Kaikkien eteläkorealaisten naisten puolesta!

Kun (naisen) nimellä ei ole merkitystä. Kun (naisen) nimi voisi olla oikeastaan mikä tahansa. Kim Jiyoung on koreankielinen vastine englanninkieliselle “Jane Doelle”. Kim Jiyoung on syntynyt 1982.

Cho Nam-joon romaani Kim Jiyoung, Born 1982 on erään korealaisen naisen tarina, mutta se voisi olla monien naisten tarina Etelä-Koreassa. Niin kapea ja rajattu on elämänpolku suurimmalle osalle naisista. Täytyy olla melkoisen etuoikeutettu (lue: rikas) voidakseen oikeasti valita elämänpolkunsa omien intressiensä mukaan ja sen kirjailija tuo selkeästi esille.

Kirjan takakannessa on kuvattu Kim Jiyoungin pelkistetty elämänpolku ja siitä tässä kirjassa on kyse.

Poikalapset ovat toivottuja prinssejä, joiden tulevaisuuteen panostetaan. Opiskelurahat revitään tarvittaessa vaikka tyttölasten selkänahasta, jotka naiivisti luulevat omankin vuoronsa tulevan. Ei se tule, saa esimerkiksi Kim Jiyoungin äiti huomata.

Hän yrittää omat tyttönsä pelastaa samalta (eli omalta) kohtalolta(an) eli siinä mielessä Kim Jiyoung on onnekkaampi kuin moni muu. Vaikka perheen kuopus on poika ja siten “kuninkaallinen”, yrittää äiti silti luotsata myös tytöille siedettävän tulevaisuuden.

Mutta eipä se ole yksin äidin käsissä, kun työmarkkinat on rakennettu lähinnä miehiä silmällä pitäen ja naiset ovat siellä enimmäkseen häiriötekijöitä tai ohimeneviä komeettoja. Naisen raskaaksi tuleminen ja lapsen saaminen on yleensä kuolemantuomio työsuhteelle: siinä ei edes korkea koulutus auta. Kouluttautuminen ei sinänsä takaa uraakaan, vaan naisten kohdalla tikapuut vedetään melko matalalta pois ja siirretään miesten kivuttavaksi.

Kim Jiyoungin mies on periaatteessa hyvä aviomies, mutta sukupuolten välinen kuilu on vähintään parikymmentä kilometriä leveä ja yhtä syvä. Maastot kuilun molemmin puolin ovat kuin eri planeetoilta ja tämä tulee masentavan selvästi esille erityisesti kirjan lopussa, kun näkyy toivoa ymmärryksestä. On kuin matto vedettäisiin jalkojen alta ja kierre jatkuu ja jatkuu, jatkuu.

Kim Jiyoung, Born 1982 sai ilmestyessään paljon huomiota Etelä-Koreassa ja moni nainen näki siinä itsensä. Cho Nam-joo antoi kirjansa myötä äänen lukuisille naisille. Kirja on kuin romaanimuotoinen dokumentti viitteineen: tarina on toki fiktiota (mutta ei mitenkään mahdoton skenaario, vaan hyvin samastuttava kuten kirjan saama huomio Etelä-Koreassa osoittaa), mutta faktoilla höystetty.

Naisen elämän teemoja tässä kirjassa (ja Etelä-Koreassa) ovat myös mm. seksuaalinen häirintä, vähättely, syyllistäminen, arvostelu jne. Moni kirjassa esille tuotu asia ei sinänsä tullut minulle yllätyksenä, sillä minulla on intressejä aasialaisia kulttuureja kohtaan (erityisesti Japania, mutta myös esim. Kiina ja Koreat kuuluvat intressilistalleni ja luen kys. maihiin liittyvää uutisointia ja kirjallisuutta).

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta päätän tähän. Vaikuttava teos, jonka lukemista suosittelen. Olisi kiva, jos tästä joskus saataisiin suomennoskin (toistaiseksi ei ole saatavilla).

Kirjailijan haastattelu The Guardianissa, luonnollisesti enkunkielinen. Haastis ei spoilaa kirjaa, joten kannattaa lukea jos kirja/aihe vähänkin kiinnostaa.

Kirjan tiedot

Cho Nam-joo: Kim Jiyoung, Born 1984
alkuper. Palsip Yi Saeng Kim Jiyeong, 2016
Scribner 2020
koreasta englannistanut Jamie Chang
s. 163

Kirjan sivulieve.

Kävelyllä Peter Grantin kanssa

Olen taas lukenut Ben Aaronovitchia. Minähän aloitin Aaronovitchin maagiseen Lontooseen tutustumisen sarjakuvista (jotka nähtävästi alkavat "räväkästi", hmm. Täytynee keksiä uusia adjektiiveja jossain vaiheessa), joista sitten siirryin porttiteorian mukaisesti romaaneihin. Oikeasti olisi pitänyt kulkea romaaneiden kautta sarjakuviin, mutta samapa se, miten siitä portista kulkee.

Tuskin olisin tullut tarttuneeksi tähän Peter Grant -kirjasarjaan ilman sarjakuvia. Sarjikset toimivat hyvänä johdantona ja teasereinä romaaneihin.

Whispers Under Groundia (Orion Books 2012, s. 418) luin uutterasti ulkomaailmassa. Säät ovat olleet sen verran leutoja (joskin viime aikoina myös sateisia, mutta onneksi ehdin lukea kirjan ennen "monsuunin" alkamista), että ulkona tarkenee maleksia.

Jos (ja nyt kun) minulla tavoistani poiketen on keskittymisvaikeuksia lukea, käveleminen auttaa keskittymään. Mitään varsinaisia urheilusuorituksia nämä ”lukulenkit” eivät ole, mutta kyllähän siinä tulee helposti kymmenenkin kilometriä käveltyä kirja naamassa puhumattakaan raittiin ilman virkistävästä vaikutuksesta.

Whispers Under Ground on juoneltaan oikeastaan melko yksinkertainen, mutta en näitä kirjoja juonen takia luekaan. Vaan henkilöhahmojen ja miljöön. Kerroin marraskuussa ns. nollaussarjoista, johon tämän Peter Grant -sarjan sijoitan. Helppoa, hauskaa, kevyttä ja ”tuttua” luettavaa.

Juonipaljastusten sijaan kuvailen tällä kertaa lukumaisemiani. Kas näin.

Rivers of London -romaanit:

1. Rivers of London
2. Moon Over Soho (ei postausta)
3. Whispers Under Ground (olevinaan tässä postauksessa)
4. Broken Homes
5. Foxglove Summer
6. The Hanging Tree
7. Lies Sleeping
8. False Value (julkaistaan ensi vuonna)

"Frenemit" chillaa böndellä

Tervetuloa viettämään vuodenvaihdetta Skotlannin syrjäseudulle munron (joka on skottilainen nimitys vuorelle, joka on vähintään 3000 jalkaa eli noin 915 metriä korkea) kupeessa sijaitsevaan pieneen luxusmökkikylään.

Oikeasti kyseessä ei ole kylä vaan resortti, jossa päärakennuksen lisäksi on muutamia mökkejä, joita vuokrataan kiskurihinnoin turisteille vain muutaman kerran vuodessa. Miksi niin harvoin, melko huonoa bisnestä, ihmettelet ehkä. Noh, kirjan luettuasi et enää ihmettele.

Lucy Foley: The Hunting Party
HarperCollins 2019
s. 390


Tänne korpeen on saapunut laatuajasta toistensa kanssa nauttimaan opiskeluajoilta tuttu kymmenisen hengen ystäväporukka, jolle vuodenvaihteen viettäminen yhdessä on perinne. Noin muuten ystävykset pitävät vaihtelevasti yhteyttä tosiinsa: jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Onkin siis aivan ihastuttavaa pitkästä aikaa tavata oikein porukalla!

Jaa-a, vai onko sittenkään. Hyvin pian käy selväksi, että aika ja elämä ovat kuljettaneet ystävyksiä eri suuntiin ja kullakin on elämä tahollaan. Reissussa on pakkopullan makua jo alussa, ja hyvin pian useamman kertojan kautta saamme vihiä pinnan alla kytevistä tuntemuksista, joista ei puutu kaunaisuutta eikä kritiikkiä.

Kirja alkaa rämäkästi nykyajasta, jossa on kertojana resortin toinen työntekijä Heather. On löytynyt ruumis, joka tietenkin on yksi kateissa ollut vieras. Mutta kuka?

Palataan kolme päivää ajassa taaksepäin ja ääneen pääsee ensimmäiseksi ystäväjoukon tuorein jäsen, Emma. Emman lisäksi asioita tarkastellaan kahden muun (naispuolisen) ystävän sekä miespuolisen vähintäänkin arveluttavan taustan omaavan työntekijän näkökulmista. Tyyli toimii, sillä se tuo kirjaan monimuotoisuutta ja synnyttää jännitteitä.

Minä tässä sen sijaan mietiskelen, miten saakin taas lukea tällaisista tekopyhistä ystävyyssuhteista. Kukaan ei tunnu voivan sanoa suoraan mitään ja asioita salaillaan. Kirjan henkilöt ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta melko epämiellyttäviä, mikä ei sinänsä ole minulle ongelma. Ihmettelen vain, miten tällaiset ihmiset viitsivät haaskata aikaa toistensa seurassa. Enkun kielessä on kiva nimitys tällaiselle: frenemy. Kyllä, tässä on frenemies-ryhmä lähtenyt chillaamaan böndelle ja lopputulos on sen mukainen.

Ihan koukuttava lukuelämys, erityisesti miljöö oli minulle mieluinen. Olen patikoinut Skotlannissa, joten on helppo eläytyä sen luontoon, karuuteen, eristäytyneisyyteen (kun ei olla kaupungeissa tai kylissä, vaan todellakin siellä korvessa). Alkoi tässä nyt omaakin patikkajalkaa kutkuttaa, vaikka kirjassa ei sen kummemmin patikoida. Lähinnä ryypätään ja vedetään kamaakin, syödään ja ollaan kireitä. Ja käydään toki opastetusti kaatamassa se yksi saksanhirvi.

Brutaalisuusmittari: 1/3 eli sopii herkemmillekin. Jos haluat lumista, koleaa ja jouhevaa luettavaa niin tässäpä sitä. Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

The Hunting Party on brittiläisen Lucy Foleyn ensimmäinen trilleri (hän on julkaissut aiemmin kolme historiallista romaania) ja keväällä julkaistaan hänen toinen trillerinsä The Guest List. Ehkä luen, ehkä en.

Oikeastaan minun ei pitänyt tätä Hunting Partyakaan lukea, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun pää hajosi. Päätäni hoidan lukemalla kevyempää kirjallisuutta eli trillereitä, dekkareita jne. Niin kauan kunnes taas pääsen balanssiin. Onneksi on kirjat, jotka tuovat lohtua ja vievät minut ja ajatukset muualle!

Hyvää ystävänpäivää!

Lukukuulumiset

Mitä olen lukenut?

Holly Bourne: How Do You Like me Now?

Koukuttava, mutta silti tylsähkö. Oikeastaan melko masentavakin, kun elämä suurimmalla osalla kirjan henkilöhahmoista keskittyy somekuvan luomiseen ja teeskentelyyn. Harvinaisen pinnallisia ja epämukavia ihmisiä ilkeine ajatuksineen on tämä kirja täynnä. En ollenkaan epäile, etteikö sellaisia ihmisiä ole oikeastikin olemassa (on ollut muutama sellainen kaverinakin, mutta ei ole sattuneesta syystä enää), mutta en näe tällaisessa oikein mitään kiinnostavaa.

Sopii Helmet-lukuhaasteessa mainiosti esim. kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.

Masako Togawa: The Lady Killer

Kun ahdistaa ja on huono olo, dekkarit kannattelevat. The Lady Killer ei ole mitenkään tajunnan räjäyttävä lukuelämys, mutta vei ajatukset yleensä muualle. Ja minutkin, sillä miljöönä on Tokio vuonna 1963. Tunnelmaltaan melko synkkä, mutta ei liian. Helppoa ja jouhevaa luettavaa, kun aivot eivät ole terävimmillään. Kirjan rakenne on kiinnostava.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 1. Kirja on vanhempi kuin sinä. Kyllä on juu, se on alun perin julkaistu 1963. Englanniksi kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1986 ja sen on englannistanut Simon Grove.

Iltalenkillä puistossa

Mitä nyt luen?

Parhaillaan luen taas dekkaria, kyseessä on Lucy Foleyn The Hunting Party jota en ollut edes ajatellut lukea. Mutta nyt kävi näin ja ihan hyvältähän tuo vaikuttaa. Sijainti Skotlannissa keskellä ei mitään sopii juuri nyt mainiosti mielentilaani.

En  toistaiseksi jaksa mitään sellaista kirjallisuutta, jota lukiessa pitää ajatella. Joskus on kausia, kun täytyy vain saada olla vietävänä. Siksi en etene Caroline Criado-Pérezin teoksen Invisible Womenin kanssa, mutta enpä jaksa revetä liitoksistani sen takia. Kirja on omani, joten ei ole kiirettä.

~~~

Lopuksi vielä parit kuvat iltalenkkimaisemistani.

Hyvää viikonloppua. Yritän saada blogini ajan tasalle eli vastailla vastaamatta jääneisiin kommentteihin tässä viikonlopun aikana. Yleensä vastaan nopeammin, mutta joskus tulee näitä kausia, kun jää blogi retuperälle.

Klassikkohaaste X: Linna on aina ollut kotimme

Loputtoman pitkältä tuntuvan tammikuun päättää klassikkohaaste, jota kai jo rohkenee perinteeksi kutsua: kyseessä on kymmenes kerta (kun haaste järjestetään, itse olen osallistunut yhdeksään) eikä loppua näy. Seuraava “klassikkopäivä” on siis tuttuun tapaan heinäkuun viimeisenä päivänä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaikka kesähän se on jo mielessä. Tai oikeastaan kevät, koska luonnon heräämistä on mahtavaa seurata, kevätkukkien väriloistosta sokaistua. Ja sitä rataa.

Minulla oli tällä(kin) kerralla suunnattomia vaikeuksia valita klassikko. Kyseessä ei ole vaihtoehtojen vähyys, vaan nimenomaan runsaus. Lopulta lukuun päätyi omasta hyllystä Shirley Jacksonin We Have Always Lived in the Castle (Penguin Books 1962, s. 126, suom. Linna on aina ollut kotimme)

Blackwoodien komea sukutalo kohoaa yhläisessä yksinäisyydessään, etäällä läheisestä kyläpahasesta, jossa juorut kulkevat valoakin nopeammin. Taloa asuttavat sisarukset Merricat ja Constance sekä heidän muistisairas setänsä.

Blackwoodit ovat avoimen kritiikin kohde, heitä pidetään friikkeinä. Koska kuka tervejärkinen myrkyttää koko perheensä. Sisaruksista vanhempi, Constance, oli syytettynä murhista, mutta hänet vapautettiin. Kyläläisillä kuitenkin on omat mielipiteensä asiasta.

Ja sitten pelmahtaa Charles-serkku häiritsemään kolmikon rauhaa. Vilpittömään kaapuun pukeutunut rahanahne korppi, otaksuisin. Ainakin häntä talon kassakaappi kiinnostaa kovasti. Merricat ei voi sietää serkkuaan eikä setäkään hänelle lämpene.

Juonta tässä kirjassa on nimeksi, mutta draamaa ja jännitettä sitäkin enemmän. Ja mustaa huumoria. Merricat on mainio kertoja, jossa sekoittuu lapsellisuus ja vinoutunut terävyys. Talossa siskosten kanssa majaileva setä on samaan aikaan sekä koskettava että huvittava. Juuri kolmikon persoonat ja suhde toisiinsa tekevät kirjasta sisällyksellisen.

Kannatti lukea, mutta juuri nyt ei irtoa enempää juttua. Joskus vain käy näin, syynä ei ole itse kirja vaan muu elämä. Bongasin kirjan taannoin Oksan hyllyltä -blogista, kas tässä Marikan kirjoitus. Kannattaa lukea, se on paljon parempi!

Taikakirjaimet-blogissa lisää klassikkohaasteeseen osallistuneita.

Japanilainen palapeli

1970-luku, Japani.

Painostavan hikinen kesäpäivä merenrantakylässä enteilee sadetta. Huvilassa juhlitaan syntymäpäiviä peräti kolmessa sukupolvessa. Herkkuja ja juotavaa piisaa, osa syanidilla terästettyä. Juhlasta tulee tragrdia, joka vie seitsemäntoista ihmisen hengen ja pyyhkäisee Aosawat elävien kirjoista lukuun ottamatta perheen sokeaa tyttöä, Hisakoa.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin tapaus vainoaa edelleen, vaikka tekijä periaatteessa tai ainakin luultavasti saatiin kiinni – tosin vasta tehtyään itsemurhan. Mutta tragedian aikaan pidettiin selvänä eli haluttiin uskoa, että murhaaja on tiedosssa: mitä väliä, vaikka motiivia teolle ei koskaan keksitty.

Riku Ondan The Aosawa Murders on niin sanottu mysteeri/arvoitusdekkari, joka koostuu eri kertojien antamista tiedonmuruista. Kaikki palaset on sekoitettuna alustalla, se pitää vain koota nähdäkseen millainen kuva siitä muodostuu.

Ja muodostuuhan siitä kuva, joskin joitakin palasia jää puuttumaan kun taas jotkin tuntuvat olevan väärässä paikassa. Näyttävät kuin sopisivat, mutta silti jokin kuvassa näyttää vääristyneeltä.

Eikä oikeastaan ihme, sillä mitä voi odottaa kun aikaa on kulunut niin kauan. Aika värittää, aika muuttaa. Aika pyyhkii pois kokonaisia rakennuksia. Ja jos on vain sanat, mutta ei näyttöä sanoille, mistä tietää että sanat eivät valehtele.

Lopulta kirjassa käsitellään melko vähän itse tragediaa. Murhapaikalla vieraillaan ja tapaukseen viitataan, mutta suurin osa tarinasta käsittelee eri tavoin tragediaan kiinnittyiden henkilöiden elämää  ja persoonaa.

Pidin kirjasta, mutta minulle se jäi lopulta silti hieman vaisuksi.

Kirjan tiedot:

Riku Onda: The Aosawa Murders
alkuper. Eugenia 2005
Bitter Lemon Press 2020
japanista englannistanut Alison Watts
s. 315

~~~

Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaaste on päättynyt. Luin siihen 11 kirjaa, jotka on listattu tänne. Teen varsinaisen koontipostauksen ja tarinan sitten, kun jaksan (en ole toistaiseksi ihan kunnossa). Kirjaluotsi-blogista voit katsoa muut haasteeseen osallistuneet.

The Untamed: kiinalainen draamasarja

Alustus

Olen harvakseltaan kirjoittanut blogiini elokuvista. Harvakseltaan siksi, koska en juuri katso elokuvia. Seuraan muutamia tv-sarjoja (Netflixistä tai Amazon Primesta, meillä ei ole perinteisiä televisiokanavia lainkaan), mutta aika vähän niitäkin.

”Televisiomakuni” on osittain hyvin toisenlainen kuin kirjamakuni. Pidän kauhusta ja fantasiasta, mutta erityisesti elokuvina tai sarjoina. Jostain syystä näiden genrejen kirjallisuutta en tule juuri lukeneeksi. Periaatteessa kyllä kiinnostaa, mutta ehkä en osaa etsiä sellaista kamaa, josta innostun.

Stephen King ei enää innosta (sitä luin nuorempana), moni kauhukirja on ollut pettymys. Fantasiaa en kai vain osaa etsiä tai sitten olen katsonut fantasiasarjan, joka perustuu kirjasarjaan enkä koe sen jälkeen mielekkäänä lukea samaa kirjoina (vaikka monesti ovat melko lailla erilaisia).

Varsinainen aihe eli The Untamed

Aloin viime vuoden puolella katsoa kiinalaista fantasiadraamasarjaa nimeltä The Untamed. Löysin sarjan sattumalta Netflixistä (ei taida näkyä Suomen N:ssä, valitettavasti) etsiessäni sieltä erästä japanilaista elokuvaa. Etsimääni en löytänyt, mutta tuo sarja alkoi kiinnostaa. 

Ja voi veljet, että se vei mukanaan. Pari ensimmäistä jaksoa olin hieman pihalla, koska minulla oli vaikeuksia henkilöiden nimien kanssa. Kyllä, nimenomaan nimien sillä yhdellä henkilöllä saattoi olla kolmekin nimeä.

Ei auttanut kuin ottaa selvää nimistöstä ja opetella nimet (nimeäminen perustuu muinaiseen kiinalaiseen perinteeseen, siitä voi lukea täältä). Onnekseni minulla on hyvä muisti, joten pänttäyksen jälkeen saatoin jatkaa sarjan parissa ja sitten se aukenikin aivan uudella tasolla.

Kyseessä on 50 jaksoa sisältävä kokonaisuus, joka alkaa periaatteessa keskeltä ja palaa siitä alkuun ja sitten loppuun. Sarjan keskeinen henkilö, Wei Wuxian, kuolee sarjan alussa, mutta palaa vuosikymmenen jälkeen toisen henkilön ruumiissa.

Miten tähän on päädytty? Se on pitkä ja uskomattoman mielenkiintoinen ja monihaarainen tarina, joka avautuu vaivihkaa ja taiten. Niin myös avautuu Wei Wuxianin ja toisen keskeisen henkilön Lan Wangjin välinen suhde ja sen kehittyminen.

Lan Zhan (Wang Yibo)

Wei Ying (Xiao Zhan)

Sarjassa on klaaneja, joista Wen-klaanin johtaja on erityisen pahantahtoinen, voimakas ja väkivaltainen.

”The pugilist world is ruled by the powerful Wen clan, which dominates over the smaller Lan, Jiang, Nie and Jin households. The carefree Wei Wuxian becomes fast friends with the righteous Lan Wangji, and during their adventures, the pair find out that the head of the Wen clan is the evil mastermind behind a series of plots that would wreak havoc upon the lands.”(lainaus Imdb:stä)


Wei Wuxian on adoptoitu Jiang-klaaniin hänen ollessaan vasta lapsi. Hän muodostaa ”veljensä” Jiang Chenin ja ”sisarensa” Yanlin kanssa tiiviin kolmikon.

Koska tämän sarjan juoni on melko monimutkainen (ihan hyvin ymmärrettävissä kuitenkin: kaiken selittämiseen kuluisi enkä noin sata sivua, enkä koe sellaiseen tarvetta), jätän sen avaamisen tähän. Sitä paitsi ei juonesta kannata tietääkään mitään etukäteen.

Sen sijaan voit odottaa sarjalta moniulotteisia henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteita, uskomattoman kaunista miljöötä, fantasiaelementtejä, taikuutta, henkisyyttä, taisteluita, esteettisyyttä, upeaa musiikkia ja todella taitavaa näyttelijätyötä.

Keskeisiä henkilöitä

Hyvyys ei ole absoluuttista hyvyyttä eikä pahuus läpimätää, vaan molemmissa on sävyjä ja vivahteita. Kukaan ei ole joko tai – kaikilla on tarinansa ja persoonansa. Virheitä tekevät kaikki, oli aikomus millainen tahansa. Juuri siksi tämä sarja onkin niin syvä, koskettava ja kaunis. Kaikki maailman ylisanat tähän eivätkä ne silloin minun korvissani ole ylisanoja!

En ole ikinä koskaan katsonut näin hyvää, koskettavaa ja taidokasta sarjaa. Sydän raskaana katsoin eilen viimeisen jakson enkä ole koskaan ollut niin tyhjä ja surullinen siitä, että jokin ohjelma päättyy (silti siis hyvä, että päättyi koska tarinan kaari tuli täyteen). En myöskään ole koskaan aiemmin kokenut tarvetta katsoa mitään sarjaa uudelleen: tämän voisin katsoa ja itse asiassa olenkin katsellut joitakin erityisen koskettavia kohtia uudelleen. Näin tein jo kesken sarjan katselun.

Ainoan miinuksen annan tekstityksistä, jotka vilahtivat toisinaan ruudulla niin nopeasti (tyyliin sekunnin sadasosan) että niitä oli ihan mahdoton lukea (jouduin useamman kerran kelaamaan taaksepäin ja sitten pysäyttämään katselun ehtiäkseni lukea ne!). Koska en ymmärrä mandariinia, tekstitykset ovat hieman pakolliset. Näiden viidenkymmenen jakson aikana opin erottamaan joitakin sanoja, erityisesti nimet ja niiden erottaminen on sikäli tärkeää, koska ne vaikuttavat sanomaan.

Lan Zhan & Wei Ying, kuva täältä.

Linkkejä ja muuta:

Poster-kuvat täältä.

Drama Pandasta voi lukea lisää sarjasta (englanninkielinen, sieltä myös postauksen ensimmäinen kuva)




The Untamed soundtrack

Lan Zhanin ja Wei Yingin pitkät katseet ovat sarjan koskettavinta ja herkintä antia. Näin uskomattoman kauniisti ja vähäeleisesti kuvattua rakkautta en ole koskaan aiemmin missään ohjelmassa nähnyt. En tiedä ovatko he mangassa (johon tv-sarja perustuu) rakastavaisia, mutta tv-sarjassa kyseessä on ns. bromance (a close but non-sexual relationship between two men). Aiheesta voi lukea enemmän täältä.

Edit 30.1. Sarjan voi katsoa Rakuten Vikistä, pitäisi näkyä Suomessakin.