Epäkiinnostavien ihmisten suhdesutinat ja säädöt

Otsikko kuvaa mainiosti Lin Andersonin kehuttua trilleriä The Party House, jonka suhteen minulla oli odotuksia, mutta kaikki odotukseni olivat virheellisiä.

Odotin muun muassa

eritäytyneen tuppukylän kuvausta rajun pandemian jälkeen. (HUOM. kirjassa ei mainita sanallakaan Covidia: Covid on uskoakseni kirjan pandemian esikuva ja vaikka onkin aika lailla samantyyppinen, niin silti hieman erilainen lähinnä sen suhteen, ketkä siihen kuolevat.)

Sain

laimeaa ja ennalta arvattavaa lätinää siihen liittyen, mutta senkin edestä kireitä ihmissuhteita.

Odotin

…eh, en edes tiedä mitä, mutta en ainakaan sitä mitä sain. The Party Housessa todella keskeisessä osassa on rakkaussuhde, jonka kuvaus on niin kuivakkaa ja tylsää, että olisin toivonut että Joanne häipyy takaisin Lontooseen, mistä Gregin pokasi.

Greg asuu (kuvitteellisessa) Blackrigin kylässä Skotlannissa ja työskentelee riistanvartijana (gamekeeper) ns. Party Housen tiluksilla. Talo on saanut pilkkanimensä siitä, että sinne saapuu turisteja ”eräilemään”. Turisteja tosin kiinnostaa lähinnä juhliminen eikä niinkään luonto.

Joanne on Lontoossa asuva ”toimittaja”, joka pokaa Gregin tämän käydessä Lontoossa ja kiimainen Greg kutsuu Joannen vierailulle Blackrigiin.

Molemmilla on salaisuuksia, molemmilla draamaa taustalla. Blackrigissäkin on oma draamansa, kun viisi vuotta kateissa ollut tyttönen löydetään kuolleena ”Juhlatalon” tiluksilta.

Vaan henkilöhahmosta ei tee kiinnostavaa se, että hän valehtelee ja hänellä on salaisuuksia. On jokseenkin turhauttavaa lukea henkilöstä, jolla ei tunnu olevan persoonallisuutta – ainoastaan jokin salaisuus, jonka takia hän on valmis valehtelemaan. Aika kulahtanutta ollakseen makuuni.

Tähän kun ympätään KAKSI sellaista henkilöä, niin en voi mitään että leuat rutisevat siitä haukotuksen määrästä, mitä tämä kirja sai minussa aikaan. Tarinaa tarkastellaan vain sekä Gregin että Joannen näkökulmasta.

Luin silti loppuun. Lopussa ei kiitos seissyt, vaikka Gregillä varmasti seisoi. Minua kirjan loppu suorastaan vitutti. Tai lähinnä se kliseinen onnentäyttymyskuvaus, joka oli tyypillistä erityisesti harlekiinisarjan kirjoille. Kyllä, luin niitä teininä – täyttivät jotain rakkaudennälkää silloin. Jos olet lukenut niitä, tiedät mikä on Suuren Rakkauden Täyttymys. Yleensä peräti vahingossa – että ihan kuin olisi oikein kohtalon johdatusta.

Että joo, jos kiinnostaa ihmissuhdedramailu pontessiin sata, niin luepas tämä. Saat taatusti haluamaasi.

Goodreadsissa kirjasta on pidetty, sieltä voipi lukea suopeampia mietteitä tästä sinänsä kyllä ihan sujuvasti kirjoitetusta kirjasta.


Lin Anderson: The Party House
Macmillan, 2022
s. 345

Maailman lyhyin kirjamiete ja ulkopuolisuus

Miten kuvailisit Qiu Xiaolongin kirjaa A Case of Two Cities?

Ihmiset ovat pölypalloja, joita voi puhallella paikasta toiseen mielensä mukaan ja tarvittaessa imuroida kokonaan pois.

A Case of Two Cities (Minotaur Books 2006, suom. nimellä Kahden kaupungin tarina) on Inspector Chen Cao -sarjan neljäs romaani. Luemme sarjaa yhdessä Lauran kanssa. Korruptio kukoistaa (ei minun ja Lauran välillä) ja tässä kirjassa se on hyvinkin keskeisenä teemana: Chen Cao nimittäin saa tehtäväkseen tutkia erästä tiettyä korruptiosta epäiltyä henkilöä ja hänen lähipiiriään.

Kiinnostava kirja eikä vähiten kulttuurisen ja ajallisen aspektinsa takia. Merkittävää on se, mitä ei sanota tai mahdollisesti miten sanotaan. Kaikkea jos mitään kun ei voi suoraan sanoa.

Mainio sarja, jonka parissa olen viihtynyt mainiosti. Kirjat eivät ole brutaaleja eivätkä nopeatempoisia. Lisäksi lukijan tulee sietää keskeneräisyyttä ja sitä, etteivät asiat aina ratkea. Itse koen sen kiehtovana: Eivät asiat oikeassa elämässäkään aina selviä saati että ne selitettäisiin juurta jaksain. Epätietoisuus on osa elämää.

Kotiutumiskuuluminen

”Non, je ne regrette rien”

 

Kohtuullisen iso muutos on kaupungeissa ikänsä asuneen muuttaa böndelle. Mutta enpä ole ennenkään muutoksia pelännyt. Tai itse asiassa olen, mutta pelko ei ole estänyt minua menemästä ja tekemästä. 

Minä pelkään, mutta silti menen. Menen yhä korkeammalle (oikeasti en mene, koska olen noussut jo Englannin korkeimmalle huipulle, joka on Scafell Pike), yhä vaikeampia reittejä. Pelkään edelleen, mutta yhä harvemmin. Olen kertonut korkeanpaikankammosta vuonna 2018 täällä. 

Korkeanpaikankammoa olen onnistunut siedättämään tosi hyvin. Niin hyvin, että muutun kohta lampaaksi.

Tiesin, että kotiudun tänne. Olen rikkakasvi, jonka voi repiä irti juurineen. Kun sen heittää pois, se alkaa kasvattaa uusia juuria.

Uudelleen ja uudelleen. Ulkopuolinen kaikkialla. Vieraslaji, rikkakasvi.

Se on mahtavaa. Olla sellainen kuin on. Kotona missä tahansa – eikä missään. On helpompi olla ulkopuolinen jossain muualla kuin synnyinmaassaan.

Ikinä et saa anteeksi

Jacqueline Roy: The Gosling Girl
Simon&Schuster, 2021
s. 391
ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi

 Lontoo.

Michelle Cameronia kutsutaan julkisuudessa Gosling Girliksi. Nimitys ja sen mukanaan tuoma viha ja vaino ovat niin sitkeitä, että Michelle rakentaa elämää nimensä vaihtaneena.

Vaan mistä massojen viha kumpuaa? Michelle on se 10-vuotias musta tyttö, joka houkutteli nelivuotiaan lapsen, Kerry Goslingin, siirtolapuutarhaan ja surmasi tämän. Hirviölapsi, jota ei koskaan pitäisi päästää vapaalle jalalle.

Uuden identiteetin turvin täysi-ikäinen Michelle kuitenkin kävelee vapauteen ja uuteen elämään. Alku on vaikeaa, oikeastaan kaikki on vaikeaa laitosmaisissa olosuhteissa varttuneelle lapselle. Menneisyys ja sen mustavalkoisuus piinaa. Miksi joku pääsee pälkähästä ja joku ei. Sillä ”The Gosling Girl” tietää enemmän kuin suuri yleisö. Hän lähes ainoana tietää, mitä todella tapahtui.

Mutta hän ei halua puhua siitä.

Sitten tapahtuu murha, joka yhdistyy Michelleen. Yleisö saa vihiä, että Michelle on jälleen syytettynä murhasta. Näin ei kuitenkaan ole, mutta mitäpä sillä on väliä – kerran murhaaja, aina murhaaja. On vain ajan kysymys, kun Michellen uusi identiteetti paljastuu.

The Gosling Girl on kompleksinen romaani, joka nostaa esille brittirakenteissa muhivan rasismin ja sen, miten ihonväri vaikuttaa niihin tapoihin, joilla ihmiseen suhtaudutaan. Osa voi olla aivan tiedostamatontakin, osa laskelmoitua. Tämä tulee esille sekä Michellen että Michellen yhteyshenkilön, mustan poliisietsivä Natalie Tylerin kautta.

Eräs keskeinen henkilö kirjassa on psykoterapeutti Zoe Laing, joka haluaa kirjoittaa kirjan Michellestä. Hän painottaa haluavansa antaa Michellelle mahdollisuuden kertoa oma näkökulmansa tapahtuneesta. Zoen motiivina on myös tutkia ja selvittää, miksi lapsi murhaa ja rakentaa laadukas teos, jolla niittää mainetta, kunniaa ja rahaa. Nämä muut motiivit ohjaavat Zoeta vähän turhankin paljon.

Zoe pyrkii empaattisuuteen, mutta useimmiten ei siihen kykene paitsi ehkä omasta mielestään. Pakko sanoa, että koko akka kävi hermoilleni samoin kuin ajoittain Michellekin. Tosin Michellelle minulta riittää empatiaa ja hänen kompleksista käytöstään on muutenkin helpompi ymmärtää. Jos Michelle jotain olisi tarvinnut jo aikoja sitten, niin asianmukaista hoitoa. Kyseessä oli ja on selkeästi vakavasti traumatisoitunut lapsi ja sittemmin aikuinen.

Ketään ei vain varsinaisesti kiinnostanut eikä kiinnosta edelleen. Paitsi Zoeta, mutta häntäkin kiinnostaa Michelleä enemmän oma kirjaprosessinsa, johon hän Michelleä tarvitsee. Michelle tuntuukin olevan Zoelle lähinnä väline eikä ihminen. Natalie Tyler yrittää omalla tavallaan auttaa, mutta hän on poliisi eikä mikään psykiatri.

Taiten rakennettu tarina, jossa asioita avautuu sopivasti ja joiden tiimoilta lukija voi itse tehdä tulkintoja. Ei siis kannata odottaa valmiiksi pureskeltua tarinaa, jossa osoitetaan sormella eri asioita ja sitten selitetään ne tai kerrotaan, miten niihin pitää suhtautua. Ei ei, lukijan tehtävä on tulkita itse sillä kirjassa on useampikin epäluotettava henkilö.

Henkilöhahmot ovatkin moniulotteisia ristiriitaisuuksineen. Kaiken keskiössä on ehdottomasti tietysti Michelle, joka tulee kaikkein läheisimmäksi. Hän ei ole päällisin puolin erityisen pidettävä henkilö – hänestä pitääkseen, täytyy olla kykyä asettua toisen asemaan. Moni kuvittelee olevansa empaattinen, mutta kenties vain siinä tapauksessa, että se palvelee jotain omia tarpeita, uskomuksia tai asenteita. Empatia ei myöskään ole sama asia kuin hyväksyntä, jollaiseksi jotkut ihme kyllä empatian ilmeisesti mieltävät.

Toivonhippusia sisältävä romaani, joka kuitenkin kauttaaltaan on aika surullinen tarina eräästä ihmisestä, jonka ei anneta unohtaa ja jolle ei anneta anteeksi. Leimakirveellä lyötyä lyödään lisää. HUOMIO, tämä ei ole mikään nyyhkytarina jossa yritetään saada lukija huokailemaan kauhistuksesta ja tiristämään itkua.

Vaikuttava ja koskettava, pidin kovasti jos nyt taas näin voi sanoa tällaisesta kirjasta.

*

Jacqueline Roylta on julkaistu myös romaani nimeltä The Fat Lady Sings, josta alla lyhyt kuvaus:

Locked in a psychiatric unit because her public singing brought her to the attention of the police, Gloria meets another British woman of Jamaican descent with whom she can share her past, giving them both hope for the future.

Se täytyypi saada lukuun eli pitänee ostaa, koska kirjastosta sitä ei saa.

Kirjailijasta:

Jacqueline was born and raised in London. Her father was Jamaican and her mother was English and she comes from a family of writers. Lue lisää täältä.

Jacqueline Royn haastattelu Mixed Messagesissa.

Uudet hyllyasukit

Vihjailin aiemmin, että olen ostellut kirjoja. Oletin, että olen ostellut enempi mutta eihän noita ole kuin viisi plus eräs sellainen kirja, joka ei ole perinteisessä mielessä kirja, joten sitä en nyt esittele. Kerron siitä ehkä joskus toiste.

Nyt esittelen uudet hyllyasukit.


1. Steve Birkinshaw: There Is No Map in Hell – The record-breaking run across the Lake District fells

Kertoo Steven valmistautumisesta juoksemiseen ja juoksuun Lakesien fellseillä ja nimenomaan juoksi Wainwrightit. Hyvin paikallinen kirja, joka tuskin aukenee ellei tunne aluetta/ole britti. Palaan näihin Wainwrighteihin mahdollisesti joskus (olen mm. täällä sivunnut Alfred Wainwrightia).

Ostin kirjan miehelleni hänen pyynnöstään, mutta veikkaan että luen sen itse ensin koska mies ei ole sitä vieläkään saanut aloitettua. On toki haltioissaan selannut, muttei ole saanut aikaiseksi lukea.

2. Juhea Kim: Beasts of a Little Land

Lukulistalla roikkunut kirja, jota ei saa täkäläisestä kirjastosta joten pakko oli ostaa.

1900-luvun Koreaan sijoittuva historiallinen romaani. Ote takakannesta:

In 1917, deep in the snowy mountains of occupied Korea, an impoverished local hunter on the brink of starvation saves a young Japanese officer from an attacking tiger. In an instant, their fates are connected—and from this encounter unfolds a saga that spans half a century.

In the aftermath, a young girl named Jade is sold by her family to Miss Silver’s courtesan school, an act of desperation that will cement her place in the lowest social status. When she befriends an orphan boy named JungHo, who scrapes together a living begging on the streets of Seoul, they form a deep friendship.

3. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?

Tämän kirjan pohjalta on tehty legendaarinen Blade Runner -elokuva, jota en muista edes nähneeni mutta mies väittää, että olemme katsoneet sen joskus sata vuotta sitten yhdessä. Jompi kumpi meistä on väärässä. Edelleen on epäselvää kumpi. Minä olen kylläkin meistä se, jolla on parempi muisti…

Anyway, kirjan sai neljällä punnalla paikallisesta kirjakaupasta eli oli PAKKO se ostaa.

Paikallinen kirjakauppa

4. Michelle Zauner: Crying in H Mart

Muistelmateos.

An unflinching, powerful memoir about growing up Korean American, losing her mother, and forging her own identity.

Olen lukenut ensimmäisen luvun ja kiintoisalta vaikuttaa. Lukeminen takkuaa, koska pitää lukea kirjastosta lainassa olevia kirjoja ensin ja jostain syystä sieltä kirjastosta tulee kotiin koko ajan kirjoja.

Lisäksi en muutenkaan ole jaksanut lukea paljon viime aikoina. Joka ilta kyllä luen, mutta Nukkumatilla on kauhea kiire roudata minut unimaailmaan jo alkuillasta.

5. Giles Foden: The Last King of Scotland

Monelle taitaa samanniminen elokuva olla tutumpi? Minulle tosin ei. Elokuva pompsahti taannoin esille Kololo Hilliä käsittelevän postauksen kommenttilaatikossa.

Kun kirja osui silmiini charity shopissa, piti se tietysti heti hommata omaksi.

Olen jostain syystä viime aikoina törmännyt muutenkin Idi Aminiin. Sattumoisin myös vastikään lukemani Jennifer Nansubuga Makumbin romaanissa The First Woman sivutaan Idi Aminia, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat niinikään Ugandaan ja Aminin aikaan.


Ote takakannesta:

What would it be like to become Idi Amin's personal physician? The Last King of Scotland is the story of a young Scottish doctor drawn into the heart of the Ugandan dictator's surreal and brutal regime.

En yleensä innostu fiktiosta, jossa esiintyy todellisia henkilöitä mutta poikkeuksia on ja tämä on eräs niistä.

*

Semmoisia osteluita. Onko joukossa tuttuja kirjoja ja kiinnostaako sinua yksikään näistä?

Minua houkuttelee nyt erityisesti tuo Juhea Kimin romaani, jonka aloittanen ensi tilassa joka kohdallani tosin voi tarkoittaa jotain päivästä kuukausiin.

Minimiete: Sebastian Fitzekin Therapy ja kuvalliset kuulumiset

Eipä ole pahemmin tullut luettua viime aikoina, joten siksi olen ollut hiljaisena. On kyllä ollut aikeenani esitellä uusimmat kirjaostot (joo, nyt se hamsterointi jo on alkanut, mutta kun kirjastosta ei saa plus muut kootut selitykset).

Yhden kirjan ole tässä välissä saanut luettua kokonaan ja se on Sebastian Fitzekin Therapy, joka olikin erittäin nopealukuinen ja -tempoinen.

Therapyn keskiössä on psykiatri Viktor Larenz, jonka maailma luhistuu kun hänen 12-vuotias tyttärensä katoaa. Larenz lopettaa työnsä ja eristäytyy saarelle käsittelemään tragediaa. Toivo tyttären löytämisestä elossa kytee ja roihahtaa liekkiin Larenzin saadessa vieraakseen salaperäisen kirjailijan Anna Glassin. Saattaa olla, että kirjailija tietää jotain Larenzin tyttären kohtalosta.

Hmm, kannattaa unohtaa uskottavuus ja nauttia fiktiivisistä kyydeistä (eli sama huomio kuin aiemmin lukemassani Fitzekin trillerissä The Nightwalker, joka oli piirun verran enemmän makuuni kuin tämä). En koe, että nämä mielenterveydelliset kuvaukset saati terapiat ovat järin uskottavia muualla kuin tässä kirjan maailmassa ja koska kirjallisuudessa kaikki on mahdollista, niin parempi antaa vain fiktion viedä ja unohtaa muu.

Oletin kirjan olevan brutaali, koska Fitzekin kirjoja ovat monet moittineet melko raaoiksi. Enpä kokenut tätäkään erityisen raakana, muutama kohauttava kohtaus on mutta mielestäni esim. moni Jo Nesbon Harry Hole -sarjan kirja on huomattavasti brutaalimpi (eivätkä ne ole edes minun mittapuullani järin brutaaleja – lähinnä verilammikoissa liukastelua ja muuta perushuttua).

Asettaisin siis brutaalisuusmittarin ykköseen eli 1/3. Hieman eläinrääkkäystä esiintyy, mikä oli minulle se brutaalein osuus.

 

Sebastian Fitzek: Therapy
Corvus, 2008
alkuper. Die Therapie, 2006
saksasta englannintanut Sally-Ann Spencer
s. 293
kirja on suomennettu nimellä Terapia

Mahdollisesti luen joskus lisääkin Fitzekiä, vaikka ei tämä varsinaisesti vakuuttanut. Fitzekin Potilas erityisesti kiinnostaa, mutta luonnollisesti sitä ei saa kirjastostamme joten tuskin tulee sitä ihan ensi tilassa luettua, koska en ole aikeissa sitä ostaa.

Tästä saisi kätevän aasinsillan niihin kirjaostoksiin, vaan eipä nyt mennä sille tielle. Sen sijaan lämäsen tähän muutaman kuvan viime päivien patikoilta. Olen nimittäin patikoinut urakalla ja myös fillaroinut. Siinäpä syy, miksei ole oikein tullut luettua: en yksinkertaisesti jaksa eikä ole aivotoimintaa enää illalla jäljellä.

Mukavaa tuoretta viikkoa!

Naiseudesta ja vahvuudesta

Joskus harvoin käy niin, ettei haluaisi kirjan ikinä loppuvan. On niin sulautunut sen maailmaan ja henkilöihin, että soisi tarinan jatkuvan ikuisesti. Jennifer Nansubuga Makumbin komea romaani The First Woman muodostui minulle tällaiseksi – kauhulla katsoin sivujen hupenemista ja piti oikein hidastaa lukutahtia saadakseen nauttia kirjasta kauemmin.

 

The First Womanin tapahtumat sijoittuvat Ugandaan, kuvitteelliseen Nattettan kylään. Kirjan keskiössä on teini-ikäinen Kirabo, jonka varttumista seurataan kymmenisen vuoden ajan. Tapahtumat alkavat toukokuusta 1975, vaikka luonnollisesti kaikki on alkanut jo aikoja sitten.

Mutta tuona toukokuuna Kirabo havahtuu ensimmäisen kerran toden teolla ajattelemaan äitiään, jota ei ole koskaan tavannut. Äiti lähti heti Kirabon syntymän jälkeen eikä suku ole halunnut äidistä puhua. Kirabolla on rakastava perhe ympärillään ja äitihahmo(ja)kin. Käsitys äitiydestä on toisenlainen kuin länsimaissa: synnyttäminen ei ole ainoa tapa ”toimittaa” äitiyden velvotteita. Koko suku kasvattaa.

Kirabon uteliaisuus johtaa hänet kylän noidan, Nsuutan, puheille. Nsuutalla on tietoa Kirabon äidistä, mutta myös muu tarina kerrottavanaan. Kirjan nimi The First Woman viittaa perinteiseen myyttiin, jonka Nsuuta haluaa Kirabolle kertoa. Kirabon ja Nsuutan välille syntyy salainen ja omintakeinen ystävyys ja Nsuutankin tausta alkaa lopulta paljastua.

The First Woman on nautittavan runsas kirja, jossa runsaus ei pursu yli. Kertomus pysyy koossa eikä Makumbi sorru selittelyyn, lukijan ohjaamiseen saati valmiiden vastausten antamiseen. Eipä niitä aina (jos koskaan) elämässäkään saa valmiiksi pureskeltuina: ne pitää ajatella itse, päättä omasta suhtautumisestaan. Tyyli on vaikuttava, arvostan ja ihailen!

Kirjassa on voimakas feministinen vire, mutta kyseessä ei ole mikään mustavalkoinen asetelma vaan sekin sisältää konflikteja. Lisäksi ihmisten/sukujen väliset valtasuhteet vaikuttavat kaikkeen. Nämä piirteet vaikuttavat jo lasten elämään ja siihen, mihin suuntaan on mahdollista kulkea. Kirabo on tässä mielessä onnekas, mutta Kirabon samanikäinen ystävä Giibwa on kolikon toinen puoli. Ystävysten valtasuhteiden epäsuhta korostuu ja kulminoituu vasta myöhemmällä iällä. 

Kirjan sanotaan olevan tarina vahvoista naisista ja naisista yleensä. Minut se sai pohtimaan vahvuutta yleisesti.

Mitä on vahvuus? Monesti vahvuus nähdään menestymisenä. Ryysyistä rikkauksiin päässyttä henkilöä ihaillaan: hän on niin vahva! Eivätkö ne muut (jotka jäivät sinne ryysyihin) ole vahvoja? Eikö ole vahvuutta pärjätä patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa muilla tavoin kuin pääsemällä käsiksi rikkauksiin? Onko rikkaus vahvuuden huipentuma?

Vahvana pidetään ihmisiä, jotka paranevat/eheytyvät jne. Mutta eikö ole vahvuutta sietää ja taipua bambun lailla vuodesta toiseen paskassa tarpoen. Ei ei ei, se ei ole salonkikelpoista vahvuutta. Se on vain säälittävää alistumista. Ei sellaista kukaan halua nähdä, kun halutaan sankareita.

Mietin Giibwaa. Häntä tuskin moni pitää vahvana saati sankarina. Mutta eikö vahvuutta ole tietää asemansa, tajuta ääriviivansa. Se, että vaikka voit itse muuttua, et voi muuttaa muita saati kokonaisia yhteiskuntia. Joten pitäisikö laskea pää ja kumartaa, niiata. Teeskennellä olevansa samanarvoinen, vaikka tiedostaa ettei ole. Teeskennellä, että on samat (etu)oikeudet, vaikka ei ole.

HUOM: kaikki yllä esittämäni kysymykset ovat retorisia.

The First Woman on minulle THE KIRJA. Uskomattoman upea romaani, jota en varmaan koskaan unohda.


Jennifer Nansubuga Makumbi: The First Woman
Oneworld, 2020
s. 435

Makumbilta on julkaistu myös teokset Kintu ja Manchester Happened. Kintu on ollut lukulistallani sen julkaisusta lähtien, mutta The First Woman päätyi poikkeuksellisesti lukuun aiemmin (koska satuin ostamaan sen omaksi, onneksi!).

LUKUPÄIVÄKIRJA: Maxine Mei-Fung Chung - The Eighth Girl

Perjantai 8.7.

Kerroin aiemmassa postauksessa intuitioni varoittelusta liittyen Maxine Mei-Fung Chungin kirjaan The Eight Girl (Pushkin Vertigo 2020).

Intuitioni tosin hieman varoittelee: tämä ei ehkä osoittaudu ihan minun makuisekseni kirjaksi. Huolettaa lähinnä ihmissuhdemätön ja muun säädön määrä (ihastumiset, bilettäminen, örmyily, muu yleinen sekoilu jne.) sellaisella kepeällä ”chiclitmäisellä” otteella. Vaan katsellaanpa miten käy.

 

Intuitioni oli jälleen oikeassa. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä 233 luetun sivun jälkeen olo on melko tympeä. Tämä kirja on tylsä, TYLSÄ.

Miksen jättänyt kesken? Ja vieläkin voisi jättää, koska sivujahan piisaa yhä (kirjassa on 471 sivua). Koska olen tänne asti lukenut, niin katsotaan nyt loppuun. Olen utelias ihminen ja vaikka kukaan kirjan henkilöistä ei ole mielestäni järin kiinnostava, haluan nähdä miten tässä käy.

Jotkut sanovat, että elämä on liian lyhyt ”huonoille” kirjoille. Se on heidän näkemyksensä. Itse en ajattele asiasta niin. Utelias ihminen voi löytää kaikenlaista niistä ”huonoistakin” kirjoista ja sehän on itsessään jo syy lukea.

Koska The Eight Girlin lukeminen on niin tuskaista, päätin auttaa itseäni pitämällä lukemisen ohessa päiväkirjaa.

Mistä kirja kertoo ja miksi koen sen tylsänä?

Alexa on parikymppinen nainen, juuri uransa valokuvaajana aloittanut. Alexan elämää ja olemassaoloa varjostaa dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli sivupersoonahäiriö. Alexan hyvä ja suunnilleen ainoa ystävä on Ella, joka taloudellisen ahdingon takia päättää mennä eroottiselle klubille töihin. Alexa on Ellan uutta työtä vastaan, mutta yrittää silti olla tukena ystävälleen.

Samaan aikaan Alexa käy terapiassa Daniel Rosensteinin vastaantotolla. Alexa on tietoinen sivupersoonistaan ja kuvaa niitä perheenään, joka asuu hänen sisällään. Alexa on siten myös tietoinen lähes kaikesta, mitä tapahtuu ja kun muistikatkoksia esiintyy, sivupersoona joka on ollut ohjaksissa (tai joku muu sivupersoonista), yleensä kertoo mitä on tehty.

Toki veikkaan, että jossain kohtaa (kuten kirjan nimi mahdollisesti enteilee) löytyy vielä joku sivupersoona, jonka olemassaolosta Alexa eikä ehkä muutkaan sivupersoonat ole tietoisia.

Minulle ongelmaksi tässä kirjassa on muodostunut sen viihtellisyys – siis ihan joka saralla. Alexa on aika usein viihteellä ja bilettämässä. Suhteiden sutinaa on vähän sinne sun tänne ja samaan aikaan sivupersoonat riitelevät keskenään ja toki myös tukevat toisiaan. Iso osa tapahtumista tuntuu lähinnä kirjan pitkittämiseltä tai jos niillä on jokin muu funktio (esim. vain kuvata sivupersoonahäiriöistä ihmistä), niin aika laimeaa on.

Kulmat ovat vierailleet katossa melko lailla tätä lukiessa. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön kuvaus on mielestäni erittäin kepeää ja superviihteellistettyä ja siksi valitettavan epäuskottavaa.

Ja entäpä terapeuttimme Daniel sitten. Viitsinkö edes aloittaa. Mainittakoon tässä välissä, että kirjailija itse on psykoterapeutti (suuntauksena psykoanalyyttinen terapia) eli periaatteessa hän tietää, mistä kirjoittaa.

Daniel on raitistunut alkoholisti, joka yhä käy AA-kokouksissa. Lisäksi hän kiihottuu Alexasta ja hänen pitää ihan taistella, ettei sortuisi Alexan erään sivupersoonan viettelemäksi. Daniel ei vaikuta minusta järin älykkäältä, sori vaan. Lähinnä muna puhuu vaikkei sitä ole dipannut ainakaan vielä potilaaseensa. Mutta kovin paljon hän kiinnittää huomiota Alexan sääriin ja asentoihin ja nimenomaan seksuaalisessa mielessä eikä pelkästään elekieltä tulkiten. Niin kliseistä, tylsää ja jopa miestä halventavaa. On Freudit luettu, sen kyllä huomaa.

Lisäksi Daniel on kostonhaluinen ja hän lavastaa erään tuntemattoman ihmisen varkaaksi vain koska haluaa näpäyttää tätä. Tässä vaiheessa minulta meni maku koko äijään, vaikka varmaan kohtaus oli olevinaan hauska ja kertoi Danielin ”sympaattisuudesta”. Yeah, sympathy my arse.

 

Perjantai 15.7.
 

Sainkin kirjan luettua loppuun ilman enempiä merkintöjä. Ei johdu siitä, että olisin imaistunut yhtäkkiä tarinaan. En vain jaksanut kirjata mietteitäni.

Ellan eroottinen ura klubilla saattaa sekä Ellan että Alexan vaikeuksiin. Klubin toiminta on kaikkea muuta kuin eettistä ja ystävykset päättävät yrittää käräyttää klubin omistajan.

The Eighth Girl noudattelee kaavaa, josta en pidä: kaikki toiminta on pakattu ihan kirjan loppuun ja koko muu kirja on lähestulkoon pelkästään haahuilua siellä klubilla plus muutaman sivun verran Alexan valkuvaustyössä. Kaiken lisäksi iso osa tapahtumista on juonen ja oikeastaan kaiken kannalta melko epäoleellisia. Ne eivät johda mihinkään: kuin puhaltaisi ilmapallon ja päästäisi sen sitten vain ilmaan. Maalaisi taulua, muttei jaksaisikaan maalata sitä loppuun asti.

Repsottavat langat ja avoimet tienhaarat ovat ok tiettyyn pisteeseen asti. Kun niitä on koko kirja pullollaan, alkavat ne näyttää lähinnä ajatusten ja tapahtumien kaatopaikalta.

Tulipahan luettua kuitenkin. Ei kaduta, mutta en kokisi jääneeni mistään paitsi vaikken olisi tätä lukenutkaan. Kirjaa voin suositella viihteen ystäville mielenterveystwisteillä. Täytyy myös sietää biletystä ja muuta örvellystä.

Jälkikirjoitus:

Taas mietin voiko näin kitkerää mietettä edes julkaista. Samaan aikaan mietin, miksi ei voisi. Blogini ei ole profiloitunut hehkuttamiseen tai muuhunkaan hypetykseen.

En myöskään näe, että kriittiset mielipiteet tai se, ettei pidä jostakin kirjasta, ovat mitenkään vaarallisia asioita. Sehän nyt on selvä, ettei kaikkia voi miellyttää. Suopeampia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Minulle on tärkeää perustella, miksen jostain pida ja koen tässä perustelleeni, miksi kirja ei minuun tehnyt vaikutusta. Jos dissosiatiivinen identiteettihäiriö kiinnostaa (muuta kuin raflaavassa viihdemuodossa), suosittelen valitsemaan jotain muuta kirjallisuutta aiheesta: esimerkiksi edellisessä postauksessa mainitsemani Daniel Kayesin teoksen The Minds of Billy Milligan tai vaikkapa Alice Jamiesonin muistelmateoksen Today I’m Alice.