Pii Marin -sarjan Loppu

Eppu Nuotio: Loppu

Tämä on Pii Marin-sarjan kuudes ja viimeinen kirja. Hienoa, että nuotio on tajunnut lopettaa sarjan.

Jotkut kirjasarjat paisuvat uskomattoman pitkiksi eivätkä tunnu loppuvan ollenkaan. Se ei ole aina hyvä asia. Etenkään silloin, jos ainekset muutenkin ovat melko köyhät, kuten näissä Pii Marin –romaaneissa.

Pii selvittelee edelleen menneisyyttään ja saakin selville ihan riittävästi. Joskus tieto lisää tuskaa ja joskus olisi ehkä parempi, ettei tiedäkään. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Piin ja Heinon ohella kirjassa käsitellään muutaman kadonneen ihmisen kohtaloa. Missä he ovat ja liittyvätkö katoamiset kenties toisiinsa?

Entä miten käy nuoren lapsiperheen, kun selviää että he ovat joutuneet talokaupoissa huijatuksi: heidän ostamansa talo onkin hometalo.

Kirja on mukavan lyhyt: vain reilut parisataa sivua nopea- ja helppolukuista tekstiä eli samalla tyylillä veti Nuotio kasaan tämän viimeisenkin kirjan.

Ihan luettava kirja, mutta ei mitenkään kummoinen. Tuskin jää siis mieleen kovin kauaksi aikaa niin kuin eivät muutkaan tämän kirjasarjan kirjat.

Tästä pääset katsomaan mietteitäni aiemmista Pii Marin -sarjan kirjoista.

Henkinen paine

Eppu Nuotio: Paine

Paine on Nuotion viides Pii Marin-romaani. En ole mitenkään erityisen viehättynyt tästä sarjasta, mutta jokin siinä on koukuttanut ekasta kirjasta lähtien niin, että ilman muuta on ollut pakko jatkaa sarjan lukemista.

En pidä Pii Marinista eikä siinä suhteessa ole tapahtunut muutosta tämänkään kirjan kohdalla. Pii on mielestäni naiivi ja kohtalaisen itsekäs eikä hän kykene usein ajattelemaan omaa napaansa pidemmälle.

Mutta onhan toki sellaisia ihmisiä oikeassakin elämässä, joten siinä mielessä hyvin rakennettu henkilöhahmo. Uskottavakin, koska näiden kirjojen aikana Pii ei ole juurikaan muuttunut saati oppinut kokemastaan, ja niinhän se usein on itsekkäiden ja impulsiivisten ihmisten kanssa, joita ei edes kiinnosta yrittää hillitä ja hallita itseään.

Nyt kun olen saanut “haukuttua” Piin, voinkin keskittyä itse juoneen. Paine on erittäin osuva nimi tälle kirjalle, sanottakoon se heti aluksi.

Piin veli, Joel, muuttaa Piin entiseen asuntoon Piin muuttaessa poliisinsa (Juha Heino) luokse. Heidän suhteensä on nyt siis “virallinen” ja vakiintunut. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ongelmia ilmenisi: kyllä ilmenee.

Joel taasen joutuu tahtomattaan vedetyksi mukaan kahden tulen väliin. Eroa tekevä pariskunta, Pasi ja Iiris, asuvat samassa talossa, jonne joel muuttaa. Joel mieltyy mukavaan Pasiin, mutta myös herkkään Iirikseen, jonka ei aluksi tiedä olevan Pasin “avokumppani”.

Sanoisin, että lopulta Pasin ja Iiriksen suhde on kuitenkin vain sivujuoni, sillä suurin osa kirjasta keskittyy Piin ja Heinon tutkimuksiin koskien Piin mahdollisesti murhattua isää. Isänsä kohtalon selvittäminen on Piille pakkomielle. Se on tietyllä tavalla myös pakkomielle Heinolle, mutta eri syistä.

Kirjan tyyli ei poikkea aiemmista paitsi ehkä siinä mielessä, että yliampuvat kuvaukset ovat tässä (onneksi!) jääneet vähemmälle. Etenkin Maksussa moiset suorastaan räjähtivät silmille. Vai pitäisiköhän sanoa iskeytyivät kuin jäiset nuolet silmieni verkkokalvoille saaden iirikseni vaihtamaan väriään kuin kameleontti ja plaa plaa.
 
Kielelliset ansiot näissä Pii Marin –kirjoissa ovat aika olemattomat eli ei muutosta senkään suhteen. Koin kuitenkin tämän viidennen kirjan lukemistani sarjan kirjoista parhaaksi.

Paine imaisi nopeasti mukaansa ja piti otteensaan loppuun asti. Hyvää viihdettä siis, sanoisin. Mutta että jännittävää? Ei todellakaan.

Mietteitäni aiemmista Pii Marin –kirjoista:

1. Musta
2. Kosto
3. Maksu
4. Varjo
5. Paine (tässä postauksessa)
6. Loppu (tulossa)

~~~~

Hyvää juhannusta kaikille näin jälkikäteen! Oma juhannus sujui rauhallisesti mökillä Pohjanmaalla saunoen ja lukien.

Tänään kävin Keskisten kyläkaupassa ja sieltä löysin tuon kuudennen eli viimeisen Pii Marin -kirjan. Luen sen seuraavaksi, sillä asiat jäivät joiltakin osin vielä avoimeksi Paineessa.

Vaikeuksien kautta voittoon?

Jane Elliott: Sadie

Sadien ollessa lapsi hänen isänsä kuolee. Se on ensimmäinen käännöskohta hänen elämässään. Hän jää kaksin äitinsä kanssa, mutta äidistä ei ole paljon iloa, sillä hän (äiti) ryypiskelee suruunsa.

Myöskään äidin uusi mies ei tuo onnea taloon, päin vastoin: pelko asettuu taloon.

Lopulta asiat kärjistyvät niin pahaksi, että Sadie kokee ainoaksi vaihtoehdokseen pakenemisen. Ja hän pakeneekin. Elämä Lontoon kaduilla opettaa ja karaisee.

Kirja on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osa kuvaa Sadien lapsuutta ja varhaisnuoruutta. Toisessa osassa keskitytään tapahtumiin Sadien ollessa kolmikymppinen.

Miten Sadie sai luotua itselleen uran ja varakkuutta, kun lähtökohdat olivat, mitä olivat? Ja mitä tapahtuu, kun menneisyys palaa kummittelemaan Sadien uuteen elämään?

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Pidin myös kirjan ensimmäistä osaa ihan onnistuneena: se imaisi mukanaan. Valitettavasti toinen osa ei sitten olekaan ihan niin onnistunut. Se on melkoisen ennalta-arvattava ja siksi jopa lattea.

Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin ihan luettava, mutta ei vetele vertoja Elliottin romaanille Mammy’s Little Girl.

Jane Elliott on itsekin kokenut kovia lapsena. Hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen The Little Prisoner, josta voit lukea enemmän täältä.

Lomaterveiset

Nyt on kulunut jo niin pitkä aika edellisestä päivityksestä, että on pakko tulla kertomaan, että en ole lopettanut tätä blogia saati lukemista!

Lomailen Suomessa, Helsingissä ja on pidellyt sen verran kiirettä, etten ole ehtinyt pahemmin lukea. Kirjoja on kyllä tullut osteltua: suomalaisia ja pohjoismaisia. Tuskin maltan odottaa, että pääsen niihin käsiksi.

Juhannuksena siirryn loman mökkivaiheeseen eli sitten on aikaa lukea. Oikein aurinkoista kesää kaikille!

Kohtalokkaita katoamisia

Voitin taannoin Polkan kirja-arvonnassa ja sain valita pari kirjaa itselleni laajasta valikoimasta. Eli todistettua on, että joku (jopa minä) joskus voittaa! Valitsin toiseksi kirjaksi Petri Karran Kohtalonohjaajan, jonka vasta nyt ehdin lukea.

Ei sillä, että eläisin mitenkään hektistä elämää (en elä - tai olen kyllä elossa), mutta lukemattomien kirjojen pino kasvaa nopeammin kuin luettuen. Mistähän se voisi johtua. Ei kai vaan siitä, että sitä ikään kuin vahingossa tulee ostettua kirjoja harva se päivä.

Teen linkityksen Polkan arvontapostaukseen jahka Vuodatus lopettaa pelleilyn eikä lataile sivuja puolta päivää. Nyt ei kestä hermo odotella.

No anyway, pidemmittä puheitta siirtykäämme itse kirjaan.

Petri Karra: Kohtalonohjaaja

Tässäpä vasta erikoinen kirja. En osaa oikein päättää pidinkö vai enkö. Periaatteessa pidin, mutta ajoittain ylitsevuotavan runsas adjektiivien käyttäminen sekä toisto hieman rasittivat.

Joistakin lauseista oli runollisesti jätetty myös verbit pois. Kirja oli silti helppolukuinen ja -tajuinen ja osa kielikuvista oli nautittavan kauniita.

Mutta mutta... Ehkä hieman vähempikin olisi riittänyt. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen tempaisi heti mukaansa ja oli jännittävän arvoituksellinen.

Ensimmäisen osan lopussa alkoi saada hieman käsitystä siitä, missä mennään ja toisessa osassa omat arvelukset alkoivat loksahdella paikoilleen.

Kirjan keskiössä on Peter, jonka silmin tarina on kirjoitettu, sekä sivuosassa Lisa, Peterin vaimo. Heidän - etenkin Peterin - elämä sinkoutuu raiteiltaan heidän poikansa, Jonathanin, kadotessa kanoottiretkellä. Ruumista etsitään, mutta tuloksetta.

Samoihin aikoihin alkaa Peterin elämässä tapahtua outoja jopa siinä määrin, että Peter alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja henkistä tilaansa. Mikä on lopulta totta, mikä kuvitelmaa?

Tämän enempää en paljasta juonesta, koska kirja on trillerimäinen ja sen yllätyksellisyys ja lukijan mahdollisuus ratkoa asioita mukana, menisi muuten pilalle.

Ihan luettava ja erilainen kirja, vaikka ajoittain hieman tylsistyin siihen jankkaamiseen ja paikallaan polkemiseen.

Loppuratkaisu ei myöskään minua miellyttänyt, mutta kokonaisuutena kirja oli ihan mielenkiintoinen, vaikka siitä jotenkin ristiriitainen olo jäikin.

Joukkopsykoosi Kellokoskella

Ilkka Raitasuo: Kellokosken prinsessa

Olen siitä lähtien, kun tämä kirja ilmestyi, halunnut lukea sen.

Kävikin niin kivasti, että asia johti toiseen ja enimmäkseen harmiton Tiina osti kirjan minulle ja pisti postilla tuleman. Lonnollisesti maksoin kulut - kiitos vielä kerran, ihanainen, vaivannäöstäsi!


Harva lienee välttynyt kuulemasta tästä kirjasta, joten en ryhdy mitään novellia kirjoittamaan. Kirjan keskiössähän on Anna Svedholm, joka sairastui skitsofreniaan. Anna ehti olla varsin ahkera ja toimelias ennen sairastumistaan ja sairastuttuaankin tämä Annalle ominainen tarmokkuus säilyi.

Annan tarinan siivellä lukija pääsee tarkastelemaan mielenterveyshoidon historiaa ja asenteiden hidasta muuttumista Suomessa. Minulle nämä näkökulmat olivat ehkä kirjan kiinnostavimpia elementtejä. Mistään kattavasta tutkielmasta ei kirjassa silti ole kyse.

Kirja päättyy mielestäni melko olennaiseen ajatukseen, jota Kaisa Jaakonsaari on pohtinut:"Millainen prinsessan selvitymistarina olisi ollut nykyaikaisessa hoitojärjestelmässä?"

Niinpä, prisenssan aikaansaamaa "joukkopsykoosia" ei tapahtuisi tänä päivänä. Sain kirjasta kuvan, ettei prinsessa suinkaan jatkuvasti ollut psykoottinen, vaan psykoosit tulivat ja menivät - niiden kestot toki vaihtelivat.

Oletan kirjan perusteella (spekuloin), että rinsessa oli varsin usein tietoinen omasta tilastaan ja siitä, ettei hän oikeasti ole mikään kuninkaallinen. Toisaalta siihen rooliin on helppo jäädä, jos ympäristökin sitä tukee.

En missään nimessä soimaa tai tuomitse ketään, mutta tällaisia ajatuksia nyt vain tuli mieleeni. Siinä mielessä Jaakonsaareen pohdinnat ovat todellakin ajattelemisen arvoisia.

Mielenkiintoinen kirja, sanoisin. Ehdottomasti kannattaa lukea, jos ei sitä vielä ole lukenut.

Sisäelimiä kaupan

Peter James: Dead Tomorrow

Viides Roy Grace -sarjan kirja.


Tämän kirjan punainen lanka rikosten osalta on laiton elinsiirto. 

Sisäelimillä käydään järjestelmällisesti julmaa kauppaa, jossa pyörii iso raha. Etiikasta sen sijaan ei ole tietoakaan.

Tämän enempää en aio juonesta kertoa. Se selviää lukemalla. Tyyliltään ja rakenteeltaan kirja on samanlainen kuin edeltäjänsä.

Peter James tuo tuttuun tapaan lähelle sekä rikollisia että muita sivullisia tarpeen mukaan. Joskus tarpeettomastikin, sanoisin.

Henkilögalleria paisuu melkoisen suureksi, mikä hieman rasitti etenkin kirjan alussa. Joka ikistä sivuhenkilöä ei tarvitsisi niin perusteellisesti käsitellä mielestäni.

On ajoittain turhauttavaa lukea henkilöistä, jotka sitten yhtäkkiä ikään kuin katoavat kirjasta. Tai periaatteessa eivät katoa, mutta heidät jätetäänkin yhtäkkiä ns. rauhaan.

Tällaista samaa olen ollut havaitsevinani aiemmissakin kirjoissa. Ei ihme, että Peterin kirjat paisuvat kuusisataasivuisiksi, tämä jopa hieman yli (tarkalleen ottaen 658 sivua).

Rikosten selvittelyn ohessa seurataan Royn ja Cleon suhdetta, joka on hiljalleen alkanut vakiintua. Royn kollegan, Glenn Bransonin, avioliitto sen sijaan alkaa rakoilla vielä pahemmin.

Tätä sarjaa lukeneita kiinnostanee Gracen kähes kymmenen vuotta sitten kadonnut vaimo, Sandy. Sandy on kummitellut aina ensimmäisestä kirjasta lähtien.

Tässä kirjassa lukija saa vihjeitä, joiden pohjalta voi tehdä jonkinlaisia päätelmiä. Enpä kerro sen enempää, koska en halua spoilata juonta.

Kaiken kaikkiaan rankkaisin tämän ehkä parhaaksi Roy Grace -sarjan kirjaksi tähän mennessä.

Roy Grace -sarja:

Dead Simple
Looking good dead
Not dead enough
Dead man’s footsteps
Dead Tomorrow (tässä postauksessa: suomeksi ilmestynee tänä syksynä)
Dead Like you (odottaa hyllyssä)
Dead Man’s grip (odottaa hyllyssä)
Not Dead Yet (julkaistaan käsittääkseni tämän vuoden kesäkuussa)