Habibi

Graig Thompson: Habibi
Faber & Faber 2011
s. 672

En pahemmin lue sarjakuvia, mutta olen tässä viime aikoina alkanut hiljalleen työntää lonkeroitani sillekin saralle.

Habibi oli minulle nimenä ennestään tuttu ja olen ollut siitä kiinnostunut sen julkaisemisesta saakka.

Dodola ja Zam (jota Dodola myös Habibiksi kutsuu) ovat pakolaisorjia, joiden tiet kohtaavat sattumalta. Dodola" adoptoi" pienen Zamin ja alkaa hänelle äidiksi, vaikka on itsekin vielä lapsi.

"Sprawling across an epic landscape of deserts, harems, and modern industrial clutter, Habibi tells the tale of Dodola and Zam, refugee child slaves bound to each other by chance, by circumstance, and by the love that grows between them."

Yllä oleva lainaus kertoo kirjan raamin kertomatta lopulta oikeastaan mitään, mikä on yksinomaan hyvä asia. Yllätyin monta kertaa kirjaa lukiessani. Kauhistuin Zemin tekemää valintaa ja odotin pitkään, että se olisi ollut vain pahaa unta. Kunnes tajusin, ettei se ollut.

Muitakin yllätyksiä kirja tuo edetessään. Tämä on sellainen kirja, että jos ei siitä ennestään pahemmin mitään tiedä, se kyllä onnistuu yllättämään useasti. Koskaan ei voinut tietää, mitä tapahtuu kääntäessään sivua.

Varsinainen tarinan rinnalla kulkee toisia tarnioita, Dodolan kertomia tarinoita. Nämä tarinat ovat usein mielenkiintoisia, mutta niiden runsaus alkoi jossain vaiheessa rasittaa minua.

Kirjan alussa tarinan katkeaminen ja hyppääminen muihin tarinoihin sekoitti päätäni. Tottuessani kirjan tyyliin alkoivat tarinat kiinnostaa ihan eri tavalla. Loppua kohden aloin kuitenkin taas hyytyä siihen, että jatkuvasti kirjan ns. pääjuoni katkesi.

Dodolan kertomat tarinat ovat tuttuja Raamatusta ja Koraanista, viittaukset on luettavissa kirjan lopusta. Minua uskonnollisuus rasitti, vaikka periaatteessa voin ymmärtää sen merkityksen kirjassa.

En oikeastaan osaa selittää, miksi ne (uskonnot) minua rasittivat, sillä luenhan (olen kiinnostunutkin) kirjallisuutta, jossa uskonto on mukana muodossa tai toisessa. Ehkä se tympäisikin minua vain tämän tyylisessä ilmaisutavassa. Tai sitten syy ei ollutkaan uskonnoissa, vaan siinä että tarinat katkaisivat tarinan liian tiuhaan.

Habibi on melkoinen järkäle lähes seitsemälläsadalla sivullaan. Sivumäärää ei kuitenkaan kannata kauhistua, sillä kirja kertoo kuvin suurimman osan ja tekstiosuudet ovat melko lyhyitä. Kuvien katseleminen veikin minulta kauemmin kuin tekstien lukeminen.

Ja voi mitkä kuvat, voi mikä visuaalinen kokonaisuus kukin sivu jo yksinään oli. Tyhjää kohtaa kirjasta ei juurikaan löydy, sillä ns. vapaat alueet oli koristeltu kauniisti ornamentaalisin kuvioin. Prosessigalleriasta pääsee katsomaan kirjan kuvien valmistumista.

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut ainakin Norkku (Nenä kirjassa), jonka mielestä Habibi on "monta kirjaa yksissä kansissa." Olen samaa mieltä.

Salla kiinnittää arviossaan huomiota kirjan lukuisiin teemoihin sekä vaikuttavaan piirrostyöhön. Hänen mietteisiinsä on helppo yhtyä.

Minna (Oota, mä luen tän eka loppuun) kirjoittaa: "Thompsonin tyylissä pidin valtavasti siitä, että hän kertoo tarinoita, eikä yritä opettaa. Hän kysyy enemmän kuin vastaa." Tekisi mieli tähän sanoa Amen, sanonkin.

Luulen, että saisin tästä kirjasta enemmän irti, jos lukisin sen toisenkin kerran. Varmaan luenkin, mutta en nyt heti putkeen.