Viekää ne pois

Ajattelin elvyttää jokusen aikaa ruususen unta nukkuneen runoharrastukseni. Jotta tämä blogi menisi mahdollisimman sekavaksi, alan tunkea tänne silloin tällöin myös runoja.

Aloitan nyt eräällä vanhalla tekeleellä (joka on ollut joskus esillä vanhassa blogissani), jatkossa olisi tarkoitus suoltaa uuttakin kamaa. Toivottavasti.

I

Aika

jonka kukallesi annoit

teki siitä ainutlaatuisen

Jäädyttämällä, versoja talteen

ottamalla synnyttäisit vain

väärennöksiä

Anna sen jo mennä.

RIP

II

Voiko kauheampaa olla

kuin olemassaolo

olemattomana?

Jos kukkais', kaunis ruusu

menehtyessään vie sinutkin

eikö silloin olisi molemmilla

parempi olla?

Juuret toisiinsa kietoutuneina

kuin homeiset rihmat

makaisitte mullan alla

ikuisesti silti yhdessä.

Siksi sanon vielä:

 Anna sen mennä.

III

Ja katsokaa

Niin on tuleva päivä

jona sade pyyhkii maan

aurinko kuivattaa mullan

liekkinään ilman hauras liikkumattomuus

tuona heinäkuun helteisenä ehtoona

saa jo kerran kuolleen ruusun

versomaan uudelleen

Mik' on sellaista

jok' ei koskaan

kuole

aikanans'?

Karu maa kukkii

vasta  kukkimasta lakattuaan.

IV

Nauru ei aina kerro onnesta

vaikka mieluisa vieras on

hulluinkin talossa

Juurtua älä anna

ruusus' syömmeen

- liiaksi.

Se tukehtuu!

Anna aamun jo tulla

Olen niin väsynyt.

V

Minä revin ne

juurineen mullasta

Rumat ruusut,

joita ei kukaan katso

voimatta pahoin!

Yön kukat

ne on myrkytetty,

mutta eivät niin vaarallisia kuin

SINÄ.

VI

Viekää ne pois

ruusut ja neilikat!

Murskatkaa juuret ja survokaa

maljakkoon, jonka vesi on mustaa

kuin multa, jossa ne joskus

saivat levätä onnellisna

Tehkää niistä kodittomia

kitkekää yhtä tarkoin kuin rikkakasvinne

Nuo juurettomat äpärät, jotka

kelluvat meressä

kauneutta teeskennellen

tuodakseen muka iloa

juuri Sinulle.

VIEKÄÄ NE POIS!