Mehiläisten salaisuudet - ja vähän muidenkin

Sue Monk Kidd: The Secret Life of Bees
Headline Book 2002
(alkuper. Usa, samalla nimellä, 2001)
(Suom. Mehiläisten salaisuudet, 2006)
S. 376

Mehiläisten salainen elämä tarttui käteeni charity shopissa ja lähti mukaan puhtaasti takakannen perusteella.

En sinänsä ole kiinnostunut mehiläisten kasvattamisesta, mutta muut kirjan aiheet kiinnostivat, erityisesti rasismi.

Tarina saa alkunsa pienestä Sylvan-nimisestä kylästä South Carolinassa. Eletään vuotta 1964, jännitteet valkoisten ja mustien välillä ovat käsinkosketeltavat.

Lily asuu isänsä kanssa surren vuosia sitten menehtynyttä äitiään tarttuen hänen muistoon kuin purkka kengänpohjaan. Rosaleen on talon musta palvelija, joka tilaisuuden tullessa eteen haluaa rekisteröityä äänestäjäksi.

Lily lähtee Rosaleenin seuraksi rekisteritoimistolle, mutta he eivät koskaan pääse sinne asti. Ikävien ja kipeiden sattumien ketju ajaa Lilyn tekemään jotain peruuttamatonta.

Kirja alkaa mehukkaasti ja jatkuu sellaisena jonkin aikaa. Valitettavasti jossain vaiheessa aletaan polkea paikallaan. Minua alkoi tympäistä kirjan "uskonnolliset" kohtaukset. Ymmärrän niiden merkityksen kirjassa, mutta vähempikin olisi minulle riittänyt.

Kirjan keskikohta polkeekin lähes paikallaan, vaikka siihen sisältyykin ajoittaista kissa-hiiri -leikkiä. Kerronko vaiko enkö kerro, kas siinä pulma. Jospa nyt kuitenkin kertoisin. No enpä kerrokaan vielä. No nyt halua kertoa. Voi ei, tapahtui jotain, etten voikaan kertoa jne. Tällaista polkemista se on lähes loppuun asti.

Välillä tapahtuu jotain kohauttavaa, mutta muuten ollaan paikoillaan. Sitä en kiistä, etteikö kirja olisi koskettava. Kyllä se paikka paikoin on ja tunsin surua, myötäelin, kyyneltä en kuitenkaan vieräyttänyt.

Kirjan loppu vedettiinkin sitten kasaan pikakelauksella. Melko ennalta-arvattava "käänne" tapahtuu runsaiden selittelyjen jälkeen. Selittelyjen, jolloin lukija saa kysymyksiinsä vastaukset kertarysäyksellä.

Kaikesta tästä nipotuksesta huolimatta kirja kokonaisuudessaan on ihan kiinnostava, kauniskin. Siinä on pohdintaa, josta pidin, ja jota oli antoisaa lukea ja kokea.

Tämä kirja on käännetty suomeksi nimellä Mehiläisten salaisuudet ja sen on lukenut ainakin Norkku (Nenä kirjassa) ja Katri (La petite lectrice).

~~~

Haasteet: Kirjavuoren valloitus.

Ventovieras

Paul Torday: The Girl on the Landing

Weidenfeld & Nicolson 2009
(suom. Ventovieras)
S. 298

Tutustuin tähän kirjaan Annikan (Rakkaudesta kirjoihin) blogissa jo puolisen vuotta sitten. Tuolloin tilasin kirjan pikavauhtia, mutta vasta nyt sain sen luettua.

Tästä voi päätellä, että lukemattomien kirjojen pino on melko suuri ja kasvaa alati. Lisäksi puolisen vuotta sitten minulla oli enemmänkin dekkarikausi päällä. Tämä ei ole dekkari, joten varmaan osittain siksi se hautautui kirjapinojen alle.

Dekkarikausi on nyt toistaiseksi jäänyt taakse ja mieltä kiihottaa ihan muunlaiset kirjat. Hyvää kannatti odottaa.

Ensin kehu kirjan käännösnimelle. Tykkään siitä enemmän kuin alkuperäisestä nimestä: Ventovieras kuvaa hyvin sitä, millaisia voivat näennäisenkin tutut ihmiset toisilleen olla. Jopa oma aviomies saattaa lopulta osoittautua ventovieraaksi.

Mutta miksi? Miksi kukaan menisi naimisiin vieraan ihmisen kanssa? Ei varmaan kukaan. Me menemme naimisiin ihmisen kanssa, jonka luulemme tuntevamme. Menemme naisimiin kukin mistäkin syystä. Jotkut jopa rahasta. Ei kuitenkaan kirjan Elizabeth - ei ainakaan pelkästään. Entä miksi Michael sitten nai Elizbethin? Että hän tietäisi voiko tuntea?

Kirja polveilee vuoroin Elizabethin, vuoroin Michaelin näkökulmassa. Ratkaisu toimii ja etenkin kirjan loppua kohden syntyy lähes trillerimäisiä kauhutunnelmia.

Tempo kirjan alussa on melko verkkainen, mutta minä en pitkästynyt. Vaikka etenkin herrasmiesklubiin liittyvistä asioista ajoittain jopa jaariteltiin, koin aiheen silti mielenkiintoisena.

Ihastuin kovasti myös kirjan Skotlantitunnelmiin. Ne tosin saivat matkajalkani vipattamaan holtittomasti ja olisin halunnut (haluan vieläkin!) buukata heti paikalla junalipun vaikka Edinburghiin. Sieltä käsin olisin sitten vuokrannut mökin keskeltä ei mitään.

Mutta hei, Michaelillahan on vuokramökkejä Skotlannissa - häneltähän voisin vuokrata! Tai pikemminkin Mrs. McLeishiltä, joka Michaelin vuokramökkiasioita hoiteli. Ai niin, tämähän on fiktiota. Ei väkisin.

En olisi tätä kirjaa pelkän takakansitekstin perusteella ostanut. Toisaalta on vaikea kuvitella kirjaan muunlaista takakantta. Tämä on nimittäin jälleen kerran sellainen kirja, josta ei vain voi sanoa mitään. Muuten kirja menee pilalle, se pilaa odotuksen ja jännityksen, latistuu. Siksipä en sanokaan enempää.

Kirjasta on kirjoittanut luonnollisesti Annika, jolta tämän kirjaidean bongasin. Myös ainakin Susa (Järjellä ja tunteella) ja Leena Lumi ovat kirjasta kirjoittaneet.

~~~

 Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen ja Mieleni on rajaton -haasteeseen.

Minä rakastan sinut sairaaksi

Sophie Andrews: Scarred
Hodder & Stoughton 2008
S. 314

Olen lukenut tämän kirjan jo about viikko sitten, mutta jostain syystä koen vaikeaksi tästä kirjoittaa. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono, ei ollut.

Sophie Andrews on isänsä seksiorja. Isä on siinä mielessä antelias, että hän jakaa mielellään Sophiea muillekin. Penetraatiossa voi käyttää vaikka rikkinäistä pulloa ja Sophien päälle saa kusta.

Sellaista on rakkaus. Isi rakastaa Sophiea, Sophie rakastaa isiä. Rakkaus satuttaa. Jopa niin paljon, että Sophie haluaa kuolla. Hän ei kuitenkaan kuole, vaan päätyy psykiatriseen sairaalaan.

Sophie on pseudonyymi enkä ihmettele lainkaan, miksei hän halua esiintyä omalla nimellään. Hän kuvaa koskettavan rehellisesti sitä sairasta rakkaus- ja riippuvuussuhdetta, joka lapsella on vanhempaansa. Ihan sama, mitä tuo vanhempi tekee. Sophie ei voi lakata rakastamasta, ei vaikka hän järjellä tajuaa, miten sairasta tuo koko rakkaus on.

Kirjassa onkin vahvasti esillä järjen ja tunteiden ristiriita. Tajuan tämän kyllä järjellä, mutten voi muuttaa, mitä tunnen. Jos on lapsesta lähtien oppinut, että sininen on punainen ja punainen on musta, niin sinulle ei ole muuta.

Sophie viiltää ihonsa rikki. Viilteleminen turruttaa tunteet, rauhoittaa, poistaa ahdistusta. Sophie on riippuvainen viiltelystä, se on hänen defenssinsä.

"The blade will tear my flesh apart,

The blood will flow away.

The wound is deep - I feel no pain,

My heart fills with dismay.

And later, when the blood runs dry,

The scars I'll need to see,

They'll stay as a reminder,

Of the badness within me."

 "...But then, I start to feel so hurt

Though there's still no physical pain,

The hurt is still inside my head

So I cut my arm again."

 En oikeastaan osaa enkä halua kertoa tästä kirjasta enempää. Tämä kosketti, löysin tuttuja ajatuksia. Ymmärrän, vaikken hyväksy.

"In my mind I, see a beach,

with miles of golden sand. 

I see a group of children there

all standing hand in hand.

The children smile and wave at me

and call me to their side.

And in my thoughts I walk to them,

though I'm scared and want to hide.

I know that I belong with them,

I feel we're all the same,

'Cos though the sun has tanned our skins,

Beneath lies guilt and blame.

They tell me they've waited,

just waited there for me

And now that I am with them,

we must walk into the sea.

The sea is now much fiercer,

the waves engulf my head.

And hand in hand we’re drowning

and joining all the dead.

Now, it feels so peaceful

at the bottom of the sea,

For now the hurt's been washed away,

My mind has been set free."

Nämä runot ovat kirjasta. Luen niitä uudelleen ja uudelleen. Haluaisin lukea enemmän Sophien runoja. En tiedä onko hän kirjoittanut muita kuin tässä kirjassa olevat. Aion googlettaa, yritän etsiä.

Kirjaa ei ole suomeksi käännetty, mutta englanninkielisenä sen saa esim. AdLibriksestä. Sieltä voit lukea kirjan takakannen.

Muuten, itse ostin tämän kirjan punnalla. Ajattelin ensi viikolla käydä katsomassa vieläkö kirjaa on jäljellä. Jos on, niin ajattelinpa ostaa toisenkin kappaleen.

Nyt sinulla on tilaisuus vinkata, jos haluat kirjan: jos sitä vielä löytyy punnalla, voin ostaa ja postittaa. Postikulut täältä Suomeen ovat parisen puntaa per lähetys eli kirjalle ei tule paljon kokonaishintaa. Edit. ti 26.2. liittyen kirjan hintaan. ei ollut enää punnalla myynnissä.

~~~

Tämä kirja sopii Mental cases- ja mieleni on rajaton -haasteeseen.

Gorilla, aikuisten satukirja

Juhani Karila: Gorilla
Otava 2013
S. 140

Minulla oli vuoren korkuiset ennakkoluulot tätä kirjaa kohtaan jo ennen kuin olin itse sitä hypistellyt käsissäni.

Kiitos Kirjanurkan Kirsille siitä, että pisti Gorillan kiertoon. Tartuin tilaisuuteen, koska kaikista ennakkoluuloistani huolimatta absurdit "juonipaljastukset" kiihottivat.

En silti odottanut mitään, koska pelkäsin että törmään samaan ongelmaan kuin Hanna Haurun kirjassa Eivätkä he koskaan hymyilleet. En nyt käy sitä tässä puimaan, koska yllä on linkki mietteisiini siitä. Mutta pähkinänkuori: en tajunnut siitä hölkäsenpöläystä.

Sen sijaan Gorilla tuli minuun kuin unet. Ne, joita nähdään liskojenyönä. Tai miksei muutenkin, minulla on vilkas unimaailma. Kaikessa absurdisuudessaan unet näyttäytyvät näkijälle kuitenkin loogisina, vaikkei niissä mitään järkeä olisikaan.

Samoin koin Gorillan novellit. Näennäisestä järjettömyydestään huolimatta minä löysin logiikkaa, selkeät juonet.

Ukko Palikka vei minut lapsuuteeni leikkeihin. Se avasi laspen mielikuvituksen, joka on rajaton. Leikkijät rakentavat kulissit, Ukko Palikka näyttelee niissä. Hän on marionetti, joka muuttaa muotoaan leikin vaihtuessa. Novelli on kerrottu Ukko Palikan näkökulmasta, mutta hän ei ole leikin johtaja.

Karila ujuttaa tekstiin vihjeitä, antaa täkyjä lukijalle ymmärtää, mistä on kyse. Ukko Palikan maatessa raunioissa kolme päivää, ymmärrän ettei kukaan leiki legoilla. Vaaleanpunaiset lonkerot (lasten kädet) kuitenkin palaavat ja leikki jatkuu yhtä hurmoksellisena. Ukko Palikka on hulvaton novelli, ehkä eräs kirjan parhaimmistoa. Ei kuitenkaan paras.

Vastoin kaikkia odotuksiani ihastuin Tarkka-ampujiin. Minä en pidä sotakuvauksista, en sotamaailmasta yleensäkään. Enkä tarkka-ampujista. Mutta tästä novellista pidin. Hihittelin ja hohotin ääneen, liikutuin Tillin ja Levin kissahiireilystä, kummallisesta kiintymyksestä toisiinsa. Nautin lakonisista dialogeista, jotka saivat henkilöt vaikuttamaan suorastaan imbesilleiltä. Vaan mitä väliä, antaa palaa - tykitä, Juhani, tykitä!!!

 - Miten sinä teet sen? Lev kysyi. - Löydät kaikki tarkka-ampujat.
 Till mökelsi lauseen, josta ei saanut itsekään selvää.
Hän keskittyi, sanoi. - Luoti, mistä. Tietää!

Helpoin (juonellisesti), ehkä myös syvällisin (kyllä, syvällinen!) novelli näistä lienee Kun kana tappaa. Tappajakanassa on nähtävissä jopa filosofista pohdintaa ja rivien välistä voi lukea toisenkin tarinan.

Novellissa Joku pelastaa sinut ihastuin kuvaukseen soittamisesta. Soitan itsekin pianoa. Mies pistää biisit uusiksi, hän improvisoi.

Mies nosti Satupuun (oma lisäys: sävellys) lattialta. Hän asetti sen nuottitelineelle kuin halon pölkylle. Miehen sormista tuli metsureita. Sahanpuru lensi kauhistuttavassa, komeassa kaaressa. Nila repeytyi jälsistä, mahla valui kuin veri, nuotit leikkasivat riemuissaan hedelmien lihaa.
 Kun mies oli valmis, Satupuusta oli jäljellä vain kuivankäppyrä risu.

Tässähän voisi jo puhua "biisin raiskaamisesta"!

Chopinin vallankumousetydiin hän tarttui kuin uhmaikäiseen lapseen. Miehen käsittelyssä puolalaisten kansanousu muuttui Dresdenin pommituksiksi, juutalaisvainoiksi, maailmansodaksi.

Mies todellakin raiskaa kappaleet, hän soittaa ne toisiksi tarinoiksi, toisiksi tunnelmiksi.

Tuli mieleeni Bachelbelin Canon, josta Jerry C on tehnyt ihanan rock-version (pakko laittaa video postauksen loppuun). Onko kyseessä hieno improvisaatio vai raiskaus? Minusta kaikkea muuta kuin raiskaus.

Vaikeinpana koin Rakkautta ennen Seinäjokea, mutta sen voikin lukea ihan vain viihteenä. Ei kaikesta tarvitse löytää sen suurempaa merkitystä. Eihän kaikissa romaaneissakaan mitään opetuksia tai sanomia ole.

Hesarin kriitikko kirjoittaa Gorillasta näin:

"Taidonnäytteenä Gorilla on vakuuttava. Karila todella osaa sanojen šakkipelin. Peli olisi kuitenkin kiinnostavampi, jos ei aina tietäisi etukäteen, että kuolema voittaa."

En minä osannut päätellä loppuja etukäteen. Sellainen selvännäkijä en ole. En myöskään kokenut, että lopussa kuolema voittaa. Esimerkiksi Ukko Palikassa alkoi ihan uusi elämä lopussa.

Raikkainta tätä kirjaa lukiessani olikin se, että koskaan ei todellakaan tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi, millainen käänne on tulossa. Tällainen arvaamattomuus piti mielen skarppina ja kiinnostuksen yllä. Itse tosin nautin ihan pelkästään kirjan kielestäkin - olen jopa vaikuttunut, ihastunut. Ja kyllä, rakastunut.

Gorilla on kuin aamulaatta parketilla. Kun sitä tutkiskelee, voi nähdä edellisen illan tapahtumat. Jos oikein ronkkii, saa kaupan päälle tunteet. Minä sain nämä kaikki.

Gorilla lentää suosikkeihini. En laita sitä hyllyyn, sillä aion lukea sitä uudelleen ja uudelleen. Siitä tulee kotini kiertolainen. Se hengailee eri huoneissa, hiplaan sitä ohi mennessäni, nappaan kainalooni. Pysähdyn lukemaan yhden novellin uudelleen. Kiikutan kirjan uuteen pisteeseen, näkysälle. Voidakseni palata siihen uudelleen ja uudelleen.

Gorillan graafinen suunnittelija on Safa Hovinen. Täydet pisteet hänellekin. Kirjan kansikuvan voi löytää eräästä novellista.

Gorillan on lukenut ainakin Sanna (Luettua) ja Taika (Kirjasfääri).


Jerry C "raiskaa" Bachelbelin.

Harmaata Valoa

Ruta Sepetys: Between Shades of Gray
(Suom. Harmaata valoa)
Puffin Books 2011
S. 344

Liettua toisen maailmansodan aikana, kaksikymmentä minuuttia aikaa pakata kamppeet. Matka voi alkaa, matkanjohtajana NKVD.

Ei ole kauan siitä, kun luin vastaavasta aiheesta kirjan, The Blue Door. Paikka on eri, mutta aika suunnilleen sama. Venäläiset ovat melkein inhimillisiä japanilaisten sotilaiden rinnalla.

Mutta ei ole hedelmällistä verrata kauheuksia: ei se kärsimystä vähennä saati oikeuta hirmutekoja. Rinnastin, koska näitä on paljon. Hitlerin keskitysleirit lienee kauheimmasta päästä, vaan eipä nämä muutkaan sotavankileirit mitään paratiiseja olleet.

Nälkä ja sairaudet muuttuvat arkipäiväksi; väkivallan pelkoon ei turru, vaikka se on alati läsnä. Sen sijaan minä olen turtunut. En jaksanut liikuttua, en edes pahemmin järkyttyä. En päässyt lähelle oikeastaan ketään kirjan henkilöistä; en edes 15-vuotiasta Linaa, jonka silmin tarina kerrotaan.

En tiedä syytä "tunteettomuuteeni". Ehkä kirjan kieli on liian "arkista", asiat vain kerrottiin. Saatettiin sanoa, että itkettää ja on nälkä, paleltaakin. Kyyneleet valuvat pitkin poskia. Mutta entä sitten? En jotenkin päässyt sisään niihin tunteisiin.

Eräs nainen joutuu myymään itseään pelastaakseen poikansa hengen. Ihan kamalaa. Mutta sekin mainittiin sivulauseessa, kuitattiin muutamin sanoin. En suinkaan tarkoita, että pitäisi yksityiskohtiin mennä, ei pidä.

Mutta ne tunteet jäivät silti puuttumaan: minulle ei ehkä yksinään riitä tuntuu pahalta ja hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja antoi kyynelten virrata pitkin poskia.

Olen kuitenkin melko tunteellinen lukija. Luen kirjat kuin olisin elokuvissa. Näen tapahtumat, ihmisten ilmeet, miljöön jne. Ihan kuin tässä olisi ollut huonot näyttelijät: He lausuivat vuorosanansa, mutta eivät eläneet niitä.

Tai sitten vika on minun päässäni. En vain jaksa tuntea mitään, en osaa samastua, en näe rivienvälejä, kenties olen turtunut? Kirjahan itsessään on nimittäin ihan hyvin kirjoitettu, perushyvää tekstiä siis. Helppo- ja nopealukuista.

Lisäksi tarina on mielenkiintoinen enkä todellakaan pitkästynyt kirjaa lukiessani. Ehkä odotin jonkinlaista huippua, sivujuonta. Sellaista ei oikastaan ollut. Paitsi ihan ohkaisena rihmana kulki rinnan lähimenneisyys ja sieltä löytyi yllätys. Minusta silti aika mitätön kokonaisuuden kannalta.

Ehkä ongelma - jos sitä on muualla kuin päässäni - onkin se, että kertoja on niin nuori. Olisin kaivannut pohdintaa, analysointia, spekulointia ja ties mitä. Tähän ei niin nuori päähenkilö kykene.

Kylläpä tuntuukin jotenkin houkkamaiselta "valittaa" tällaisesta kirjasta. Kirja on kuitenkin fiktiivinen, vaikka periaatteessa se voisi olla tottakin. Negatiivissäyvyisistä(?) mietteistäni huolimatta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Keksin tämän kirjan Annikan (Rakkaudesta kirjoihin) blogista ja hän onkin saanut kirjasta enemmän irti kuin minä. Myös Mari A. kirjan lukenut ja siitä kirjoittanut. Moni muukin on, mutta olen laiska enkä jaksa linkittää enempää. Yllä mainituissa blogeissa on enemmän linkkejä toisien blogien arvioihin.

Minusta tuntuu, että olen saanut nyt yliannostuksen sotavankileirejä. Seuraavaksi voisi lukea jotain hauskempaa, vaikkapa kirjoja hyväksikäytöstä ja mielen hajoamisesta ym. mielenterveysongelmista. Siihen sekaan pari brutaalia afrikkalaista draamaa, niin tulee hyvä soppa.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.

Kirjoja metsästämässä

Menin tänään kirjastoon, mutten päässytkään kirjastoon asti. Oikeasti en ollut edes menemässä sinne, kunhan uskottelin itselleni niin.

Sen sijaan tein kirjakauppa- ja kirpparikierroksen. Lähdin liikenteeseen afrikkamielellä ja metsästys tuottikin ihan kivasti hedelmää.

  
Tony Park on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta päätinpä tutustua. African Dawn lähti mukaan 2,50 punnalla Charity shopista.

Waterstonesin ale-hyllystä bongasin Kachi A. Ozumban kirjan The Shadow of a Smile, never heard. Takateksti vaikuttaa kiinnostavalta: päästään ilmeisesti tutustumaan nigerialaiseen vankilaan eikä maksa kuin 99 penceä.

Adam Nevill ei rituaaleineen kuulu joukkoon. Siinä ei hengailla Afrikassa, vaan skandivaanisessa korvessa. En tarkalleen tiedä missä, vissiin Ruotsissa. Nevill on niinikään ihan uusi nimi minulle, mutta päätin uhrata punnan tähän uuteen tuttavuuteen.

Kyseessä on ehkä paranormaali fantasiakauhutrilleri. Tai sitten ei. Olisi kyllä kiva, jos tykkäisin tästä, sillä Adam on kirjoittanut useampiakin kirjoja. Olisi mukavaa, jos löytyisi uusi kauhutrillerilemppari. Vapise King (en tosin ole Kingiä lukenut sitten nuoruuden enkä varmaan enää luekaan)!

WHSmithistä tarttui käteen muutamat misery litit, punta per misery.

 Kaikkiaan törsäsin siis 7,5 puntaa tänään kirjoihin, eikä tullut edes morkkista. 

Cancer recearch charity shop: hyvä ja tosi vaihtuvainen kirjavalikoima.

Onko kenellekään muulle nämä kirjat tuttuja? Minulle ainoa ennestään tuttu on tuo Natascha Kampuschista kertova kirja. Siitä ei ole vissiin kukaan voinut olla kuulematta.

Afrikan monet kasvot

Carol Beckwith & Angela Fisher: Faces of Africa Thirty Years of Photography
National Geographic 2004
S. 358

Tämä kirja on asunut hyllyssäni jo vuosia. Olen sitä selaillut ja hiplaillut aina välillä, mutten ole keskittynyt lukemaan sitä sen kummemmin.

Kyseessä on toki pääasiassa valokuvateos, mutta löytyy kirjasta pieniä pätkiä muutakin tekstiä kuvatekstien lisäksi.

Lähde aikamatkalle: se alkaa kohdusta, muttei pääty hautaan. Koko elämänkaari on kuvattu tässä teoksessa eri Afrikan heimojen silmin. Kirjan alussa on lueteltu maat ja heimot, joita tässä kirjassa on kuvattu.

 Suosittelen lukemaan  kirjan kannesta kanteen eikä vain selailemalla. Kronologisesti lukiessa kirja antaa mielestäni paljon enemmän. Tekstit ovat mielenkiintoisia ja huomaan, että olisin voinut lukea niitä enemmänkin.

Sanaton viestintä on runsasta ja siihen käytetään mm. koruja ja kaikenlaisia asusteita ja lävistyksiä sekä myös ilmeitä ja eleitä.

 Faces of Africa on kiehtova läpileikkaus Afrikan eri kulttuureihin. Ja niitähän piisaa ja tässäkin kirjassa on käsitelty niistä vain murto-osa.

Tämän kirjan kanssa rinnan luin toista Afrikka-aiheista kirjaa, Africa - altered states, ordinary miracles, joka on minulla vielä kesken (siitä siis enemmän myöhemmin). Nämä kirjat toimivat todella hyvin yhteen, täydentävät toisiaan.

National Geographicissa voi katsella enemmänkin kirjan kuvia. Tässäpä suora linkki. Kirjaa saa tilattua ainakin AdLibriksestä.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Minulle on tosin hieman epäselvää voiko yhdestä ja samasta kirjasta saada useamman pisteen. Tässäkin kun esimerkiksi liikutaan useammalla alueella.