kirja todella herättää vainoharhoja ja melko vainoharhaiseksi meininki kirjassa äityykin. Hyvällä tavalla erittäin hämmentävää.

Vielä kirjan nimeä sivuten.

Tärkeä statussymboli ihmiselle on omistaa aito eläin. Aidot eläimet ovat harvinaisia ja hyvin kalliita, joten moni hankkii synteettisen eläimen, jotka nekin ovat niin aidonnäköisiä, että niistä on vaikea suorilta käsin päätellä ovatko ne synttejä vai aitoja. Deckardkin haaveilee aidosta eläimestä, jota pitäisi katollaan muiden nähtävänä. Toistaiseksi on ollut tyytyminen feikkiin.

Koen, että kirjassa kaikki peilautuu sen mukaan, mikä on aitoa ja mikä ei. Huvittavana näen sen, että ihminen itse rakentelee replikoita ihmisistä ja eläimistä, mutta kuitenkin jatkuvasti haikaillaan aidon perään tai yritetään selvittää onko jokin aito. Jos ei feikkiä erota aidosta, onko lopulta väliä onko jokin tai joku aito vai ei. Ja kuinka aito on ihminen, joka ohjelmoi tunne-elämäänsä ja intressejään mood organin avulla.

Do Androids Dream of Electric Sheep? on mielenkiintoinen scifiromaani, joka ei anna vastauksia postauksessa esittämiini retorisiin kysymyksiin, vaan jättää ne lukijan pohdittaviksi ja päätettäviksi. Monitasoinen teos, jossa kussakin tasossa on mielestäni kuitenkin aina kyse siitä mikä on aitoa ja mikä on aidon suhde keinotekoiseen.

Kirja tuntuu teemaltaan yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on julkaistu 1968. Itse asiassa kirjan herättämät pohdinnat ovat hyvinkin ajankohtaisia nykyään. Ehdottomasti on mielestäni ansainnut klassikkoasemansa.



Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
Gollancz 2010 (ensimmäisen kerran julkaistu 1968)
s. 193
kirja on suomennettu nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.

 

Pakollinen jälkihuomautus:

Tätä kirjaa ei voine mainita tuomatta esille sen pohjalta tehtyä elokuvaa Blade Runner. Tai pikemminkin kirja toimii elokuvan raamina: yhtäläisyyksiä on, mutta elokuvassa on käytetty melkoisesti taiteellisia vapauksia ja se onkin mielestäni aivan eri teos kuin kirja.

Katsoin Blade Runnerin hiljattain, koska en sitä ole silloin muinoin nähnyt. En koe aiheelliseksi elokuvasta sen enempää tässä jauhaa: ainoastaan totean, että kirja on huomattavasti enemmän makuuni. Blade Runner ei minua juuri säväyttänyt.

Sarjavinkki:

Katsoin viime vuonna (Amazon Primesta) Humans-nimisen sarjan, joka tuli oitis mieleeni DADoESia lukiessani. Jos scifi ja androidit kiinnostaa, suosittelen sarjaa lämmöllä. Itse pidin siitä todella paljon.

torstai 26. tammikuuta 2023

Suljetun huoneen mysteeri

 

Kylä nimeltä Okamura Japanissa talvella 1937. Ja tarkemmin Ichiyanagin perheen talo. Perheen vanhin poika on avioitumassa, mutta hääyö muuttuu veriseksi painajaiseksi, kun vastanaineet löydetään kuolleina.

Mitä on tapahtunut ja miksi? Sitä paikalle saapuu selvittelemään itseoppinut etsivä Kosuke Kindaichi.

The Honjin Murders on ensimmäinen kirja ns. etsivä Kosuke Kindaichi -sarjassa. Kyseessä on klassinen murhamysteeri, johon Seishi Yokomizo on ottanut vaikutteita länsimaalaisista kirjailijoista ja mainitseekin esikuviaan (mm. Agatha Christie, A.A. Milne, John Dickson Carr).

Kirja on tyyliltään rikospähkinämäinen, kuten vaikkapa Soji Shimadan The Tokyo Zodiac Murders. Yhtäläisyytenä myös ns. suljetun huoneen mysteeri.

Minua The Honjin Murdersissa kiinnosti eniten kaikki muu kuin murhien selvittely. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, samoin ajankuva ja miljöö. Mutta koska kyseessä on puhdasverinen mysteeri, ei taustoituksessa mennä turhan pitkälle.

Tällaiset rikospähkinät eivät varsinaisesti kuulu suurimpien intressieni piiriin, mutta silloin tällöin luettuna ovat ihan kiintoisia välipaloja ja antavat aivoille purtavaa. Vähän kuin palapeliä kokoaisi.

Seishi Yokomizo (1902-1981) oli aikanaan Japanissa eräs tunnetuin ja rakastetuin murhamysteerien kirjoittaja. Yokomizo voitti The Honjin Murders -romaanillaan Mystery Writers of Japan -palkinnon 1948.


Seishi Yokomizo: The Honjin Murders
alkuper. Honjin satsujin jiken (1946)
Pushkin Vertigo, 2019
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 189 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika. Epätavallisuus on suhteellista: se kannattaa pitää mielessä.


Hyllyyni on kertynyt kaikki tähän mennessä englanniksi käännetyt Kosuke Kindaichi -sarjan kirjat. (huom: kirjasarjaa ei ole englanninnettu kronologisessa järjestyksessä):

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders (julkaistaan kesäkuussa 2023)

perjantai 20. tammikuuta 2023

Demi Moore omin sanoin

Kukaan ei varmaan ole onnistunut olemaan kuulematta nimeä Demi Moore – en minäkään. Sen sijaan olen onnistunut olemaan katsomatta yhtäkään hänen tähdittämäänsä elokuvaa tai tietämään hänestä juuri mitään.

Tietämykseni taso oli mallia tyhjä paperi, jossa oli pari suttua. Nyt tuolle paperille on muodostunut epäselvä ja suhruinen kuva Demi Mooresta. Ääriviivat erottaa, mutta muuten kuva on rosoinen ja suurpiirteinen.

Miksi luin Demi Mooren muistelmateoksen Inside Out, vaikkei hän henkilönä minua kiinnosta? Mainitsen vielä, että noin yleisesti ottaen en ole kiinnostunut (varsinkaan elossa olevien) julkkisten muistelmista. Mrs Karlsson lukee kirjoitti Mooren kirjasta niin kiinnostavasti blogissaan, että ajattelin että miksikäs ei. Olen joustava eikä intressejäni ole kiveen hakattu, joten voin seikkailla missä huvittaa – myös kirjallisuudessa.


Moore etenee muistelmissaan alun prologia, jota voinee pitää jonkin sortin tiiserinä, lukuun ottamatta kronologisesti. Mooren lapsuus on turvaton ja se sisältää jatkuvaa muuttamista milloin minnekin sekä vanhempien epävakauden. Selviää myös, ettei Mooren isänään pitämä mies ole hänen biologinen isänsä.

Moorella on kuitenkin onnea matkassa ja hän pystyy rakentamaan itselleen ainakin päällepäin turvalliselta näyttävän ja vakaan elämän. En aio tässä käydä läpi Mooren vaiheita, koska ne voi lukea tästä kirjasta, joka muuten etenee melko vauhdilla ja on ihmeen koukuttava. Siis vaikka julkkiselämä yleisesti ei kiinnostaisi.

Moore harrastaa paljon “name droppailua”, mutta mainitsemilleen henkilöille hän on pääasiassa kiltti. Mitään sensaatiomaisia paljastuksia ja juoruja on turha odottaa. On myös turha odottaa mitään kovin syvälle menevää pohdintaa oikeastaan mistään asiasta – sen sijaan selittelyä piisaa.

Minulle kirjasta jäi hieman omituinen olo. Erityisesti sen loppupuoli jäi kaihertamaan eli juuri se, mihin jo prologissa viitataan: Moore on tullut jätetyksi (avioliitto Ashton Kutcherin kanssa päättyi) eivätkä edes omat lapset halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Lasten radiohiljaisuutta jatkuu kolmisen vuotta, mikä on kyllä melkoisen pitkä aika enkä sitä voi käsittää kirjan lukeneena.

Ellei tietenkin ole jätetty melko paljon asioita kertomatta niin kuin varmaan on. Vaikka Moore tuo esiin ongelmiaan mm. alkoholin ja huumeiden käyttämisen kanssa, hän silti onnistuu esittämään itsensä enemmänkin säälittävänä olosuhteiden orjana, joka kuitenkin on hyvä äiti. Mainittakoon, ettei Moore kirjansa mukaan käyttänyt alkoholia eikä juonut lastensa ollessa pieniä.

Moore alkoi juoda uudelleen vasta aloitettuaan suhteen Ashton Kutcherin kanssa. Tulee tunne, että Moore rivien välistä vihjaa, että Kutcher olisi jotenkin edesauttanut tai patistanut Moorea käyttämään alkoholia.

Tuli myös tunne, ettei Moore ainakaan näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ollut valmis ottamaan täyttä vastuuta omasta elämästään. Kaikki on usein jonkun muun syytä tai seurausta jostain. Äitiyttä(än) Moore ylistää ja se tuntuu olevan hänelle tärkeää. Varmasti onkin.

Minulle teoksessa resonoi Mooren syömishäiriöt ja suhde omaan kehoon. Niiden tiimoilta jopa toisinaan samastun Mooren ajatuksiin ja kokemuksiin. Mutta kuten ei missään muussakaan asiassa, siinäkään ei mennä järin syvälle.

Mielenkiintoiset muistelmat, jotka voi lukea vaikkei Demi Mooresta mitään tietäisikään eikä hän henkilönä edes kiinnostaisi. Muistelot voi lukea kuin kenen tahansa muistelmina: näin tein itse, koska en ole koskaan kumarrellut julkkiksia tai ketään muutakaan (paitsi nuorempana, kun pelkäsin kaikkia).

Minulle julkkikset ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Suurin ero lienee se, että he ovat siellä julkisuudessa eivätkä voi sitä kontrolloida. Moore mainitsee itsekin, että tämä kirja on hänen tarinansa kerrottuna hänen näkökulmastaan ja sanoillaan. Ei siis se tarina, jota media meille syöttää. Moni voinee ymmärtää tuo halun: ei varmaan kukaan halua tulla määritellyksi tai “kerrotuksi” jonkun toisen tai kolmannen osapuolen kautta/sanoin.

Demi Moore: Inside Out
4th Estate, 2019
s. 262 plus kuvaliite


Kirjan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.