Se on täällä taas: nimittäin klassikkohaaste. Nyt jo kuudestoista kierros käynnissä. Haastetta luotsaa tällä kertaa Kirjaluotsi, jonka blogista voit katsoa haasteen ohjeet. Tästä pääset haastekoontiin, jossa on linkit osallistuneiden klassikkopostauksiin.
Tällä kertaa lukuun valikoitui Philip K. Dickin scifiklassikko Do Androids Dream of Electric Sheep? jonka luin yhdessä Lauran kanssa.
Maapallo on osin tuhoutunut, mutta asumiskelvollinen. Kriteerit täyttäviä ihmisiä patistetaan muuttamaan Marsiin, jonne on perustettu uusi yhdyskunta. Heitä houkutellaan ilmaisilla palvelija-androideilla, jollaisen jokainen saisi käyttöönsä Marsiin muutettuaan.
Rick Deckard on maassa asuva palkkionmetsästäjä, jonka toimenkuva on etsiä androideja ja tuhota ne. Työstä tekee vaikean alati kehittyvä teknologia: androidit ovat niin ihmisen kaltaisia, että niitä on vaikea erottaa ihmisistä. Deckardilla on käytössään testi, joka hänen tulee suorittaa saadakseen selvyyden onko henkilö androidi vai ihminen.
En ryhdy tässä kirjan juonta puimaan sen syvemmin, vaan tartun muutamiin ajatuspolkuihin, joita kirja minussa herätti. Näitä ovat pääasiassa aidon ja “feikin”/keinotekoisen väliset suhteet ja asenteet.
Aivan kirjan alussa lukija tutustutetaan niin sanottuun mood organiin, josta voi valita itselleen tunteita tai intressejä. Jos on vaikkapa alakuloinen, voi valita itselleen innokkaan olon tai ohjelmoida itsensä haluamaan katsoa telkkaria esimerkiksi kymmenen tuntia putkeen.
Tai voi, kuten Deckardin vaimo Iran, valita itselleen kuusi tuntia itsesyytöksillä kuorrutettua masennusta.
“My Schedule for today lists a six-hour self-accusatory depression,” Iran said.
“What? Why did you schedule that?” It defeated the whole purpose of the mood organ. “I didn’t even know you could set it for that,” he (Rick Deckard) said gloomily.
Mood organ kiehtoo ja häiritsee minua. Jos ihminen käyttää tunteidensa säätelyyn mood organia, mistä hän tietää millainen hän oikeasti olisi. Mitä oikeasti tuntisi. Mistä oikeasti pitää. Tunteethan ovat osa persoonaa siinä mielessä, että ne kertovat mistä pidämme/mikä meitä kiinnostaa ja mistä emme. Mood organin avulla voi siten myös määritellä itselleen tekemistä, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta. Siis aidosti, oikeasti.
Mutta... Onko oikeastaan merkityksellistä onko tunne aito, jos se tuntuu aidolta. Ja onko sillä väliä, mistä tai miten esimerkiksi onnellisuus tulee, jos sen voi valita nappia painamalla. Onko ihminen (tai hänen tunne-elämänsä) silloin aito. Jos ei ole, onko sillä lopulta väliä.
Tästä pääsemme androideihin. Jos androidi on niin ihmisen kaltainen, ettei eroa edes huomaa ilman erillistä testausta, onko silloin väliä onko kyseessä ihminen vai androidi. Kuitenkin synttejä halveksitaan ja halutaan eliminoida epäaitoina. Mutta eikö ihminen, joka säätelee tunteitaan ns. mood organin avulla keinotekoisesti ole aivan yhtä feikki. Androidit on ohjelmoitu, mutta ihminen joka käyttää mood organia, ohjelmoi periaatteessa itseään.
Tämä ristiriita kiehtoo minua ja uskon, että se on kirjailijan tarkoituskin. Philip K. Dick ei myöskään esitä androideja ääripahoina ja ihmisiä hyvinä, vaan kirjo on laaja. Marsista karanneet androidit, jotka Deckard on saanut tehtäväkseen eliminoida (tai ”retire”, jos käytetään kirjan termiä) eivät varsinaisesti välttämättä ole vaarallisia, vaan yrittävät maankamaralla soluttautua ihmisten pariin ja elää elämäänsä paljastumatta androideiksi.
Soppa sekoittuu entisestään, kun ihmiseksi itsensä olettava alkaa epäillä omaa ihmisyyttään. Entäs jos hän onkin androidi. Entä jos Deckard itsekin on androidi. Tämä kirja todella herättää vainoharhoja ja melko vainoharhaiseksi meininki kirjassa äityykin. Hyvällä tavalla erittäin hämmentävää.
Vielä kirjan nimeä sivuten.
Tärkeä statussymboli ihmiselle on omistaa aito eläin. Aidot eläimet ovat harvinaisia ja hyvin kalliita, joten moni hankkii synteettisen eläimen, jotka nekin ovat niin aidonnäköisiä, että niistä on vaikea suorilta käsin päätellä ovatko ne synttejä vai aitoja. Deckardkin haaveilee aidosta eläimestä, jota pitäisi katollaan muiden nähtävänä. Toistaiseksi on ollut tyytyminen feikkiin.
Koen, että kirjassa kaikki peilautuu sen mukaan, mikä on aitoa ja mikä ei. Huvittavana näen sen, että ihminen itse rakentelee replikoita ihmisistä ja eläimistä, mutta kuitenkin jatkuvasti haikaillaan aidon perään tai yritetään selvittää onko jokin aito. Jos ei feikkiä erota aidosta, onko lopulta väliä onko jokin tai joku aito vai ei. Ja kuinka aito on ihminen, joka ohjelmoi tunne-elämäänsä ja intressejään mood organin avulla.
Do Androids Dream of Electric Sheep? on mielenkiintoinen scifiromaani, joka ei anna vastauksia postauksessa esittämiini retorisiin kysymyksiin, vaan jättää ne lukijan pohdittaviksi ja päätettäviksi. Monitasoinen teos, jossa kussakin tasossa on mielestäni kuitenkin aina kyse siitä mikä on aitoa ja mikä on aidon suhde keinotekoiseen.
Kirja tuntuu teemaltaan yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on julkaistu 1968. Itse asiassa kirjan herättämät pohdinnat ovat hyvinkin ajankohtaisia nykyään. Ehdottomasti on mielestäni ansainnut klassikkoasemansa.
Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
Gollancz 2010 (ensimmäisen kerran julkaistu 1968)
s. 193
kirja on suomennettu nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista?
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.
Pakollinen jälkihuomautus:
Tätä kirjaa ei voine mainita tuomatta esille sen pohjalta tehtyä elokuvaa Blade Runner. Tai pikemminkin kirja toimii elokuvan raamina: yhtäläisyyksiä on, mutta elokuvassa on käytetty melkoisesti taiteellisia vapauksia ja se onkin mielestäni aivan eri teos kuin kirja.
Katsoin Blade Runnerin hiljattain, koska en sitä ole silloin muinoin nähnyt. En koe aiheelliseksi elokuvasta sen enempää tässä jauhaa: ainoastaan totean, että kirja on huomattavasti enemmän makuuni. Blade Runner ei minua juuri säväyttänyt.
Sarjavinkki:
Katsoin viime vuonna (Amazon Primesta) Humans-nimisen sarjan, joka tuli oitis mieleeni DADoESia lukiessani. Jos scifi ja androidit kiinnostaa, suosittelen sarjaa lämmöllä. Itse pidin siitä todella paljon.
