Hae tästä blogista

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Klassikkohaaste II, Havukka-ahon ajattelija


Mikä ihmeen klassikkohaaste?

"Kaihertaako lukematon klassikko? Kaikki ovat SEN lukeneet paitsi minä? Kalvavan sivistysaukon pääset täyttämään vertaistuen voimin." Lue lisää täältä.

Minulla on ollut sivistyksessäni Veikko Huovisen mentävä aukko. Vaan eipä ole enää!

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
Wsoy, 1952 (minulla vuoden 1974 painos)
S. 240
Kirjan kansi: Urpo Huhtanen

Olen pitkään halunnut lukea Havukka-ahon ajattelijan, mutta en ole saanut aikaiseksi. En, vaikka appiukko osti kirjan minulle jo useita vuosia sitten, kun Huovisesta sattumoisin tuli puhetta. Mikä mukava yllätys.

Oletin tuolloin lukevani kirjan ensi tilassa, mutta luinkin sen vasta nyt "perätilassa" (anteeksi huono huumorini). Kuvat toki katsoin: minulla on nimittäin vuonna 1974 julkaistu Urpo Huhtasen kuvittama laitos.

Havukka-ahon (paikan nimi) ajattelija on nimeltään Konsta Pylkkänen (metsä/kirvesmies), joka tekee filosofisia havaintoja lähes mistä ja mitä tahansa kohdatessaan: pelkästään mittarimadon näkeminen voi laukaista Konstan sisäisen keittiöfilosofin. Ajatukset pyörivät omassa päässä ja mielellään niitä kertoisi muillekin. Ajatella näet täytyy ja siihen toimeen on varattava oma aikansa. Asiat on saatava (ajatuksen tasolla, jos ei muuten) järjestykseen.

Kun he  muistelivat Pylkkäsen esittämiä kysymyksiä, niin heidän oli tunnustettava, että pienempiäkin asioita voisi kysellä lohenonkijoilta. (S. 101)

Juonta tässä kirjassa on vain nimeksi: suuri ajattelijamme päätyy kahden "Helsingin herran" apulaiseksi luontoa tutkimaan. Apumiehen tehtäviin kuuluu muun muassa linnunpoikasten ampuminen tutkimuksia varten ja leirimuonan vääntäminen Helsingin maistereille.  Konsta hoitaa työnsä kunniakkaasti ja esittelee ajatuksiaan siinä sivussa.

Konstan menneisyydessä on useamman vuoden mentävä salaperäinen aukko, jota monet ovat arvuutelleet ja arvuuttelevat. Kullakin on tuosta ajasta omanlaisensa käsitys eikä Konsta ota siihen juuri kantaa. Antaa muiden ajatella, mitä ajattelevat.

Onko noissa "Kateissaolon vuosissa" sitten mitään hekumaa ja taikaa niin kuin moni olettaa? Se jää hieman epäselväksi, koska Konsta on kova valehtelemaan. Tai ainakin kiertämään totuutta. Luonteeltaan Konsta vaikuttaa muutenkin olevan melko mahtipontinen ja itsetietoinen. Sellainen harmiton liioittelija, joka kaipaa yleisöä mietteilleen.

Viina maistuu, miksipä ei. En kylläkään halua korostaa tuota viinan litkimistä minään suomalaiskansallisena piirteenä, sillä kyllä se viina on maistunut (ja maistuu) muissakin maissa ja kulttuureissa. Miljööt vain ovat hieman erilaiset. Kärjistäen: muualla ryypätään juottoloissa, Konsta vetää kännit luonnonhelmassa. 

Havukka-ahon ajattelija lienee mainio aikalaisromaani. Ainakin ajankuvaus (vaikken tuolloin vielä ollutkaan syntynyt saati koskaan edes asunut Kainuussa tai muualla Pohjois-Suomessa) vaikuttaa autenttiselta ja uskottavalta. Luonto tulee niin läsnä, että tuli nostalginen olo.

Kaipaan Suomen kesiä ja havuntuoksua. Kaipaan telttailua saaressa (kaupunkilaisuudestani huolimatta olen viettänyt suurimman osan lapsuus- ja varhaisnuoruuskesistäni maaseudulla), navetan tuoksua, heinätöitä, lehmiä, veneilyä, uimista (tosin nykyään pelkään uimista järvessä eli en ui).

Parasta tässä kirjassa on ehdottomasti kieli. Tähän maailmanaikaan Konstan tarjoilemat ajatukset näyttäytyvät varsin yksinkertaisina ja naiiveina, mutta kirjan kieli on herkullinen ja rikas, vanha. Siitä revin riemua koko romaanin ajan.

Konsta sylkäisi lattialle. Penkin alta käveli esiin sairas russakka. Konsta Pylkkänen sylki uudestaan koettaen saada sattumaan russakkaan. Hän innostui, keskittyi, ja valkoiset hampaat välähtelivät huvista ja kiinnostuksesta.

Mutta Havukan Iita ei ymmärtänyt Konstan urheilua. Hän huusi kiukkuisesti:
- Juuttaan räkäkirnu, ukonröhlä! Elä syle enää kertaakaan minun lattialleni tai lähet justiinsa tästä talosta. Minunko se pitäisi joka päivä luututa sinun räkälammikkosi lattioilta. Siinä on kanssa minulla muuan kotka, töpehtii päivät pitkät permannolle.

~~~


Täältä löytyy linkit muiden klassikkohaasteeseen osallistuvien blogeihin. Kiitos Tuijalle emännöinnistä! Tämä on tosiaan jo toinen järjestetty haaste ja lisää on tulossa. Jos et siis nyt ehtinyt mukaan, niin ei tämä tähän pääty. Kolmannen klassikkohaasteen deadline on 31.7.2016. Ei muuta kuin klassikkoa valitsemaan!

Ajattelin itsekin jatkaa mukana, koska klassikon mentäviä aukkoja piisaa sivistyksessäni edelleen. Tuskinpa olisin tätäkään saanut luetuksi ilman haastetta eli taputan tässä itseäni olalle ja skoolaan punkulla, kippis!

(Tämä postaus on kirjoitettu 30.1. kello: 16.30 ja olen ajastanut sen huomiselle eli sunnuntaille 31.1. kello 6.00)

perjantai 29. tammikuuta 2016

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: God Help the Child
Chatto & Windus, 2015
S. 178
Suomennettu nimellä Luoja lasta auttakoon

Kiinnostuin Toni Morrisonin romaanista God help the Child luettuani  siitä muutamia mietteitä/arvioita toisista blogeista.

Olin aiemmin ajatellut, että Toni Morrison on mies (ei sillä, että minulla olisi mitään miehiä vastaan). Olen myös olettanut, että hän kirjoittaa jotain kuivakkaa. En edes tiedä mitä, mutta olen sulavasti skipannut hänen teoksensa tähän asti. Jännä miten ihminen voikin muodostella kaikenlaisia olettamuksia ja vieläpä ihan tyhjästä.

Bride on musta kuin hiili, mikä on suuri järkytys hänen äidilleen, Sweetnessille, joka on huomattavasti vaaleampi. Miten hän saattoi tuollaisen luonnonoikun synnyttää, kun ei lapsen isäkään ole niin musta. Sweetness päätyy lopulta siihen tulokseen, että miehen puolelta se "sudaninmusta" geeni on tullut: eihän nyt hänen suvussaan, jestas sentään.

Bride menestyy urallaan lopulta juuri kauneutensa takia, jota tummuus pukee vastakohtanaan valkoinen. Mutta äidin rakkaudettomuus satuttaa. Se on haava, joka ei umpeudu vaan märkii märkimistään. Sen eteen hän oli valmis lapsena tekemään mitä tahansa - ja tekikin - voittaakseen edes hetkeksi äitinsä huomion. Tekokin jää taakaksi harteille.

Briden näennäisen seesteinen elämä heilahtaa raiteiltaan, kun Booker jättää hänet. Booker, joka jaksoi kuunnella mutta joka pysyi itse vaiti - suljettuna. Bookerista tulee Bridelle pakkomielle: jonkinlainen selitys - jos ei muuta - on saatava hylätyksi tulemiselle.

Tarinaa tarkastellaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä tekee kirjasta mukavan monipuolisen. Eniten tietenkin kiinnostaa äidin ja tyttären välit, jotka aika on peruuttamattomasti  etäännyttänyt. Syy ei tietenkään ole äidissä, vaan ympäröivissä asenteissa ja ajassa. Morrison kuvaakin tarkkanäköisesti ihonväriltään tummien omia hierarkioita ja arvotuksia: mitä vaaleampi, sen arvokkaampi. Tässä ei toisaalta ole mitään uutta, vaan samaan asiaan olen törmännyt muussakin kirjallisuudessa. Toisaalta aihe on mielenkiintoinen, koska se ei ole omakohtainen.

God Help the Child on lyhykäinen romaani, jossa on suuri sanoma. Pidin kovasti tästä kirjasta, mutta sen loppu oli mielestäni kliseinen pannukakku.

Muissa blogeissa mm. Marjatan kirjalämyksiä ja ajatuksia, Oksan hyllyltä, Ullan luetut kirjat.

torstai 28. tammikuuta 2016

Tunnelin päässä ei valoa, vaan murha

Ernesto Sabato: The Tunnel
Alkuper. El Tunel, 1948
Penguin, 2011 (julkaistu ensimmäisen kerran UK:ssa 1988)
S. 140
Espanjasta englannistanut Margaret Sayers Peden
Kirja on suomennettu nimellä Tunneli

Onpa hauska huomata samastuvansa murhaajaan. Tai no, en suinkaan kokonaan vaan tiettyihin hänen ajatuksiinsa (en sentään ole misogyyni) etenkin kirjan alkupuolella, kun tuleva murhaajamme on vielä suunnilleen tolkuissaan tai ainakin kykenee pitämään perimmäiset ajatuksensa - ja tekonsa - piilossa.

Vaan eivätpä ajatukset ihmisestä yksistään hullua tee, vaikka normista poikkeva maailmankuva ja käyttäytyminen helposti jonkin sortin hulluutena voidaan nähdäkin.

Why the hell should I explain why I do not go to art exhibits?

Murhaajamme istuu vankilassa kirjoittamassa selontekoa rikoksestaan. Hän on nimekäs taidemaalari, jota kriitikotkin ylistävät. Oikeudenkäynti on jo takana ja tuomio langetettu, mutta murhamiehemme haluaa vielä tehdä tilinpäätöksen.

It should be sufficient to say that I am Juan Pablo Castel, the painter who killed Maria Iribarne.

Näillä sanoilla alkaa The Tunnel ja se vetää minut heti mukaansa käytävilleen, jotka alussa ovat hieman väljemmät mutta loppua kohden käyvät yhä ahtaammiksi ja pimeämmiksi. Mutta minä naureskelin tätä kirjaa lukiessani.

Castel on samaan aikaan huvittava ja rasittava pakkomielteisessä ihastumisessaan, vainoharhoissaan ja pakonomaisessa tarpeessaan analysoida joka ikinen asia puhki. Ja juuri noita analyysejä ja vaihtoehtoja lukiessani olin kuolla nauruun. Samoin hirnahtelin Castelin postissa asioimiselle. Hän postitti kirjeen, mutta muuttikin mielensä ja olisi halunnut kirjeensä takaisin. Seuraa huvittava episodi postilaitoksen tiloissa.

En tiedä onko tämän kirjan tarkoitus olla hauska/viihdyttävä vai syvällinen. Toisaalta miksi nämä olisivat toisensa pois sulkevat. Löysin The Tunnelista lukuisia kiehtovia ajatuksia, joihin voisin itsekin yhtyä, ja joita jäin pohtimaan enemmänkin mielessäni. En kuitenkaan sanoisi, että tämä on mikään syvällisyyden kevätlähde, vaan enemmänkin sekoitus komiikkaa ja itsetutkiskelua, joka kiihtyy ja suistuu raiteeltaan loppua kohden. Mutta minä pidin.

Ja  tässä on nyt se mahdollinen ongelma: saako näin vakavalle asialle nauraa. Tässähän on kuitenkin kyse murhasta. Mietin asiaa yön yli ja päädyin siihen tulokseen, että minähän nauran jos naurattaa. Näin minä tämän kirjan koin, ja jos se on "väärin" tulkittu, niin voi voi.

Voisinkin tästä hipsiä vaikka Goodreadsiin lukemaan toisten mietteitä: en ole vielä uskaltanut sitä tehdä, koska en halua vahingossakaan saada mitään vaikutteita omaan tekstiini. Kiinnostaa kuitenkin toisten kokemukset ja tulkinnat tästä kirjasta.

Kauniiksi lopuksi haluan heitellä parit mieltäni kutkuttavat sitaatit The Tunnelista, olkaa hyvä.

The phrase "the good old days" does not mean that bad things happened less frequently in the past, only - fortunately - that people simply forget they happened." ...



Experience has taught me that what seems clear and evident to me is never so to my fellow human beings.

Tulipa tässä samalla valloitettua uusi maa, Argentiina. Ernesto Sabatosta voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Pieni merenneito sarjakuvana

Grimm Fairy Tales presents
The Little Mermaid
Zenescope, 2015
Story: Joe Brusha, Writer: Meredith Finch, Artwork: Miguel Mendonca, Colours: Nunes, Cortes.
S. 150


Tällä pienellä merenneidolla on esikuvaansa yhtä paljon yhteistä kuin Lumikilla ja seitsemällä kääpiöllä siinä tapauksessa, että lumikki onkin blondi ja asuu kolmen kääpiön kanssa ja syö ilkeän äitipuolen tarjoaman päärynän, joka muuttaa hänet zombieksi ja sitten paikalle ratsastaa karhuherra Paddington ja taputtaa Lumikkia pyllylle, ja he elävät elämänsä kuolleina loppuun saakka.

Ei siis kovin paljon.

Ihmettelenkin, miksi tässä edes viitataan Grimmin satuihin. Vai eikö merenneidoista ja kadonneesta Atlantiksesta voi kirjoittaa ilman viittausta Grimmiin, vaikka ainoa yhteinen tekijä on, että joo merenneito löytyy kirjasta ja se Atlantiskin. Tokihan kannesta ja takatekstistä saattoi päätellä, että ei tässä ihan perinteisellä merenneidolla olla liikkeellä.


Anyway, ihan viihdyttävä, luettava ja katsottava sarjakuva eli ei kaduta että lainasin kirjastosta (jos olisin ostanut omaksi, saattaisi kaduttaa). Kuvitus on mukavan värikylläistä ja fantastisen taiteellista. Merenneidon rinnat tosin näyttävät liian täyteen puhalletuilta ilmapalloilta, mutta onneksi eivät puhjenneet seikkailun tohinassa.


Takakannesta voi lukaista juonen, kas tässä. Vaikka tarina näennäisesti päättyy, sen loppu vihjailee että jatkoa on luvassa. Enpä taida lukea.


Jään odottamaan Pienestä tulitikkutytöstä tehdyn sarjakuvan tulemista (vai onko sellainen tehty jo?). Siinä pieni tulitikkutyttö oppii, ettei yksi mokoma tikku paljon lämmitä. Parempi on tuikata kokonainen talo tuleen ja lämmitellä sen kupeessa. Armoton tuhopolttojen aalto uhkaa muuttaa koko kaupungin tuhkaksi, mutta tyttö se vaan raapaisee seuraavan tikun. Poliisi on ymmällään eikä kenellekään tule mieleen, että palopaikalla tikunnokassa HK:n sinistä käristävä ryysyläinen on pyromaani.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Journey Under the Midnight Sun

Keigo Higashino: Journey Under the Midnight Sun
Alkuper. Byakuyak, 1999
Little Brown, 2015
Japanista englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 539


Oho. Olo on melko sanaton tällaisen mammutin jälkeen. Kuin olisi saanut maatuskan, mutta sisältä ei paljastunutkaan toinen maatuska, vaan ihan muuta. Silti olo ei ole petetty, ainoastaan hämmentynyt.

Osaka, 1973: Murhatun miehen ruumis löytyy autiosta rakennuksesta. Tapausta tutkii rikosetsivä Sasagaki, mutta murha ei koskaan selviä. Siitä tulee mysteeri, joka ei jätä Sasagakia rauhaan. Erityisesti Sasagakia kiinnostaa uhrin poika (Ryo) ja erään epäillyn tytär (Yukiho), vaikka murhan tekoaikaan he olivat vasta lapsia. Mutta tietävätkö he kuitenkin enemmän kuin ei mitään.

Tästä alkaa kaksikymmentä vuotta kestävä näkymätön ajojahti. Vuodet vierivät ja lapset varttuvat tahoillaan. Mystisyys heidän ympärillään säilyy. Tässä kohden on todettava, että Higashino on nerokas kirjailija. Lukija ei kohtaa yhden yhtä kertaa Yukihoa saati Ryo'a suoraan: näkökulma on aina jonkun muun.

Niitä muita onkin melko joukko eli kannattaa painaa nimet tarkasti mieleen. Aluksi minulla oli hieman vaikeuksia paisuvan henkilögallerian kanssa, mutta koska ihmisille suotiin pääsääntöisesti melko paljon (sivu)tilaa, ne jäivät kyllä mieleen. Tai ainakin ponnahtivat muistista, kun yhtäkkiä myöhemmin pompsahtivat uudelleen esille jossakin toisessa yhteydessä.

Luulin tämän kirjan olevan dekkari ja niinhän tämä periaatteessa onkin, vaikka Sasagaki katoaa kirjasta melko alussa ja palaa uudelleen "näkyvästi" kuvioihin vasta kirjan puolivälin tienoilla. Ei siis pelkkää dekkaria tämä, vaan myös elämien seurantaa parinkymmenen vuoden ajalta. Aikaharppauksia on lukujen välillä joskus useitakin vuosia. Silti mukana on helppo pysyä ja uusi "aika" vie nopeasti mukanaan.

Kirjan rakenne on periaatteessa varsin perinteinen, mutta kerrontatapa erilainen. Eipä ainakaan heti tule mieleeni toista vastaavaa. Hienovaraiset vihjeet kertovat omaa kieltään: pitää vain nähdä ne ja uskaltaa vetää johtopäätökset. Siitä huolimatta, että ne ehkä ovat vääriä. Tuliko siis vedeltyä liikaa vai kenties liian vähän?

Kirjan suljettuani ensimmäinen ajatus "oho:n" jälkeen oli "voi paska". Tämä kirja ei ihan heti lähde pääkopasta. Suosikkeihini menee taas ihan heittämällä. Luulen, että tämä kirja jakaa mielipiteet melko rankasti eli joko tykkää kovasti tai sitten ei lainkaan. Toki voin olla väärässä niin kuin usein olen.

Entäs kirjan nimi sitten? Se saa merkityksensä lukemalla.

Miinukset liittyvät käännökseen: Typoja on ihan hullun paljon ja jonkin verran prepositiovirheitä. Ihan kuin olisi kiireessä väännetty käännös kasaan eikä jaksettu oikolukea ollenkaan.



Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Onpahan muuten jo kolmas haasteeseen lukemani kirja.

torstai 21. tammikuuta 2016

Empty Zone - taiteellinen dystopia

Jason Shawn Alexander: Empty Zone vol. 1
Conversations with the dead
Image Comics, 2015
S. ei ole merkitty enkä jaksanut laskea
Ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomen kielelle

Tämä laitos pitää sisällään Empty Zonen numerot 1-5, enempää niitä ei käsittääkseni olekaan. Kyseessä on kokonaisuus, jota ei voi mitenkään ymmärtää, ellei lue kaikkia numeroita.

Empty Zone on dystopia, jonka tapahtumat sijoittuvat maapallolle kahdenksankymmentä vuotta maailmanlaajuisen sähkökatkon jälkeen. Lukijan eteen läväytetään melko synkkä ja karu maailma, jossa ihmiset selviytyvät kuka mitenkin.

Corinne White, entinen sotilas, piehtaroi syyllisyydessä painajaisten riivaamana. Viina maistuu ja huumeetkin. Lopulta menneisyys on kohdattava, koska sen "haamut" on vapautettava. Enpä kerro juonesta enempää. Melko hyytävä se on, mutta en tiedä kuinka omaperäisenä se näyttäytyy dystopiaa paljon lukeville.


Kiinnostuin tästä sarjakuvasta (tai oikeammin graafisesta romaanista) erityisesti sen taiteellisuuden takia: pelkästään kannen ja pikaisen selaamisen perusteella lainasin sen kirjastosta. Empty Zone sisältää verta, irtoavia raajoja ja seksiä, joten herkimmille sitä en suosittele.


Kotona koneen ääressä googlettelin Jason Shawn Alexanderia ja opin, että hän on varsin monipuolinen taiteilija. Pidän hänen tyylistään kautta linjan eli seurantaan menee. Kiinnostaisi lukea myös Abe Sapien, jonka Alexander on kuvittanut (mutta ei ymmärtääkseni kirjoittanut).

Suosittelen dystopiasta ja brutaalista taiteesta kiinnostuneille. Vaaleanpunaiset villakoirat voivat mennä kotiinsa.


Kuvat luonnollisesti Empty Zone -kirjasta.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Muslimitkin osaavat nauraa

Zarqa Nawaz: Laughing All the Way to the Mosque
Virago, 2015
(Kanadassa julkaistu samalla nimellä 2014)
S. 222

Islam lienee maapalleron halveksutuin uskonto. Siitä pitävät huolen pienet, mutta äänekkäät ryhmät, jotka tekevät Islamin nimissä kaikenlaista terroria.

Suurin osa muslimeista on kuitenkin ihan tavallisia niin kuin me kaikki siviilit, ja haluavat elää rauhassa.

Mielikuva vakavista ja huumorintajuttomista muslimeista on myös eräänlainen stereotypia. Ei ole olemassa mitään kansakuntaa, joka olisi täysin huumorintajuton: aiheet vain voivat olla erilaiset. Eivätkä nekään välttämättä aina ole niin erilaisia. Emmehän me yksilötasollakaan naura samoille asioille.




Millaista on elää muslimina länsimaassa, ja vielä tarkemmin Kanadassa? Asenteet muslimeihin ovat melko toisenlaiset pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Nawaz ei näitä eroja käsittele kirjassaan Laughing All the Way to the Mosque, mutta postauksen lopussa oleva video kannattaa katsoa, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Tämä kirja on oikeastaan läpileikkaus Nawazin elämästä lapsesta nykyisyyteen. Hän kertoo hauskasti ihan tavallisista arkisista asioista, joita ei-muslimi ei edes ajattele - koska ei tarvitse ajatella. Esimerkkinä vaikkapa säärikarvat: niiden ajelua ei katsella hyvällä. Säärikarvat tuottavat teini-ikäiselle Zarqalle paljon päänvaivaa. Kyse ei ole turhamaisuudesta: koulun jumppatunnilla säärikarvat saavat paljon ikävää huomiota.

Kun kulttuuri ja uskonto sekoittuvat, on joskus vaikeaa erottaa mikä on varsinaista uskontoa, mikä kulttuuria. Zarqa kapinoi - kuten teinit lähes kaikkialla - äitiään vastaan käyttämällä juuri uskontoa "aseenaan". Äidin ja tyttären välit ovat läheiset ja rakastavat, mutta tuliset.

Zarqa itse on kupliva ja eläväinen persoona. Hän on utelias, nokkela ja mahdottoman hauska. Melkoinen vastakohta aviomiehelleen Samille, joka on maltillisempi ja vakaampi, vakavampi. Silti heidän liitostaan välittyy lämpö ja arvostus toisiaan kohtaan.

Enpä muista nauraneeni aikoihin näin paljon kuin tätä kirjaa lukiessani. Sellaista hyväntahtoista ja lämmintä naurua. Olen hyvin valikoiva huumorikirjallisuuden suhteen, mutta tämä kirja herätti heti kiinnostukseni. Ja kyllä tästä oppikin kaikenlaista, pääsi tilanteisiin joihin ei tavallisesti ole asiaa. Kirja houkuttelee ajattelemaan asioita eri kanteilta, mutta ei  saarnaa tai osoittele sormella. Tyyli on kautta linjan kepeä.

En tiedä ollaanko tätä kirjaa kääntämässä joskus suomen kielelle. Ainakaan toistaiseksi en löytänyt siitä viitteitä. Minusta tämä on tärkeä kirja, jonka toivoisin saavan mahdollisimman paljon huomiota ympäri maailman - ehdottomasti myös Suomessa.

Zarqa Nawaz on käsikirjoittanut sarjaa Pieni moskeija preerialla, jota on esitetty Suomessakin.

Zarqa Nawaz on pakistanilaistaustainen nainen, joka on syntynyt Liverpoolissa ja varttunut Torontossa. Hän on opiskellut muun muassa journalismia. Zarqa Nawaz Wikipediassa.

Alla video, joka ei sinänsä liity tähän kirjaan mitenkään, mutta on minusta katsomisen/kuuntelemisen arvoinen.