Kahden totuuden rajalla

Luin Suvi Ratisen Matkaystävän, mutta ennen kuin pohdin kirjaa, haluan kertoa suhteestani uskontoihin. Se on sellainen, että

usko ja anna toisten uskoa tai olla uskomatta.

En oikein jaksa jeesuksen tai jumalan tai minkä tahansa vetämistä keskusteluun perustelumielessä tai muutenkaan. Koska en ole uskossa, en myöskään ajattele helvettejä ja taivaita ja kuka minnekin mahdollisesti menee tai on menemättä.

Ratisen romaanissa Matkaystävä sen sijaan pohditaan paljonkin tätä. Nimettömäksi jäävä kertoja varttuu lestadiolaisyhteisössä. Puhun yhteisöstä, koska uskonto määrittelee niin paljon sitä, mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei. Yhteisön jäsenet myös valvovat toisiaan ja opastavat (minun silmiini syyllistävät), jos tapahtuu lipsumista.

Kirjan kertojalla ei ole sisaruksia, mikä on hänen vanhemmilleen raskas aihe: lapsia kun olisi toivottu enemmän ja kun niitä ei tule, he kokevat itsensä huonommiksi. Toisaalta ainoana lapsena kertoja pääsee koulussa helpommalla kuin lestadiolainen Marko, jota kiusataan muun muassa juuri suuren sisarusparvensa takia.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: mennyt valottaa nykyaikaa, kun kertoja on jättänyt uskon ja yrittää elää kuin "tavalliset suomalaiset". On tosin vaikea elää kuin tavikset, koska tiukkojen sääntöjen ja eristyneisyyden takia valtavirran kulttuuri on jäänyt etäiseksi. Lisäksi se on värittynyt yhteisön uskomuksilla ja kyllä - mielestäni propagandalla.

Piirtyy selkeä raja "omien" ja "epäuskoisten" välille. Epäuskoisten tekemisiä paheksutaan omissa piireissä ja luonnollisesti nämä opit pinttyvät lasten ja nuorten mieleen. Niistä on vaikea irrottautua, vaikka halua olisi.

Juuri tämä "kahden maailman välillä" keikkuminen tulee kuvatuksi taiten ja tarkasti. Kertojan varttumista yhteisössä kuvataan ajoittain hyvinkin tarkasti. Tarinan rakenne on mosaiikkimainen, jossa tarkasteluun päätyy yksittäiset tapahtumat: millaista oli suviseuroissa, miten suhtautua koulussa jumppatuntiin, mitä musiikkia voi kuunnella jne.

Minulle tuli yllätyksenä se, ettei uskonsa jättänyttä välttämättä hylätä (toisin kuin esim. Jehovan todistajissa) eli hän on edelleen tervetullut läheisten häihin ja muihin juhliin. Toki juhlissa epäuskoista katsotaan paheksuen ja hänestä puhutaan selän takana.

Ratisen tyyli on melko neutraali: hän ei tuomitse lestadiolaisuutta joskaan ei nosta sitä jalustalle. Henkilökohtaisesti minua ärsytti jatkuva toisten kyttääminen ja tuomitseminen.

Kirjasta pidin paljon ja se jätti miettimään, miten suuri valta menneisyydellä voi olla henkilön mieleen ja ajatuksiin erityisesti silloin, kun kasvatetaan äärimmäisen tiukoissa ja sääntöjä pursuavissa yhteisöissä, jotka ovat melko railakkaassa ristiriidassa valtavirtakulttuurin kanssa. Ja kun on aivopesty (sori nyt vaan, en keksi muuta sanaa) arvostelemaan ja tuomitsemaan toisia.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjarikas elämäni ja Kirjakaapin kummitus.

Suvi Ratinen: matkaystävä
Otava, 2019
s. 345

Fantastinen Kalmanperho!

Tartun harvoin nuortenkirjallisuuteen, koska oletuksenani on, etten kuulu kohderyhmään. Niin kuin en varsinaisesti kuulukaan.

Ulpu-Maria Lehtisen nuoremmille lukijoille suunnatusta romaanista Kalmanperhon kutsu kuulin ensimmäisen kerran kirjabloggaajatapahtumassa, joka pidettiin S&S:n tiloissa 12.10.

Osallistun kirjabloggaajien tapaamisiin Suomessa käydessäni, jos satun olemaan huudeilla. On aina ilo tavata toisia kirjaihmisiä (iloinen vilkutus teille, jotka olitte paikalla!) ja nyt bonuksena vielä kolme kirjailijaa: jo mainitun Ulpu-Maria Lehtisen lisäksi paikalla oli Susanna Hast (Ruumis/Huoneet) ja Raisa Omaheimo (Ratkaisuja läskeille).

Kirjailijat järjestyksessä vasemmalta: Raisa Omaheimo, Susanna Hast ja Ulpu-Maria Lehtinen

Kiinnostuin kaikkien kirjoista (jotka tilaisuudessa myös saimme, siitä iso kiitos!), mutta ensimmäisenä lukuun päätyi Lehtisen Kalmaperhon kutsun, joka on trilogian avausosa.

Itse asiassa aikeeni ei välttämättä edes ollut lukea kys. kirjaa, vaan ajattelin antaa sen siskontytölle, joka ainakin iältään on kohderyhmää. Aloin kuitenkin selailla kirjaa ja lukea sitä sitten alusta ja hupsista jäinkin melko pian koukkuun ja luin koko kirjan.

14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat mummonsa luokse maalle. Sisarusten äiti on häipynyt kuvioista jo aiemmin ja nyt isällä on uusi vaimo ja vastasyntynyt vauva eikä kaupunkiasunnossa ole oikein tilaa kaikille.

Sisarukset eivät ole muutosta järin innoissaan, mutta rempseä ja sosiaalinen Joonatan löytää pian uusia ystäviä. Hiljaisemmalle Liljalle se on vaikeampaa, mutta onneksi veljen imussa saa maistaa hieman suosiota.

Lilja kokee kuitenkin jäävänsä valovoimaisen veljensä varjoon, olevansa vain "se Joonatanin sisko", jonka nimeä ei tarvitse sanoa tai edes muistaa.

Lehtinen kuvailee mielestäni tarkasti ja taiten sisarusten välisiä suhteita ja ongelmia, joita muun muassa erilaiset temperamentit voivat aiheuttaa (juuri tuo sisaruussuhteen kuvaus resonoi minussa voimakkaasti). Miten ristiriitaisia tunteita ne voivat herättää molemmissa sisaruksissa.

Seesteinen maalaiselo muuttuu, kun Joonatan alkaa käyttäytyä omituisesti ja yölliset painajaiset alkavat riivata häntä. Muutos aina eloisan Joonatanin käytöksessä on niin suuri, ettei Lilja voi olla sitä huomaamatta.

Koulumatkalla Lilja huomaa Joonatanin synkistä piirroksista tutun perhosen ja lähtee seuraamaan sitä päätyen aivan toisenlaiseen maailmaan. Mitä ihmettä oikein tapahtuu ja miten päästä takaisin kotiin?

Kirjan alun arkisuus muuttuu vaivihkaa maagiseksi kunnes kääntyy fantasiaksi. Uudessa maailmassa on aivan omanlaisena järjestys ja miljöö.

Takakannesta:

Lilja joutuu keskelle mysteeriä, joka hänen on ratkaistava - apunaan temperamenttinen kauppiaan tytär Aurelia, parantaja Jiro ja arvoituksellinen Roland.

Ja voi hiisi, miten kiinnostavaa! Minulle fantasia kirjallisuusgenrenä on yhä melko tuore, koska en sitä juuri lue. Ehkä siksi (tai mistäs tedän vaikka muutenkin) koin kirjan raikkaana ja yllätyksellisenä. Vaikka kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, en näe syytä miksei tällainen elähtäneempikin lukija voisi siitä nauttia.

Tarina etenee reilulla tempolla, aika juonikkaasti, mutta silti on aikaa ajatuksille ja huomioille. Koko ajan tapahtuu jollakin tasolla jotain eli voisin kuvitella, ettei nuoremmankaan lukijan mielenkiinto hevin herpaannu.

Kirjan viimeisen sivun käännettyäni aloin heti odottaa seuraavaa osaa. Se ilmeisesti julkaistaan ensi vuonna, joten hetki pitää odotella. Miten tässä nyt malttaa!

Tällaista olisin mielelläni muuten lukenut omassakin lapsuudessani/nuoruudessani, vaan enpä muista että olisi vastaavia ollut tarjolla. Lukenut olen kuitenkin lapsesta lähtien, mutta silloinkaan en muista varsinaista fantasiaa lukeneeni, koska sitä ei tainnut suomen kielellä olla juuri tarjolla.

Mainio teos, jonka annan siskontytölle vuolaiden kehujen saattelemana muutaman päivän päästä!

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S&S, 2022
s. 509

Fantasiaa ja Suomea

Luen harvakseltaan fantasiaa/scifiä ja jostain syystä kun sitä sitten luen, pitää aina erikseen asiaa jeesustella. Nyt jätän jeesustelut väliin ja linkkaan vanhaan postaukseeni R.F. Kuangin kirjasta The Poppy War, jossa olen asiasta jauhanut.

Juna- ja lentomatkalukemiseksi (Briteistä Suomeen) valikoitui Xiran Jay Zhaon fantasiaromaani Iron Widow melko puhtaasti sen pituuden perusteella. Tutkailin kaupassa kirjoja ja hakusessa oli kohtalaisen pitkä ja koukuttavan oloinen pokkari. Iron Widow vaikutti passelilta ja niin se olikin, mutta...

lainaus takakannesta:

The boys of Huaxia dream of pairing up with girls to pilot Chrysalises, giant transforming robots that can battle the mecha aliens that lurk beyond the Great Wall. It doesn't matter that the girls often die from the mental strain.

Kirjan maailma hyvin patriarkaalinen: poikien tavoite on tulla taitaviksi taistelijoiksi kun taas tyttöjen rooli on olla lähinnä "lypsettävinä". En nyt avaa tätä enempää, mutta systeemi on tyttöjen osalta varsin karu.

Kirjan kertoja on 18-vuotias Zetian, joka sisarensa brutaalin kuoleman takia päättää värväytyä "jalkavaimo"-pilotiksi kosto mielessään. Zetian on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa kostettua. Hän muuttaa kuitenkin suunnitelmiaan saadessaan tietää asioita, joita on pidetty salassa.

Koin Iron Widow'n erittäin koukuttavana, tarina etenee melko sutjakkaasti ja jouhevasti, hyvin juonivetoisesti. Minulle ongelmaksi muodostui näkökulman yksipuolisuus: kaikki suodattuu Zetianin silmien ja ajatusten kautta ja siksi kaikki muut henkilöhahmot jäävät etäisksi. Kukaan muu ei saa ääntään kuuluviin - kaikki pyörii Zetianin ympärillä, mikä alkaa ärsyttää.

Karsastan (sekä elokuvissa että kirjallisuudessa) henkilöhahmoja, joista tehdään ylivertaisia yli-ihmisiä ja valitettavasti Zetian on aika lähellä tällaista. Näkökulman laajentaminen olisi voinut "pelastaa" tältä ilmiöltä ja antaa tarinalle muutenkin syvyyttä.

Kirjaan on tulossa jatkoa. Loppukoukku on kyllä sellainen, että aion toki lukea toisenkin kirjan kun se ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan.

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Rock the Boat, 2021
s. 394

Muut kuulumiset:

Saavuin Helsinkiin keskiyöllä 29.9. ja täällä olen edelleen joskin siirtynen viikonvaihteen tienoilla korpiseen salapaikkaan lataamaan akkuja ja tyhjentämään paikallisen kirjaston kirjoista.

Muutaman kirjankin olen jo ostanut. Niistä eräs on Kang Chol-hwanin muistelmateos (jonka on kirjoittanut Pierre Rigoulot) Pjongjangin akvaariot eli Pohjois-Koreassa ollaan. 

Alla olevassa kuvassa olen matkalla pitkospuita pitkin Rautakaudelle. Rautakausi sijaitsee Pukkisaaressa, jonne pääsee Seurasaarensillalta.

Viime aikojen lukemistot

Mitä on luettu viime aikoina? Ei kuulkaa mitään. Tai on, mutta niin vähän etten ole saanut luettua mitään kokonaan.

Kesken on useampikin kirja, joista eräs on Lea Ypin muistelmateos Free – Coming of Age at the End of History (Allen Lane 2021). Kirja kiilasi lukupinoni kärkeen luettuani siitä Marin (Mrs Karlsson lukee) blogista. Oivallinen valinta tosiaan halutessaan sivistää itseään rennossa muodossa.

Kirjaa lukiessa on nimittäin tullut olo, että on oppinut jotain. Albania ja sen lähi(saati kauko)historia ei kuulu tietämykseni ylimystöön. Maan toki osaan kartalle sijoittaa ja jotain perusasioita tiedän, mutta eipä ole tullut mieleen sen tarkemmin Albanian asioihin syventyä (lukemisen lomassa olen tutustunut netistä löytyvien artikkelien ja juttujen tiimoilta paremmin maahan).

Lea Ypi käsittelee muistelmissaan varttumistaan Enver Hoxhan ajan loppupuolella ja sen jälkeisessä murroksessa. Teos on poliittinen, mutta selkeätajuinen. Ypi kuvaa tapahtumia lapsen näkökulmasta: sellaisena kuin ne aikanaan mielsi ja ymmärsi. Monet asiat hän on ymmärtänyt vasta aikuistuttuaan. Ratkaisu on toimiva ja kunnioittaa lukijan omaa havainnointikykyä.

Lukematta minulla on vielä viitisenkymmentä sivua, ne lukenen tänään sillä kirja on palautettava kirjastoon huomenna. Torstaina aamulla tulee noutaja ja vaivalloinen matka Suomeen alkaa. En varsinaisesti pidä lentämisestä enkä kaikesta siihen liittyvästä oheishälinästä, odottamisesta ja säätämisestä.

Tällä kertaa pelkästään lentokentälle matkustamiseen menee puoli elämää (huokaa drama queen), mutta onneksi sentään vältymme rautatielakolta, joka ilmeisesti alkaa lauantaina. Kävipä tuuri vai uskaltaako tässä vielä huokaista.

Kimppaluvussa meillä on Lauran (Kirjaimia) kanssa Metro 2034 joka on toinen osa Metro-sarjaa.

Luemme kirjaa maltillisen parin luvun viikkotahtia enkä enempää ehtisikään, koska lukeminen ei edelleenkään oikein suju.

Tämä liittyy elämänmuutokseen, joten vie aikansa ennen kuin uudenlainen arki muotoutuu. Kiinnostus lukemiseen ei todellakaan ole lakannut: pikemminkin suorastaan kuolaan kirjojen perään ja haaveilen, että voisin kunnolla keskittyä lukemiseen.

Keskeneräisenä minulla on myös tuo kuvassa näkyvä Michelle Zaunerin muistelmateos Crying in H Mart. Se on ollut kesken jo aika kauan ja on jatkossakin. Luulen, että luen sen loppuun vasta kun palaan Suomesta. Aika on nyt totaalisen väärä sille, vaikka kirjasta olen pitänyt. 

*

Loppuun parit kuvat viikonlopulta. Missaan täkäläisen ruskan, mutta ruska se on ensi vuonnakin.

Thirlmere Reservoir and Dam

Raven Crag

Raven Crag

Kirjoja Lake Districtistä plus rutosti lampaita

Olin elokuun lopulla (tarkemmin 29.8.) Keswick Show’ssa, joka on täkäläinen ”maatalousnäyttely”. Siellä esitellään ja arvioidaan eri lammasrotuja, on hevosia, on ”sheep dog trialeja” (minun lemppareitani!) ynnä muuta. Hyvin informatiiviset ”festarit” erityisesti tällaiselle kaupunkilaistaustaiselle ihmiselle. Sain kohdata ja hipelöidä useita eri lammasrotuja, joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

 

 

Tietysti oli myös kojuja, joissa myydään käsitöitä ja muuta paikallista tavaraa. Silmiini osui kirja, joka minun oli pakko saada.

 

Ian Young: The Lake District Survival Guide
Jake Island ltd, 2019
s. 124

Kyseessä on parodiakirja Lake Districtissä asuvista ihmisistä, turisteista ymv. Todella herkullista luettavaa, britit taitavat huumorin! Kuten tyyliin kuuluu, asiat on kärjistetty mutta taustalla piilee totuudensiemenet. Jopa minä näin kolmisen kuukauden asumiskokemuksella tunnistan ne.

Omaa sopeutumista ja ”selviytymistä” Järvillä ovat tietysti helpottaneet lukuisat aiemmat reissut näille seuduille melkein kymmenen vuoden ajalta. Tunnistan eri paikat, ”fellsien” nimet, päätiet, kylät, historialliset henkilöt jne. Tunnistaminen tekee luonnollisesti lukemisesta hauskaa. En tiedä, miten tämä kirja kolahtaisi, jos ei ole britti tai ei tiedä tästä alueesta mitään.

 

Kirjassa ei varsinaisesti mitään uutta minulle ollut muutamia yksittäisiä detaljeja lukuun ottamatta. Mutta ei se lukuelämystä haitannut: kuvitus ja koominen tyyli puree, vaikka en noin yleisesti ole huumorikirjojen ystävä. Tai sanotaanko niin, että valikoidusti kiinnostaa huumorikirjat(kin).

Luonnollisesti koska kirja perustuu kliseisiin, jää moni kulttuurinen aspekti pois eikä tämän kirjan tarkoitus olekaan paneutua alueen infrastruktuuriin jmv. Kirja on siten humoristinen pintaraapaisu ja ehdottomasti turisteille suunnattu ja tällaisille tuoreille paikallisillekin.

 

Valitettavasti totuus on, että Brexitin ja pandemian takia Lake Districtin kylät korisevat henkitoreissaan. Brexshitin jäljiltä vaivaa massiivinen työvoimapula palvelualoilla. Monissa pubeissa ei tälläkään hetkellä tarjoilla ruokaa, koska ei ole kokkia. Osa pubeista tarjoilee vain rajatun ajan ruokaa ja osa on joutunut lyhentämään aukiolojaan, koska ei ole henkilökuntaa vuoroihin.

Ongelmana on myös asuintalojen puute: vaikka henkilökuntaa saisikin repäistyä jostain, on hieman hankalaa kun ei ole vuokra-asuntoja tarjolla. Täällä on järkyttävä määrä loma-asuntoja, jotka ovat suuren osan vuodesta tyhjillään. Olen sivunnut asiaa taannoin Lammaskuiskaajassa (viimeinen kappale), sieltä voipi lukea jos aihe kiinnostaa.

 

Mutta ettei nyt mene ihan aiheen ohi paasaamiseksi, niin palataan takaisin kirjallisuuteen. Nimittäin monelle suomalaiselle lukijalle saattaa nimi James Rebanks olla tuttu. James Rebanks asuu Lakeseilla ja hän on kirjoittanut teoksen The Shepherd’s Life, joka on suomennettu nimellä Elämäni paimenena. Luin kirjan tuoreeltaan, mutten blogannut siitä.

Rebanksilta on julkaistu myös toinen teos (jo pari vuotta sitten eli 2020), English Pastoral. Sitä ei vissiin ole suomennettu. Olen aikeissa lukea senkin, mutta vielä en ole ehtinyt. Onkin mielenkiintoista lukea Rebanksin kirja nyt, kun itsekin asun Lakeseilla!

Meille on nyt luvassa pitkä viikonloppu, sillä maanantaina on kuningatar Elizabethin hautajaiset ja se päivä on julistettu kansalliseksi vapaapäiväksi, jotta ihmiset voivat osallistua hautajaisiin joko paikan päällä tai seurata livelähetyksenä.

Yleensä nämä vapaat (bank holiday) eivät vaikuta kauppojen aukioloon, mutta tämä on niin merkittävä tapaus, että suurin osa kaupoista pistää ovensa säppiin.

Mukavaa viikonloppua! Postauksen muut kuin kirjakuvat ovat sieltä Keswick Show'sta 29.8.

Epäkiinnostavien ihmisten suhdesutinat ja säädöt

Otsikko kuvaa mainiosti Lin Andersonin kehuttua trilleriä The Party House, jonka suhteen minulla oli odotuksia, mutta kaikki odotukseni olivat virheellisiä.

Odotin muun muassa

eritäytyneen tuppukylän kuvausta rajun pandemian jälkeen. (HUOM. kirjassa ei mainita sanallakaan Covidia: Covid on uskoakseni kirjan pandemian esikuva ja vaikka onkin aika lailla samantyyppinen, niin silti hieman erilainen lähinnä sen suhteen, ketkä siihen kuolevat.)

Sain

laimeaa ja ennalta arvattavaa lätinää siihen liittyen, mutta senkin edestä kireitä ihmissuhteita.

Odotin

…eh, en edes tiedä mitä, mutta en ainakaan sitä mitä sain. The Party Housessa todella keskeisessä osassa on rakkaussuhde, jonka kuvaus on niin kuivakkaa ja tylsää, että olisin toivonut että Joanne häipyy takaisin Lontooseen, mistä Gregin pokasi.

Greg asuu (kuvitteellisessa) Blackrigin kylässä Skotlannissa ja työskentelee riistanvartijana (gamekeeper) ns. Party Housen tiluksilla. Talo on saanut pilkkanimensä siitä, että sinne saapuu turisteja ”eräilemään”. Turisteja tosin kiinnostaa lähinnä juhliminen eikä niinkään luonto.

Joanne on Lontoossa asuva ”toimittaja”, joka pokaa Gregin tämän käydessä Lontoossa ja kiimainen Greg kutsuu Joannen vierailulle Blackrigiin.

Molemmilla on salaisuuksia, molemmilla draamaa taustalla. Blackrigissäkin on oma draamansa, kun viisi vuotta kateissa ollut tyttönen löydetään kuolleena ”Juhlatalon” tiluksilta.

Vaan henkilöhahmosta ei tee kiinnostavaa se, että hän valehtelee ja hänellä on salaisuuksia. On jokseenkin turhauttavaa lukea henkilöstä, jolla ei tunnu olevan persoonallisuutta – ainoastaan jokin salaisuus, jonka takia hän on valmis valehtelemaan. Aika kulahtanutta ollakseen makuuni.

Tähän kun ympätään KAKSI sellaista henkilöä, niin en voi mitään että leuat rutisevat siitä haukotuksen määrästä, mitä tämä kirja sai minussa aikaan. Tarinaa tarkastellaan vain sekä Gregin että Joannen näkökulmasta.

Luin silti loppuun. Lopussa ei kiitos seissyt, vaikka Gregillä varmasti seisoi. Minua kirjan loppu suorastaan vitutti. Tai lähinnä se kliseinen onnentäyttymyskuvaus, joka oli tyypillistä erityisesti harlekiinisarjan kirjoille. Kyllä, luin niitä teininä – täyttivät jotain rakkaudennälkää silloin. Jos olet lukenut niitä, tiedät mikä on Suuren Rakkauden Täyttymys. Yleensä peräti vahingossa – että ihan kuin olisi oikein kohtalon johdatusta.

Että joo, jos kiinnostaa ihmissuhdedramailu pontessiin sata, niin luepas tämä. Saat taatusti haluamaasi.

Goodreadsissa kirjasta on pidetty, sieltä voipi lukea suopeampia mietteitä tästä sinänsä kyllä ihan sujuvasti kirjoitetusta kirjasta.


Lin Anderson: The Party House
Macmillan, 2022
s. 345

Maailman lyhyin kirjamiete ja ulkopuolisuus

Miten kuvailisit Qiu Xiaolongin kirjaa A Case of Two Cities?

Ihmiset ovat pölypalloja, joita voi puhallella paikasta toiseen mielensä mukaan ja tarvittaessa imuroida kokonaan pois.

A Case of Two Cities (Minotaur Books 2006, suom. nimellä Kahden kaupungin tarina) on Inspector Chen Cao -sarjan neljäs romaani. Luemme sarjaa yhdessä Lauran kanssa. Korruptio kukoistaa (ei minun ja Lauran välillä) ja tässä kirjassa se on hyvinkin keskeisenä teemana: Chen Cao nimittäin saa tehtäväkseen tutkia erästä tiettyä korruptiosta epäiltyä henkilöä ja hänen lähipiiriään.

Kiinnostava kirja eikä vähiten kulttuurisen ja ajallisen aspektinsa takia. Merkittävää on se, mitä ei sanota tai mahdollisesti miten sanotaan. Kaikkea jos mitään kun ei voi suoraan sanoa.

Mainio sarja, jonka parissa olen viihtynyt mainiosti. Kirjat eivät ole brutaaleja eivätkä nopeatempoisia. Lisäksi lukijan tulee sietää keskeneräisyyttä ja sitä, etteivät asiat aina ratkea. Itse koen sen kiehtovana: Eivät asiat oikeassa elämässäkään aina selviä saati että ne selitettäisiin juurta jaksain. Epätietoisuus on osa elämää.

Kotiutumiskuuluminen

”Non, je ne regrette rien”

 

Kohtuullisen iso muutos on kaupungeissa ikänsä asuneen muuttaa böndelle. Mutta enpä ole ennenkään muutoksia pelännyt. Tai itse asiassa olen, mutta pelko ei ole estänyt minua menemästä ja tekemästä. 

Minä pelkään, mutta silti menen. Menen yhä korkeammalle (oikeasti en mene, koska olen noussut jo Englannin korkeimmalle huipulle, joka on Scafell Pike), yhä vaikeampia reittejä. Pelkään edelleen, mutta yhä harvemmin. Olen kertonut korkeanpaikankammosta vuonna 2018 täällä. 

Korkeanpaikankammoa olen onnistunut siedättämään tosi hyvin. Niin hyvin, että muutun kohta lampaaksi.

Tiesin, että kotiudun tänne. Olen rikkakasvi, jonka voi repiä irti juurineen. Kun sen heittää pois, se alkaa kasvattaa uusia juuria.

Uudelleen ja uudelleen. Ulkopuolinen kaikkialla. Vieraslaji, rikkakasvi.

Se on mahtavaa. Olla sellainen kuin on. Kotona missä tahansa – eikä missään. On helpompi olla ulkopuolinen jossain muualla kuin synnyinmaassaan.