Klassikkohaaste IV, Eläinten vallankumous

On jälleen aika puolivuosittaiseen tapaan tomuttaa pölyyntyneet klassikot ja ottaa lukuun sellainen, jonka on halunnut jo pitkään lukea.

Olen valinnut luettavakseni klassikoita, joita en ole aiemmin lukenut ja niin piti nytkin tekemäni. Yllättävän kiireen (eli saamattomuuden) takia muutin alkuperäistä kirjasuunnitelmaani ja valitsin lyhyen klassikon.

Olen lukenut Eläinten vallankumouksen todella todella kauan sitten, ja vaikka se noin pääpiirteittäin oli muistissani, niin yksityiskohdat oli aika tallonut jalkoihinsa. Viidenteen klassikkohaasteeseen lupaan lukea naisen kirjoittaman klassikon, jota en ole aiemmin lukenut.

Neljättä klassikkohaastetta emännöi  Niina (Yöpöydän kirjat), jonka blogista voit lukea enemmän haasteesta.

George Orwell: Animal Farm
Penguin 1945
S. 102
Suom. Eläinten vallankumous


Otaksun että hyvin moni on lukenut Eläinten vallankumouksen ja jos ei ole, tietää silti suunnilleen mistä on kyse. Ja jos ei tiedä, niin kirjan suomennosnimestä voi päätellä melko paljon. Lyhyt summaus on paikallaan ennen kuin kerron, mihin romaanin rinnastan ja miksi.

Animal Farm on ennen Animal Farmiksi muuttumistaan Manor Farm, jonka omistaa Mr Jones. Mr Jones pyörittää tilaa melko kunnollisesti - mitä nyt joskus saattaa jokunen toimi unohtua liiallisen humalatilan takia. Kapinansiemen alkaa itää iäkkään karjun (sika, the Middle White) koottua farmin eläimet yhteen ja pidettyä puheensa. Kolme päivää myöhemmin vanha karju kuolee.

Siat ovat viisaita eläimiä ja onkin luontevaa, että tulevan kapinan johtotähdiksi valikoituu kaksi sikaa: Napoleon ja Snowball. Mr Jones häädetään tilalta yhteisvoimin ja näin saavat eläimet tilan haltuunsa ja vallan itselleen. Manor Farm nimetään uudelleen ja siitä tulee Animal Farm.

Alkuun säännöt ovat ylevät ja simppelit. Niitä on seitsemän ja ne on kirjoitettu kaikkien nähtäville, joskin vain harva sikojen lisäksi osaa lukea. Tärkein sanoma lienee se, että kaikki eläimet ovat samanarvoisia. Alussa ovatkin, mutta kuten arvata saattaa, eivät ole kauan.

Kirjaa lukiessani mieleeni pompsahti jatkuvasti Pohjois-Korea. Mahtaakohan tämä klassikko kuulua Kimin suvun lukemistoon. Jos Pohjois-Korea kiinnostaa, lue Animal Farm: saat melko hyvän läpileikkauksen Pohjois-Korean oloista.

Farmi muuttuu vaivihkaa itsevaltaisen Napoleonin johtamaksi erityneeksi valtioksi tilaksi, jossa pieni ydinjoukko porsastelee ja muu väki raataa itseään hengiltä (muka) yhteisen hyvän nimissä. Animal Farmista on tullut työleiri ja taannoin yhdessä sovitut säännöt saavat erikoisia lisäyksiä, jotka sopivat lähinnä diktaattoriksi tulleen Napoleonin tarkoitusperiin.

Snowballin, joka alussa johti farmia Napoleonin kanssa ja joka karkoitettiin sittemmin farmilta, legendaa pidetään yllä pelottelumielessä. Snowball edustaa suurta pahaa ja ulkomaailman uhkaa (Pohjois-Koreaan sijoitettuna Snowballin voisi katsoa edustavan Yhdysvaltoja). Jos edes unissaan on tekemisissä Snowballin kanssa, seuraa pahimmillaan teloitus. Ja niin on ammuttu alas kuudes sääntö: "No animal shall kill any other animal."

Animal Farm on (fiktiivinen) poliittinen sariiti, joka julkaistiin elokuussa 1945. Orwell tuskin on ajatellut Pohjois-Koreaa Animal Farmia kirjoittaessaan eli rinnastaminen on täysin minun vastuullani. Kirjan esittelyssä, jonka on kirjoittanut Malcom Bradbury, valotetaan Animal Farmin kirjoittamiseen liittyvää poliittista taustaa ihan toisella tavalla.

Lisäksi Orwellin omat alkusanat, jotka jätettiin alkuperäisestä julkaisusta pois, on lisätty minun (tai siis minulla olevan painoksen) kappaleeni loppuun. Bradburyn mukaan on hyvä, ettei Orwellin alkusanoja taannoin julkistu kirjan yhteydessä, koska ne olisivat hänen mielestään kaventaneet kirjan sanomaa.

Kirjaa voi tulkita monin tavoin, itse etsin yhtäläisyyksiä tästä päivästä. Animal Farmista klassikon tekee sen ajankohtaisuus: ihan sama millä vuosikymmenellä tai -sadalla sitä lukee. Melko karua. Jos kaikki eläimet olisivat ihmisiä (tai pikemminkin ihmismäisiä), olisimme kusessa (enemmän kuin jo olemme).

Vinkki: Animal Farm on oivallinen kirja verestää kielipäätä, jos enkku on päässyt ruostumaan. Kieli on tosi simppeliä ja helppoa ja koska tarina on vetävä ja lyhyt, sen lukaisee melko pienin ponnistuksin. Otsasuoni tietty voi olla koetuksella eikä minulla ole siihen lääkettä. Omani pullisteli melko paljon, muttei onneksi posahtanut.

Animal Farm sujahtaa satiirisesti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan  12 eli politiikasta tai politiikosta kertova kirja. (EDIT. 18.5. Siirsinkin kirjan kohtaan 41 eli kirjan kannessa on eläin.)

Lisäys 1.2. kello 8:10

Klassikkohaasteen koontipostaukseen, johon on listattu kaikki osallistujat suorine klassikkolinkkeineen, pääset tästä.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver: What We Talk About When We Talk About Love

Vintage 1981

S. 134

Nyt alkaa novellien lukeminen tuottaa satoa, kun jo toinen puolisentoista kuukautta kesken ollut novellikokoelma on kunnialla saatu luettua. What We Talk About... sisältää peräti seitsemäntoista novellia, jotka kukin sopivat aiheiltaan kirjan nimen alle.

Minua ei sinänsä rakkaus keskeisenä teemana kirjallisuudessa kiinnosta, mutta Carverin novellit eivät ole mitään ruusunpunaisia romansseja. Toisaalta on syytä muistaa, ettei rakkaudella välttämättä ole mitään tekemistä romanssin tai muunkaan pinkin kanssa: ne ovat kaikki ihan eri asioita.

Carverin novelleissa rakkaus on arkipäiväistä, usein vääristynyttäkin tai väljähtänyttä. Rakkaus ei välttämättä ole se liima, joka pitää pariskunnat yhdessä, ja joskus pariskunnat eivät enää ole yhdessä. Rakkaus voi myös kohdistua lapsiin, mihin tahansa. Enkä tällä tarkoita mitään saastaista (pedofiili)rakkautta, vaan vanhemman rakkautta lastansa kohtaan, joka tosin voi näyttäytyä hyvinkin erikoisella tavalla. Novellikokoelmassa on selkeä punainen lanka, mutta novellit ovat sopivan erilaisia keskenään, ja jokainen tuntuu omanlaiseltaan.

Eräs Carverin novellien suola on niiden salaperäisyys, hämäryys, tuokiokuvaukset. Ne jättävät hyvin paljon lukijan mielikuvitukselle tilaa. Kaikkien tarinoiden loput ovat avoimia, tulkinnanvaraisia. Joissakin on enemmän vihjettä, mihin suuntaan lukija voi ajatuksiaan ohjata, joissakin vähemmän. Se on kiehtovaa, mutta alkoi jossain vaiheessa joidenkin tarinoiden kohdalla turhauttaa.

Carverin tyyli on lakoninen ja paikoin töksähtelevä. Koin novellien miljööt ja tunnelmat vahvoina, ihan aistittavina, mutta ihmiset jäivät etäisiksi. Siksipä tämä novellikokoelma ei juuri herättänyt minussa minkäänlaisia liikutuksen eikä oikeastaan paljon muitakaan tunteita. 

Esimerkki: Pidin kovasti novellista I Could See The Smallest Things. Sen tunnelma oli erikoisen hämyinen ja lyhyt kohtaaminen kiinnostava. Tämä lyhyt kohtaaminen on melko informatiivinen ja avaa lukijalle hieman naapuruustaustoja. Tunnelma on apea ja hiljainen, ihmiset ovat vain käymässä siinä. En osaa selittää tarkemmin. Mietin, että ehkä ihmiset eivät olekaan tärkeitä: on ihan sama keitä he ovat. Tilanteet ja kohtaukset ovat merkittävämpiä - ei se, kenen kohdalle ne osuvat.

Muita suosikkejani on Sacks, Tell The Women We're Going ja The Third Thing That Killed My Father Off.

Olen ymmärtänyt, että joskus nämä kirjamielipiteeni ovat niin kryptisiä, että on vaikea hahmottaa pidinkö jostakin kirjasta vai en. Siksipä tällainen selkokielinen lisäys loppuun: Carverin novellikokoelma oli ihan ok, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissani. Ymmärrän kirjan ansiot, mutta minun ei silti ole pakko hullaantua siitä.

Kirjasta on blogannut muun muassa Leena Lumi, Suketus, Mai (jonka blogista kirjan bongasin, terkkuja!) ja Tuijata.

~~~

Tällä kirjalla kartutan taas novellihaastetta peräti seitsemällätoista novellilla. Edistymistäni voi seurata täältä. Nyt on luettuja yhteensä 31.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan kuusi: kirjassa on monta kertojaa.

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Homegoing
Viking 2016
S. 300
Homegoing julkaistaan maaliskuussa suomeksi nimellä Matkalla kotiin


Kirjan alussa on sukupuu, jota voi tavallaan pitää kirjan sisällysluettelona. Eikä vain sisällysluettelona, vaan luurankona. Sivu sivulta, luku luvulta luuranko saa ihoa ympärilleen, kunnes se kirjan lopussa seisoo uljaana ja täydellisenä. Arpisena, mutta kokonaisena.

Tähän sivumäärältään melko lyhyeen kirjaan mahtuu suuri tarina monien sukupolvien ajalta käsittäen kaksi sukuhaaraa, jotka jo aivan alussa erkanevat. Samasta äidistä syntyneet sisarukset Effia ja Esi eivät koskaan kohtaa. Effian kohtalona on naida rikas valkoinen orjakauppias, Esi päätyy orjaksi. Effian sukuhaara jää Afrikkaan, Esin päätyy Amerikkaan orjiksi puuvillapelloille ja kaivoksiin.

Homegoing tuo keskeiseltä teemaltaan - orjakauppa kolonialismin aikana ja sen jälkeen - mieleeni Lawrence Hillin historiallisen romaanin The Book of Negroes. Siinäkin käsitellään orjakauppaa sekä myös kuvataan orjien vapautukseen johtavia tapahtumia Yhdysvalloissa. The Book of Negroes on tietyssä mielessä "faktuaalisemi", tiedollisempi. Homegoing sen sijaan menee syvemmälle tunteisiin. Itse asiassa se menee niin syvälle, että nessujen loistaessa poissaolollaan pyyhin kyyneleitäni yöpaidan hihaan.

En ole koskaan lukenut mitään tällaista. Olin jopa huolissani tajutessani kirjan "kaavan": miten ihmeessä voin sisäistää näin monta tarinaa, näin monta kohtaloa? Noh, ihan hyvin se onnistuu, vaikka näkökulmia on peräti neljätoista. Neljätoista tarinaa, jotkä jäävät kesken, mutta jotka täydentyvät luurangon saadessa ihonsa, muotonsa, tullessaan näkyväksi. Ja vihdoin astuessaan tähän päivään.

Ymmärrän, että tällainen tiuhaan hyppivä tyyli voi etäännyttää ja turhauttaa joitakin lukijoita. Oletin, että minullekin se saattaisi muodostua ongelmaksi, vaan ei. Gyasi tuo kunkin henkilön niin liki, että lukija voisi kättänsä kurottamalla koskettaa, tarttua käteen. Minä en jäänyt sivustakatsojaksi, vaan elin mukana. En edes osaa eritellä, miten Gyasi sen tekee ja siksi tyydynkin toteamaan, että hänellä on uskomaton tarinankerronnan lahja, joka piirtyy lukijan eteen kuvina, liikkuvina hahmoina. Elävänä.

Tämä kirja menee ihan heittäen suosikkeihini.

Osallistun kirjalla Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sen voi sijoittaa alaotsikon "Valtaa käyttämässä" alle. Helmet-lukuhaasteesssa sijoitan Homegoingin kohtaan 10 eli "kirjan kansi on mielestäsi kaunis". No on kyllä, ihan superkaunis! Kannen on suunnitellut nathanburtondesign.com.

Novellikimara

Vaihteeksi novelleja kokoelmasta, joka on ollut minulla kesken ennätykselliset puolitoista kuukautta. Tämä kielii osin siitä, miten korkea kynnys minulla edelleen on lukea novelleja.

Olen kuitenkin ottanut tavakseni lukea muutaman novellin romaanien välissä, ja sellainen tuntuu toimivan minulla. En jaksaisi kokonaista novellikokoelmaa vetästä putkeen: se olisi minulle liian hektistä alati vaihtuvine henkilöineen ja näyttämöineen.

Nyt on luettu loppuun Adam Johsonin Fortune Smiles. Kokoelmassa on kuusi novellia, joista ensimmäisestä olenkin jo blogannut. Tsekkaa kirjoitus täältä.

Adam Johnson: Fortune Smiles
Doubleday 2015
S. 304

Heti alkuun kerron, että voi mahtavuus mitä novelleja! Novellit ovat aiheiltaan hyvin erilaisia ja omaperäisiä. Kaikesta näkee, että Johnson on rakentanut ja kirjoittanut ne huolella ja taiten. Eivät ole mitään hutaisuja, vaan hallittuja kokonaisuuksia, jotka yllättävät lukijan.

On hyvin vaikea nimetä suosikkia, mutta jos on ihan pakko, rankkaisin lempparikseni George Orwell Was a Friend of Mine. Se kertoo miehestä, joka asuu Berliinissä vankilan - sittemmin museon - kupeessa, jossa taannoin työskenteli.

Ulkoiluttaessaan koiraansa hän päätyy juttusille vankilamuseoon vierailulle tulleen ryhmän kanssa. Asia johtaa toiseen ja kolmanteen. En voi paljastaa enempää, koska en halua pilata novellin yllätyksellisyyttä: on kihelmöivää lukea, kun ei ole mitään hajua, mihin suuntaan tarina lähtee viemään. Tämä novelli herättää ajatuksia syyllisyydestä ja uhriudesta (huom: ei nykyään niin trendikäästä uhriutumisesta - se on ihan eri asia).

Koskettavin novelli on Interesting Facts, josta en voi kertoa mitään. Paitsi että lopussa vähän itketti. Dark Meadow kertoo pedofiilista, joka kamppailee himojensa kourussa. Vaikuttava kuvaus, joka häiritsevästi jopa herätti sympatiaa - todella ristiriitainen lukukokemus!

Fortune Smiles kertoo kahdesta pohjoiskorealaisesta loikkarista, jotka yrittävät aloittaa uuttaa elämää Etelä-Koreassa. Kaikki on uutta ja outoa ja aivopesu jyllää edelleen ohjelmaansa heistä toisen mielessä. Yllättäen tämä oli ehkä humoristisin novelli näistä kaikista.

Hurricanes Anonymous kertoo Nonc-nimisestä UPS-kuljettajasta, jolle ex-tyttöystävä dumppaa lapsensa. Nonc on tyttöystävän mukaan lapsen isä, mutta varmuutta asiasta ei ole. Novellin miljöö on vaikuttava: se sijoittuu Louisianaan luonnonkatastrofin jälkeiseen aikaan. Katrinaan viitataan useasti.

Yhteistä näille kaikille novelleille on se, että ne ovat ihan järjettömän hyviä! Kaikissa on hyvin vahva miljöö, tunnelma ja tunnelataus - suorastaan käsinkosketeltava. Fortune Smilesin kaikkiaan kuusi novellia ovat sellaisia, ettei niistä yhtäkään hevin unohda. Tiesin kyllä odottaa jotain omaperäistä, sillä olen lukenut Johnsonilta aiemmin romaanin nimeltä The Orphan Master's Son, joka sekin oli melkoisen vaikuttava lukukokemus.

Fortune Smilesta on kirjoittanut myös Laura. Koska Laura piti kirjasta, voinen lisätä tämän Helmet-lukuhaasteen toiseen kohtaan eli 'kirjablogissa kehuttu kirja'.

Kirjalla sain kartutettua novellihaastetta viidellä novellilla.

Sudet sisälläni

Yleensä miehet ovat niitä, jotka alistavat, lyövät, murhaavat. Perheväkivalta on tavallisesti miesten osaamisaluetta, miesten juttu. Se on hirveää, mutta voi sitä kauhistelun määrää, jos sadisti onkin nainen - vieläpä äiti. Menee pyhä äitimyytti ihan pilalle. Ja kuulkaa, sietää mennäkin. Ei äitiys yksinään tee kenestäkään pyhää.

Ali Landin Good Me Bad Me (Michael Joseph 2017, s. 338) on toki fiktiota, mutta jotta en toistaisi itseäni tämän enempää Whatever Mother Says (jonka luin pari vuotta sitten) kertoo ihka oikean äitylin tarinan: ei vuoden mutsi -pystiä sinnekään.

Miten tämä alustus liittyy itse kirjaan? Noh, Good Me Bad Me kertoo 15-vuotiaasta Anniesta, joka ilmiantaa äitinsä poliisille. Ai miksi? No koska Annien äiti on sarjamurhaaja. Kellarissa lojuu kahdeksan lapsen ruumiit, yksi lojuu leikkipuistossa kuolleena. Leikkipuisto on huone yläkerrassa, vastapäätä Annien makuuhuonetta.

Annie saa uuden nimen, hänestä tulee Milly, ja pääsee asumaan uuteen perheeseen. Perheen isä, Mike, on psykologi, joka valmistaa Millyä oikeudenkäyntiä varten. Millyn on tarkoitus todistaa äitiänsä vastaan. On selvää, että Milly on kokenut kovia ja tarvitsee tukea, joten sijaisperheellä on hyvä olla kokemusta traumatisoituneista lapsista.

Nyt tekee mieli kliseisesti siteerata vanhaa sanontaa: suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Sijaisperheen kulissit ovat kunnossa, mutta kulissien sisällä tapahtuu kaikenlaista. Joko Mike on sokea tai ei halua nähdä: veikkaisin molempia.

Perheessä on Millyn ikäinen teini, Phoebe, joka inhoaa alusta alkaen Millyä. Phoebe kokee jäävänsä paitsioon, sillä Milly vie niin paljon Miken aikaa. On ymmärrettävää, että Phoebe kokee olevansa ulkopuolinen omassa perheessään. Teinitytöt voivat olla uskomattoman julmia ja Phoebe todellakin on, kuten käy ilmi myöhemmin.

Perheen äiti, Saskia, on melko hyödytön vanhempi, joka keskittyy lähinnä olemaan syömättä ja joogaamaan. Myös alkoholi maistuu, pienessä tumussa elo on siedettävämpää. Tiukat pöksyt vaan jalkaan ja kamelinvarvas edellä kohti uusia joogamattoja. Saskia on mielenkiintoinen henkilö, joka ei osaa suhtautua äitiyteensä: hän ei osaa olla äiti, ei ehkä edes halua. Saskia on sivuhenkilö perheessä ja omassa elämässään. Hän yrittää, mutta on kömpelö, väsynyt. Minä tavallaan ymmärrän häntä ja olisin lukenut mielelläni hänestä enemmänkin.

Mutta Good Me Bad Me ei ole kirja Saskiasta, se on kirja Millystä. Ja Anniesta. Ja Annien äidistä, jota emme kertaakaan kohtaa suoraan. Kuulemme vain yhden repliikin Annien/Millyn äidiltä ja sekin on sanottu sermin takaa - ei katsekontaktia. Sen sijaan äiti elää Millyn päässä ja sitä ääntä saamme kuulla enemmänkin. Kirjan kertoja on nimittäin Milly itse ja se mahdollistaa suoran pääsyn hänen mieleensä, ajatuksiinsa. Millyn mieli on tanner, jossa hyvä ja paha sekä äiti ja tytär käyvät jatkuvaa kaksintaistelua.

Kirjassa viitataan vanhaan Cherokee-intiaanien tarinaan hyvästä sudesta ja pahasta sudesta. Olen kuullut sen noin miljoona kertaa: muistaakseni siihen viitattiin jossakin juuri lukemassani muussakin kirjassa, mutta en nyt muista, mikä kirja mahtoi olla kyseessä. Voit lukea tarinan (enkuksi) täältä.

Yksinkertaistettuna:

- Kumpi susi voittaa, hyvä vai paha?
- Se, jota ruokit.

Simppeli tarina, jossa vinha viisaus. Tosin joskus on vaikea ruokkia hyvää sutta, vaikka kuinka haluaisi, kun ympärillä vaanivat pahat sudet houkutellen sisällä asuvaa petoa ulos. Joskus ja joillekin on vaikeampaa ruokkia hyvää sutta - se voi olla jatkuvaa taistelua. On helpompi päästää peto kentälle. Ihminen ei ole vain se, mitä hän on sisältä: ympäristön vaikutusta ei voi mitätöidä. Ja nämä kaikki (ympäristöön liittyvät tekijät) ovat menneet ja menevät Millyn kohdalla pieleen.

Kerta kaikkiaan mielenkiintoinen ja koukuttava psykologinen trilleri, jossa oikeasti päästään melko syvälle ihmismieleen. Tämä romaani on myös mainio osoitus siitä, että kertomatta jättäminen on joskus tehokkaampaa kuin kertominen ja tällä viittaan nyt vaikkapa raakuuksiin. Juuri mitään yksituiskohtaista ei kerrota, vihjaillaan kyllä. Joissakin kohdin lopullinen totuus jää lukijan itsensä päätettäväksi. Tätä kirjaa voi siis suositella myös niille, jotka eivät kestä tai halua lukea kovin raakoja kuvauksia. Esimerkiksi Millyä on käytetty pahoin hyväksi, mutta lukija voi vain aavistella miten.

Good Me Bad Me kuvaa taiten myös sitä, miten merkittävä on lapsen suhde vanhempaansa. Vanhempi voi tehdä lähes mitä tahansa, mutta lapsi vain rakastaa, on lojaali. Koska vihaaminen aiheuttaisi syyllisyyttä, suoranaista kauhua. Se on kammottava vääristyneiden tunteiden vyyhti, jota on hyvin vaikea setviä auki.

~~~

Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen 49. kohdan eli vuoden 2017 uutuuskirja.

Äiti otti ritolat

Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You
Sceptre 2016
S. 308


Harmless like you on mieto jogurtti. Sellainen samettinen, jossa on muutamia klönttejä. Ihan hyvää, mutta jäi vähän nälkä. Otan kahvia palanpainikkeeksi: se on lattea. Jep, lattea niin kuin Harmless Like You.


Ennakko-odotukseni olivat melko massiiviset. En keksinyt niitä omasta päästäni, vaan luin muun muassa kirjan sivuliepeestä. Ehkä ylitulkitsin lukemani kehaisut ja siksi koin lukemani kuin tyynen kesäillan. Kaunista, mutta melko tunteetonta. Silloin tällöin heinä väreilee tuulessa, mutta muuten ollaan hiljaa.

1968, New York. Yuki on 16-vuotias japanilaisamerikkalainen nuori. Perhe elää isän työn takia New Yorkissa, mutta vanhemmat kaipaavat kotiin Japaniin. Yuki ei osaa haaveilla Japanista, sillä hän ei muista siitä ajasta paljon - Japanissa ei ole hänelle mitään. Japani on poistunut Yukista, mutta silti hän ei ole tarpeeksi (pohjois)amerikkalainenkaan. Ulkonäkö erottaa hänet muista Usassa, mutta Japanissa se yhdistäisi. Vaan pelkkä ulkonäkö ei tee ihmisestä tietynmaalaista: Japanissa Yuki olisi riittävän amerikkalainen ärsyttääkseen sukulaisiaan.

Yuki haluaa jäädä, kun vanhemmat muuttavat takaisin Japaniin. Yukille löytyy asumisjärjestely, jonka vanhemmat hyväksyvät. Yuki muuttaa ainoan ystävänsä, Odilen, perheen luokse. Odile asuu kaksin boheemin äitinsä kanssa. Kylässä käy satunnaisesti Odilen äidin miesystävä. Kurinalainen elämä muuttuu rennoksi olemiseksi, sillä ketään ei oikeastaan kiinnosta, mitä Yuki tekee tai on tekemättä. Vanhemmat ovat liian kaukana vahtiakseen Yukin koulunkäyntiä.

Lukija tietää jo kirjan alussa, että Yuki on muuttanut Berliiniin ja hylännyt lapsensa tämän ollessa vain kaksivuotias, eikä ole tavannut lastaan koskaan sen jälkeen (mutta tapaaminen on tapahtumassa: prologi paljastaa). Sen sijaan lapsen isän henkilöllisyyttä ei paljasteta heti alussa, mutta sen voi helposti arvata, kun on lukenut kirjaa jonkin matkaa. Oikeastaan tämä "salaisuus" ei ole edes mitenkään merkittävä juonen kannalta, mutta enpä silti paljasta sitä.

Mikä on oleellista? Se, että Yuki rakastuu ja muuttaa rakastamansa miehen (jonka nimeä en mainitse, koska se ehkä hieman spoilaisi, joten kutsun häntä vain mieheksi) luokse. Yuki on vielä nuori ja kokematon, ohjailtavissa oleva puhdas canvas. Suhde vanhemman miehen kanssa jättää Yukiin ikuisen leiman. Rakkaus ei sammu, vaikka sitä yritettäisiin nyrkein sammuttaa. Iskuthan ovat merkkejä siitä, että välittää. Niihin tottuu ja niitä alkaa odottaa. Silloin ainakin tuntee olevansa elossa. Ja kun molemmat ovat "luusereita", ei oma huonous tai riittämättömyys ole niin päällekäyvää.

Luuserit sitaateissa, koska eivät he ole luusereita (paitsi että mies joka lyö, on kyllä luuseri vaikka kuinka menestyisi muilla elämän osa-alueilla). Kumpikaan ei vain ole tavoittanut sitä, mitä oikeasti haluaa. Yuki haluaa maalata, olla taiteilija. Mies on urheilutoimittaja, joka haaveilee olevansa kulttuuritoimittaja. Ihminen helposti näkee vain epäonnistumisensa eikä sitä, missä on onnistunut. Mies on kiusaaja, alistaa ovelasti. Se on helppoa, koska Yuki on rakastunut eikä tiedä muusta. Eihän hänellä edes ole muuta tai ainakaan hän ei näe, jos on.

Tulee ero ja uusi mies. Mutta Yuki on jo rikki. Ja jos minulta kysytään, hän ei koskaan rakasta uutta miestään. Miestä, joka kohtelee häntä kuin mimosaa, käärii rakkauteensa, antaa kaiken mitä voi rahalla ja sydämellä antaa - ihan ilman vastakaikuakin. Mutta vakaan miehen kanssa oma paskuus korostuu; kun toinen menestyy ja itse on vain roska. Mikään ei ole omaa, vaan aina toisen kautta tullutta. Ja tässä on kenties eräs kirjan sanoma: tarve saada aikaan jotain ihan itse.

Now the days had fallen off their hinges, and doors without hinges aren't doors but wood for the burning.

Sen sijaan Yukin kokema ulkopuolisuus (kirjan nimikin kumpuaa sieltä: miehen ilkeästä heitosta, joka selviää kirjan lukemalla) jää... eh, ulkopuolelle. Ei siitä oikein saa otetta: se ei ole vain kansallisen identiteetin "puutetta", vaan jotain sitä suurempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä se kumpuaa yksinäisyydestä ja siitä, että läheiset ovat niin kaukana, saavuttamattomissa. He ovat oikeastaan olemassa enää vain ajatuksissa. Toisaalta ei ulkopuolisuutta voi selittää, sillä se on pitkälti kasa tunteita ja tuntemuksia. Ne pitää aistia, ei selittää. Eli perunkin sanani: en jäänytkään ulkopuoliseksi.

Buchanan kuvailee taiten erilaisia tuntemuksia, mutta jokin palo puuttuu ja siksi ne jäävät hengettömiksi, tunteettomiksi. Etenkin Yukin äitiyden (tai pikemminkin kyvyttömyyden tai haluttomuuden olla äiti) kuvaus on mielestäni onnistunut. Olisin mielelläni lukenut siitä ajasta ja erityisesti niistä tuntemuksista enemmänkin, mutta valitettavasti niille ei paljon anneta tilaa.

Kirjan painopiste on ajassa ennen Yukin lasta ja loppuosa vedetään pikakelauksella vuosia harppoen. Olisin mieluummin nipistänyt kirjan alusta ja lisännyt loppupuolelle tavaraa. Ehdottomasti ei pidempää kirjaa tällä tyylillä, koska silloin on vaarana, että leppoisuus muuttuu laiskuudeksi.

Kirjan rakenne, jossa liikutaan vuoroin Yukin, vuoroin hänen poikansa (Jay) elämässä mahdollistaa Yukin tekojen vaikutusten peilaamisen Jayssa. Se myös vihjaa, että Jayn isä rakasti loppuun asti Yukia. Hieman itketti kyllä kirjan lopussa. Ei ehkä suoranaisesti johtunut kirjasta, vaan kenties mieleeni tuli ne kaikki menetetyt päivät, elämättömät eiliset. Se kun herää liian myöhään ja sitten kaikki onkin jo ohi.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja pistän Buchananin seurantaan. Jos häneltä julkaistaan lisää, varmasti luen. Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, sillä teemoja löytyisi lisää reposteltaviksi. Esimerkiksi ystävyys, taide, karvaton kissa (jonka kohtalo meinasi alkaa suututtaa, mutta ei onneksi tarvinnut saada raivaria) jne.

Erityishuomio Yukista kertovista luvuista: ne alkavat väreillä lyhyine kuvauksineen. Ensimmäinen väri on quinacridone gold. Lukujen edetessä värit synkkenevät, kunnes on aika alustaa pohjakangas uudelleen - maalata vanha piiloon. Aloittaa alusta.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Muuttoliikkeessä-haasteeseen ja täten tulin omalta kohdaltani sen korkanneeksi, jee. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40 eli kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Kryptinen minimiete: Lemaitre, Alex

Irene oli varsin messevä avaus - ja toki itsenäinen romaani myös - Camille Verhœven -sarjaan, joten vetäisin Alexin melkein heti sen perään. Ja ymmärrän nyt, miten Alexin lukeminen ennen Ireneä spoilaa melko pahasti (vaikkakaan ei ihan kokonaan) Irenen. Minulla oli onni, että sain lukea Ireneni puhtaalta pöydältä.

Pierre Lemaitre: Alex
Alkuper. Alex (2011)
Maclehose Press 2013
Ranskasta englannistanut Frank Wynne
S. 354

Niin monin tavoin voi kahlehtia, tulla kahlehdituksi. Avaan ikkunan, mutta vastassani on puiset luukut. Minulla on tahtoa, mutta ei voimaa. Olen hiillos, joka kytee. Kerran leimahdan liekiksi asti, mutta sammutuspeite asettuu päälleni, tukahduttaa. Kyytipojaksi saan vettä väkevämpää: että varmasti sammuu.

Väärin. Minä kyden, edelleen. Ei olisi kannattanut jättää hiillosta. Pieni vire oikeasta suunnasta ja hiillos kasvaa liekiksi. Minä määrään, miten tätä peliä pelataan.

Justice in not always black and white.

Sanoisin, sairaan hyvä kirja.

Helmet-lukuhaaste: Kirjassa selvitetään rikos (24)

Alexista on blogannut muun muassa Kirja vieköön ja Oksan hyllyltä.