Saako hän lopulta ruotsalaiset saappaansa?

Henning Mankell: Ruotsalaiset Saappaat
alkuper. Svenska gummistövlar, 2015
Otava, 2015
Suomentanut Kari Koski
S. 494
Arvostelukappale

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko-osa Italialaisille kengille (julkaistu 2006). Saappaat voi siis lukea, vaikkei kenkiä olisikaan.

Toisaalta Kengätkin lukeneena sanoisin, että Saappaat saavat syvyyttä ihan eri tavalla, jos on Kengät luettuna. Mutta ei se elinehto ole. Kuvittelen, että voisi olla melkoisen jännittävä kokemus lukea nämä kirjat myös päinvastaisessa järjestyksessä.

Kirurgi Fredrik Welin asuu edelleen erakkomaista elämää perimällään saarella. Päivät seuraavat toisiaan vaihtuen kuukausiksi, lopulta vuosiksi. Vuosirenkaat lisääntyvät puissa, mutta näennäisesti mikään ei muutu.

Kunnes eräänä yönä Welin herää siihen, että hänen talonsa palaa. Hän onnistuu pelastautumaan, mutta koko talo tavaroineen palaa tuhkaksi jättäen jälkeensä vain hiiltyneet rauniot. Sinne meni koko omaisuus, muistot, menneisyys. Asiaa ei lainkaan helpota talon syttymissyy, joka vaikuttaa tuhopoltolta. Kuka sellaista haluaisi tehdä?

Näistä lähtökohdista Mankell lähtee avaamaan tarinaansa, joka kasvaa ikääntyneen yksinäisen miehen osin yksittäisistä muistoista koostuvaksi epäkronologiseksi aikakirjaksi. Nämä muistotuokiot katkaisevat kerronnan ja tekevät kirjasta poukkoilevan. Se sopii kuitenkin kirjan kauttaaltaan pohtivaan ja verkkaiseen tyyliin.

Kirjassa toki tapahtumia piisaa, mutta nopeita ja vauhdikkaita käänteitä kaipaava lukija saattaa moisesta vatvomisesta tuskastua. Minä en, istuin Welinin kanssa asuntovaunussa ja jaoin hänen hiljaisuutensa, kuuntelin hänen ajatuksiaan. Ja olisin halunnut jäädä sinne.

En ole edelleenkään saanut selville, miten Mankell sen tekee: hän voi kirjoittaa mitä ja mistä tahansa ja minä istun kuin lattiaan naulattuna lukemassa. Mankell herättää vähäeleisyydellään ja näennäisen yksinkertaisella kielellään kokonaisen maailman henkiin.

Maailmaan hän sijoittaa ihmiset, joihin kiintyy vaikka nuo ihmiset ovat usein varsin vajavaisia, omituisia mutta silti uskottavia, oikukkaitakin. Welin itsekin on varsinainen mörökölli, joka äityy ajoittain suorastaan lapselliseksi jääräpäisyydessään.

Mutta se ei ole kuulkaa mitään verrattuna Welinin tyttäreen, Louiseen. Louise on varsinanen itsekkyyden perikuva, joka eräänkin kerran lähtee isänsä veneellä merelle, vaikka tietää Welinin tarvitsevan sitä päästäkseen tärkeälle asialle mantereelle. Pakko tunnustaa: minä en oikeastaan voi sietää Louisea. Minä ärsyttää hänen mykkyytensä, kyvyttömyytensä puhua.

Welin itse on huomattavasti armollisempi tyttärelleen, vaikka paljon pohtiikin omaa suhdettaan häneen. Voiko hän edes kiintyä omaan lapseensa, jonka olemassaolosta on saanut tietää vasta tämän ollessa aikuinen?

Ruotsalaiset saappaat on tietyssä mielessä Fredrik Welinin tilinpäätös. On aika saavuttaa rauha ja sopu menneisyyden kanssa. Muuttua ei voi, mutta oppia kenties. Ajatus elämän rajallisuudesta on läsnä jokaisessa päivässä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään.

Minuun Ruotsalaiset saappaat teki suuren vaikutuksen. Sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja lähes jokainen painoi jonkinlaisen jäljen minuun. Kenties eniten (Welinin lisäksi) eläkkeelle jäänyt postinkantaja Jansson.

Sulkiessani kirjan olen veneessä matkalla mantereelle. Welin vilkuttaa minulle rannalta, heilautan kättäni hyvästiksi sillä tiedän, ettemme enää tapaa. Käännän kasvoni menosuuntaan ja annan tuulen pyyhkiä pois kyyneleeni.

Suoria vastauksia kaipaaville sanoisin: etsi itse vastauksesi.

Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit
Otava, 2015
S. 456
Arvostelukappale

Sanonpa sen jo näin heti alkuun: Lohikäärmeen värit on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani romaaneista. Se on kansainvälinen ja uskottava kertomus, jonka lonkerot yltävät aina Kiinan kulttuurivallankumoukseen asti.

Kimin kiinalainen äiti katoaa Kimin ollessa alle vuoden ikäinen. Tom-isä kasvattaa poikansa miten parhaaksi taitaa. Tom on etäinen ja työ vie hänet usein pitkille matkoille. Isän ja pojan suhde jääkin melko etäiseksi ja vuosien saatossa väliin kasvaa tiheä pensasaita. Oksasaksille olisi käyttöä.

Äidittömyys kalvaa kimin sisuskaluja. Ehkä ei kalvaisi niin paljon, jos hän tietäisi äidistään jotain. Mutta Tom on mykkä; hän ei avaa pojalleen äitinsä tarinaa, ei kerro juurista jotka ovat lyöneet leimansa Kimin ulkonäköön. Isoisä kutsuu pojanpoikaansa hellästi vinosilmäksi.

Tapahtuu väistämätön: Nyt kolmikymppinen Kimi matkustaa tapaamaan isäänsä Shanghaihin ja samalla reissulla päätyy tekemään matkaa äitinsä juurille, omille juurilleen. Onko mahdollista vielä löytää äiti näin monen vuoden jälkeen: saada vastaukset kysymyksiin, jotka eivät jätä rauhaan?

Tom on supisuomalainen jörrikkä, joka osaa näyttää rakkautensa paremmin tekojen kuin sanojen kautta. Hän antoi pojalleen mieluummin rahaa kuin totuuden. Tavallaan ymmärrän, toisaalta Tomin mykkyys suututtaa, vaikka se on johdonmukaista ja lopulta ymmärrettävää.

Äidin tarina aukeaa lukijalle aina hänen syntymästään alkaen. Hänen siivellään lukija pääsee kurkistamaan pienen kiinalaiskylän elämää ja kulttuurivallankumouksen nousua siviilien näkökulmasta. Kiinalainen, runollisuus, henkisyys ja mytologia maustavat kerrontaa luoden tarinaan aidonaidon itämaisen tunnelman.

Lohikäärmeen värit on tarina kulttuureista, jotka kohtaavat mutta eivät koskaan kohtaa. Se on tarina rakkaudesta ja juurista. Lopulta ihminen on vallitsevan kulttuurin tuote: sitä ei määrittele perimä, vaan ympäristö.

Kirjasta on blogannut muun muassa Arja, Jonna ja Bleue.

Tässä vielä kirjatraileri. Kannattaa katsoa, se kestää vain minuutin, mutta avaa hyvin romaanin teemoja. Varsin onnistunut traileri siis.

Elokuun ostokset

Elokuu oli melko seesteinen kuukausi kirjahankintojen saralla: ostin vaivaiset neljä kirjaa, mikä on tämän vuoden vähimmäisennätys. Kaiken lisäksi yksi kirjoista on värityskirja. Mietin viitsinkö laskea sitä edes ostoihin mukaan, mutta onhan sekin kirja.

Johanna Basford - Enchanted Forest: Ostin jo jokunen aika sitten puuvärit, koska halusin piirtää. Niin kävi, etten edelleenkään ole mystisesti tässä vuosien saatossa oppinut piirtämään, joten täytynee tyytyä värittämään. Basfordin kirja tarttui mukaani Sainsburys'ta (ruokakauppa) hintaan £4,99. Kaikenlaiset mindfulness-hapatukset jätän omaan arvoonsa ja väritän kun värityttää, eli silloin kun olen levoton ja keskittymiskyvytön.

Penny Hancock - The Darkening Hour: Koska olen sen arvoinen. No ei vaan, olen lukenut Hancockilta aiemmin Tidelinen, joka oli ihan hyvä. The Darkening Hour minun on pitänyt lukea jo aikoja sitten, mutta olen tässä välissä mennyt sekaisin kirjojen nimissä. Tämä kun piti alun perin julkaista nimellä Meantime.

David Walliams - Mr Stink: Pakko lukea ja kun se tuli eteen pilkkahinnalla, niin poimin talteen. Kirjastosta tämän ehkä saattaisi saada lainaksi, mutta en mene lasten osastolle kirjastossa, koska se on erillinen huone ja minua alkaa ahdistaa jo ovella. Tosin huoneessa ei ole ovea, mutta silti.

Li Ang - The Butcher's Wife: Teurastajan vaimo puuttuu kuvasta, koska se lähti matkalle autuaammille lukumaille. Kirjan olen jo lukenut ja siitä liikuttunut.


Kustantamolta pyydetyt ja saadut kirjat

Pasi Pekkola - Lohikäärmeen värit: Olen jo lukenut kirjan, mutta sulattelen tarinaa vielä. Tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että kyseessä on mielestäni kansainvälistä vertailua kestävä romaani. Pidin kovasti, pidempi lätinä tulee kun olen kirjoittanut sellaisen.

Henning Mankell - Ruotsalaiset saappaat: Olen lukenut Italialaiset kengät, joten on luonnollista lukea myös Ruotsalaiset saappaat. Sitä paitsi Mankell on i h a n a.

Elokuun saldo on täten yhteensä kuusi kirjaa, kun lasketaan arvostelukappaleet mukaan.

Elämä banaanina

PP Wong: The Life of a Banana
Legend Press, 2014
S. 270

Romaanin ruokaisa nimi ei oikein houkuttele. Normaalisti en olisi ottanut tätä kirjaa edes käteeni kirjastossa tai missään muuallakaan. Mutta nytpä varta vasten poikkesin kirjastoon banaanin elämää lainaamaan.

Kiinnostuin The Life of Bananasta luettuani kirjasta Ompun (terkkuja!) blogissa. Ruokaisa nimi alkoi kiinnostaa ymmärtäessäni, mihin sillä viitataan. Kiinalaiset kutsuvat banaaneiksi henkilöitä, jotka ovat ulkoisesti keltaisia, mutta sisältä valkoisia. Kirjan kertoja Xing Li on 12-vuotias "banaani".

Törmään heti toiseen ennakkoluuloon (minullahan näitä piisaa): hieman arveluttaa lukea romaani, jossa on lapsikertoja. Aloin kuitenkin lukea ja yhtäkkiä olin lukenut sivukaupalla ja hamusin lisää ja lisää. Vielä yksi luku, kun se on niin lyhyt. Vielä yksi luku, kun siinä on niin hauska otsikko. Vielä yksi luku, koska haluan tietää mitä otsikolla tarkoitetaan.

Xing Li on sympaattinen kertoja, joka taiteilee kahden kulttuurin rajamailla. Lontoossa syntynyneenä hän on periaatteessa täysin britti, vaikka molemmat vanhemmat ovat Singaporesta. Kodissa vaalitaan kiinalaisia arvoja kun taas ympäröivä kulttuuri on brittiäistä. Xing Li ei sulaudu joukkoon ulkonäkönsä takia ja koulussa hän on helppo kiusaamiskohde. Ja totisesti häntä kiusataan.

Kirjan tyyli on kepeä, ajoittain jopa hulvaton tyyntyen kuitenkin paikoitellen haikeaksi, jopa surulliseksi. Niin valtavan tunteiden kirjon tämä kirja tarjoaa, että itsekin vuodatin muutaman kyyneleen. Hämmentyneenä mietin, miten PP Wong sen tekee: hän on hauska ja syvällinen samaan aikaan. Wong ei alleviivaa eikä hiero kulttuurieroja lukijan naamaan - hän juttelee ne kuin tutulleen.

Grandma is always telling me that I have to keep things in the family. When I was four, she opened my palm so my fingers were spread out flat. She said "This is your family." Then she put a crumpled sweet wrapper into the middle of my hand and closed my hand tightly. "Chinese families keep rubbish in and don't let rubbish out." She kept my hand closed shut even when I struggled to open it. I laughed 'cos I thought she was being funny. But now that I'm nearly grown up, I know it ain't a game.

Kirjan tyyli onkin kauttaaltaan jutusteleva, tuttavallinen. Itse en välttämättä lämpene sellaiselle tyylille, mutta jälleen (ennakko)luuloni romuttuvat: tässä kaikki on kohdillaan. Puhuttelevuus ei häiritse, koska se tulee niin luonnollisesti. Wongin kieli on raikasta kuin aamukaste orvokin terälehdellä; vauhdikasta kuin vasikan laukka kevätnurmella; kuplivaa kuin kattilassa kiehuva vesi. Sanalla sanoen: hurmaavaa.

Isoäidin murteellisen tömäkkä tyyli tuo oman vivaihteikkaan lisänsä tekstiin.

The taxi driver whistles as he drives down the motorway.
"Stop your whistle, whistle. People paying money for you drive, not make musical."

Kannatti lukea, ehdottomasti. Näin jälkikäteen tekee mieleni sanoa, että kokisin olevani astetta köyhempi, ellen olisi tätä lukenut. Koskettavan hauska romaani!

PP Wongista voi lukea lisää vaikka GoodReadsistä.

Avautuminen lennosta

Whitby, North Yorkshire

Matkaan kolmisen viikon kuluttua Washingtoniin (D.C.). Vietän siellä vajaa viikon ja jatkan sitten matkaa jonnekin.

Tarkoitus olisi jälleen yhdistää kaupunkilomailu ja luonnon ihanuudet, kuten kesäkuisella Brittilän road tripillä (tämän postauksen kuvat ovat kys. reissulta). En jaksa pelkkää ihmishälinää päivästä toiseen, joten luonnolliset kohteet ovat ikään kuin pakollisia, ettei pää räjähdä.

Ambleside, Cumbria

Suurin haaste minulle on lentäminen. En pelkää lentämistä, siitä ei ole kyse. Inhoan lentäen matkustamista kaikkine pakollisine oheistoimineen: ihmismassat, yleinen hälinä ja meteli, jonottaminen joka paikassa, turvatarkastuksessa "riisuminen" ja yleensä sen jälkeen "pääsen" jostain syystä usein vielä erityissyyniin jne.

Lentokoneessa tylsistyn, koska yleensä hyvä keskittymiskykyni ei toimi siellä eli minulla on vaikeuksia lukea tai katsoa "telkkaria". Minulla on myös suuria vaikeuksia pysyä paikallani niin pitkiä aikoja putkeen. Kaikki äänet raapivat päätäni ja kuulostavat moninkertaisilta.

Lennolla lääkitsenkin itseäni punkulla. Se rauhoittaa ja pystyn sen avulla yleensä sietämään melskeen ja ehkä jopa lukemaan jonkin verran - jos ei muuta, niin lehteä. Tällä kertaa ajattelin kokeilla, miten novellien lukeminen sujuisi lentokoneessa. Novellit ovat sen verran tiiviitä, että kenties niihin pystyy paremmin keskittymään lennon aikana.

Lennon jälkeen olen kuin perseeseen ammuttu karhu eli harvemmin kykenen lentopäivänä muuhun kuin hankkiutumaan johonkin piiloon (eli hotellihuoneeseen) rauhoittumaan. Minulta voi palaa hiha pelkästään laukkuja odotellessa, kun ihmiset tunkevat siihen hihnaan kiinni tukkien koko edustan. Yritä siinä sitten kaapata se oma laukku!

Mikseivät ne urpot (oops, sori) voi seistä muutaman metrin päässä ja siirtyä hihnalle vain noukkimaan oman laukkunsa sen tullessa kohdalle? Pakko sanoa, että suututtaa tuollainen itsekäs idioottimaisuus, ja se suututtaa minua potenssiin sata kaiken sen tuntikausia kestäneen hälinän ja hyörinän jälkeen. Joudun monesti käyttämään viimeiset itsehillinnän rippeeni, etten räjähdä ja ala riehua. Tai peräti itkeä, kun olen niin "loppu". Tuo olotila menee ohi, kun pääsen rauhoittumaan ja olemaan itsekseni.

Blackeney Point, Norfolk

Tiedostan siis tämän "ongelman" ja siksi lentäminen rasittaa jo etukäteen. Vielä en ole keksinyt, miten saisin itseni sietämään paremmin nuo lennot oheistoimineen. Tunnistaako kukaan muu tällaisia "oireita" itsessään? Miten sinä selviät lentomatkasta vai nautitko lentämisestä kaikkine oheistoimineen?

Whitby, North Yorkshire

Blackpool, Lancashire

Buxton, Derbyshire

Romanssi kukkii Kirgisian aroilla

Chingiz Aïtmatov: Jamilia
alkuper. Djamilia, 1957
Telegram, 2007
Venäjästä englannistanut James Riordan
S. 96


Nuohosin kirjaston (kaunokirjallisuus)hyllyjä alkaen A:sta tarkoituksenani yllättää itseni ja lainata jotain minulle ennestään ihan outoa. 

Eräs tavoite oli myös löytää kirjallisuutta jostain maasta, josta en ole kirjallisuutta lukenut. Sellaisia maita on paljon.

En päässyt A:ta pidemmälle, kun Jamilia tuli silmilleni. Kirjan kansi on eteerinen, lupaava. Takatekstikin houkutteli, vaikka se lupaili romanssia. Ja se maa, Kirgisia. Kirja lainausautomaatin kautta kassiin ja ulos lukemaan.

Eipä ollut paljon luettavaa, kun sivuja on vaivaiset 96. Lisäksi kirjan juoni on kerrottu kokonaan kirjan takakannessa. Mitään yllättävää ei siis tapahdu, mutta ehkäpä se ei olekaan tämän pienoisromaanin perimmäinen idea. Keskeinen teema lienee lopulta  sota-ajan siviilielämän ja paikallisen kulttuurin kuvaileminen kirgisialaisella arolla.

Kylän hierarkiat ja työjaot tulevat selväksi lukijalle eikä Aïtmatov saa kyllikseen aron kuvailemisesta. Luonto tuleekin tässä romaanissa mielestäni lähemmälle kuin ihmiset. Jamilia, jonka mies taistelee etujoukoissa, jää hänkin etäiseksi taustahahmoksi. Kylään tantereelta haavoittuneena palaava Daniyar on hiljainen ja arvoituksellinen, ja hänen kustannuksellaan pilaillaan. Jamilia on pilailussa mukana täydellä sydämellään, kunnes huomaa rakastuneensa Daniyariin.

Lukija jää Jamilian ja Daniyarin romanssissa täysin ulkopuoliseksi. Siihen voi vaikuttaa myös se, että kirjan kertojana toimii Jamilian "pikkuveli", joten tarina suodattuu hänen kauttaan jääden kenties osittain juuri siksi etäiseksi ja mitäänsanomattomaksi.

Kirjassa parasta on sen kieli ja lyhyys. Näin lyhyen luki helposti loppuun, vaikka eipä tämä sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Kulttuurinen aspekti oli minulle mielenkiintoisin osuus tässä romaanissa.

Kirjailijasta voi lukea täältä. 

Vahinkoloikkaus Pohjois-Koreasta

Hyeonseo Lee (with David John): The Girl with Seven Names
William Collins, 2015
S. 304 plus kuvaliite


Mitä vähemmän tietää, sen enemmän kiinnostaa. Pohjois-Korean absurdi sulkeutuneisuus ja maan rajojen sisäpuolella vellova hallituksen jakama propaganda ällistyttää ja ärsyttää samaan aikaan. Siksi sinne on pakko aina palata tilaisuuden tullen: tilaisuudeksi kelpaa sekä fakta että fiktio.

The Girl with Seven Names on Hyeonseon kertomus elämästään Pohjois-Koreassa ja sen jälkeen Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Erilaista tässä kirjassa moniin muihin vastaaviin pakotarinoihin verrattuna on se, että Hyeonseo kuului Pohjois-Koreassa kastijärjestelmän yläpäähän. Toisin sanoen hänelle vanki- ja työleirit olivat yhtä vieraita kuin nälänhätä. 

Se ei silti tarkoita, että elämä olisi ollut erityisen luksusta ja vapaata. Valppaana pitää olla koko ajan ja toimia tarkkojen normien mukaisesti, ettei joudu epäiltyjen listalle. Kastijärjestelmässä kukin tietää paikkansa, vaikkei sitä varsinaisesti koskaan ole kenellekään kerrottu. Kyseessä on kulttuurinen käsite, jonka siinä elävät vain yksinkertaisesti tietävät. Kastijärjestelmässä nouseminen on vaikeaa, mutta sieltä putoaminen pohjalle tapahtuu hujauksessa.

Lahjominen on arkipäiväistä ja jopa pakollista selviytymisen kannalta. Myös rikollisuuden käsitys on varsin omanlaisensa. Tavaroiden ja huumeiden salakuljettaminen on etenkin rajakaupungeissa tavallista, ja siitä ovat tietoisia rajavartiatkin. Mutta lahjuksia antamalla voi saada bisneksensä kukoistamaan. Hyesanissa (Leen perheen kotikaupunki Pohjois-Koreassa) asuessaan Hyeonseon äitikin diilaa tavaraa Kiinasta, samoin Hyeonseon pikkuveli.

Elämä ei ole mitenkään äärikurjaa, jos vertaa alempaan kastiin kuuluviin. Salakuljetusbisnesten ansiosta ruokaa saadaan pöytään nälänhädänkin aikana. Ja miten haaveilla paremmasta, kun ei muusta tiedä? Oman maan jakelema propaganda ulkopuolisen maailman köyhyydestä ja typeryydestä ei myöskään houkuttele: kyllä Pohjois-Korea on parasta maan päällä.

Hyeonseo Lee loikkaakin vahingossa. Hänen ei edes ole tarkoitus loikata, vaan ainoastaan käydä kurkkaamassa, kun moni koulukaverikin on pistäytynyt rajan takana Kiinassa. Uteliaisuus muuttaa kuitenkin sekä hänen että lopulta myös hänen äitinsä ja veljensä elämän. Paluuta takaisin ei olekaan.

Tästä alkaa Hyeonseon pitkä ja yksinäinen matka kohti laillista asemaa ja henkilöllisyyttä - pysyvää nimeä. Kirjan nimi viittaakin siihen, että paljastumisen pelossa Hyeonseo joutuu vaihtamaan useammankin kerran nimeään Kiinassa asuessaan. Poliisijoukot etsivät pohjoiskorealaisia loikkareita ja palauttavat heidät surutta takaisin kotimaahansa. Ei tarvitse olla kovinkaan vilkas mielikuvitus päätelläkseen, mitä heille siellä tapahtuu. Hyvä asema kastijärjestelmässä ei suojele enää tässä vaiheessa, ei edes loikkarin läheisiä.

Kiinnyin Hyeonseoon: hän on miellyttävä ja pohtivainen, hyvin empaattinen mutta sinnikäs nainen. Hänellä on silmää ja herkkyyttä ihmisten ja kulttuurien erilaisuudelle ja siksi hän varmasti on nopea oppimaan, älykäs ja menestyy vaikeuksienkin keskellä. Se ei silti tarkoita, etteikö suru ja kaipaus asuisi hänen sydämessään. Ja itseinho.

Läpi nuoruuden jatkuneet itsekritiikit ovat iskostuneet päähän eikä tietynlaista tapaa voi tuosta noin vain pyyhkäistä pois. Hyeonseo valottaa hienosti tätäkin puolta pohjoiskorealaisessa kulttuurissa ja sen vaikutuksista ihmisiin: ihminenhän on pitkälti myös kulttuurinsa tuote.

Tässä kirjassa minut yllätti myös sen juonivetoisuus. Ajoittain jännitys tiivistyy sen verran tiheäksi, että tuli tunne kuin olisin lukenut trilleriä. Mistään tahallisesta draamahakuisuudesta ei ole kyse eikä kohtauksia ole pitkitetty. Mutta onhan se nyt melkoista trilleriä palata Pohjois-Korean rajalle auttamaan äitiä ja veljeä loikkaamaan. Puhumattakaan kaikesta muusta.

Tämä kirja ei jätä minua rauhaan. Voisin jaaritella tästä ummet ja lammet, tässä on niin paljon tarttumapintaa sekä tapahtuma- että ajatustasolla. Jos luulet, että kerroin tässä kaiken eikä siksi ole enää tarvetta lukea tätä kirjaa, niin mieti uudelleen. En oikeastaan kertonut yhtään mitään - tämä kirja vielä yllättää sinut.

Jos Pohjois-Korea vähänkin kiinnostaa, niin suosittelen ehdottomasti. Itse asiassa vaikka Pohjois-Korea ei kiinnostaisikaan, niin suosittelen silti. Tämä kirja kertoo myös ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja auttamisesta.

Otava julkaisee kirjan suomeksi lokakuussa nimellä Seitsemän nimen tyttö.