Ylistys kirjoille ja lukemiselle

Innostuin tekemään tällaisia inspiraatiokuvia kirjoihin ja lukemiseen liittyen. Jotkin sitaatit ovat niin kuluneita/yleisiä/vanhoja, ettei niiden alkuperää voi oikein määrittää.

Alla olevan kuvan teksti on väännökseni Ozzy Osbournen kappaleesta Dreamer. 

 Alla: Ovi lukemattomiin maailmoihin.

Tällaisia kirjakuvia onkin kiva tehdä, joten niitä saattaa esiintyä täällä toistekin. Seuraavassa postauksessa (huomenna) on vaihteeksi kirjajuttua.

Kaikki elämäni krookukset

Missä tahansa asunkin tarvitsen keitaan. Keidas on paikka, jossa voin hukkua luontoon kaikkine aisteineni.

Kew Gardensista on tullut minulle hyvin rakas paikka vuosien saatossa. Kyseessä ei ole mikään pieni viherläntti, vaan melko kookas alue.

Krookukset (ja narsissit, joita en jaksanut kuvata - anteeksi narskut, olette tekin kauniita) ovat vallanneet nurmikentät.

 

Kew'ssa kukoistavat edelleen pajutaiteilija, Tom Haren, kättenjäljet.

Maaliskuun alkuun asti juhlistetaan orkideoiden kukintaa.

Minulla on kausikortti Kew Gardensiin, joten voin rampata siellä niin usein kuin sielu sietää. Voisin toki muutenkin, mutta todennäköisesti menisin siinä tapauksessa konkurssiin pääsymaksujen kanssa. Vuoden voimassa oleva kausikortti maksaa £71, kertamaksu on £14,50.

Ps. Nämä eivät ole orkideoita.

Aavikon tyttäret

Kirjan kansi: Timo Numminen

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
S. 236
Arvostelukappale

Aavikon tyttäret on sukuromaani ennen kaikkea somaliperheen äideistä ja tyttäristä. Tai äidistä ja tyttärestä. Aihealaa voi vielä rajata kuvaamaan Somaliassa nimenomaan maalla/aavikolla asuvien paimentolaisten elämää noin 1950-luvulta alkaen.

Aavikon tyttäret on sikäli merkittävä teos, että se on ensimmäinen somalitaustaisen suomalaisen kirjoittama romaani. Suomalaista kirjassa on vain kieli ja hyvä niin. Nura Farah keskittyy romaanissaan kuvaamaan tavallista paimentolaisarkea: arjen myötä paikallinen kulttuuri avautuu lukijalle.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tietokirja, vaan fiktiivinen romaani. Kirjan keskiössä on Khadija, joka kasvaa kirjan aikana aikuiseksi naiseksi. Khadijan äidillä, Fatimalla, on suuri vaikutus tyttäreensä ja hänen elämäänsä. Farah kuvaa koskettavasti äidin ja tyttären vaikeaa ja ristiriitaistakin suhdetta.

Kirjassa on useita kiinnostavia henkilöitä. Minua kiehtoi Luulin kohtalo, samoin Khadijan ja Luulin välinen suhde. Kirjan miehet eivät olleet niin kiinnostavia kuin naiset kylän suldaania lukuun ottamatta. Toisaalta miehet ovat kirjassa enemmänkin sivuosassa ja lähinnä massana, joten se selittänee vähäisemmän kiinnostukseni.

Farah tarttuu kirjassaan moniin kiisteltyihin aiheisiin mm. tyttöjen ympärileikkaukseen (huom: odotettavissa ei ole mitään sensaatiomaista kauheuksilla mässyttelyä), useiden vaimojen pitämiseen, naisen asemaan jne. Farah ei kuitenkaan valitse puolia, vaan kirjassa tulee esille tapahtumien ja henkilöiden kautta useita eri näkökulmia. Mitään lopullista naulaa ei Farah siis arkkuun iske, vaan antaa lukijan itse päättää - tai olla päättämättä. Farah on tarjoilija, joka tuo runsaan vadillisen herkkuja ja jättää sitten ruokailijan syömään ja makustelemaan ruokaa rauhassa.

Pidin kirjan rakenteesta, jossa kukin luku on otsikoitu. Nykyään sellaiseen törmää enää harvoin, joten ratkaisu oli piristävä poikkeus. Ensimmäinen luku on nimeltään Ujous on sinun aseesi. Ase mihin? No, sepä  selviää lukemalla - ja samalla selviää paljon muuta.

Otsikoidut luvut toimivat muutenkin: Aavikon tyttäret on kuin mosaiikki, jonka kukin palanen on osa suurempaa kokonaisuutta. Kun on kirjan lukenut, saattaa katsella mosaiikin välkehdintää päiväntasaajan auringon ampuessa siihen kovaa valoaan.

Farahin kieli on melko yksinkertaista, ajoittain töksähtävää. Se hieman häiritsi alussa, mutta siihen tottui. Nyt jo mietin, että mitäs sitten: ei kaikkien kirjojen tarvitse olla samasta puusta veistettyjä. Kielen ajoittainen "kankeus" ei kuitenkaan mitenkään latistanut lukukokemustani, joten niin... niin. Voisin lukea lisää Farahilta ja vaikka samalla tyylillä. Olisin voinut lukea tätäkin kirjaa vielä kauemmin: niin hyvin viihdyin sen maisemissa.

Minulle tämä kirja ei periaatteessa tarjonnut kovin paljon uutta tietoa, sillä aiheet joihin Farah viittaa (klaanit, sukupuut jne.) ovat minulle ennestään tuttuja mm. Ayaan Hirsi Alin kirjasta Infidel sekä Richard Dowdenin kirjasta Africa, Altered States, Ordinary Miracles, jota en ole lukenut vielä(kään) kokonaan, mutta Somaliaa käsittelevän osuuden kylläkin.

Farahin kirja vahvisti joitakin jo olemassa olevia käsityksiäni, mutta kyllä se tarjoili toki tietyssä määrin uuttakin - ennen kaikkea liittyen tapaan ajatella, kokea ja nähdä asioita. Farahin kirjassa on sitä samaa "afrikkaista henkisyyttä", josta pidän - ja jota arvostan - kovasti afrikkalaisessa kirjallisuudessa.

Toivottavasti Farah jatkaa kirjoittamista. Uskon, että hänellä olisi varmasti vielä paljon tarinoita ja aiheita takataskussaan. Sellainen tunne minulle tuli katsoessani Aamun kirjan, jossa Farah oli vieraana.

Aamun kirjassa ei spoilata kirjaa, joten sen voi hyvillä mielin katsoa, vaikka ei olisi kirjaa (vielä) lukenutkaan. Minä katsoin ohjelman jopa kaksi kertaa, koska ihastuin Farahin elinvoimaiseen esiintymiseen ja hänen ajatuksensa ovat kiinnostavia.

Aavikon tyttäret on lisäkseni lukenut ainakin Taika ja Mari A.

Lobotomiapotilaan elämä

Howard Dully: My Lobotomy - A Memoir
(Cowriter Charles Fleming)
Vermilion 2007
S. 272

Vuosi 1960. Howard Dully on 12-vuotias eikä hän operaatioon mennessään tiedä, että hänelle tehdään lobotomia.

"My stepmother arranged it. My father agreed to it. Dr. Walter Freeman, the father of the American lobotomy, told me he was going to do some 'tests'. It took ten minutes and cost two hundred dollars."

Mitä niin kamalaa on 12-vuotias nuorukainen voinut tehdä, että hänet pitää 'parantaa' lobotomialla? Millainen diagnoosi siihen riittää, että moinen aivojensorkkimisoperaatio voidaan suorittaa? Vai onko kyseessä 'vain' äitipuolen sinnikkyys saada lapsukainen 'hoidettua'?

My Lobotomy on Howardin tarina. Se on Howardin näkökulmasta kerrottu, mutta varsin objektiivinen. Howard Dully ei latele vain muistikuviaan tai muistojaan, vaan hän on kirjaansa varten haastatellut veljiään ja velipuoliaan, isäänsä ja lukuisia muita läheisiä. Muistikuvien lateleminen olisikin melko vaikeaa, koska Howardilla on paljon aukkoja muistissaan eikä hän lähde niitä täyttämään oletuksilla.

Lobotomiakuningas (oma määreeni: kirjassa ei tuollaista käytetty) Walter Freeman oli ahkera arkistoija - oikea tutkijan unelma. Howard Dully pääsee lopulta käsiksi omiin potilastietoihinsa ja syyt lobotomian tekemiseen alkavat hiljalleen tarkentua. Mutta vastaavatko nämä tiedot lopulta mihinkään?

Minua suoraan sanottuna ällötti Freemanin arkistot. Minua ällötti koko vehkeily nuoren Howardin selän takana. Minua ällötti Howardin isä (johon Howard on syvästi kiintynyt), jota tavallaan ymmärrän, mutta en voi hyväksyä. Mutta niin, ihmiset ovat erilaisia.

Jos nyt jollekin olisi pitänyt lobotomia tehdä, niin Howardin äitipuolelle. Hänellä ei selkeästikään ollut kaikki muumit laaksossa. Hän oli ilkeä, kuvottava. Välillä oikein ihmettelin, miten Howard voi olla niin 'tunteeton' kirjassaan. Miten hän voi olla ottamatta kantaa. Tosin se selittynee sillä, ettei hän (Howard) muista, joten vaikeapa silloin on kantaa ottaa.

Mutta mutta... kirjan lopussa Howard päästää vihdoin oman tulkintansa ulos, kertoo omat ajatuksensa suoraan. Mutta loppuun päästäessä Howard on kasvanut - jopa siinä määrin, että pystyy jollakin tavalla antamaan anteeksi. Minä en lukijana pysty.

Mutta minä ymmärrän Howardin kiintymyksen äitipuoleensa ja etenkin isäänsä. Minä ymmärrän hänen kaipuunsa tulla hyväksytyksi, rakastetuksi. Vanhempi tai vanhemmat voivat tehdä melkoisia asioita ja silti lapsi rakastaa.

Minua itketti useita kertoja tätä kirjaa lukiessani. Minä voin kuvitella - ja tuntea - Howardin kirjassaan kuvailemat tunteet. Tunteet ovat kaikilla samat, vaikka syyt tunteisiin ovatkin kullakin erit.

Minua itketti Howardin hukkaan menneet vuodet, hänen elämättömät eiliset, kadonneet päivät. Minä en itke tapahtumille, en, minä itken kaikelle sille, mitä ei voi enää saada takaisin.

Vaikka kirjan loppu on periaatteessa onnellinen - Howard on yhä hengissä ja hänellä on oma perhe - minua itkettää sekin. Miltä tuntuu menettää niin iso osa elämästään ja saada se takaisin vasta ehtoopuolella?

Kuuntele My Lobotomyn esipuhe Howard Dullyn itsensä lukemana:



Linkkejä:

Howard Dully (Wikipedia)
The Guardianin juttu Dullysta
Walter Freemanin ottamat kuvat Howard Dullysta ennen, kesken ja jälkeen lobotomian.

~~~

Tämä oli jälleen sellainen kirja, jonka myötä tuli pengottua aihetta (lobotomia, sähköshokit jne.) noin muutenkin. Katsoin mm. lyhyen dokumentin Walter Freemanista ja tongin aihetta netistä muutenkin. Muutaman kirjavinkin sain myös tätä kirjaa lukiessani.

Olen ajatellut, että lobotomian tekeminen tarkoittaa lähes aina potilaan muuttumista ns. vihannekseksi. My Lobotomy valottaa tätäkin puolta: lobotomian vaikutukset voivat olla oikeastaan millaisia tahansa. Sitä ei voi etukäteen mitenkään ennustaa.

Toivon koko sydämestäni kaikkea hyvää Howard Dullylle. Olkoon hänen loppuelämänsä onnellinen. (Joo tiedän, että Dully tuskin lukee blogiani saati ymmärtäisi lukemaansa, mutta usein ajatus on tärkein.)

~~~

Kirjan kansikuva: Getty Images / Kannen suunnittelu: Two Associates 

Sankta Psykon kasvatit

Kansi: Richard Shepherd/Arcangel Images

Johan Theorin: The Asylum
(Sankta Psyko, 2011)
Doubleday 2012
Ruotsista kääntänyt Marlaine Delagry
S. 412

Johan Theorinista kuulin ensimmäisen kerran blogeissa ja kiinnostuin hänen kirjoistaan. Etenkin tämä The Asylum (suomeksi tämä kirja on käännetty nimellä Sankta Psykon kasvatit) herätti uteliaisuuteni, sillä mielenterveyteen liittyvät teemat aina kiinnostavat minua.

Jan Hauger on lastentarhanopettaja, joka hakeutuu töihin päiväkotiin. Päiväkoti sijaitsee psykiatrisen sairaalan kupeessa ja päiväkodin lapset ovat sairaalan potilaiden lapsia.

Haugerilla on omat motiivinsa hakeutua työhön juuri tuohon kyseiseen paikkaan. Mutta mitkä ne motiivit ovat?

Tarinaa kerrotaan kolmessa aikatasossa, mikä tekee kirjan rakenteesta erityisen koukuttavan. Painopiste on nykyajassa, mutta takautumien kautta alkavat Haugerin menneisyyden salat hiljaksiin paljastua.

Ja salaisuuksia tässä kirjassa piisaakin - eikä vain Haugerilla. Itse kullakin tuntuu olevan omat salaiset agendansa eikä niitä välttämättä kerrota muille. Ainakaan sellaisenaan. Haugerkin pääsee lopulta mukaan "salaseuraan" ja se avaa hänelle väylän pyrkiä omaan tavoitteeseensa.

Kirjan tunnelma on kauttaaltaan melko mystinen ja ajoittain hiostava. Kyllä, hiostava siitä huolimatta, että eletään pääasiassa syystalvea. Sellainen kylmän nihkeä ja alavireinen, hieman utuinen. Pidin kirjan tunnelmasta, samoin sen maisemasta. Koin ne niin elävänä, että saatoin kulkea itsekin mukana.

Kirjan loppu oli pienoinen pettymys ja arvasin sen tietyltä osin jo ennen "päätöspistettä". Arvaaminen ei sinänsä haittaa, koska tykkään kirjoista, joissa lukija pääsee mukaan spekuloimaan. Mutta olisin kaivannut silti toisenlaista loppua. En voi kertoa enempää spoilaamatta, joten vaikenen.

Jotkin kirjat synnyttävät paljon ajatuksia ja niistä kirjoittaminen lyhyesti on lähes mahdotonta. Tämä kirja ei herättänyt mitenkään erityisen paljon ajatuksia, vaikka kirjasta kovasti pidinkin. Joskus sitä vain antaa kirjan viedä ja seuraa itse narussa perästä. Kirjasta syntyneiden ajatusten määrä ei ole siis suorassa suhteessa siihen pidinkö kirjasta. Enkä viitsi väkisin kirjoittaa pitkästi, jos ei ole asiaa.

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika, Annami, Leena Lumi, Mai Laakso ja Susa.

Rumuuden kauneus

Kuva: Martijn 'Martino' Zegwaard

RomanyWG: Beauty in Decay
Carpet Bombing Culture 2010
Kirjan teksti: Patrick Potter
S. 192

Rapistumisessa on kauneutta, siinä on tarina - historia.

 Olen jo aiemmin kertonut rakkaudestani murjuihin. Kyseessä ei ole mikään tuore suhde, vaan ensimmäinen autiotalokokemukseni on hyvin varhaiselta iältä. En pysty määrittelemään tarkkaa ikää, mutta muistan että oli joko minun tai sisareni synttärit.

Kun oli mätetty kakku sun muut herkut naamariin, menimme ulos leikkimään synttäriporukkamme kanssa. Kävelimme (Pasilasta) jonnekin Kumpulaan ja sieltä löytyi autiona pönöttävä talo. Sitä menimme tutkimaan ja minuun se jätti lähtemättömän vaikutuksen siitä huolimatta, että se oli töhritty, täynnä pulloja ja sanomalehtiä pitkin poikin.

Taloon liittyy tarinoita, joita me joko keksimme tai sitten keksin niitä päässäni. En pysty enää erottamaan, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Olin tuolloin noin 9-vuotias, ehkä jopa nuorempi. Kaikki "erilainen" on kiehtonut minua pienestä asti: joskus pelkät sanat olivat jännittäviä ennen kuin ymmärsin niiden merkityksen.

Muun muassa hiidenkirnusta olin kuullut, mutta kesti kauan ennen kuin tajusin, mikä se on. Sitä ennen keksin siihen liittyviä tarinoita päässäni (jotka eivät liittyneet varsinaiseen hiidenkirnuun mitenkään, koska en tiennyt mitä sillä tarkoitetaan).

Myöhemmin tajutessani sanan merkityksen "metsästin" hiidenkirnuja Taivaskallioilla, joihin perustuen olen kirjoittanut tarinankin. Tarinassa on tyttö nimeltä Tuuli. Tarinan lopussa Tuuli nojautuu alas kalliolta ja antaa itsensä tuulen vietäväksi, koska ei halua enää elää tässä maailmassa. Olin ehkä 10-vuotias tuolloin. Jotkin asiat eivät muutu.

Beauty in Decay on ennen kaikkea kuvakirja, vaikka se valottaakin urban explorerismin syvintä olemusta. En tosin ole samaa mieltä joka asiasta, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea toisten käsityksiä ja ajatuksia aiheesta.

Perussanoman voi kitetyttää yhteen virkkeeseen: "Take nothing but photographs, leave nothing but footprints."

Siksi minusta onkin jokseenkin omituista, että kirjassa käsitellään talonvaltaajia (hyvin lyhyesti tosin). Minusta on typerää edes verrata urbexeja ja valtaajia toisiinsa, sillä urbexit eivät valtaa mitään eivätkä jää muhimaan tiloihin tai käytä niitä muutenkaan mihinkään esim. bileiden pitämiseen.

Urbexit eivät myöskään riko tai sotke paikkoja. Muista en tiedä, mutta minä en riko ovia tai ikkunoita päästäkseni sisään. Menen sisään, jos löytyy joku avoin ovi tai ikkuna tai muu kolo. Muussa tapauksessa en.

Jotkut kyseenalaistavat silti autioihin rakennuksiin menemisen. He vetoavat usein lakiin: joku omistaa kys. rakennuksen eikä silloin sinne ole oikeutta mennä. Totta. Mutta jos ovi on auki, minä menen. Kävelen toisinaan myös punaisia päin ja rikon muitakin normeja.

Mutta en koskaan riko saati varasta toisten omaisuutta. En tee ilkivaltaa, aikeeni eivät ole pahat. Valitettavasti suurin osa autioiksi jätetyistä rakennuksista on päräytetty paskaksi ennen kuin olen niihin eksynyt. Tässäpä yksi esimerkki.

Mutta niin, tämän piti olla kirja-arvio kirjasta Beauty in Decay. Tai ehkä ei edes pitänyt: minä kirjoitan lukukokemuksistani ja tällaisia syntyi tällä kertaa. Kirjan kuvat ovat upeita ja harmonisessa linjassa keskenään, vaikka kuvaajia on useita. Mutta sellaisia HDR-kuvat helposti ovat: ne ovat näyttäviä ja tyylikkäitä, mutta samasta puusta veistettyjä.

Kuvat: vas. Paul 'Howzey' Howes / oik. Timothy Neesam

Kirjassa oli myös useita selkeästi muokattuja kuvia, mikä ärsytti minua. Kyllä, siitä huolimatta että kuvat ovat taidokkaita ja upeita. Miksi? Miksi pitää muokata tällaiseen kirjaan? Minusta muokatut urbex-kuvat voisi tunkea eri kirjaan (tyyliin Urbex-Art): olisin halunnut mahdollisimman autenttisen kokemuksen, sillä paikat itsessään ovat ihan riittävän kiehtovia.

Romantic Tub: Alexander '3Passa' Friedrich

Yhtä kaikki, kirja hivelee silmääni ja palaan siihen usein. Selailen ja uppoudun sen kuviin. Etsin tarinoita, jotka maatuvat hiljalleen kunnes katoavat kokonaan. Vaikka en minä ehdi. En.

Niin kauan olen elänyt
toisaalla,                            tämä todellisuus on

pakkopaita:

täällä minun tulisi olla,

vaikka en halua.

Kuva: Chirstophe 'Midnight Digital' Dessaigne

Pohjois-Koreaan sijoittuva trilleri

Kansi: Stephen Mulcahey/TW

Adam Johnson: The Orphan Master's Son
Black Swan 2013 (Usa 2012)
S. 575

Tässäpä vasta sellainen järkäle, jota ei ihan muutamaan sanaan saa mahtumaan. Tai varmasti saa, jos pystyttää vain raamit, mutta jättää kuvan maalaamatta.

Raamit:

Pohjois-Korea, orpokoti, kidnappailu, vakoilu, Dear Leader, propaganda, selviytyminen, työleirit, nälkä, kiduttaminen, säännöt, pimeys, absurdius, petollisuus, rakkaus, valehtelu, totuus (totuudet), "totuus".

Pak Jun Do on orpo, joka muistaa muistuttaa, ettei oikeastaan ole orpo, vaikka asuukin orpolassa. Orpokodin johtaja on hänen isänsä, joka rakastaa poikaansa nyrkillä enemmän kuin muita. 

Jun Do'sta kasvaa kidnappaaja ja vakoilija. Tai oikeastaan hänestä tehdään sellainen: eihän kukaan kasva ja kuki vapaasti Pohjois-Koreassa. Ensimmäiset parisataa sivua kuluukin Jun Do'n matkassa pääasiassa laivalla, satunnaisesti satamissa.

Sanonkin nyt ihan suoraan, että parisataa sivua saa lukea ennen kuin kirjan punainen lanka ja juoni alkavat hiljaksiin kirkastua. Johnson alustaa siis huolella runsaan ja rönsyilevän teoksensa. Tunnustan, että muutaman kerran teki mieli jättää tämä kirja kesken, mutta jatkoin sitkeästi lukemista ja pian taas imaistuin mukaan.

Mietin, mikä tässä kirjassa minua niin uuvutti. Johnsonin kieli on hyvin rikasta ja kuvailevaa - hän todella maalaa maisemat ja kohtaukset. Mutta ihmiset jäävät jotenkin kylmiksi. Johnson ei pahemmin selittele heidän ajatuksiaan: lukijan pitää itse ne tulkita jotenkin.

Annan esimerkin: henkilö A haluaa loikata ja hän pakeneekin seurueestaan. Henkilö B lähtee häntä etimään ja löytää hänet baarista, jossa he olivat juuri olleet. B ei A:n houkuttelusta huolimatta halua itse loikata, vaan pakottaa A:n mukaansa takaisin Pohjois-Koreaan.

Pakko tässä välissä mainita, että kohtaus oli minusta huvittava. Hihitin sille. En tiedä oliko sen tarkoituskin olla humoristinen vai olenko vain psykopaatti.

Anyway, miksi? Miksi A meni paikkaan, josta tiesi että hänet löydetään?! Ei hän vaikuttanut niin tyhmältä, että tekisi sellaisen kardinaalivirheen. Adam Johnsonkaan ei vaikuta niin simppeliltä, että laittaisi henkilönsä toimimaan noin typerästi siksi, että on tyhmä. Joten miksi? En usko, että A halusi oikeasti tulla löydetyksi. Rohkenen näin sanoa, koska kirjan myöhemmät tapahtumat tukevat olettamustani.

Tällaisia vastaavia selittämättömiä motiiveja ja "logiikkaa" löytyy kirjasta muutenkin. Ajoittain turhauduin niiden edessä, koska en tiennyt, miten niitä pitäisi tulkita. Ihmisten päiden sisään ei päästetty.

Oikeastaan kirjan keskeinen henkilö, Jun Do, jää myöskin etäiseksi ja pinnalliseksi. Mutta onko se ehkä tarkoituskin, kun kyseessä on maa, jota hallitaan diktatuurilla ja propagandalla. Kaikkea sanomisiaan saa pelätä, kun koskaan ei voi tietää, kuka on petturi. Siksi kaikki suhteet vaikuttavat tennäisiltä, ratkaisut ja päätökset kummallisilta.

Kirjan toinen osa on rakenteeltaan erilainen. Siinä kerrontanäkökulma vuorottelee useamman henkilön kesken. Se toimii hyvin ja luo jännitteitä. Ei tullut enää kertaakaan mieleeni jättää kirjaa kesken.

Vaikka kirja on perustunnelmaltaan synkkä, se sisältää humoristisia (satiirisia) kohtauksia. Tai en tietenkään voi tietää missä määrin kyseessä on satiiri, mutta repeilin ajoittain jopa ns. väkivaltaisille kohtauksille. Hämmentävää.

Pohjois-Korea piirtyy lukijan silmiin absurdina ja suorastaan sairaana valtiona, mikä kuvottaa koska se voisi periaatteessa olla totta (minulla on vielä tuoreessa muistissa jokunen aika sitten lukemani Escape from Camp 14). Osa varmaan onkin, mutta täytyy muistaa, että kirja on kuitenkin fiktiota ja sellaisena se kannattaa lukea.

Entä lähtisinkö tiivistämään kirjaa? Yleisesti ottaen en ole karsimisen kannalla, ellei kirjassa ole selkeästi toisteisuutta. Tässä kirjassa ei toistoa ole. Kaikki tapahtumat eivät kuitenkaan ole oleellisia kirjan kokonaisuuden kannalta ja periaatteessa lyhentäminen voisi toimia.

Mutta mutta... Monet juonen kannalta ei niin oleelliset kohtaukset olivat kuitenkin kiinnostavia. Miksi pitäisi kaapia läskit lihasta? Ajatelkaas, jos (sori, nyt tulee todella kliseinen esimerkki) Anna Kareninasta karsittaisiin kaikki pääjuonen kannalta epäoleellinen? Tulisi aika lyhyt romaani siitä.

Huomaan, etten ole kertonut kirjan juonesta juuri mitään. En aiokaan, koska mitä tahansa sanon, se voi spoilata. Kirjasta voi lukea enemmän vaikkapa Goodreadsista. Se kertoo kirjasta jotain, mutta ei oikeastaan silti mitään. Minua tässä kirjassa viehättikin lähes täydellinen ennalta-arvaamattomuus. Mitä tahansa voi tapahtua - ja tapahtuu.

Kirjaa ei pikaisten tutkimusteni perusteella ole suomennettu enkä tiedä suomennetaanko ikinä.

Vihannes vastaa kyssäreihin

Olen saanut muutamalta taholta haasteita, joissa tarkoitus on vastata haastajan antamiin kysymyksiin. Kiitän kovasti huomioimisesta. On tässä viime aikoina ollut melko aivokuollut olo (on yhä) ja se varmaan näkyy vastauksissakin. Mutta tässäpä niitä nyt kuitenkin.

Ensin Marika Oksan kysymykset.

1.    Selviätkö aamusta lukematta mitään? Vai onko pakko pyöräyttää esille vaikka maitopurkin kylki, jotta päivä lähtee käyntiin?

Selviäisin kyllä, mutta tykkään tsekata nettilehdistä uutiset samalla kun ryystän kahvia.

2.    Ärsyynnytkö, jos kirjastossa muutellaan hyllyjärjestystä, etkä enää löydä tiettyjä kirjoja tietystä paikasta?

Saatan hetkellisesti hämmentyä, mutta sopeudun nopeasti uuteen järjestykseen.

3.    Pidätkö erityisesti jostain tietystä vuodenajasta? Ihastuttaako kesän kuumuus, syksyn väriloisto, talven valkea kylmyys tai kevään orastava vihreys? Vai onko kelillä mitään väliä - satoi mummoja tai ei, eteenpäin mennään?

Kesä. Inhoan kylmää, koska palelen herkästi.

4.    Onko blogisi luonnoksissa useita tekstejä idea-asteella tai odottamassa loppuviilausta? Vai kirjoitatko tekstin kerrallaan ja sitten vasta on seuraavan vuoro?

Ei taida olla yhtään. Kirjoitan blogitekstit Wordissa ja kopsaan ne sieltä blogiini, kun ovat valmiita.

5.    Oletko koukussa kahviin, teehen tai johonkin muuhun juomaan?

Kahvia menee ihan kiitettävästi päivittäin.

6.    Oletko sisustusintoilija? Huomaatko esimerkiksi, jos työpaikalla ovat verhot vaihtuneet tai sisustus jotenkin muutoin muuttunut?

Olin ennen, mutten enää. Kaikki on niin väliaikaista, etten oikeastaan jaksa enää välittää. Parempi olla mahdollisimman askeettinen, niin lähteminen on helpompaa.

En myöskään välttämättä huomaa verhojen vaihtumista tai muitakaan yksityiskohtia, koska haahuilen usein ilman rillejä omissa maailmoissani enkä huomaa mitään.

7.    Onko retrobuumi ollut/on edelleen sinun juttusi/? Vai pidätkö enemmän modernista?

Ei ole eikä ole koskaan ollut. Mutta ei minulla sitä mitään vastaan ole.

8.    Oletko sanoma-, naisten- tai -harrastelehtien lukija (irtonumerot/kotiintilaus)?

En tilaa mitään lehtiä. Ostan kyllä irtonumeroita vaihtelevasti. Naistenlehtiä en lue lainkaan, koska ei kiinnosta. En oikeastaan lue enää harrastelehtiäkään: monet ns. yhden alan lehdet alkavat toistaa itseään jossain vaiheessa.

9.    Otatko elokuviin mukaan kaverin lisäksi mieluiten poppareita, karkkia, limsaa tai kenties jotain terveellistä naposteltavaa?

Eh, mieluiten olen kokonaan menemättä (en kestä sitä meteliä). Käyn elokuvissa noin kerran vuodessa (tosin viime vuonna en käynyt kertaakaan) enkä syö tai juo siellä.

10.    Bravuurisi keittiössä? Tiskikoneen tyhjennys, pöydän kattaminen, ranskalainen illallinen kahdelle...?

Ei ole bravuureita. Tai no, tuo tiskikoneen tyhjennys. Osaisin kyllä tehdä perusruokia, mutta eipä voisi vähempää kiinnostaa. Käytän sen ajan mieluummin tekemällä jotain muuta.

 Sitten Nadian kysymykset.

1. Mainitse henkilö tai asia, joka on toiminut lukuharrastuksen innoittajanasi?

Varmaan satukirjat ovat olleet suurimpia innoittajia. Ei tule muuta mieleeni.

2. Aihealue, jota et vielä tunne, mutta josta haluaisit lukea?

Niitä on varmasti monia, mutta nyt ei tule mieleeni mitään yhtä yli toisen. Minulla on aivokuollut olo.

3. Mikä oli lapsuutesi rakkain kirja?

En muista, mikä voisi olla rakkain. Satukirjoista varmaan Hanhiemon satuaarre. Pupu Tupunasta muistan myös kovasti pitäneeni, samoin Pekka Töpöhäntä -kirjoista.

4. Mikäli näet hyvän elokuvan, haluatko lukea siitä myös kirjan, mikäli sellainen on julkaistu?

Joskus, mutta en välttämättä aina. Katsoin jokunen aika sitten Jane Eyren, vaikka minun oli tarkoitus lukea se kirja ensin. Nyt en saa tartuttua kirjaan, koska elokuva on vielä liian tuoreena mielessäni. Pitää siis odotella, että dementia iskee.

5. Mikä on paras tapa välittää lukuharrastusta myös muille?

En ole välittäjä-ihminen. Tarkoitan, ettei tuputtaminen kuulu tapoihini. Kaipa blogin pitäminen on minulle paras tapa levittää lukemisen ilosanomaa.

6. Mikä on suhteesi julkisiin kirjastoihin?

Ovat tärkeitä ja käytän itsekin niitä.

7. Mikä on suosikkilukupaikkasi?

Varmaan jossain kaukana määrittelemättömässä paikassa, jossa on lämmintä. Oikeasti luen suurimmaksi osaksi sängyssä. Paitsi kesällä menen ulos lukemaan: minulla on useita kohteita tässä lähellä, joihin tykkään mennä lueksimaan.

8. Pyritkö ostamaan lukemasi kirjat vai lainaatko ne mieluummin kirjastosta?

Ostan ja lainaan vaihtelevasti. Juuri ostin Johan Theorinin The Asylumin (Sankta psyko), koska sitä ei ole lähikirjastossani. Eräässä toisessa se olisi, mutta ei koskaan hyllyssä. Oli siis pakko ostaa omaksi.

9. Mikä on suosikkimaasi, josta luet kirjallisuutta?

Sekin vaihtelee. Noin yleisesti ottaen suosikkimaani on enemmänkin maanosa, Afrikka.

10. Luetko enemmän suomalaista vai ulkomaista kirjallisuutta? Onko valintasi tietoinen?

Ulkomaista. Suomalaistakin toki luen saatavuuden rajoissa. Pidän suomalaisesta kirjallisuudesta enkä sitä hyljeksi.

Muutama haaste odottelee vielä takataskussa. Vastaan niihin myöhemmin, ettei tämä postaus leviä kokonaan käsistä.  Koska tämä haaste on nähdäkseni kiertänyt jo lähes joka paikassa, en haasta ketään erikseen. Sen sijaan haasta sinä itsesi eli valitse yllä olevista kysymyksistä kymmenen ja vastaa niihin blogissasi.

~~~

Kuvitus on vähän urpo eikä sovi tähän juttuun. Paitsi että tykkään tuoksuista ja kuvaamisesta.

Kukkia Algernonille

Daniel Keyes: Flowers for Algernon
Gollancz 2006
(Usa 1966)
S. 238

Flowers for Algernon (suom. Kukkia Algernonille) on jo pitkään hengaillut hyllyssäni odottelemassa vuoroaan.  Nyt sitten tuli vihdoin sopiva mielentila sillekin kirjalle. 

Mielentilat määrittelevät sen, mitä kulloinkin luen. Huomaan, että lukuhimoni menevät sykleissä: tietyt genret (ja joskus jopa maat) ovat kausittain intohimoni kohteena. Koska olen vain tavallinen lukija, voin lukea juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Ei siis ole painetta valita jotain tiettyä kirjallisuutta luettavaksi. Onneksi.

Mutta asiaan. Tai ennen kuin varsinaisesti pääsen itse asiaan eli kirjaan, on pakko todeta, että olen luultavasti lukenut tämän kirjan ennenkin. Se ei olisi mikään ihme, sillä olen lukenut kirjoja pienestä tyttösestä lähtien enkä voi millään muistaa kaikkea lukemaani.

Anyway, Flowers for Algernon toi mieleeni tutunomaisia välähdyksiä, suoranaisia déjà vu -kokemuksia. Kirjan maisema oli jo olemassa päässäni ja olen varma, etten ole kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa nähnyt. Katsoin nimittäin kirjan luettuani sen (elokuvan) alun YouTubesta eikä se soittanut mitään kelloja päässäni. Päätin kyllä, että aion katsoa kys. elokuvan kokonaan (ja jostain muualta kuin YouTubesta).

Charlie Gordon on kolmikymppinen lapsen tasolle jäänyt mies. Hänen älykkyysosamääränsä on hädin tuskin 70 ja hän työskentelee leipomossa tehden yksinkertaisia askareita, lähinnä siivoamista. Charlie valitaan kokeeseen, jota on kokeiltu aiemmin vain hiirellä, Algernonilla. Siitä alkaa Charlien matka älykkyyteen, mutta samalla myös tuhoutumiseen.

Progris riport 1 martch 3

Dr Strauss says I should rite down what I think and remembir and evrey thing that happins to me from now on. I dont no why but he says its importint so they will see if they can use me. I hope they use me becaus Miss Kinnian says mabye they can make me smart. I want to be smart.

Kirja on kirjoitettu kokonaan Charlien näkökulmasta ns. edistymisraporttien muodossa. Raporteista on hyvin nähtävissä Charlien kehittyminen. Älykkyys kasvaakin melkoista tahtia, mutta emotionaalinen kehitys laahaa jäljessä. Charliesta tulee ns. kirjaviisas, mutta tunnetasolla hän on edelleen ymmällään.

Kirjaa lukiessa tuli mieleeni useasti vanha sanonta tieto lisää tuskaa. Se pätee ainakin Charlien kohdalla, sillä hyvästä syystä voi miettiä olisko hänen elämänsä kuitenkin ollut onnellisempaa, jos hänen aivoihinsa ei olisi kajottu.

This intelligence has driven a wedge between me and all the people I knew and loved, driven me out of the bakery. Now I'm more alone than ever before. I wonder what would happen if they put Algernon back in the big cage with some of the other mice. Would they turn against him?

Kirja pakottaa pohtimaan, kuinka ihminen niin herkästi kaipaa ylemmyyden tunnetta ja otetta toisista ihmisistä. Siihen tarkoitukseen sopii mainiosti hieman yksinkertaisempi ihminen, jolle voi nauraa.

Charlie on aina tulkinnut naurun hyväntahtoiseksi ystävällisyydeksi; tulkinnut, että hänestä pidetään. Minua jotkin kohtaukset suorastaan etoivat. Leipomon työntekijät (omistajaa lukuun ottamatta) eivät olleet aidosti Charlien ystäviä: Charlie oli heille vain olento, jonka kustannuksella pilailla.

Charlien tietoisuuden kasvaessa hänen suhteensa ja suhtautumisensa ympäröivään maailmaan ja ihmisiin muuttuu radikaalisti. Samoin suhde itseen muuttuu muistikuvien alkaessa ponnahdella tietoisuuteen.  

En ihmettele, että tämä kirja herätti aikanaan (ensimmäisen kerran julkaistu jatkokertomuksena lehdessä 1951) runsaasti kohua ja keskustelua. Minusta kirja toimii vieläkin ihmisyyden ja moraalisten peruskysymysten herättelijänä

Since when a guinea pig supposed to be grateful?

Niinpä. Pitäisikö koe-eläimen tosiaan olla kiitollinen?

Löysin yhden epäloogisuuden kirjasta: Charlie on jossain vaiheessa operaation jälkeen oppinut ajamaan autoa (ja hommannut ajokortin?), vaikka siitä ei ole kirjassa mitään mainintaa. Missähän välissä hän on oikein sellaisen tempun ehtinyt tehdä - se jäänee arvoitukseksi.

~~~

Flowers for Algernonin on lisäkseni lukenut ja siitä blogannut ainakin Noora (Tea with Anna Karenina), jonka mietteisiin yhdyn täysin. Muutenkin Nooran kirjoitus on huomattavasti kattavampi ja syvällisempi kuin minun, joten suosittelen sen lukemaan. Ja sen jälkeen suosittelen lukemaan kirjan. Varaa nessuja lähistölle.