Hawkingin elämä pähkinänkuoressa

Stephen Hawking: My Brief History  
- a Memoir
Bantam Press, 2013
S. 128


Stephen Hawking on teoreettinen fyysikko ja kosmologi, joka on varmaan suurimmalle osalle ainakin nimeltä tuttu. Stephen Hawkingista puhuttaessa esiin ponnahtaa usein myös hänen sairautensa, jonka takia hän on riippuvainen pyörätuolistaan. Hawking sairastaa ALSia.

Kiinnostuin Hawkingin kirjasta, koska minua kiinnostaa herran varhaisempi elämä: aika ennen hänen sairastumistaan (hän sairastui jo 21-vuotiaana). Myös Hawkingin persoonallisuus kiinnostaa ja ajattelin, että tämä kirja voisi sitä avata. Tietoa Hawkingista on toki paljon tarjolla netissä, mutta halusin lukea nimenomaan hänen kirjoittamansa kirjan.

My Brief History onkin mielenkiintoinen, vaikka periaatteessa se ei tarjoile mitään uutta Hawkingista ennestään tietävälle. Hawking käy läpi valitsemansa käännekohdat elämästään. Perhe- ja ihmissuhteiden kuvaus on melko niukkaa. Hän ei niitä käy sen kummemmin vatvomaan - kunhan kertoo asioista ilman sen kummempaa draamailua ja analysointia.

Pääpaino on Hawkingin opiskelussa, urassa, kirjottamissaan kirjoissa ja tutkimuksissa jne. Eli jos kaipailee persoonallista otetta, niin saa pettyä: sitä ei tässä kirjassa juuri ole. Itse asiassa kirja on melko persoonaton.

Eniten tilaa saavat mustat aukot ja muut tutkimukset, joista Hawking kertoo varsin kansantajuisella kielellä. Mielenkiintoinen perusteos siis, joka tarjoille ajateltavaa ja pohdittavaa. Henkilökohtaiset asiat - muun muassa sairastuminen ja sairauden eteneminen - on mainittu ikään kuin pakkopullana. Ainoastaan sairauteen liittyville apuvälineille on annettu sijaa enemmän.

Harmaan kauneus

Vain väärennökset kukkivat talvisin.

Kuinka pitkälle voi kurottaa saadakseen koskettaa?

Hymyn kaari.

Suojassa, turvassa.

Ovatko huiput terävämpiä kuin okaat?

Aidan takana on eristettynä vai turvassa?

Minun kruununi on suurempi kuin parahin portti.

Olen odottanut ja vihdoin kohtasin.

Miten niin harmaa on tylsää? Silmäni söivät kaiken. Kuvat tältä päivältä.

Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat
(alkuper. Änglavakter, 2011)
Wsoy, 2013
S. 498
Suomentanut Outi Menna

3. kirja Fredrika Bergman ja Alex Recht -sarjassa.

Mitä yhteistä on iäkkäällä vanhainkodissa asuvalla lastenkirjailija Thea Aldrinilla ja nuorella opiskelijalla Rebecca Trollella?

Entä miksi Fredrikan vauvan isä, Spencer, ei viitsi mainita asiasta, vaikka tuntee molemmat naiset? Miksi hän pitää suunsa kiinni, vaikka olisi aiheellista se kenties avata?

Liemessä muhii muutama muukin henkilö ja kaikilla tuntuu olevan jos jonkin sorttista jauhoa pussissa, mutta mikään jauho ei silti tunnu sopivan soppaan. Tukholman poliisilla on siis jälleen melkoinen verkko setvittävänään. Fredrikan kannalta tilanteen tekee erityisen arkaluontoiseksi myös Spencerin mahdollinen sekaantuminen asiaan: ihan selkeästi Spencer salaa jotain. Mutta mitä?

Sitä paitsi ruumiita putkahtelee pinnalle lisää samaisesta kuopasta, johon Rebecca Trolle oli haudattu. Ei voi mitenkään olla mahdollista, etteivät ne liity toisiinsa. Eihän? Mutta keitä nuo muut ruumiit ovat ja miten ne liittyvät toisiinsa?

Varsinaisen kerronnan rinnalla kulkee kuulustelypöytäkirjat, jotka vihjailevat lukijalle, että jotain karmaisevaa on sattunut tutkimusten aikana. Ja niin onkin.

Rikostutkija Fredrika Bergman ja professori Spencer ovat saaneet vauvan. Harmittelin Tuhatkaunoja lukiessani, että pitipä taas käydä näin: että naisen on "pakko" saada lapsi. Aina se biologinen kello pitää sotkea joka paikkaan.

Olisi kiva joskus lukea dekkarisarjaa, jossa keskeinen henkilö on lapseton nainen: minkälaisia ennakkoluuloja ja haasteita hän kohtaa? Koska tokihan vapaaehtoisesti lapsettoman naisen täytyy olla jotenkin tunneköyhä uraohjus. Tai muuten vain tunteeton ja kykenemätön vastuun ottamiseen.

Toisaalta lapsettomalta voi työelämässä odottaa jatkuvaa joustoa, koska eihän sinun tarvitse ottaa ketään huomioon, kun sinulla ei ole lapsia. Että ihan hyvin voit pitää kesälomasi vaikka syyskuussa, mutta minä en voi, koska laspset ja plaa plaa. Ja mitähän muita noita onkaan. En nyt jaksa edes luetella, mutta kyllähän niistäkin sisältöä romaaniin saisi.

Että mielellään lukisin vaihteeksi sellaisesta (lapsettomasta naisesta) kuin iänikuisesta työn ja lapsen yhteen sovittamisen haastavuudesta. Sitä tulee jo ihan tarpeeksi joka tuutista. Varjelijoille isoksi plussaksi tosin mainittakoon, että kirjassa ei tuossa mahdollisessa haastavuudessa ryvetä eikä siitä jauheta. Tosin Varjelijoissa ei tuota haastavuusongelmaa oikein olekaan, mistä siitäkin oikein über-ISO plussa ja hali kaupan päälle.

Välihuomautus alkaa: Zoë Ferrarisin Saudi-Arabia-trilogiassa keskeinen henkilö on lapseton ja sellaisena ehkä haluaakin pysyä. Tai eihän sitä tiedä. Mutta etenkin Saudi-Arabiassa lapsen ja työn sovittaminen yhteen on lähes mahdottomuus, kun siellä pelkästään naisen meneminen töihin on melkoisen haastavaa. Välihuomautus päättyy.

Jahas, tulipa taas lähdettyä sivuraiteille. Pahoittelut, motkotuksenihan ei liittynyt mitenkään tähän kirjaan, joten en tajua miksi piti edes märistä. Mutta joskus asian pitää tulla ulos ja sitten sen annan tulla. Joskus sensuroin sen ennen postauksen julkaisua, mutta nyt en.

Varjelijathan on oikein mainio dekkari - jännittävä ja koskettavakin! Olen alkanut kiintyä näihin Ohlssonin henkilöihin. Peter Rydh saa erityista sympatiaa minulta varsinkin tämän kirjan jälkeen.  Onneksi on vielä neljäs Ohlsson, Paratiisiuhrit, hyllyssä. Laatuluettavaa siis luvassa! Runsas kiitos jälleen rakkaalle ystävälleni Annikalle kirjasta.

~~~

Oikein rattoisaa joulua tai mitä ikinä kukin viettää tai on viettämättä. Itse vain olen ja hengitän enkä juhli mitään, joten saatanpa bloggailla tässä pyhien aikana ja kenties muutenkin roikkua netissä, jos sattuu huvittamaan.

Katsaus kuluvaan lukuvuoteen

Vuosi vetelee viimeisiään, sen kunniaksi ajattelin repäistä ja tehdä jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen blogihistoriani aikana tehnyt. Ei kannata kuitenkaan hypätä kattoon jännityksestä, sillä kyseessä on niinkin kuivakka asia kuin tilastot. En ole tilastoihminen ollenkaan, mutta nytpä teen poikkeuksen koska voin, eikä kukaan voi minua estää. Sitä paitsi minua kiinnostaa omat lukemiseni.


Luetut, kokonaismäärä:

Vuotta on vielä jäljellä, samoin myös lukuaikaa, mutta tähän mennessä olen lukenut 73 (oikeasti 72, mutta yksi on kesken ja ehdin kyllä sen lukea loppuun tänä vuonna ja varmasti muutaman muunkin) kirjaa. Vastaava luku viime vuonna oli 84 eli melko samoissa luvuissa mennään. Minulla ei ole mitään määrällistä tavoitetta lukemisilleni eli en kilpaile edes itseni kanssa mistään. En ole kilpailuhenkinen missään muodossa.


Uudet kirjat eli vuonna 2014 julkaistut:

Kuluvana vuonna julkaistuja kirjoja olen lukenut kuusitoista (16). Tai periaatteessa viisitoista (15), sillä yhden jätin kesken. Toisaalta nyt on kesken yksi tuore tapaus, joten se nostanee luvun takaisin kuuteentoista.

Uutuuskirjojen laskentatapa oli ajoittain hieman vaikeaa, koska esimerkiksi Eunsum Kimin Pohjois-Koreasta kertova kirja on alun perin julkaistu ranskaksi vuonna 2012. Sehän ei siten periaatteessa ole uutuus, mutta olen laskenut uutuudeksi kirjan, joka on uusi joko Suomen tai Brittilän markkinoilla. Näitä tällaisia tapauksia on siten useampikin. Eli ihan kaikki uutuudet eivät välttämättä periaatteessa ole oikeasti uutuuksia.

Joskus korviini kantautuu vikinää siitä, että luetaan vain uutuuksia. No kuule, eipä lueta ainakaan tässä blogissa.

Suomeksi luetut: 32
Englanniksi luetut: 41

Arvostelukappaleet:

Pahamaineisia korruptiokappaleita tuli luettua peräti kahdeksan (8). Nämä kirjat olen merkinnyt postaukseen jännittävästi nimellä "arvostelukappale", että mahdollinen lukija voi päätellä, etten nuoleskele kenenkään peräpuolia. Kaikki korruptiokirjat olen itse pyytänyt paitsi yksi tuli pyytämättä (mistä suuri kiitos - oli nimittäin hyvä kirja!).


Kesken jääneet:

Herman Kochin Summer House with the Swimming Pool eli suomeksi Lääkäri jäi kesken reilun sadan luetun sivun jälkeen. En vain jaksanut sitä jaaritusta, jota en kokenut missään määrin kiinnostavana.

Koska vuosi ei ole vielä luettu loppuun saakka, nämä tilastot heittelevät muutamalla kirjalla sinne sun tänne. Kuvituksena on Goodreadsista ottamani ruutukaappaukset lukemistani kirjoista.

Ps. Pidätän oikeuden laskuvirheisiin; matematiikka ei ole koskaan ollut vahvinta osaamistani.

Kulta-aika

Tahmima Anam: A Golden Age
Canongate, 2012
Ensimmäisen kerran Briteissä julkaistu 2007 by John Murray
S. 287

Maaliskuu 1959, Itä-Pakistan.

Rehanan aviomies menehtyy ja Rehana itse on seota surusta eikä hän pysty estämään lankonsa järjestelyjä: Rehanan lapset viedään häneltä. Mutta Rehana tekee kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin - ja lopulta saakin.

Sitten hypätään maaliskuuhun, vuoteen 1971. Itä-Pakistan on kovaa kyytiä irrottautumassa Länsi-Pakistanista ja itsenäistymässä Bangladeshiksi.

Itsenäisyys saavutetaan 16.12.1971, mutta sitä ennen käydään noin yhdeksän kuukautta kestänyt vapautussota, joka onkin tämän kirjan taustalla juokseva "punainen lanka".

Rehanan lapset ovat varttuneet nuoriksi aikuisiksi; poika, Sohail, on jo täysi-ikäinen, tytär Maya vasta astumassa aikuisuuden kenkiin. Nuorissa on vimmaa ja intohimoa, etenkin Mayassa. Sohail on maltillisempi; oikeastaan niin maltillinen, että haluaisi pestä kätensä koko sodasta. Mutta hän ei voi, vaan sotkeutuu siihen kainaloitaan myöten. Rehana lähinnä istuu kotona ja pelkää lastensa puolesta.

Bangladeshin itsenäisyystaistelu ei ole minulle tuttu ennestään ja siksi luinkin faktat mm. Wikipediasta kirjan lukemisen ohella. Perusfaktojen osalta kirja vaikuttaa uskottavalta. Huomatkaa, miten skeptinen olen. Minun on pakko tarkistaa tarkistettavissa olevat asiat lukiessani todellisista historiallisista tapahtumista, koska en halua omaksua ns. väärää tietoa. Toisin sanoen haluan varmistaa, että kirja ei ole ihan tuulesta temmattua fantasiaa, vaikka fiktiota onkin.

Aloin lukea kirjaa suurella vimmalla ja mielenkiinnolla ja periaatteessa kirja onkin melkoisen koukuttava ja kiinnostava. Tosin en millään pääse Rehanan, jonka näkökulmasta kirja pääasiassa kerrotaan, persoonaan käsiksi. Hän se jaksaa surra menneiden muutamaa tragediaa eikä pääse niistä sitten millään irti. Ihan alkoi ottaa päähän moinen rypeminen, anteeksi nyt vain.

Jopa lukijalle periaatteessa etäisemmäksi jäävät Maya ja Sohail ovat loogisempia ja lihallisempia persoonia kuin äitinsä Rehana. Kuitenkin kirjailijan tarkoitus lienee esittää Rehana urheana äitinä, joka tekee lastensa puolesta mitä tahansa. No juu, kyllä hän varmasti sellainen on, vaikka ei teekään periaatteessa mitään - ainakaan vapaaehtoisesti. Jonkinlaista sankariakin Rehanasta yritetään leipoa, kun niin pitää lastensa puolta. Minulle tosin jäi epäselväksi mitä niin merkittävää hän nyt oikeasti teki.

Varmaan tuli selväksi, etten oikein innostunut latteasta Rehanasta. Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostavaa luettavaa - ennalta-arvaamattomuudesta myös plussaa - eikä se ole mielestäni turhan brutaali sota-aiheestaan huolimatta. Hieman herkempikin siis sen uskaltaa lukea ja ehkä jopa kokea Rehanan armollisemmin kuin minä.

Kirjassani mainitaan, että tämä A Golden Age on ensimmäinen osa ns. Bengal-trilogiassa. Toinen osa on The Good Muslim, joka minulla onkin jo hyllyssäni. En tosin tiennyt näiden kirjojen jatkoyhteydestä ennen kuin vasta Golden Agen luettuani. Onneksi, sillä olisi muuten voinut jäädä lukematta, koska olen ajatellut, etten ala nyt mitään trilogioita lukea. Noh, aloin kuitenkin ja hyvä niin koska kaikesta marinastani huolimatta kirja oli ihan lukemisen arvoinen. Tosin trilogian kolmatta osaa ei ilmeisesti ole vielä edes kirjoitettu: en ainakaan löytänyt viitteitä siitä.

Haluan pari sanaa vielä sanoa The Good Muslimista, joka vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Siinä nimittäin pääpaino taitaa olla Rehanan lapsissa, ei Rehanassa itsessään thank God!

Tahmima käyttää jonkin verran vierasperäisiä sanoja. Sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva ylläri niin kuin usein tällaisissa kirjoissa. Vaan eipä ollut sellaista ja se hieman otti myös päähän.

Tämä kirja on suomennettu nimellä Kulta-aika. Sen saa muuten tällä hetkellä todella huokeaan hintaan (kovakantinen 2,70 euroa) eräästä paikasta, ellei kyseessä ole vale-ale. Jokunen voi arvata, mitä suomalaista nettikirjakauppaa tarkoitan!

Kulta-ajasta on kirjoittanut muun muassa Kirjanurkkauksen Zephyr.

~~~

Kirjan kansi ansaitsee erityismaininnan, sillä se on erityisen kaunis - hieman kiilteleekin ja harakka minussa nostaa päätään. Se on niin kaunis, että ostin kirjan sen perusteella. Toki luin takatekstinkin ja se(kin) vaikutti kiinnostavalta, joten spontaani ostopäätös oli sillä tehty.

Kannen suunnittelu: Rafaela Romaya/Canongate Art Dept. / Illustration: Daniela Terrazzini.

On the Neighbourhood

Maisemiin, joissa joka päivä kulkee, turtuu. Kuitenkin se tuttu ja arkinenkin voi olla - usein onkin - kaunista, kun vain avaa silmänsä ja oikeasti katsoo, näkee. Tässä muutama kuva paikallisesta asumusarkkitehtuurista. Kuvat olen ottanut eilen ja toissapäivänä eli tuore kama on kyseessä.

Meitä on suosittu säillä. Aurinko on paistellut lähes päivittäin, nytkin paistelee. Harvemmin täällä sellaisia pitkiä auringottomia putkia on (puhun nyt siis Lontoon alueesta, en koko brittilästä): yleensä jossain vaiheessa ainakin hetken paistaa. Paitsi viime talvi oli todella sateinen ja silloin ei moneen päivään näkynyt sitä aurinkoakaan.

Puheet siitä, että täällä aina sataa, ovat potaskaa. Tosin britit itsekin huokailevat, että aina sataa ja silloin tekisi mieleni sanoa, että menkää Helsinkiin: siellä sataa enemmän (tämä on ihan tilastollinen fakta).

Lunta täällä (Lontoon alue) ei ole tuprutellut aikoihin. Viime talvena ei tullut kertaakaan - sitä aiempina on tullut muutaman kerran, mutta lumi sulaa yleensä päivän aikana pois. Maksimissaan se kestää pari päivää. Sopii mainiosti minulle.

Tähän alle lisään vielä kuvan kotitalostamme. Sen olen ottanut vuosi sitten lokakuussa, kun muutimme tänne. Muutosta löytyy juttua ja muutama kuva lisää täältä. Rakastan tätä aluetta: en haluaisi asua missään muualla Lontoossa kuin täällä! Tästä on muodostunut minulle rakas kotiseutu.

Oman elämänsä häpeäpilkut

Kannen kuva: Lucy Harmer

J.M. Coetzee: Disgrace
Suom. Häpeäpaalu
Secker & Warburg, 1999
S. 220

Nyt on kyseessä sellainen klassikko, josta varmaan kaikki ovat kuulleet. Suurin osa on kaiketi tämän lukenutkin. Itsekin melko varmasti olen joskus aikoja sitten, koska lukiessani nousi mieleeni sirpaleisia muistijälkiä.

En yksinkertaisesti saa tästä kirjasta kirjoitettua mitään, ellen spoilaa. Kirjan juoni ei ole mitenkään ihmeellinen; sen saisi mahtumaan noin kahteen virkkeeseen. Mutta pääpaino onkin ihan muualla kuin "ulkoisissa" tapahtumissa. Tärkeintä on (Lurien) sisin ja mitä sieltä löytyy - tai ei löydy.


VAROITUS: SPOILAUSVAARA ALLA - JATKA LUKEMISTA OMALLA VASTUULLA TAI OLE JATKAMATTA, MUTTA TURHA TULLA MINULLE ITKEMÄÄN, JOS SPOILAANNUT.




Keski-ikäinen David Lurie opettaa yliopistolla romanttista runoutta. Lurien valinta (opettaa juuri romanttista runoutta) on mielenkiintoinen, sillä romantiikka on Luriesta yhtä kaukana kuin on sarjamurhaajasta empatia. Mutta mitäpä siitä - lienee tahallinen valinta.

On silti ironista, että David Lurien uran ja elämän onnistuu mullistamaan hänen oppilaansa. Nuori ja kaunis nainen, jonka kanssa Luriella on melko yksipuolinen suhde. Skandaalinkäryä on ilmassa ja Lurie ottaa syytökset tyynenä vastaan. Julkiseen katumiseen ja anteeksi pyytelyyn hän ei silti alennu. Ei, koska hän ei oikeastaan näe tehneensä väärin ja siinä hän on johdonmukainen alusta loppuun - ei hän muuta kantaansa.

No mutta, tekikö hän väärin? Pitäisi varmaan ajatella, että teki (koska hän periaatteessa raiskasi tytön, vaikka minusta ei kuitenkaan). Vaan enpä voi silti täysin niin ajatella, mikä tietyssä määrin ehkä - en ole ihan varma - häiritsee minua itseänikin. Minä nimittäin saatan joissakin asioissa jopa samastua David Lurien ajatuksiin.

Entä häpeääkö Lurie tekoaan? Minusta ei. Kyse on enemmänkin siitä, että hänet on (omasta mielestään) häpäisty. Hänestä on tullut yliopiston häpeäpilkku, niin kuin hänen tyttärestään tulee myöhemmin oman kylänsä häpeäpilkku.

Kirjan voisi jakaa kahteen osaan: mitä tapahtui kaupungissa ja mitä tapahtui maalla? Lurie nimittäin matkustaa Cape Townista tyttärensä maatilalle mietiskelemään ja nuoleskelemaan haavojaan. Huijasin, ei hän mitään nuoleskele - ei ole aihetta sellaiseen. Mutta fudut tuli yliopistolta ja johonkin piti mennä, joten miksipä ei tyttären tykö.

Aluksi asiat tuntuvat menevän ihan kohtuullisesti, mutta sitten taas tapahtuu: kolme mustaa huligaania hyökkää tilalle. On tarpeen mainita ihonväri, sillä eletään apartheidin jälkeistä aikaa, mutta ennakkoluulot leijuvat edelleen ilmassa. Lurie ei kaupunkilaisena voi mitenkään ymmärtää tyttärensä suhtautumista asiaan. Tytärtä ärsyttää isänsä sotkeutuminen asioihin ja kyvyttömyys nähdä asioita muuta kuin omasta ahtaasta näkökulmastaan.

Ja minä itkin koirien kohtaloita. Jestas sentään, mitä horisen, mutta kirjassa tapahtuu suoranaista koirien liukuhihnakuolemaa ja se on kuulkaa koskettavaa. Siihen ei totu edes liukuhihnatyönä heitä nukuttava nainen. Ja minä löydän David Luriesta pehmeän kohdan kaiken kovuuden ja jähmeän jääräpäisyyden alta. Minä tietyllä tapaa inhoan ja samaan aikaan pidän hänestä.

Löysin kirjasta yhden epäjohdonmukaisuuden. Tai sitten tytär valehteli isälleen; en tiedä kummasta on kyse. Pähkinänkuori: tytär tulee raskaaksi raiskauksesta. Isäehdokkaita on kaksi, koska yksi kolmesta ei kuulemma raiskannut. Kuitenkin kirjassa annetaan myöhemmin ymmärtää, että tuo kolmas voisi silti olla isä. Miten se on mahdollista, jos ei hän kerran raiskannut - ainoastaan katsoi ja otti oppia?

Summa summarum: Taiten kirjoitettu, Coetzeen kieli on kaunista ja tyylikästä. Kokonaisuus on eheä ja jätti mieleeni valtavat jälkimainingit. Tämä kirja ei hevin päästäni unohdu ja varmasti luen sen uudelleen joskus. Kirjan lisään suosikkeihini.

~~~

Huomasin muuten, että minulla on kaksi Disgracea hyllyssäni. Laitan mielelläni toisen (pehmeäkantinen) kiertoon eli vinkkaa kommenttilaatikossa jos kirjan haluat ja laita sitten s-postia minulle (elegiah@gmail.com), niin pistän kirjan tulemaan.


Häpeäpaalu muualla bogeissa:

Tea with Anna Karenina
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia (Spoiler alert)