Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.
Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.
The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.
Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.
Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.
Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.
Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.
Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.
Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Hmm, kuulostaa kiinnostavalta ajatus elämän ja kuoleman rajamaasta ja valokuvien valitsemisesta. Vaikka toisaalta olen huomannut, että mua nykyään usein ahdistavat valokuvat monestakin syystä. Esimerkiksi siksi, koska kuvia kertyy niin helposti diginä valtavat määrät eikä niitä jaksaisi siivota, ja myös siksi, koska toisaalta oikeasti merkityksellisiä kuvia tuntuu kaiken sälän keskellä kertyvän aika vähän. No joo, taas tällainen ”todellinen” ongelma nykyajassa.
VastaaPoistaTässä kirjassa käsitellään paperikuvia, niitä jopa kehitetään pimiössä. Itse aloitin muinoin kuvaamisen filmikameralle ja silloin sitä kuvaa kyllä mietti enemmän.
PoistaMinulla on digikuvien siivous- ja järjestelyprojekti kesken, ollut jo aika kauan eikä loppua näy. Deletoin aika rankalla kädellä sellaisia kuvia, joissa en näe mitään merkitystä tai pointtia.