Joistakin henkilöistä sanotaan, että he ovat suorapuheisia ja sanovat asiat niin kuin ne ovat (heidän omasta mielestään siis: asiat harvemmin ovat yhdellä ja tietyllä tavalla). Sitä pidetään joskus ylevänä, joskus vihjauksena siitä, ettei henkilöiden sanomisista kannata loukkaantua eli tiedossa on että voi tulla mitä tahansa. Kun he vain sanovat, mitä ajattelevat.
Mutta mikä oikeastaan on suorapuheisuutta ja missä kulkee raja suorapuheisuuden ja töykeyden välillä?
Itse miellän, ettei suorapuheisuus ole synonyymi töykeälle käytökselle, kuten se valitettavan usein mielletään. Suorapuheisuus minulle merkitsee pyrkimystä tuoda asia, tunne tai mielipide esille siten, ettei siihen jää tulkinnanvaraa. Tavoite on esittää asiansa siten, että se ymmärretään “oikein” eli siten kuin itse toivoo. Tavoite ei ole dissata toista, vaan halu tulla ymmärretyksi.
Jos joku on käynyt kampaajalla ja siihen toinen toteaa suorapuheisesti, että eipä tullut kummoinen, edellinen oli parempi, ei kyseessä mielestäni ole varsinaisesti suorapuheisuus vaan epäkohtelias käytös ellei kampaajalla käynyt henkilö varta vasten ole pyytänyt rehellistä mielipidettä (ja silloinkin voi miettiä, miten asiansa esittää).
Kuten tiedämme, moni kertoo mietteensä ihan pyytämättäkin. Kun sitten joku pahastuu, todetaan että sori mä nyt vaan olen suorapuheinen ja kerron mitä mieltä olen.
Minun silmissäni tällainen henkilö ei ole suorapuheinen vaan nimenomaan epäkohtelias. Loukkaaminen tai toisen tunteiden huomiotta jättäminen ei ole suorapuheisuutta. On harmillista, että nämä edes rinnastetaan.
Itse koen olevani suorapuheinen ja toivon (en tosin oleta, että kaikki ovat samanalisia kuin minä) sitä muiltakin. En jaksa rivien välistä lukemista ja vihjailua, jos asian/mielipiteen voi sanoa selkeästi.
Mieheni ei ole yhtä suora kuin minä. Itse sanallistan selkeästi mitä tunnen ja miten ajattelen ja on joskus raskasta, kun toinen kiertelee ja kaartalee. Pitää toisinaan muistuttaa häntä, että hei kyllähän sinä jo tiedät, että minulle voi sanoa suoraan, jos et halua, ei kiinnosta tmv. Sujuu se keskustelukin joutuisammin kun ei tarvitse arvailla tai lypsää toisen mielipidettä.
Minunkaan ei ole aina helppoa sanoa asioita suoraan – etenkin, jos
pitäisi sanoa ei. Mutta sitäkin voi opetella ja oppimatka on edelleen
kesken.
Suoraan puhuminen on taitolaji. Miten esittää asiansa/tunteensa siten, ettei loukkaa. Koska jos tarkoitus on tölviä tai loukata, niin kyse ei mielestäni enää ole suoruudesta, vaan jostain ihan muusta. Melko varmasti tällainen henkilö itsekin tietää, että se oma sanominen voi pahoittaa toisen mielen. Mutta silti on pakko sanoa.
Minulle suora ilmaisu on pääasiassa kuitenkin luontaista. Siihen todennäköisesti vaikuttaa paljolti sekä taustani (olen opiskellut mm. viestintää) sekä persoonallisuuteni. Minulle on tärkeää tulla ymmärretyksi enkä pidä selittelystä enkä konflikteista. Tosin harvemmin tämäkään onnistuu, koska me ihmiset vain tulkitsemme sanoja niin eri tavoin. Vaikka kuinka luulisi olleensa selkeä, niin pieleen menee.
Eräs vitsaus on henkilöt, jotka eivät hyväksy tarkennuksia. Jos on jotakin sanonut ja heidän tulkintansa siitä on Ö, on aivan sama vaikka tarkentaisi että tarkoitin Y, koska päätös on jo tehty. Armoa ei anneta. Jokainen someansa lukenut tietänee tämän ilmiön.
Mieleeni on opiskeluajoilta jäänyt eräs tehtävä, jossa laadittiin tiedote. Kirjoitin siinä, että yhteystiedot löytyvät alta. Palaute oli jämäkkä ja meni jota kuinkin näin: ai löytyvät, pitääkö niitä ihan etsiä? Miksi ne eivät vain voi olla (siellä alla).
Totta. Ne tosiaan ovat siellä eikä niitä tarvitse erikseen etsiä.
Kirjoittaessani (samoin kuin ajatellessani) tekstini on luonnostaan melko suoraa ja välttelen konditionaalia ja epävarmuutta (mm. ehkä, kenties) ilmaisevia termejä. Tästä olen blogini avulla opetellut pääsemään eroon (lisään näitä teksteihini pehmentääkseni sanomaa), samoin kaikesta muusta tarkkuudesta. Kirjoittaessani mietteitä kirjoista annan vapauden itselleni olla epävarma, epäsuora ja sekava. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Tulkitkaa miten tulkitsette (selitän kyllä tarvittaessa: tosin olen oppinut, että joskus ei maksa vaivaa ja annan vain olla).
Tämän kirjoituksen pointti? En tiedä. Aihe on muhinut mielessäni pidemmän aikaa ja nyt päästän sen ulos. Syntyykö sinulle mietteitä tästä? Ei tarvitse olla samaa mieltä.
Ja itse asiassa nyt kun tämän kirjoitin, ymmärsin että oikeastaan perimmäinen toiveeni noin yleisesti ottaen on vain tulla ymmärretyksi. Ei mitään muuta.
Ärsyttävintä on se, kun töykeä ihminen toteaa, että minä nyt olen tällainen. Ihan kuin se olisi riittävä syy käyttäytyä huonosti (sanoa suorasti). Ihminen voi muuttua ja tulla mukavammaksi ja olla silti suorapuheinen.
VastaaPoistaYmmärretyksi tuleminen olisi suotavaa. Oletukset ovat syvältä.
Juu, “mä nyt vaan olen tällainen” eli joissakin tapauksissa ihan vaan ilkeä ja piittaamaton. Hyvä tietysti on tiedostaa millainen on, mutta jos kyseessä on ilkeys tai huono käytös, niin siinä olis kyllä itsetutkiskelun paikkakin tarjolla. Mutta eihän sitä voi, jos vaan ollaan sellaisia ja tällaisia. :D
PoistaJep, olettamiset on raskaita. Niistäkin pääsisi, jos vaan vaikkapa kysyisi. Silleen ihan suoraan ja kohteliaasti.
Tuula-Liina Variksella on muistelmakirjassaan "Maan päällä paikka yksi on" kuvaus heidän perheen tavasta loukata toisia ja tehdä mielestään siinä aivan oikein, koska "kyllä totuuren aina sanoo saa".
VastaaPoistaJoo, suoruus on eri. Se on selkeää ilmaisua ja rehellistä oman mielipiteen esiin tuomista ilman kiertelyä ja selittelyä.
On myös ihan eri asia sanoa yleisistä asioista ankarastikin kuin sen toisen ihmisen asioista tai persoonasta. Kohtelias jopa käyttää valkoisia valheita ollakseen loukkaamatta. Kuuluu sanoa "kiva kampaus", vaikka oikeasti ajattelisi, että toinen maksoi siitä, että tukka pilattiin.
On myös ihmisiä, jotka loukkaantuvat aivan kaikesta, jopa siitä, että ei ole vain ja ainoastaan samaa mieltä jostain asiasta, vaan sanoo jotain lisää tai että on toisenlaistakin tietoa. Minä en tätä ymmärrä ollenkaan, koska olen mielestäni ollut antelias osallistuessani aktiivisesti enkä vain nyökytellen ja toivonut lisää ajatusten vaihtoa.
Minä kysyn aina mieheltäni jonnekin juhliin lähtiessä, onko joku asuyhdistelmä hänestä hyvä ja toivon selkeää mielipidettä, mutta sitä on häneltä vaikea saada. Itse hän myös loukkaantuu, jos katson hänen asuaan kriittisesti ja ehdotan paidan vaihtoa tms. Minusta tuossa on selkeästi kyse asioista, ei ihmisen persoonasta.
Minusta sinulla on blogijutuissasi hyvä suora tyyli ja olen oikein nauttinut joistain kirjoituksistasi, joissa olet ärhäkkä ja sanot huonoa tekstiä huonoksi ilman kiertelyä.
Tuo "tällainenhan minä olen" tuo mieleen jotkut pälpättäjät, jotka eivät anna toisille suunvuoroa ja selittävät olevansa vain niin karjalaisia.
En ole lukenut Tuula-Liina Variksiksen teoksia (en usko, että osuvat makuuni), mutta tuo lainauksesi on osuva (“kyllä totuuren aina sanoo saa”). Juu, toki saa mutta senkin voi tehdä monella tavalla. Nykyäänhän tosin kuulee enemmänkin itkua siitä, ettei mitään saa sanoa. Yleensä tämä todetaan uhriutuen sen jälkeen, kun on sanottu todella rumasti.
PoistaVarsinaiset asiat ja henkilökohtaisuudet ovat tosiaan eri asioita. Asioista voi mielestäni aika rajustikin kertoa mietteensä ja niitä puida ja pohtia. Mutta raja menee toisen ihmisen asioissa/persoonassa ja niistä huomauttelussa.
Minulla on vaikeuksia kehua turhasta (ts. vastoin varsinaisia ajatuksiani). Jos joku on vaikkapa leikannut hiuksiinsa mallin tai laittanut värin, joka on minusta kaamea, en mielellään sano mitään. Jos nyt oikein udellaan ja vaaditaan mielipidettä, niin varmaan sanoisin jotenkin että pidin paljon edellisestä, mutta kyllä tämäkin sopii sinulle. En näe aihetta loukata ja kertoa todellista mielipidettäni, sillä mitä sillä on merkitystä. Pääasia, että henkilö on itse tyytyväinen tulokseen.
Minusta tuntuu on loukkaantujat ovat tottuneet omaan kuplaansa. Siellä ollaan samanmielisiä ja on turvallista huudella asioista, kun tietää että kaikki ovat samaa mieltä (tai jos eivät ole, ymmärtävät olla hiljaa). Ja tämä minua ärsyttää kuplissa, varsinkin kun ei ole olemassa kuplaa jossa olisin samaa mieltä kaikesta. Hiemankin eriävän kannan esittäminen tarkoittaa monelle riidanhaastamista.
Kuplautumisessa olen myös huomannut sen, että jopa hiljaa olemista jotkut pitävät passiivisuutena ja pään pensaaseen työntämisenä. Itse en esim. paasaa politiikasta enkä ota kantaa juuri mihinkään maailman asioihin missään (somessa) enkä jaksa lukea niistä somesta. Luen uutiseni varsinaisista uutislähteistä ja olen erittäin tietoinen, mitä ymprilläni tapahtuu. Mitään se ei muuta, jos alkaisin vaikkapa suljetussa Instassani jakaa niitä samoja meemejä ja huutaa samoja asioita kuin muutkin. En ole aktivisti, vaan yksityinen ihminen jonka juttuja ei siellä Instassa edes näe kuin pieni (melko samanmielisten) joukko. What’s the point?
Noin kuukausi sitten kerroin Naamakirjassa mielipiteeni liittyen kasvissyöntiin. Tiesin, että siitä joku pahoittaa mielensä (huom. En dissannut lihaa syöviä, koska ei ole tarvetta, mutta kirjoitin aika ronskisti) ja niin kävi: yksi kaveri lähti. Toisaalta joskus mietin pitäisikö alkaa kertoa useamminkin mietteitään eri asioista ja katsoa, milloin sitä jää totaalisen yksin. :D
Jotkut eivät kai halua, että heidän pukeutumiseen otetaan kantaa. Itse en halua. Joskus kysyn huvikseni mieheltä esim. kumpi yläosa on parempi tämän kanssa. Yleensä hänen makunsa on erilainen kuin omani eli en varsinaisesti tee tiedolla mitään, koska valitsen oman makuni mukaan. Jos taas olen oikeasti epävarma ja kahden vaiheilla, valitsen todennäköisesti miehen kannan mukaan.
Kaunokirjallisuudessa rakastan tulkinnanvaraa ja epämäääräisyyttä. Itse asiassa nyt kun tätä asiaa tässä tuli pohdittua, niin ehkä se on jälleen eräs syy, miksi niin rakastan kirjallisuutta: se päästää pois omasta pedantista päänupista, joka on jopa omaan makuuni toisinaan liian suora, suorastaan brutaali. Tarkoitan tässä sisäistä puhetta.
Samat aatokset täälläkin! En ite jaksa enää yhtään kiertelyä tai kaartelua ja siksi haluan sanoa asiat niinku ne mun mielessä on. Mutta, en jaksa myöskään sitä, että asiat sanotaan rumasti, kun ne sanotaan suoraan. Sillä mun mielestä vesitetään viesti, ku saadaan toinen tahalleen pahoille mielin. Viestikään ei mene enää perille sen takia.
VastaaPoistaSuoraan voi sanoa ihan kohteliaasti ja toisen huomioiden. Ja sen kyllä tosiaan yleensä huomaa, onko kyseessä suoraan sanominen vai tahallinen ilkeily (valitettavan yleistä somessa), joka on naamioitu muka suoraksi puheeksi. Ihan kaikkea mieleen tulevaa ei ole edes pakko sanoa, mikä tuntuu monelta unohtuvan.
PoistaItse ajattelen, että kaiken somessa kirjoittamani (pätee tätä blogiakin) minun pitää voida sanoa kasvotustenkin ja tarvittaessa perustella. Se pistää miettimään omaa ilmaisua, joka toki voi sekin epäonnistua kun ei voi tietää, miten toinen tulkitsee sanat ja valitun kirjoitustyylin. Siinä tapauksessa toivoisin keskustelua ja tilaisuutta tarkentaa sanomaansa enkä vänkäämistä ja inttämistä.