Retkikuuluminen

Sandusky, Ohio.

Terkut Jenkeistä. Hengissä olen edelleen ja tarkoitus olisi olla jatkossakin. Retki alkaa lähetä loppuaan: lauantaina on lento takaisin kotiin Chicagosta. Toivottavasti kenttä ei ole enää ihan sekaisin silloin. Jos joku on seurannut uutisia, hän on saattanut huomata että Chicagon kentällä on posahtanut.

Graceland, Memphis, Tennessee.

Enpä ole muuten lukenut sivuakaan kirjaa reissussa. Tästä tuli siis todellinen loma myös lukemisesta. Alkaa kyllä jo esiintyä vieroituisoireita, mutta täytynee vielä pyristellä. On ollut mahtava reissu, mutta toisaalta koti-ikäväkin alkaa jo kaihertaa. Reissaaminen on niin hektistä, että taidan olla loman tarpeessa.

Pleasure Pier, Galveston (Texas).

Paljon on nähty ja koettu eli kirjamietteiden - kunhan saan jotain luettua - ohessa luvassa on matkajuttuja.

Nyt olisi tarkoitus lähteä dyynejä tutkimaan. Tällä hetkellä sijaitsen Michigan Cityssä, Indianassa. Aika kälynen (eli ei-kiinnostava) mesta (en kuulu kohderyhmään), mutta onneksi on hotelli kasinokompleksissa, niin voi illat pelata. Vielä olen voiton puolella. Huomenna jatkuu matka jonnekin.

Palailen blogimaailmaan kaiketi seuraavan kerran sitten kotoota. Siihen asti lukekaa minunkin puolesta!

Ps. Vastaan vastaamatta jääneisiin kommentteihin palauduttuani kotoon.

Hyvää yötä, rakkaani

Kansi ?

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani
(God natt, min älskade 1998)
Like 1999
Suom. Outi Menna
S. 339

No jopas oli kirja. Sellainen kirja, jonka kaikki henkilöhahmot ovat omalla tavallaan luotaantyöntäviä. Tai no, Hans-Peter oli ihan ok, vaikkakin melko vaisu ja intohimoton ihminen. Lattea ja tylsä peräti.

Justine Dalvik on nelikymppinen nainen, joka edelleen rypee lapsuuden traumoissaan. Justinen äiti kuoli hänen (Justinen) ollessa vasta kolmivuotias ja tuo tapaus oli muuttava koko elämän suunnan. Justinen isä avioitui assistenttinsa kanssa ja niin Justine sai äitipuolen, Floran.

Flora ei ainakaan alkuun ole varsinaisesti ilkeä, mutta Justinen "kylmyys" muuttaa häntä. Flora ei tiedä, miten olla Justinen kanssa ja lopulta kasvatusmetodit alkavat olla melko kyseenalaisia. Samaan aikaan Justinea kiusataan koulussa.

Justine on hyvin sulkeutunut jo lapsena ja samanlainen hän on aikuisiälläkin. Edes lukijana en saanut häneen oikein kosketusta. Justine on ristiriitainen: toisaalta hän on ovimattomaisen kiltti ja naiivi, toisaalta kylmähkö ja tomera. Justinen sisällä kiehuu ja poreilee, mutta ulos se jokin ei pääse.

Kun Justine ja Hans-Peter sattumalta kohtaavat, jokin lämmin läikähtää Justinessa. Rakkautta varjostaa kuitenkin Justinen pelot: miksi niin moni hänen ympärillään kuolee? Ei kai Hans-peterkin?

Kerronta kulkee useissa aikatasoissa ja eri henkilöiden näkökulmasta. Näin Frimansson paljastaa pala palalta Justinen menneisyyttä säilyttäen jännitteen kirjan loppuun saakka. Varsin mehevä ja koukuttava kertomus on siis kyseessä. Lukunautintoa häiritsi ainoastaan ajoittainen kielellinen kömpelyys ja töksähtelevyys.

Kirjan tunnelma on synkähkö ja hiljainen, mikä sinänsä miellyttää minua. Juonen tempo on makuuni sopiva: kuin astelisi metsäpolulla verkalleen tarkkaillen ja tutkien maisemia. Ei tarvitse juosta saati hengästyä, mutta missään tapauksessa ei tarvitse myöskään tylsistyä.

Tälle kirjalle on olemassa jatko-osa, Varjo vedessä. Sehän täytyypi lukea. En löytänyt muita bloggauksia tästä romaanista, joten ei linkityksiä tällä kertaa.

~~~

Epäkirjallinen huomio: Halusin kuvata tämän kirjan ulkona, koska löysin erään paikan, joka sopi kirjan taustaksi kuin nakutettu. Kuvatessa sattui pieni kömmähdys ja kirja putosi maahan. Luonnollisesti mutakasaan. Järkyttyneenä pyyhin kirjaa paidanhelmaani saadakseni pahimmat paakut ja roippeet siitä pois. Sainkin, mutta kirja näyttää nyt melko törkyiseltä. Että voi kirjanörtin elämä olla draamaa täynnä!

Toinen epäkirjallinen huomio: lähden huomenna reissuun rapakon taakse ja viivyin siellä kuukauden. En tiedä, mihin tuuli (tai ehkä kuitenkin auto) minut kuljettaa, mutta tarkoitus olisi tulla takaisinkin. Blogini saattaa - tai sitten ei - vaieta joksikin aikaa.

Mahdollisia kuulumisia voi seurata matkablogistani, Tärkeintä on lähteminen.

Koomisen koskettava Iisakin kirkko

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Wsoy 2004
S. 176

Iisakin kirkko on toinen Hotakaiselta lukemani romaani. Ostin kirjan kesällä Suomessa, kun se käveli eteeni. En enää edes muista, mistä juuri Iisakin kirkko on mieleeni jäänyt: luulen, että joku on sitä saattanut minulle joskus suositella. En tosin ole varma kuka ja milloin.

Juoksuhaudantie ei aikoinaan ihan vakuuttanut minua, joten minulla ei ollut oikeastaan mitään odotuksia Hotakaisen suhteen. Iisakin kirkon takakansikaan ei  houkutellut, mutta aloittaessani kirjan lukemisen se oli menoa.

Iäkäs mies palaa tajuihinsa sairaalassa.

Kirurgi Kallio kertasi tosiasiat.
- Valtimon pullistuma aivokudoksen sisällä. Jalat ja kädet toimivat, joskin vaillinaisesti, pää kerää hukkaamaansa tietoa, sängyssä on pyörät, seinässä on nappi jota painamalla joku meistä tulee...

Sairaalassa on aikaa mietiskellä elettyä elämää. On aikaa mietiskellä ainokaista poikaa, joka on Pietarissa eikä vastaa puheluihin. On aikaa mietiskellä, miten takoa pojalle järkeä päähän, että hän lakkaisi höpsimästä uskonnosta ja tulisi järkiinsä.

Makasin sängyssä voimatta mitään, olin suojaton muistoille. Ne putosivat päähän kuin lokinpaskat. Ensimmäisenä keskelle pälvikaljua läsähti Koistinen kotikylältä.

Hotakaisen tyyli on napakkaa, mutta kuvailevaa. Ajoittain ajatukset rönsyilevät unenomaisiksi tykityksiksi, joissa vilahtelee poliittikkoja niin Suomesta kuin Venäjältä. Iäkkään miehen muistoihin sekoittuvat uutiset, maailman tapahtumat ja omat kokemukset. Nämä kohtaukset ovat utopistisia ja harhaisia enkä edes väitä tajunneeni kaikkea. Mutta ehkä ei ole tarkoituskaan: nehän ovat harhaisia unia - hassuja lukea kylläkin eikä niitä ole niin paljon, että mieli uupuisi.

Oman hauskan - koskettavankin - ripauksensa kirjaan tuo ikäihmisen huonetoverit - hekin jo elämänsä ehtoopuolta eläviä. Kemiat eivät ihan kohtaa, mutta toimeen on tultava, kun kerran samaa huonetta asutetaan. Konflikteilta ei voi välttyä ja hampaitakin irtoaa.

- Hampaanne ovat oikein kauniit. Visuaalisesti kalustonne kestää päivänvalon.
- Ulkonäkö ei enää kiinnosta, ulosanti kyllä. Tällä suulla pitää kertoa tosiasioita.

Iisakin kirkko on sekoitus koomisia kohtauksia ja ajatuksia, luutuneita asenteita ja mielipiteitä. Isän on vaikea ymmärtää poikaansa, koska hänen (pojan) valintoja on vaikea ymmärtää. Isä on jääräpää, ärsyttäväkin, mutta silti koin hellyttäviä tunteita häntä kohtaan.

Mitä enemmän ajattelen tätä kirjaa, sitä enemmän alan tästä pitää. Kummallista ja kiehtovaa! Minut tämä kirja tosiaan yllätti ja ihan loppupuolella jysähti runopommikin niskaan. Sitä olen lukenut jo useita kertoja. Ja luen.  Mietteeni haluan päättää erääseen sen säkeeseen.

Tunnoton sieluni syntinen se on
kuin mistään ei piittaisi mitään
Kun maailma kaiken antanut on
ei se antanut yhtikäs mitään.

Kaikki oikein lotossa

Kansi: Kirsti Maula

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Otava 2014
S. 317
Arvostelukappale

Moni on varmaan joskus leikitellyt ajatuksella, että saisi lotossa kaikki oikein ja voittaisi yksinään koko potin - tai miksei jonkun muunkin kanssa, kunhan jaettava voitto on riittävän iso. Olen itsekin ajatuksella leikitellyt, vaikken edes lottoa.

Härkösen romaani Kaikki oikein käsittelee lotossa voittamista ja sen mukanaan tuomia mahdollisia seurauksia.

Eevi ja hänen miehensä Kari elelevät näennäisen onnellista elämää (oma huomio tähän väliin: oliko se onnellista? Minun standardeilla ehkä ei). Rahaa ei tosin ole liikaa, joten moni asia jää helposti haaveeksi. Materialistiselle luonteelle melko ikävää.

Kun Eevi sitten havaitsee voittaneensa lotossa, menee koko pakka sekaisin. Elämänhallinta tuntuu lentävän ikkunasta ulos, kun hän haluaa "toteuttaa" itseään. Karilla ei mene sen paremmin, koska viina maistuu vielä makeammin kuin ennen. Lasiin ei ole Kari näet koskaan ennenkään sylkenyt. Sen sijaan, että voitto yhdistäisi pariskuntaa, se tuntuukin erottavan. Myös ystävien vilpittömyyttä aletaan epäillä.

Pidän Härkösen tyylistä kirjoittaa: se on rempseää ja rikasta. Ajoittaisen karkeuden alta löytyy paljon ajattelemisen aihetta, jos haluaa ajatella. Hauskat ja nokkelat dialogit naurattavat ja keventävät romaanin sinänsä hieman synkkää pohjavirettä. Erittäin nautinnollista luettavaa , vaikka itse en pysty samastumaan yhteenkään kirjan henkilöön.

En pitänyt Eevistä enkä Karistakaan. Enkä oikeastaan muistakaan kirjan henkilöistä paitsi ehkä Eevin veljestä, Jusasta, joka ei tosin paljon kirjassa vilahdellut. Jusa vaikutti kuitenkin ihmiseltä, joka olisi toiminut melko toisella tavalla, jos olisi voittanut. Hänellä olisi saattanut järki pysyä päässä.

Haluan loppuun huomauttaa, että vaikka en juuri pitänytkään kirjan henkilöistä, se ei tarkoita sitä, etten pitänyt kirjasta. Kyllä pidin. Kirja voi olla erinomainen, vaikkei sen henkilöistä pitäisikään.

Minusta oli myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea lottovoitto-teemasta. Tällainen tarina voisi kaiketi olla ihan mahdollinenkin, vaikka kirjassa keskitytään mielestäni lähinnä voiton tuomiin negatiivisiin vaikutuksiin. Mutta eipä se raha sinällään onnea tuo, ja jos on elämässä - ja suhteessa - paljon pielessä ennen voittoa, niin ei se raha niitä ratkaise. Ellei siis kyseessä olisi ainoastaan taloudelliset ongelmat, jotka ehkä voisivatkin ratketa rahalla.

Kaikki oikein muualla blogeissa: Annika, Arja, Kirjakaapin kummitus ja Maija.

Minimiete Mohammed suomalaisesta

Esa Salminen & Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen
Johnny Kniga 2012
S. 243

Luin Mohammed, suomalaisesta ensimmäisen kerran Suketuksen blogissa. Kiinnostuin kirjasta ja Suketus sen minulle lähetti, kiitän kovasti.

Mutta nyt on melko sanaton olo. En tiedä, mitä tästä kirjasta kirjoittaisin, sillä suurimmaksi osaksi se ärsytti minua. Ja tarkemmin: kirjan tyyli ärsytti, se on naiivi, alleviivaava, sormella osoitteleva, selittelevä ja jopa epäjohdonmukainen.

Ajoittain tuli mieleeni, että kirjaan on haluttu fiktiivisen tarinan myötä sisällyttää jonkinlainen oppimateriaali. Siinä tapauksessa olisin mieluummin lukenut ihan selkeää oppikirjaa. En jaksanut innostua teennäisistä dialogeista, jotka kai olivat olevinaan filosofisia - minusta vain lapsellisia ja ennalta arvattavia.

Tämä kirja voisi olla ihan hyvä ja aiheellinenkin esimerkiksi peruskoulussa luettavaksi. Minua ei kirjan tyyli ja sisältö puhuttele, enkä kokenut edes oppineeni mitään uutta. Siksi en aiokaan kirjoittaa tästä enempää, koska minulla ei yksinkertaisesti ole juuri mitään rakentavaa sanottavaa.

Kirjan on lukenut ja siitä blogannut myös Suketus ja Mari A. He ovat analysoineet kirjaa perusteellisemmin, joten kannattaa kurkata jos vähänkin aihe kiinnostaa.

Ryöstömurhaa tutkimassa

Kansi: Neil Lang

Peter James: Dead Man's Time
Macmillan 2013
S. 410
9. Roy Grace -sarjan kirja.
Julkaistaan suomeksi syyskuussa nimellä Kuoleman kello käy (Minerva)

Tämä Jamesin Roy Grace -sarja lienee pisin kirjasarja, jota olen lukenut näin aikuisiällä.

Ei ainakaan heti tule mieleeni toista näin monta kirjaa (ja lisää tulee) sisältävää sarjaa, jota olisin seuraillut alusta loppuun (True Bloodia sain luettua melko monta ennen kuin luovutin: juuei, en aio enää palata kys. sarjaan).

Yleensä kirjasarjat jäävät jossain vaiheessa minulta kesken. Syy ei välttämättä ole se, etteikö kiinnostaisi, mutta jossain vaiheessa sitä vain menee sekaisin, että mikäs nyt onkaan se seuraava kirja tätä sarjaa. Mitä enemmän kuluu aikaa, sen varmemmin "hylkään" sarjan seuraamisen. Näin on käynyt mm. Tess Gerritsenin, Karin Slaughterin ja Karin Fossumin kohdalla. Ja on niitä varmasti muitakin.

Roy Gracessa olen siis roikkunut nyt yhdeksän kirjan verran ja roikkunen jatkossakin, vaikka toisinaan Peter Jamesin kaava kyllästyttää. Kaava-marmatuksen voit lukea täältä: en jaksa siitä uudelleen meuhkata.

Välihuomautus: koska tässä on kyseessä kirjasarja, saattaa tämä postaus sisältää spoilereita, jos et ole lukenut edellisiä kirjoja. Lue siis omalla vastuullasi.

Dead Man's Time alkaa varsin vetävästi Brooklynissa vuonna 1922. Kerronta polveilee pienen hetken menneen ja nykyisyyden välillä, kunnes nykyisyys vie voiton.

Menneet tapahtumat nousevat pinnalle, kun iäkäs Brightonissa vauraalla alueella asuva rouva ryöstetään. Väkivaltaisen ryöstön seurauksena vanhus kuolee. Vanhuksen veli haluaa selvittää rakkaan sisarensa brutaalin kuoleman. Se, mitä ryöstön taustalta paljastuu, on sekä shokeeraavaa että surullista. Ja erittäin henkilökohtaista.

Luonnollisesti ryöstöä ja murhaa tutkii myös poliisi ja tutkintaa johtaa vastikään isäksi tullut Roy Grace. Isänä olemiselle ei tosin pahemmin jää aikaa tutkinnan tiimellyksessä. Miten siis sovittaa perhe-elämä ja työ: kas siinä taas pulma, jota en jaksaisi tästä(kin) dekkarista lukea. Aihetta sivuttiin, mutta onneksi ei jauhettu liikaa. Toivottavasti ei jauheta jatkossakaan. (kts. avautumiseni aiheesta täältä)

Dead Man's Time on perushyvä dekkari ja taattua Peter James -kamaa. Kieli on nasevaa ja helppoa, huumoria ja heittoja on sopivasti. Pidän etenkin Glenn Bransonin ja Roy Gracen sanailusta. Itse asiassa pidän myös Bransonista. Hän on mielestäni huomattavasti mielenkiintoisempi henkilö kuin hieman lattea Grace.

Minua tässä sarjassa koukuttaa myös Gracen kymmenen vuotta sitten kadonnut vaimo, Sandy. Sandyyn liittyvät tapahtumat saavat hivenen valotusta jälleen tässäkin kirjassa, mutta siihenpä se sitten jääkin. Luulen, että tapaus Sandy kummittelee vielä kauan tämän sarjan taustalla. Ihan siis mutuna veikkaan, ettei Peter Jamesilla ole toistaiseksi aikomustakaan läväyttää sitä korttia tiskiin.

Kymmenes Grace-kirja on muuten jo ilmestynyt. Se on nimeltään Want You Dead. Taidanpa pidellä hieman taukoa ennen kuin siihen tartun.

Tässäpä kertaukseksi vielä koko sarja:

1. Dead Simple
2. Looking good dead
3. Not dead enough
4. Dead man’s footsteps
5. Dead Tomorrow
6. Dead Like you
7. Dead Man’s grip
8. Not Dead Yet

9. Dead Man's Time (tässä postauksessa)
10. Want You Dead (tulossa joskus)

Poron kutsu

Kansi: Eliza Karmasalo/Like

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
Like 2008
S. 109

Voitin tämän Hanna Haurun pienoisromaanin Marika Oksan arvonnassa. Kiitänpä vielä tätäkin kautta - kyllä kannatti osallistua. Ja voittaa.

Utopia on lyhykäinen ja nopealukuinen. Tässä on nyt kyseessä pitkälti tunnelma- ja miljöökirja, jossa ei mitään järin hurjaa tapahdu. Eletään ihan "tavallista" arkea keskellä korpea, joka ennen kyläkin oli, mutta josta lähes kaikki asukkaat ja sitten palvelut häipyivät.

Kylää jää asuttamaan yksi perhe ja juoppo Birgitta: yhteensä viisi asukasta. Birgitan puolustukseksi - mikäli hän nyt sellaista tarvitsee - voinen mainita, että eipä hän ainut juoppo ollut. Kyllä se viina maistuu perheen isännällekin. Ja pojalle. Ja äidille. Vain tyttöä ei viinahuuruissa hilluminen kiinnosta.

Tytön elämää häiritsee itsepäinen poro, joka vierailee hänen (tytön) unissaan ja houkuttelee jättämään kylän. Tyttö ei tahdo ja tahtoo lähteä. Tyttö ei pidä ja pitää porosta.

"Hanna Haurun viides kaunokirjallinen teos on runollinen, groteski ja absurdi laulu lähtemisen ja jäämisen vaikeudesta." (kirjan takakannesta lainattu)

Noinhan tuon voisi kiteyttää. Minua tämä kirja kosketteli, ja houkutteli nimenomaan tunnelmansa takia jatkamaan vielä yhden luvun. Toisen, kolmannen.

Haurun teksti on napakkaa ja selkeää, riisuttua. Runolliseksi mielestäni hieman liiankin karua ja suoraa. Kerronnassa (ja myös yksittäisissä kohtauksissa) on havaittavissa selkeitä koomisia piirteitä, jotka sekoittuvat melankoliseen ja uupuneeseen tunnelmaan. Missään tapauksessa en kokenut kirjaa kuitenkaan mitenkään  synkkänä enkä edes rankkana.

Merkillinen kirja, josta voisi sanoa "mitä helvettiä minä juuri luin". Kirja on absurdi, mutta silti se tuntuu jotenkin todelliselta. Kerrassaan uskomatonta. Antoisa lukukokemus.