Kuvia ja tarinoita maailmalta

Lasse Ansaharju, SusuPetal: Kultainen talja, Golden Fleeche

irallisia kuvitelmia, loose imaginations

Books on Demand, 2014
S. 60
Arvostelukappale

Kultainen talja on valokuvakirja. Kuvat, joita on eri puolilta Eurooppaa ja Kuubasta, ovat Lasse Ansaharjun ottamia. Kuvatekstit ovat SusuPetalin kirjoittamia.

Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia, mikä tekee kirjan tyylistä ehyen. Kuvia on eri kokoisia ja niiden sommittelu sivuille tekstin kera vaihtelee. Se tuo mukavaa vaihtelua ja yllätyksellisyyttä. Kukin kuva itsessäänkin on yllätys. Kokoava teema on katukuvaus eli mistään sillisalaatista ei ole kyse.

Olen varsin visuaalinen ihminen ja tykkään kovasti katsella kuvia: kyseessä voi olla mitkä tahansa kuvat aina taiteesta valokuviin. Kuvissa minulle tärkeintä on tunnelma. Katukuvaus on oma kiehtova lajinsa, johon mustavalkoisuus sopii hyvin ainakin näissä tämän kirjan kuvissa. Yritin mielessäni värittää kuvia, mutta totesin hyvin pian, ettei kannata - ei tarvitse. Ne ovat hyviä juuri näin.

"Tänään ei selfie-kuvaa. Yllätän kaikki!"

Pidän myös kuvateksti-ideasta: kuva ja teksti muodostavat yhdessä pienen tuokion, pienen ajatuksen, pienen tarinan, vaihtoehtoisen tulkinnan. Minähän tykkään spekuloida, joten minulle tällainen toimii ikään kuin interaktiivisena kirjana.

Tekstit on höystetty lämpimällä huumorilla ja mukana on myös oivaltavia huomioita nykyajasta.

Mitä? Minäkö tositeeveeseen? Älä unta näe.

Kohta pitää mennä kotiin, siinä on draamaa kyllikseen.

(S. 56)

Kokonaisuutena suloinen kirja kuvien ja tekstin vuoropuhelua. Välillä kihersin ja hihitin, sitten vakavoiduin hetkiseksi. Kirja jätti kuitenkin ehdottomasti hyvän ja tyynen mielen. Tämä ei ole synkkä kirja, ei. Tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi.

Vaikka nähtävästi valitsin näytekuviksi (oli muuten silkkaa sattumaa) lähikuvat ihmisistä, on kirjassa toki muunlaisiakin kuvia - sellaisia, joissa ympäristöä näkyy enemmän. Yhteistä kaikille kuville on kuitenkin se, että niissä on ihminen tai ihmisiä.

Muualla blogeissa:

Leena Lumi

Tammikuun kirjaostot

Ajattelin (siis olin, heh heh), että kokeilen tämän vuoden ajan pitää kirjaostospäiväkirjaa. Kunkin kuun lopussa kirjaan - toivottavasti - hankinnat blogiini. Pidätän itselläni oikeuden ryssiä tämänkin projektin.

Tammikuun ostokset kuvasin, joten en jaksa kirjoittaa kirjojen nimiä enää erikseen: ovat kaiketi luettavissa kuvistakin. Jos niistä ei kuitenkaan saa selvää, tulkkaan mielelläni.

Hotel Iris oli pakko ostaa, koska sitä ei ole saatavana kirjastosta. Löysin kirjan charity shopista ja pulitin siitä peräti punnan.

Tämäkin on charity shop -bongaus. Aasialainen kirjallisuus aina kiinnostaa. Selailin ja lueskelin kirjaa sieltä täältä ostopäätöstä tehdessäni. Ja oli pakko ostaa.

Tämä kirja on minulle ennestään nimenä tuttu ja se on roikkunut mentaalisella lukulistallani iäisyyden. Nyt se roikkuu fyysisessä lukupinossani.

I am... aargh. Sarjassamme typerät elämäkertanimet. Mutta sisin on tärkein ja Ozzysta olen kuullut pelkkää hyvää. On kuulemma hauska kirja. Olin suuri Ozzy Osbourne -fani pentuna ja kuuntelen vieläkin hänen musiikkiaan joskus.

Jackie Chan taas, uuh ja aah. Hän oli minuun nuoruuden rakkauteni (heti Hiroyuki Sanadan jälkeen tai ennen): katsoin käsittääkseni kaikki hänen elokuvansa. Hieman pelottaa, että kirjan lukemisen myötä unelmani särkyvät pirstaleiksi ja menetän ruusunpunaiset mielikuvani. Se on muuten eräs syy, miksen välttämättä usein halua tietää kirjailijoista liikaa tai en mitään. Koska joskus se, mitä näkee, ei miellytäkään. Mutta mutta, nämä herrat eivät ole kirjailijoita.

Bonuskuvana 3D-kirjanmerkkini: tanssivat luurangot.

Yläkulmassa vilahtaa toinen 3D-kirjanmerkkini: merihevosten peräpäät.

Made in Hong Kong.

Valo, jonka luulit

minussa nähneesi

olikin elämä, jota

minä luulin

eläväni.

Yötä ei voi vastustaa

Kannen kuva: Frédéric Pierret

Delphine de Vigan: Nothing Holds Back the Night
Bloomsbury, 2013
Rien ne s'oppose à la nuit, 2011
Ranskasta englanniksi kääntänyt George Miller
S. 344

Miksi on kysymys, johon saatu vastaus on usein pelottavampi kuin miten tai missä. Vastauksetta jääminen repii. Mitä väliä missä ja milloin, miten. Halutaan tietää miksi. Siihen de Vigankin haluaa saada vastauken. Miksi hänen äitinsä, Lucile, päätti sammuttaa valot, sammuttaa itsensä?

Grandma (Lucile) committed suicide, yes, she did herself in, rang down the curtain, gave up, called it day, say stop, enough, basta, and she had good reasons for coming to that conclusion.

Kaikki saa alkunsa siis kuolemasta, Lucilen kuolemasta. Löytääkseen vastauksen, on matkustettava aikaan ennen itseä. Ei ole olemassa mitään yksittäisiä syitä, on tapahtumien summia joista syyt muodostuvat. Leppäkerttu lopetti lentämisen, koska se ei jaksanut enää lentää: se oli lentänyt jo tarpeeksi kauan repaleisilla siivillään.

De Vigan tutkii äitinsä, Lucilen, jäämistöä, haastattelee läheisiä. Katsoo ja kuuntelee vanhoja taltiointeja. Suurperheen idylli on pinnalta hymyä. Silti ei jakseta, kuollaan omia polkuja. Ei vain Lucile, vaan aiemmin kaksi hänen sisarustaankin. Jokin mätii jossain, lähettää etäispesäkkeitä. Mikä saastuttaa elämiämme?

Ilo ei jaksa asettua sydämeen, mieli laahaa maassa. Sillä niin se on: nothing holds back the night. Yötä ei voi estää. Sitä voi siirtää, sitä voi huijata. Mutta se tulee aina. Lopulta. Lucilen mieli on yö, joka ei jaksa nousta aamuksi. Kirjan nimi on nappivalinta, myös suomeksi: Yötä ei voi vastustaa.

Tämä kirja ei ole muistelmateos, ei elämäkerta eikä tutkimus. Se on kaikkea näitä ja aukkoja on paikattu spekulaatioilla. Se on myös kirja kirjoittamisesta, mutta ei siinä perinteisessä muodossa. De Vigan pohtii omia motiivejaan ja tuntemuksiaan tätä kirjaa kirjoittaessaan. Miksi se piti edes kirjoittaa?

Minulle tämä oli vaikea kirja. Vaikea, koska lukemisen ohessa pidin taukoja. Palasin aikaan ennen minua. Palasin aikaan kun jo olin. Vaaleanpunaiset lapsilasit ovat pudonneet silmiltäni jo aikoja sitten. Itsemurha-aalto. Minäkin olen sen kokenut - ja tiedän, miltä tuntuu elää kuolemaa janoavan ihmisen kanssa. Lopulta minustakin tuli sellainen, pakkomielteinen.

Lucile died the way she wanted to: while still alive.


Kaikkea ei voi korjata.

Ainakin Annika ja Leena Lumi ovat kirjasta bloganneet. Heidän blogeissaan lisää linkkejä muihin arvioihin.

Osallistun tällä kirjalla elämäkertahaasteeseen.

Nomadina Mongolian aroilla

Byambasuren Davaa & Lisa Reisch: The Cave of the Yellow Dog
Virago, 2007
Saksasta englanniksi kääntänyt Sally-Ann Spencer
S. 140 ja kuvaliitteet


Tällä kertaa matkustamme Mongoliaan. Kirjan nappasin kirjastosta käteeni ihan puhtaasti kannen perusteella: minusta se on suloinen. Ja kuulkaa, suloinen on itse kirjakin.

I left Mongolia in the winter of 1999 to apply for a place at Munich Academy of Television and Film. I returned in the spring 2004 on a research trip for my graduation film. The Inspiration for the film and, later, this book came from a Mongolian fable, The Cave of the Yellow Dog.

Kirjassa on periaatteessa kaksi tasoa: toinen kertoo mongolialaisen nomadiperheen elämästä arolla, toisessa tasossa kirjailija valottaa omaa taustaansa (hän on myös mongolialainen) ja kertoo yleistä mongolialaisesta kulttuurista. Mongolialaisten kansanlaulujen säkeet soivat lukujen raoissa.

Kirja etenee kronologisesti. Byambasuren kertoo, miten hän lähtee ryhmänsä kanssa matkalle Mongoliaan etsimään filmiinsä sopivaa perhettä. He tutustuvat Batchuluun-nimiseen perheeseen, johon kuuluu vanhempien lisäksi kolme pientä lasta. Vanhin tyttö, Nansaal, käy koulua.

Perhe suostuu mukaan filmatisointiin, jota Byambasuren siis alun perin lähti arolle tekemään. Filmissä seurataan vuoden ajan perheen elämää. Tämä kirja syntyi elokuvan sivutuotteena.

Kirjan luettuani innostuin tutkimaan, josko filmin (minusta kyseessä on dokumenttielokuva) voisi katsoa jostain netistä. Ja voihan sen, esimerkiksi tuolla. En tiedä miten laillinen (tai laiton) kyseinen sivusto on, joten.. eeh, älkää kivittäkö. 

Katsoin siis tuon filminkin ja tunnistin sen juonen ja kohtaukset selkeästi kirjasta. Vaan eipä sillä ollut väliä: minusta kirja kannattaakin lukea ennen elokuvaa, koska kirjassa kerrotaan paljon sellaista tietoutta, jota ei filmissä suoraan tule esille. Tai jos tuleekin, niin niitä ei avata katsojalle sen kummemmin.

Mietin jopa olisinko saanut filmistä niin paljon irti ellen olisi lukenut kirjaa ensin. Kirjahan on melko lyhyt, mutta silti tanakka perustiedoiltaan.Tosin kyllä se elokuvakin on ihan selkeä ja siinä on punainen lankansa eli toimii se toki yksinäänkin.

Kirjassa on kuvaliite, josta iso plussa. Tapahtumapaikka ja henkilöt olivat siten jo ikään kuin tuttuja. Aivan ihastuttava kirja, ihana dokumenttielokuva, jota en ikinä olisi keksinyt katsoa ilman tätä kirjaa. Yhdessä kirja ja elokuva muodostavat varsin avartavan ja mielenkiintoisen katsauksen Mongolialaiseen nomadielämään.

Filmin lopussa pyrähti jopa kyynelparvi silmiini. Kyllä, siitä huolimatta että tiesin mitä on odotettavissa (ei mitään kauhua, vaan koskettava tapahtuma). Filmi herätti kirjan tarinan henkiin, se maalasi sille maiseman ja väritti sen, se lauloi ja soi koskettavasti. Se puhalsi Batchuluun perheen elämään ja minä kiinnyin heihin. 

Kirjan ja filmin yhdessä lisään suosikkeihini. Tämän koskettavan ja suloisen yhdistelmän myötä tuli valloitettua samalla uusi maa. Luulenpa, ettei visiittini Mongoliassa jää tähän: minä nimittäin vähän ihastuin ja haluan lukea lisää! Itse asiassa luinkin jo netistä ja katselin lisää kuvia. Näiden tällaisten kirjojen eräs mahtava anti on herätellä mielenkiintoa uusiin asioihin ja kulttuureihin.

Synttärit Hot Springsissä

Olin kuukauden reissussa viime syksynä. Piti reisesta palattua vääntää matkajuttuja, mutta eipä ole näkynyt. Paitsi Detroitin rytökasat esittelin täällä. Nyt kun on hieman aikaa kulunut, niin on mukava palata hetkeksi takaisin Jenkkeihin.

Mieleen on tietenkin jäänyt erityisesti 17. syyskuuta, koska täytin silloin vuosia. En yleensä juhlista synttäreitäni, mutta tuolloin tein poikkeuksen. Otimme (mieheni ja minä siis) jopa poikkeuksellisesti hieman hienomman hotellin. Yleisesti ottaen majoituimme huokeissa tienvarsihotelleissa.

Embassy Suites, majoitusta tyylillä. Hotellissa sai ilmaisia (eli piti vain tipata) drinkkejä ja pientä naposteltavaa iltaisin kuuden ja seitsemän välillä.Yleensä ehdimme niistä nauttia temmellettyämme päivät ties missä. Oli sitten mukava nauttia lasillinen (tai pari) viiniä ja valmistautua iltapalan metsästykseen.

Iltapalaa sai tosiaankin metsästää, koska vegevaihtoehdot - jos niitä nyt edes oli - olivat suoraan sanottuna arsesta. Mutta se ei tullut yllärinä, sillä joissakin kaupungeissa vegesapuskan saaminen on melko hankalaa. Se ruuasta. Siitä voisi kyllä lätistä novellin verran, mutta jätetään nyt väliin.

Hot Springs, Arkansas - Bathhouse row

Ikäännyin Arkansasin osavaltiossa, kaupungissa nimellä Hot Springs, missä vietimme muistaakseni kolme yötä. Kaupungissa on oikeastikin niitä kuumia lähteitä eli nimi ei ole ihan tuulesta temmattu. Alla olevan kuvan vesi tulee suoraan vuorilta kuumasta lähteestä ja toki testasin - kuumaa on!

Kaupungissa on myös siellä täällä hanoja, joista saa hakea puhdasta (kuumaa) lähdevettä. Paikalliset hakivat kanistereidensa kanssa vodaa: se kun on ihan juomakelpoista.

Kuumien lähteiden takia kaupunki on tunnettu lukuisista kylpylöistään. Yksi kylpylä on muutettu vieraille avoimeksi visitor centeriksi. Ei maksa mittään eli ilmaiseksi saa mennä tutustumaan historiallisen kylpylän toimintaan.

Yllä oleva kuva on huurussa koska kameran linssi meni huuruun ilmankosteuden takia. Ilmoja siis piteli ja hyvin olisi tarennut ilman t-paitaakin, mistä saa aina plussaa. Mutta mennäänpä sisälle. Kas siinä kylpyhalli: ammeet kiertävät huoneen seinämää ja ovat sermien takana piilossa. Pitäähän yksityisyyttä olla.

Siellä se rahvas kylpi. Voi juma mitä juhlaa aikana, jolloin ei kovin usein päässyt välttis peseytymään. Ainakaan köyhä väki.

Tässäpä sitten kunnon amme hoitopöytineen. Ei ihan tajunnut, millaisia hoiteluita siinä annettiin, mutta näyttää tosi hauskalta. Minulle yksi, kiitos!

Ja täytyyhän kunnostakin pitää huolta! Arvatkaa mikä houkutus oli pelmahtaa huoneeseen ja tehdä lähempää tuttavuutta noiden vehkeiden kanssa. Hieman tuli ala-asteen jumppasali mieleeni ja sisäinen sirkuspelleni heräsi.

Mikä on paras tapa viettää synttäriä? Jos minulta kysytään, niin kiivetä vuorelle! Ja niin tehtiin.

Kävimme myös Duck Tourilla eli ajoimme kuvan autolla järveen.

 Kävelimme (tuli kiva lenkki samalla) Alligator Farmille ja sain pidellä pientä krokotiilia käsissäni (kuvan kädet eivät ole minun: olisi ollut melko haastavaa ottaa kuva itsestä samaan aikaan, kun pitää krokoa). Minut yllätti Krokon pehmeys: se oli kuin silkkinen tyyny, ihana!

Farmilla on myös petting zoo ja lipun ostaessaan sai pari leipäpalaa, jotka saattoi syöttää vaikka kileille. Ei ole varmaan vaikea arvata, kuka siellä kiliaitauksessa oli heti ensimmäisenä määkimässä. 

Minulle matkustaminen ei siis ole pelkkää turistirysää (niitäkin toki) ja kaupungilla hengailua. Tykkään ulkoilla ja harrastaa ihan kunnon liikuntaa. Vaellusretkiä tulikin tehtyä useita kyseisen reissun aikana. Joskus heitimme lenkin kesken ajon ja jatkoimme sitten tyytyväisinä matkaa.

Osavaltioit, joissa kävimme ja vietimme aikaa: Texas, Tennessee, Arkansas, Ohio, Michigan, Indiana ja Illinois. Kiinnostaako joku näistä erityisesti?

Jos Jumala suo

Alys Einion: Inshallah
Honno, 2014
S. 308

Today, I will marry the man who raped me.

Sellainen on kirjan ensimmäinen virke. Laitettiin heti mato koukkuun, koska minua ainakin kiinnostaa, miksi länsimainen ihminen nai raiskaajansa. Vieläpä vapaasta tahdostaan, kuten heti käy ilmi.

A free woman never plans an escape route. I made this choice freely, the sun and the stars and the adolescent dreams of a girl grown up before her time notwithstanding.

Kerron heti tähän väliin, että kyllähän se syy (avioliittoon) lopulta selkenee siellä kirjan lopussa. Tai no, selkenee ja selkenee. Annettiin periaatteessa vastaus, mutta minua vastaus ei tyydytä: jopa ihmettelen sitä. En tajua, en ymmärrä.

Amanda nai muslimimiehen, Muhammedin. Muhammed on saudiarabialainen mies, jonka Amanda tapaa Walesissa, missä asuu. Amandan perhe on melko köyhä. Toimeen kyllä tullaan, mutta jokaisen lapsen panos on tärkeä semminkin, kun eräs lapsista on sairas.

Kouluttautumista ei kannateta saati arvosteta, vaan Amandaa painostetaan menemään suoraan töihin "peruskoulun" jälkeen. Amandalla on kuitenkin oma tahto ja hän onnistuu järjestämään itsensä opiskelemaan.

Noh, opiskelut keskeytyvät kun Amanda pamahtaa paksuksi ja yhdeksän kuukauden odottelun päätteeksi pukkaa kaksoset maailmaan. Muhammed on palannut tällä välin Saudi-Arabiaan, mutta on luvannut tulla hakemaan vaimonsa ja lapset myöhemmin mukaansa. Sillä tokihan Amanda muuttaa Saudi-Arabiaan.

Kerronta kulkee kahdessa tasossa: reaaliajassa ollaan Saudi-Arabiassa, mutta Amandan (eli kirjan minä-kertojan) muisteloiden myötä vajotaan silloin tällöin menneisyyteen. Noiden muisteloiden kautta lukijalle alkaa hiljalleen paljastua ne syyt, jotka kenties ajoivat Amandan muuttamaan toiseen maahan. (Tässä kohdin tekee mieli repiä hiuksia päästä ja huutaa niin, että ikkunalasit halkeavat.)


Kirjan herättämiä kysymyksiä:

Amanda on lukenut tietoutta Islamista ja Saudi-Arabiasta ennen muuttoaan. Miksi hän ei kuitenkaan tajua juuri mistään mitään?!

Miksi Muhammed inhoaa (?) vaimoaan? Olisi ollut kiva saada asialle selvyys (muuta kuin joku yleinen naisviha?). Muhammedin motiivit jäävät täysin pimentoon niin kuin oikeastaan koko Muhammedin persoona. Päällimmäiseksi hänestä jäi mieleeni vaimonsa jatkuva paneminen. Sitä onkin kirjassa niin paljon, ettei vaan unohdu millainen panokone Muhammed on. Seksiä seksiä seksiä hän haluaa ja alistaa vaimoaan ja läpsii hakkaa ja panee kuivana menemään säkit Amandan ahteria hakaten.

Miksi Muhammed juo? Muhammedille maistuu myös alkoholi, mikä ei ihan sovi muslimi-elämään. Muhammedin perhe vaikuttaa tasapainoiselta ja turvalliselta, mukavalta (paitsi ei tietenkään Amandalle). Ehkä Muhammed juopottelee muuten vain: eihän alkoholismiin aina syytä tarvita.

Miksi Muhammed antaa ystävänsä panna Amandaa, kun hän (Muhammed) tuntuu kuitenkin olevan varsin mustasukkainen vaimostaan? Lisäksi Amandalla on taipumusta pamahtaa paksuksi ns. kertalaakista. Niin käy kirjassa ainakin kaksi kertaa, ehkä jopa kolme. Amanda onkin puolet (tai enemmän) kirjasta raskaana.

Varsinaisen hirviön on kirjailija luonut Muhammedista ja itse asiassa koko uskonnosta ja elämästä Saudi-Arabiassa (en väitäkään, että se on mitään herkkua varsinkaan naisille, mutta kyllä nyt on revitelty ja kauhisteltu ihan olan takaa), vaikka toisinaan yrittääkin muistuttaa lukijaa, että Muhammed on poikkeus.

Kirjailija on ihan ottanut tehtäväkseen alleviivata eroavaisuuksia. Ne onkin helppo tehdä tyhmän Amandan kautta. Sitten jonkun toisen henkilön suulla pääsee kirjailija ns. opponoimaan Amandan kokemuksia - tosin nekin jäävät hyvin pinnallisiksi. Alla eräs esimerkki kuvana, en jaksa kirjoittaa koko rimpsua tänne.

Kirjan teemat: perheväkivalta, uskonto, kulttuurierot, naisen asema, kasvatus, raiskaus, ulkopuolisuus, ystävyys (saattoi olla bi-juttuja mukana), synnytys (joo, niitäkin kuvattiin aika tarkasti) jne. Ehkä snadisti liikaa?

Olisin saattanut sääliä Amandaa (ehkä ajoittain hieman säälinkin: hänen elämänsä oli suoraan sanottuna p:stä lähes alusta loppuun), ellei hän olisi jäänyt minulle melko merkityksettömäksi hahmoksi. Kirjan kieli on kaunista, tosin se teki siitä (kirjasta) ja kirjan kertojasta teennäisen kuuloisen.

En voi olla vertaamatta tätä kirjaa vastikään lukemiini Zoë Ferrarisin Saudi-Arabiaan sijoittuviin trillereihin. Ferrarisin kirjat eivät osoittele sormella, eivät alleviivaa, eivät ole mustavalkoisia. Ne ovat kaikkea muuta kuin tämä kirja, joka kauhistelee ja mässäilee milloin milläkin. Ja siinä sivussa maalaa melko yksipuolisen kuvan sekä Saudi-Arabiasta että Islamista.

Miksi luin kirjan loppuun? Uteliaisuudesta.


Kootut selitykset

Viime aikoina sananvapaus on puhuttanut monia. On mietitty muun muassa tarkoituksellista loukkaamista jne. Tiedän tämän mielipiteeni - kyllä, tämä kirjamiete on minun mielipiteeni kys. kirjasta - olevan melko negatiivinen. Se johtuu siitä, että tämä kirja ärsytti minua. Olisi tekopyhää kirjoittaa muunlainen mielipide.

Entä oliko pakko kirjoittaa ollenkaan? Kyllä oli. Tässä on kyse kirjasta - ei kenenkään persoonasta (paitsi fiktiivisten henkilöiden). Joku muu voi kokea kirjan toisin. Joku muu voi myös olla kirjoittamatta - minä en voi. Olen huomannut, että joskus ne negatiivisuuden puolelle kääntyvät kirjamietteet voivat herättää jonkun kiinnostuksen lukemaan kyseisen kirjan. Sehän on hieno asia: makuja on monia.

Nojatuolimatkalla Intiassa

Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani
Otava, 2014
S. 386
Arvostelukappale

Minun Intiani on runsas ja tuhti sisällöltään. Sen lisäksi, että Hämeen-Anttila kertoo yleistä intialaisesta kulttuurista ja tavoista, hän vie lukijansa usealle matkalle eri puolille Intiaa.

Kirjaa lukiessa tuntuikin siltä kuin olisi opastetulla matkalla Intiassa. Hämeen-Anttila kuvailee kohteet melko pikkutarkasti ja samalla kertoo niiden synnystä ja historiasta.

Tarinoitahan ei Intiasta puutu ja niitä on mielenkiintoista lukea. Yllättäen minua kiinnostivat eniten tarinat Jumalista ja uskonnosta. Tarinat kevensivät muuten melko raskastakin tekstiä. Minulle tuli ajoittain tunne, että pänttään tenttiin.

Koska kirjassa ei ole kuvia (se on kirjailijalta tietoinen ja perusteltu valinta), näin nojatuolimatkailijana tuli googleltua Intiaa hyvin runsaastikin: sekä karttaa että kuvia. Näin Intia tuli lähemmäksi ja tunne siitä, että on matkalla, aidommaksi. Runsaan tietoryöpyn ja yksityiskohtien takia lukeminen oli kuitenkin toisinaan melkoista tarpomista. Nojatuolimatkailijaa olisivat kuvat ja rajatut kartat kunkin matkareitin alussa auttaneet huomattavasti.

Toisaalta Hämeen-Anttila on käsittääkseni pääasiassa tarkoittanut kirjansa matkalle mukaan otettavaksi ja siellä luettavaksi: sen mukaan, missä kulkee. Sillä tavoin kirja varmasti antaakin lukijalleen enemmän, eikä kuvia tarvita paisuttamaan kirjan kokoa ja painoa. Etenkin jos reissaa ja liikkuu maan sisällä paikasta toiseen, on hyvä pitää matkatavarat minimissä.

Sanoisinkin, että Minun Intiani on mainio kirja, jos suunnittelee tai jo on menossa Intiaan. Silloin kirja palvelee lukijaansa parhaiten, koska se tarjoilee runsaasti myös käytännön vinkkejä ja neuvoja. Olisin itsekin varmasti saanut enemmän irti kirjasta, jos olisin suunnittelemassa matkaa Intiaan.

En ole koskaan käynyt Intiassa, vaikka maa toki kiehtoo minua. Tosin tätä kirjaa lukiessani sisääni astui epäilys: en usko, että haluan välttämättä koskaan matkustaa Intiaan. Syy on niinkin yksinkertainen kuin valtava määrä ihmisiä. Tiedän itsestäni, etten kykene käsittelemään suuria ihmismassoja kuin todella lyhytkestoisina annoksina. Muuten hajoaa pää eikä siinä auta, vaikka olisi kuinka kiehtovaa ja kiinnostavaa ympärillä.

Luin kirjasta intensiivisesti noin puolet. Lukiessani tutkailin netistä kirjan mainitsemia paikkoja ja katselin kuvia. Intia on valtava maa, josta riittäisi tietoa ja tarinoita joka lähtöön. Toisen puolen kirjasta lähinnä selailin, luin sieltä täältä.

Sanoisin, että pelkälle nojatuolimatkailijalle kirja on turhan raskas, vaikka onkin hyvin kirjoitettu. Minun Intiani on kyllä sellainen teos, josta Intiasta vain perustiedot omaava voi oppia paljonkin. Minulle kirja oli hyvin sivistävä kokemus.

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club
Kirjainten virrassa