HarperElement 2008
S. 344
Ennen kuin ryhdyn ruotimaan itse kirjaa, haluan kertoa suhteestani ns. kurjuuskirjallisuuteen.
Luen parhaillaan misery littiä käsittelevää kirjaa. Minähän luen melko paljon misery lit -kirjallisuutta.
Joidenkin mielestä kyseinen genre ei ole kirjallisuutta lainkaan: ainoastaan kurjuuskertomuksia siitä, kun oli niin vaikeaa ja sitä sitten kauhistellaan.
Kyllä, misery litissä on selkeästi havaittavissa oleva kaava: ongelmat (yleensä väkivalta ja/tai seksuaalinen ja henkinen hyväksikäyttö), niissä eläminen ja (usein) lopulta selvityminen jollakin tavalla.
Jotkut ihmettelevät, miksi näissä kirjoissa on aina "onnellinen" loppu. Well, ei ole aina, mutta usein kyllä sellainen loppu, ettei ihan hautaan asti olla päädytty. Eihän kyseinen henkilö olisi muuten kirjoittamassa tarinaansa.
Harhaluuloa on myös se, että misery lit -kirjat olisivat kieleltään kömpelöitä ja muutenkin huonosti kirjoitettuja. Ihan samalla tavalla tähän genreen kuin mihin tahansa muuhunkin mahtuu monentasoisia teoksia: on huonosti mutta on myös hyvin kirjoitettuja. Itse olen lukenut molempia.
Tämä John Fentonin kirja asettuu hyvin kirjoitetulle akselille. Ensimmäisen miinuksen annan tosin kirjan nimestä. Please don't make me go ei kuvaa kirjaa ollenkaan. Jumalainen selkäsauna olisi kuvaavampi. Tai kolme vuotta turpakeikalla. Silmä silmästä?
Tämä kirja on erityisen väkivaltainen, mutta tässä turpaan saavat lähes kaikki (paitsi katolisen poikakoulun veljeskunta) eikä vain itse John. Johnin isä on väkivaltainen, hän hakkaa lähinnä Johnin äitiä.
Erään kerran John ei enää kestä katsoa moista väkivaltaa ja hän nousee isäänsä vastaan. Yksi kerta on liikaa ja tarpeeksi: isä passittaa pojan oikeuteen, jossa John tuomitaan kolmeksi vuodeksi St. Vincentin koulukotiin.
Tämä kirja keskittyy lähes yksinomaan noihin koulukotivuosiin. Eletään 50-luvun loppua ja väkivalta kukoistaa kirkollisessa kasvatuslaitoksessa. Säännöt ovat ankarat ja selkäsaunan saamiseen veljiltä riittää joskus pelkkä tekosyykin.
Ainoa tapa pärjätä kyseisessä laitoksessa on opetella pitämään huoli itsestään, vastata väkivaltaan väkivallalla. Siihen kierteeseen John joutuu. Mutta miksi kaikista väkivaltaisista taustoista ja näennäisesti samassa kasvuympäristössä varttuneista ei tule tappelupukareita?
Vastaus on temperamentti. Kirjassa ei suoranaisesti käsitellä temperamenttia, mutta se näkyy kirjassa muun muassa Johnin ja hänen läheisen ystävänsä, Bernien, eroavissa ajattelutavoissa.
Samoin John käy sisäistä kamppailua siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Toimiessaan alttaripoikana John tulee läheiseksi Isä Delaneyn kanssa, joka yrittää omalla tavallaan auttaa Johnia tekemään viisaita päätöksiä ja jaksamaan muutenkin.
Mitään suoranaisia viisauksia ei tästä kirjasta löydy, vaan lukija voi itse päättää haluaako pureskella ja pohtia lukemaansa vai vain vetästä kirjan ns. kerralla loppuun. Itse pidän kirjoista, jotka herättelevät minua ajattelemaan. Kirjahan ei välttämättä pääty siihen, kun sen kannet sulkee.
Itse jään monesti puimaan kirjan loputtuakin sen tapahtumia, tehtyjä päätöksiä jne. Mietin, miksi joku toimi niin kuin toimi, miten ehkä olisin itse toiminut. Voiko sellaista edes tietää? Millainen temperamentti minulla on (olen lukenut paljon temperamenttiin liittyvää kirjallisuutta, eräs hyvä on Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoittama teos Temperamentti) jne.
Lisäksi tämä kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja lähinnä sen aikaisen katolisen koulukodin toimintaan. St. Vincent's ei suinkaan ollut ainoa koulukoti, jossa oppilaita piestiin. Minulle tuttuja olivat myös paikat Lontoossa. John Fenton esimerkiksi asui Ealingissa.
Kirjan kielestä sitten: se on hyvää englantia ja Fenton käyttää sanoja monipuolisesti. Jouduin jopa turvautumaan sanakirjaan pari kertaa ja opin muutaman uuden sanan. Mutta Fenton olikin intohimoinen lukija ja kirjallisuuden ystävä.
Ensimmäisen miinuksen lisäksi annan vielä toisen miinuksen kirjan väkivallasta. Se kävi ajoittain hermoilleni, mutta toisaalta Fentonin elämä koulukodissa(kin) oli pelkkää väkivaltaa, sen uhkaa, vallankäyttöä, hierarkioiden tarkkailua jne.
~~~
Kannen kuva Lucy Goodhart/Millennium Images
Kirjan kansi on tyypillinen misery lit -kansi. Kannet ovat yleensä valkoisia ja niissä esiintyy lapsi. Minulla ei ole erikseen misery lit -kategoriaa, koska en pidä kyseisestä termistä. Survonkin nämä tällaiset kirjat kategoriaan elämäkerrat-muistelmat.