Kun kirjat heräävät henkiin

Kirjat ovat matkoja toisiin maailmoihin, toisiin mieliin, toisiin todellisuuksiin. Minne tahansa. Kirjoja lukemalla voi oppia, opiskella. Kirjat ovat lähes varmasti kuuluneet meistä jokaisen lukutaitoisen elämään ainakin jossain vaiheessa matkaa.

"Out of the Cover" 

Perustin blogilleni Facebook-sivun. Sen nimi on yllättäen Kirjavalas. Tervetuloa tykkäilemään!

Saasta

Marko Leino: Saasta
Teos 2013
S. 515
Arvostelukappale

Mikon ja Tiinan avioliitto natisee liitoksissaan. Autuus ja onni ovat muuttuneet suruksi, ahdistukseksi, vihaksi.

 Heidän tyttrensä Saanan hämäräperäinen katoaminen ja sitten kuolema pistää elämänarvot - ja paljon muutakin - uusiksi. Kaikelta putoaa pohja, missään ei ole enää mitään mieltä.

"Yhtäkkiä tuntui ahdistavalta ja häpeälliseltä seisoa alastomana, omana itsenä vaimon edessä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken yhdessä koetun paskan jälkeen juuri oma alastomuus tuntui likaiselta."

Saanan kuolema koskettaa etenkin Mikkoa. Tai varmasti yhtä lailla Tiinaakin, mutta Mikon Saanan kuolema saa toimimaan: Hän (Mikko) alkaa tutkia muidenkin kadonneiden nuorten kohtaloita. Poliisi ei Mikon tutkimuksista kuitenkaan innostu, joten tämä jatkaa tutkimuksiaan yksin.

Leino tarttuu Saastassa aiheeseen, joka valitettavasti tuntuu olevan aina vain ajankohtainen: pedofilia, ihmiskauppa, prostituutio. Nuori liha liikkuu rajojen yli ja lihan iloista nautitaan miten nautitaan maksua vastaan. Mitä nuorempaa lihaa, sen paremmin käy kaupaksi.

Lihalta ei tietenkään mitään kysellä. Lihalla ei ole enää omistusoikeutta itseensä, ei ihmisarvoa, ei mitään. Kun liha on kaapattu, se muuttuu jonkun toisen omaisuudeksi. Jonkun, joka myy sitä kerta toisensa jälkeen. Eräs tällainen lihanpalanen on valkovenäläinen Anzalika, jonka ennestäänkin vaikea elämä muuttuu painajaiseksi ikävien sattumien summana.

Saastan tunnelma on - yllätys yllätys - melko lohduton, toivoton, valoton, synkkä. Ja kaikki muut melankolian sävyt. Kieli on ajoittain hyvinkin brutaalia ja suoraa. Vilisee pillua ja kyrpää. Mutta niin, miten asiat pitäisi kertoa?

En kokenut, että kirjassa mässäiltäisiin raakuudella - raa'at kohtaukset ovat melko oleellinen osa tällaista kertomusta. Minulle ei kuitenkaan tullut kertaakaan sellainen olo, että Leino kuvasi kohtauksia itsetarkoituksellisesti - ihan vain velloakseen saastassa ja järkyttääkseen lukijoita. Ei, raakuuksia enemmän vellottiin kylläkin ihmisten mielissä - raakoja nekin tosin ajoittain. Moraaliakin pohdittiin niiden osalta, joiden voisi kuvitella jonkinlaisen moraalin omaavan.

Rakenteeltaan Saasta on mielenkiintoinen ja se johdattaa lukijan eri paikkoihin, eri ihmisten ajatuksiin ja mieliin. Polveileva kerronta koukuttaa lukijan ja ottaa tarinaan mukaan, vetää sisään. Se houkuttelee lukijan arvailemaan, spekuloimaan.

Kaiken saastan keskellä Saasta on siis myös jännittävä trilleri. Joka voisi olla totta - niin uskottavasti se on kirjoitettu. Leino tosiaan tietää, mistä kirjoittaa - ja osaa kirjoittaa.

Tästä pääsemmekin Matti Mäkelän kirjoittamaan kritiikkiin, jonka takia alun perin kirjasta kiinnostuin (kiitos siis siitä). Kritiikki on julkaistu Hesarissa 5.10.2013.

Mäkelä esittää väitteen: "...ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?"

Minulle, lukijalle, ei tällaista kysymystä jäänyt mieleeni. Haluaisinkin kysyä miksi tällaista ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Onko yhtäkkiä syntynyt jokin kirjallinen tabu, josta ei missään tapauksessa saa kirjoittaa? Ei varsinkaan, jos sen tekee uskottavasti ja hyvin niin kuin Leino tekee. Vai onko aihetta käsitelty "väärin", olisiko pitänyt kenties toisella tavalla kirjoittaa?

Vai onko aihe kielletty vain suomalaisilta kirjailijoilta, mutta ei muilta? Tulee nimittäin mieleeni muutamakin saman aiheen tiimoilta kirjoitettu kirja (ja jopa elokuvafilmatisointi), joiden vastaanotto on ollut aika toisenlainen.

Minusta tämä kirja kaikessa saastaisuudessaan on tärkeä ja taiten rakennettu, hyvin kirjoitettu. En Saastaa tosin suosittele heikkohermoisille, mutta eipä minullekaan suositella harlekiinikirjoja.

Saasta on trilogian kolmas eli viimeinen romaani. Aiemmat osat ovat Epäilys (Tammi 2004) ja Ansa (Tammi 2009). Kukin kirja on kuitenkin itsenäinen kokonaisuus eli ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Arvatkaas kuka alkaa nyt metsästää niitä muita osia!

~~~

Pikainen googletus ei tuottanut tulosta eli en löytänyt yhtään blogia, jossa Saastasta olisi kirjoitettu. Harmi.

Kirjan päällys: Markko Taina, päällyksen valokuva: Todor Tcvetkov / Getty Images

Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä.

Kirjan päällys: Jussi Karjalainen

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena 2013
S. 550

Joskus käy siten, että kirja vetää niin sanattomaksi, että siitä on vaikea kirjoittaa. Kysymys ei ole siitä, etteikö kirja olisi herättänyt ajatuksia, pistänyt pohtimaan. Ei, ei suinkaan. Kysymys on siitä, että kirja on sellainen, että siitä on vaikea kirjoittaa spoilaamatta.

Sielut kulkevat sateessa on sellainen kirja ja nyt ymmärrän, miksi monet jo siitä kirjoitetut arviot ovat niin kryptisiä. Niiden on pakko olla, koska kirja itsessäänkin on tietyllä tapaa kryptinen. Se antaa paljon, mutta vihjeitä tipahtelee pitkin matkaa.

Se haastaa lukijan spekuloimaan, mutta toisaalta ei pakota siihen. Kirjaa voi ymmärtää, vaikka ottaisikin sen "vain" vastaan sen sijaan että jäisi sitä makustelemaan. Itse valitsin makustelu- ja spekulointityylin. Siksi lukeminen otti aikansa.

En tosin yleisesti ottaen ole muutenkaan järin nopea lukija: nautin enemmän hitaasta ja rauhallisesta temposta. Sellaisesta, jossa voin halutessani lukea virkkeet tai jopa kokonaiset kappaleet useammankin kerran.

(Tämä ei johdu tyhmyydestäni tai siitä, etten ymmärtäisi lukemaani kerralla. Kyllä minä yleensä ymmärrän, vaan kunhan nyt olen luonteeltani märehtijä.)

Tässä kirjassa sellaisia virkkeitä oli paljon: sellaisia, jotka halusin lukea useampaan kertaan ja toisinaan jäädä niitä ihastelemaan, toisinaan märehtimään monttu auki. Lukiessani näen kohtaukset silmissäni, kelaan niitä taaksepäin ja katson uudelleen.

Sielut kulkevat sateessa on niin elävästi kirjoitettu, että se tulee eteen, sen voi nähdä. Sitä voi katsoa, vaikka alun realistisuuden jälkeen kirja alkaa saada kummallisempia piirteitä. Silti sen kuvajainen säilyy ja jatkuu.

Judit on elämäänsä kyllästynyt sairaanhoitaja, joka mahdollisuuden tullen riuhtaisee itsensä irti tutusta ja turvalliselta - ja niin puuduttavasta - elämästään. Hän matkustaa Helsinkiin lapsuudenystävänsä, Martan, houkuttelemana.

Odotettavissa on uusi hyväpalkkainen työ F-Remedium-nimisen kotisairaanhoitofirman palkkalistoilla. Erikoista on se, että F-Remedium ei hoida asiakkaitaan vain fyysisesti, vaan myös sielut halutaan saada kuntoon. Mutta niin, millaiseen kuntoon? Ja mikä se sielu nyt sitten lopulta on?

"Varo. Tulokas. Lähde kun vielä voit. Firma on täynnä piemää."

Minua hieman huoletti - eli olin ennakkoluuloinen - kirjan eräs keskeinen teema, joka on uskonto. Ja uskonnottomuus, ateismi. Minulla on vaikea suhde (tai suhtautuminen) uskontoon kirjallisuudessa. Ajattelen, etten yleensä jaksa lukea kovin uskonnollisia kirjoja (silti niitä tulee jostain syystä luettua ja olen jopa pitänyt niistä, kummallista!), mutta Sielut kulkevat sateessa on jotain ihan muuta.

Siinä ei periaatteessa keskitytä mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan usko on massaa - yli eri uskontojen menevää massaa. Minulle tuo astelma on raikas ja erilainen. Jännittävä. Tämä kirja on jännittävä ja sitä lukiessa lähti mattokin alta pari kertaa. En muista, koska olisin lukenut kirjaa, jota lukiessa ei oikeasti ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi - tai edes seuraavalla sivulla - tapahtuu.

Pidin kirjan rakenteesta ja erityisesti kaikkitietävästä sivuhuomauttelijasta. Hänen analysointiaan oli mielenkiintoista lukea, vaikka itsepäisenä lukijana uhmasin häntä toisinaan mielessäni. Ei ihme, että kirjan lukeminen kesti, koska jäin "keskustelemaan" sen (koko kirjan) kanssa!

Jos Sielut kulkevat sateessa pitäisi sulloa johonkin genreen, en edes tiedä, minne sen tunkisin. Ei se ainakaan yhteen mahdu. Kauhua? Kyllä, kauhumaisia elementtejä löytyy. Myös jopa pientä seikkailua, trillerimäistä seikkailua. Maagista realismia, fantasiaa? Miten nämä eroavat toisistaan? En tiedä, mutta jotain maagista tässä kirjassa on.

Vaikka kirjan teemat ovat tietyllä tavalla vakavia, on siinä myös huumoria. Sitä on tarjolla mustana, hirtehisenä ja jopa kieroutuneen koomisena. Tiedätkö, kun katsoo vaikka elokuvaa suu ammollaan ja silmät suurena eikä osaa päättää kauhistuako vaiko nauraa.

Minut tämä kirja otti syliinsä, kuljetti toiseen maailmaan mutta silti tähän samaan. Kuljetti läpi sateen ja kutitti kielellään (siis suomen kielellä). Olisin halunnut olla Lukija, Nomi. Mietin, että voisin tyytyä elämääni sellaisena. Ja kuitenkaan en.

Kiitän kirjailijaa tästä lukuelämyksestä. Ilman häntä (lähetti kirjansa minulle) en olisi kirjaa ainakaan juuri nyt päässyt lukemaan. Sillä, mistä kirja on peräisin, ei ole kuitenkaan vaikutusta lukumietteisiini. Mietteeni perustuvat aina suoraan itse kirjaan, mutta koska haluan olla avoin ja kertoa mahdollisista kytköksistäni, mainitsin kirjan alkuperän.

Suhteestani (jota ei aiemmin ollut) Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon voi lukea täältä. Ennakkokutina ei ollut atopiaa. Se oli intuitio, joka oli oikeassa. Ja oikeastaan olen onnellinen, etten ole lukenut Jääskeläiseltä vielä muuta: nyt minulla on nimittäin vielä kaksi hänen romaaniaan odottamassa lukemista!


Sielut on lisäkseni lukenut ainakin Annika, Leena Lumi, Krista ja Morre.

Kirja, jota mahdollisesti inhoaisin

Pernilla Lamb: Kartanossa kuhisee
(The Mansion of Passion)
S. 869

Bella on intohimoisesti rakastunut Georgeen, mutta kopea George ei noteeraa siivojaansa. Koska Bella työskentelee Georgen kartanossa, hän pääsee sitä kautta vakoilemaan Suuren Rakkautensa elämää. Jokainen sana Georgelta on hunajapupua Bellan korville - ihan sama kenelle nuo sanat on sanottu.

Mutta miten saada Georgen huomio kiinnittymään itseensä? Kun Bella on ruma kuin rusina. Tai oikeasti hän ei ole ruma, mutta hänen kauneutensa on piilossa siivoojan arkisen asun alla. Bella ei tietenkään itse tiedä olevansa oikeasti kaunis.

Vittu ku oisin yhtä nätti ku Anastasia. Ehkä George sitten innostuis mustakin. Ku totta vitussa mä tiedän, että se panee muitakin kuin vaimoaan. Eli periaatteessa Anastasia ei siis ole este. Mistähän mä saisin hillot kauneusleikkaukseen, Bella pohtii. Hän tietää, että Tiina Jylhällä on Tallinnassa edullinen kauneusklinikka, jonne hänelläkin voisi olla varaa, jos...

Jos vain saisi parempaa liksaa! Saatanan itara tuo George ja työolosuhteetkin on ihan perseestä. Ylitöitäkin pitäisi tehdä perkele melkein joka ilta, kun ei viittitä palkata tarpeeksi henkilökuntaa ja...

Eräänä päivänä Bella hypistelee Georgen vaimon, Anastasian, garderobista löytämäänsä silkkistä iltapukua. Hänen on suorastaan pakko kokeilla tuota upeaa luomusta ja niinpä hän heittää koltun niskaansa.

Mutta voi - juuri silloin komea Georgemme sattuu kävelemään huoneen ohi (ovi on tietenkin sattumoisin jäänyt raolleen) ja vasta nyt hän huomaa siivoja-Bellan kauneuden. Kalu kovana hän jää tarkkailemaan ovenrakoon, kun Bella keimailee peilin edessä.

George katsoo tyrmistyneenä huoneessa keimailevaa siivoojaansa, jonka nimeä hän ei saa päähänsä. Hetken mielijohteensa George kaivaa taskustaan kännykkänsä ja ottaa vaivihkaa sarjan kuvia poseeraavasta Bellasta.

Riittävästi itseään ihailtuaan Bella alkaa riisua iltapukua vaihtaakseen takaisin omat rättinsä. George huokailee ovenraossa, kun Bella kuoriutuu ulos silkkiunelmasta ja on siinä sitten yhtäkkiä aivan alasti. Viettiensä valtaama George ryntää huoneeseen ja kaataa Bellan sänkyyn kourien tätä samalla haarovälistä.

Bella pyristelee vastaan kuin varpunen jouluaamuna, mutta George vaientaa hänet suudelmilla. Yhtäkkiä Bella ei enää tykkääkään Georgesta, koska tämä onkin niin kovakourainen ja määräilevä. Bella yrittää estellä, mutta George työntää jättimäisen elimensä häneen väkivalloin ja Bella vinkuu kivusta kuin kojootti aavikolla.

- Vitun lehmä, George huutaa ja losauttaa avokämmenellä Bellaa naamalle. - Jos ikinä koskaan kerrot kenellekään tästä, levitän juuri äsken susta ottamani kuvat nettiin. Laitan ne saatana ainakin Twitteriin ja vittu Facebookiin!

Tyydytettyään itsensä kolme ja puoli kertaa George jättää nyyhkyttävän Bellan vuoteelle. Kartanon nuori puutarhuri löytää myöhemmin itkuisen Bellan. Bella avautuu puutarhurille ja yhdessä he lähtevät kirkkoon kysymään neuvoa paikalliselta papilta.

Pappi on kuitenkin Georgen kätyri, ja luonnollisesti hän varoittaa tätä siitä, mitä on tulossa. Yhdessä tuumin pappi ja George keksivät juonen, jolla George saadaan pulasta. Pappi ryhtyy Bellan hengelliseksi isäksi ja terapeutiksi. Kirjassa siteerataan paljon Paulo Coelhoa ja muutamia itsehoito-oppaita.

Pastori pitelee tutisevaa Bellaa kädestä. - Tulevaisuutta ei voi tietää ennen kuin on elänyt sen, hän lausuu.

- Joskus elämä on vähän arvaamaton, mutta on otettava vastaan se, mitä annetaan. Ja kelleen ei anneta liikaa kannettavaksi.

- Elämä on kuin sipuli ja sitä kuoriessa voi joskus itku tirahtaa. The Ajattelija sanoi ennen muinoin, että on parempi elää elämäänsä kuin olla elämättä. Mieti näitä tarkasti, Bella, niin löydät The Sanoman.

Pastori miettii tovin siteeraisiko myös Matti Nykäsen elämä on laiffii, mutta päättää jättää sen seuraavaan kertaan.

Papin avustuksella Bella onnistuu antamaan Georgelle anteeksi ja muuttaa luostariin nunnaksi. Puutarhuri on katkera kuin kumipuun siemen, koska oli rakastunut Bellaan. Hän miettii, miten kostaisi kaikille.

- Vittu mä tapan kaikki!

Kirjasarjan toisen kirjan nimi onkin enteellisesti Puutarhurin kosto (The Revenge of the Gardener).

~~~

Idean tähän postaukseen sain eräästä hmmm... kirjallisesta keskustelusta.

Millainen olisi sinun kammotuskirjasi? Olisi hauska, jos moni lähtisi mukaan tähän leikkimieliseen haasteeseen. Toteuttamistapa on vapaa!

Videopostaus: Luen runon

Luin runon ja videoin tuon historiallisen kohtauksen. Mietin kuitenkin noin kuukauden kehtaanko sitä tänne postata. Nyt päätin, että antaa mennä - eihän siinä näy edes naamatauluni.

Alun huomautus liikuntakyvyttömyydestä liittyy polviini, jotka loukkasin kuukausia sitten. Paraneminen on ollut hidasta, mutta pystyn taas kävelemään muuallekin kuin vessaan ja jääkaapille.

Kas tässä video, alla itse runo siltä varalta, ettei mongerruksestani saa selvää.

Soi korvessa kuiske

kadonneen nuoren,

se kiirii puissa

ja koloissa vuoren.

Kauniit on kasvot

peittona yö,

kaulaa hiertää

reiätön vyö.

Kuka sen päästi

elämää pakoon,

niitti sen viljan

ja kylvi vakoon?

Raiskattu raato

- päättyi elämä häihin -

Vastaukset hukkuvat

kysymyksiin näihin. 

Mukavaa viikonloppua, monille erittäin messuista sellaista! Harmi, etten pääse osallistumaan, mutta olen hengessä mukana.

Kummallisia kuolemia

Belinda Bauer: Darkside
(Suom. Tappajan katse)
Corgi 2011
S. 460

Tässäpä vasta sellainen kirja, jota tulin lukeneeksi käsittääkseni yli kolme viikkoa. En voi tarkistaa asiaa, sillä Goodreads on rikki enkä todellakaan merkitse lukuaikoja käsin minnekään salaiseen vihkoseen.

Pitkittynyt lukuaika ei johtunut kirjasta tai siitä, että se (kirja) olisi ollut kuivakka tahi muuten huono. Muutto ja siihen liittyvät oheistoiminnat pitivät minut kiireisenä ja normaalisti erittäin hyvä keskittymiskykynikin katosi joksikin aikaa.

Nämä eivät siis ole kovin hyvät lähtökohdat lukea saati arvostella kirjaa. Myönnänkin tässä heti alkuun, että olisin kaiketi saanut Darksidesta enemmän irti, jos olisin lukenut sen joskus toiste. Toisaalta siinä mielessä kirja tuli luettua hyvään saumaan, että keskittymishäiriöistä huolimatta se onnistui koukuttamaan silloinkin, kun ei millään olisi pystynyt lukemaan.

Shipcott on pieni kyläpahanen, jossa kaikki tuntevat - tai ainakin tietävät - toisensa. Talvisen harras rauha rikkoutuu, kun paikallinen nainen löydetään murhattuna sängystään.

Murhatutkimus on paikalliselle poliisille, Jonas Hollylle, ensimmäinen. Suuremmalta paikkakunnalta murhaa tutkimaan kutsuttu poliisietsivä, Marvel, kuitenkin sivuuttaa paikallisen Hollyn ja ottaa ohjat käsiinsä. Jonas Hollyn ei auta kuin alistua korkeamman tahon painostuksen edessä.

Ajoittain suorastaan ärsyttää Hollyn loputon alistuneisuus ja nöyryys. Toisaalta Marvel taitaa "hienosti" alistamisen ja nöyryyttämisen taidon, joten eipä siinä paljon vikinät auta.

Marvel on henkilönä samaan aikaan sekä etova että säälittävä. Hänestä on vaikea pitää, mutta toisaalta en osannut häntä täysin inhotakaan. Jonas Holly taasen ärsytti minua vässykkyydellään, vaikka periaatteessa hänellä ei pahemmin ollut vaihtoehtoja.

Täytyykin Bauerin eduksi mainita, että hän osaa rakentaa kiinnostavia henkilöhahmoja sekä etenkin luoda jännitteitä heidän välilleen. Hän ei myöskään sorru tavanomaiseen kliseisyyteen, jossa paha on aina täysin pahaa, hyvä ehdotonta ja puhdasta hyvää.

Vaikka Jonas Holly on keskeinen henkilö kirjassa, hän jää silti tietyllä tapaa etäiseksi. Jokin salamyhkäisyyden verho leijuu hänen edessään, tietynlainen suru ja hymyttömyys. Melankolia. Kirjan tunnelma onkin kauttaaltaan hyinen ja jopa lohduton. Ei kuitenkaan ahdistava, vaikka kirja varsin vakava onkin - ja täynnä salaisuuksia.

Bauer ripottelee lukijalle vihjeitä pitkin kirjaa, mutta minulle loppuratkaisu tuli silti melkoisena yllätyksenä. Se aukeni minulle vasta aivan kirjan lopussa, kun vihjeet olivat niin selkeitä, ettei niitä oikein voinut enää ohittaa.

Olisin ehkä kaivannut hieman enemmän tai suorempia vihjeitä jo aiemmin. Kirjan tarina näyttäytyy nimittäin aivan eri valossa sen jäljeen, kun on saanut "the Oivalluksen". En tiedä olisiko sitä voinut ratkaista jo aiemmin - se olisikin kiinnostava tietää!

En näet usko, että olin terävimmilläni tätä kirjaa lukiessani. Pitkät lukuvälit vaikuttivat siten, että unohtelin kuka kukin on. En usko, että se "normaalitilassa" olisi ollut ongelma, sillä ei niitä henkilöitä nyt niin paljon ollut. Lisäksi luin kirjaa hyvinkin lyhyissä pätkissä, joten koko lukekokemus jäi aika repaleiseksi.

Senpä takia kirjasta jäi mieleeni mitä kummallisempia kohtauksia, jotka kuitenkin liikuttivat minua.

"So what if the dog was old? So what if it had its tattoos cut out? Dogs went through bad things all the time and recovered from them and lived happy lives. Just like people did. The dog was loved and cared now, so why did he feel so sad? Because the dog remembered. Worse than that, the dog could not forget." 

Pidin kovasti kirjan kielestä, sen ajatuksista. Sen viipyilevästä, surumielisestä tunnelmasta ja pohdiskelusta. Suoraan sanottuna harmittaa, että luin kirjan juuri nyt. Opinkin tästä sen verran, että en enää ikinä lue mitään muuttamisen aikana. Se ei vain toimi.

Darkside on itsenäinen jatko-osa ns. Exmoor-sarjaan. Ensimmäinen osa on nimeltään Blacklands. En havainnut Darksidessa kuin muutamia viitteitä edelliseen kirjaan eivätkä nekään periaatteessa olleet oleellisia eikä niistä jauhettu sen kummemmin. Minusta nämä voikin lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tosin tähän on olemassa kolmaskin osa, Finders Keepers (suom. Kadonneet lapset). Siitä en tiedä, kuinka itsenäinen se on, mutta aion ottaa selvää lukemalla sen jossain vaiheessa.

Darksiden on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi ja Annika. Annika kritisoi kirjan suomennosnimeä, Tappajan katse, ja yhdyn häneen (tai siis hänen mietteisiinsä). Darkside on paljon osuvampi ja periaatteessa jopa vihje. Tappajan katse on nimenä tälle kirjalle mitäänsanomaton.

~~~

Kannen kuvat: Woods - Richard Nixon / Arcangel Images. Man - Mohamad Itani / Arcangel Images 

Aamulenkki Devil's Bridge -putouksille

Devil's Bridge falls sijaitsee noin parinkymmenen kilsan päässä Aberystwythistä. Se on suosittu turistikohde Walesissa, mitä ei onneksi ainakaan aamutuimaan huomannut.

Ihan rauhassa saimme samoilla lenkin putouksille näkemättä muuta ihmiselämää kuin rahastajan portilla. Sisäänpääsy reitille maksoi peräti £3,50.

Tässäpä heti alkuun se kuuluisa silta. Jos sillan tarina kiinnostaa, sen voi lukea täältä. Suosittelen lukemaan, minusta se on hauska.

Siltaa riittävästi pällisteltyämme matka saattoi jatkua kohti putouksia. Matka olikin oikea elämys kauniine maisemineen ja vaihtelevine polkuineen ja portaineen. Erittäin ihastuttava tapa aloittaa aamu.

Lenkki tekee kierroksen eli jo kuljettua polkua ei tarvitse palata takaisin. Siitä plussaa, sillä tykkään enemmän ympyröistä kuin janoista.

Löytyihän sieltä toinenkin silta. Sillä ei tosin ole mitään tekemistä paholaisen kanssa.

Parit portaat taas.

Tähän kierrokseen kului aikaa about tunti. Reitti ei ole pitkä, mutta se sisältää paljon portaita ja nousuja. Sanoisin silti, että hieman rapakuntoinenkin siitä suoriutuu. Jos ei siis tosi pahasti ole ravassa.

Suosittelen ehdottomasti tätä kuvankaunista kierrosta, mikäli sattuu Walesiin päin matkaamaan. Lenkin heitettyämme jatkoimme matkaa ja päädyimme Ambleside-nimiseen kylään, joka sijaitsee Lake Districtillä. Siitä enemmän ensi kerralla.