Sivut

lauantai 9. marraskuuta 2024

The Nature of Finnish Nature

Luin ja katselin (kirjassa ihastuttava piirroskuvitus!) mielenkiinnolla Heli Laaksosen teoksen The Nature of Finnish Nature (Otava 2024, s. 112). Kirjan ovat englanniksi kääntäneet Richard Clarke ja Riikka Palonen.

 

The Nature of Finnish Nature on selkeästi suunnattu muille kuin suomalaisille lukijoille. Kirjan ensimmäisessä luvussa Laaksonen esittelee lyhyesti itsensä ja kertoo suhteestaan luontoon sekä mitä lukija voi tältä kirjalta odottaa.

Mainio “esipuhe” myös minulle suomalaiselle: vaikka Heli Laaksonen on minulle nimenä tuttu (lähinnä runoteoksistaan, joita en tosin ole lukenut), en varsinaisesti tiennyt hänestä mitään. Tiivis esittely oli siis paikallaan.

Teos on persoonallinen minitietokirja, jossa esitellään Suomen luontoa ja eläimistöä. Laaksosen tyyli on omintakeinen ja valittujen faktojen lisäksi mukana on vanhoja uskomuksia. Muun muassa palokärkeen liitetyistä puheista en ollut aiemmin kuullutkaan. Kuinka kiehtovaa lukea tällaisista “muinaisista” uskomuksista. Ja vielä enemmän sellaista esiintyy Laaksosen teoksessa Luonnos, joka lienee tämän englanninkielisen teoksen esikuva.

En ole Luonnosta lukenut (vielä) kokonaan, mutta selaillut sieltä täältä ja vertaillut tähän The Nature of Finnish Nature -teokseen. Kyseessä on selkeästi kaksi eri teosta eri kohderyhmille. Tämän tajutessani pyrin välttämään Luonnoksen lukemista, koska en halunnut liikaa verrata näitä teoksia toisiinsa.

Sen verran kävi kuitenkin ilmi, että Luonnoksen tyyli on – kenties luonnollisesti – huomattavasti runollisempaa ja “vapaampaa”. Käännöksestä – nimeä lukuun ottamatta – näyttää puuttuvan sellainen leikillisyys kuin Luonnoksessa. Mutta siis, kaksi eri teostahan nämä ovat.

Koska Suomen luonto on minulle tuttu ja myös Brittilän luonnosta on viidentoista vuoden kokemus, luin kirjaa maiden luontoja vertaillen. Sillä paljon samoja lajikkeita esiintyy molemmissa maissa ja suurin ero lieneekin lajien esiintymisten mittasuhteissa.

Otetaan esimerkiksi mustikat. Suomessa mustikoita löytää suunnilleen mistä tahansa (myös pääkaupungista), mutta täällä ei niinkään.

Mustikoita olen nähnyt muutamissa paikoissa Lake Districtillä (missä siis asun), mutta määrä on mitätön verrattuna Suomen mustikkamantuihin. Lisäksi löytämäni mustikat kasvavat fellsien rinteillä. Alhaalla en muista nähneeni muuta kuin pensasmustikoita, jotka täällä vissiin (mutua) ovat yleisempiä, mutta nehän ovat käsittääkseni istutettuja – eivät siis ole luonnonvaraisia kasveja edes.

Suurpetoja täällä ei ole, sen sijaan löytyy samat käärmelajit (kyy ja rantakäärme) yhdellä lisäyksellä (Smooth Snake/kangaskäärme, jota on tosin tavattu Suomessa vain Ahvenanmaalla).

Hyttynen, tuo Suomen kansallishyönteinen (NOT) myös mainitaan.

The mosquito’s central role in the ecosystem
is neither to whine, nor to drive forest goers insane.

Ei uskoisi, juuri tämän voisi olettaa olevan niiden elämäntehtävä. Voi jumalauta niitä on paljon Suomessa (juu juu, tiedostan, että alueellisia eroja on eikä hyttysiä tarvitse kaupungissa katsella). Viime kesänä sain jälleen olla maistelualustana ihan paiserutoksi asti viettäessäni aikaa mökillä.

Mökkitiluksilla ei hyttysiä pahemmin ollut, mutta tein useita patikoita ja joka kerta yllätyin (enkä ikinä oppinut eli hommannut jotain karkoitetta: ensi vuonna opin!) että mistä helvetistä niitä riittää. Luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta ei voinut puhua, kun koko ajan inisi korvassa ja kierrokset oli pakko heittää puoliksi juosten saatanaa ja perkelettä kutsuen.

Täälläkin on hyttysiä, mutta erittäin vähän (olen nähnyt muutaman) ja ilmeisesti sellaisia lajeja, jotka eivät ainakaan ihmistä imeskele tai jos imeskelee, niin minua eivät toisin kuin suomihyttyset, jotka suorastaan rakastavat minua. Hevospaarmoja on, mutta niitäkin tosi paikallisesti lähinnä ympäristössä, jossa on karjaa.

Skotlannissa on pieniä saatanallisia hyönteisiä (Highland midge), jotka tulevat tuhansittain päälle ja ne nipistävät. Järki oli lähteä, kun ensimmäisen kerran sellaisen ihmeen koin. Niistä minulle ei tosin  tullut koskaan paiseita toisin kuin Suomen hyttysistä. Olen ilmeisesti allerginen hyttysenpistoille, koska minulla nousee niistä jäätävät paukamat, jotka pysyvät iholla useita päiviä – jopa viikon. Antihistamiini auttaa kutinaan, mutta ei estä paiseruttoa.

Oli mieltä ilahduttavaa lukea tätä kirjaa vertaillen mielessään molempien maiden maisemia ja metsiä. Metsät ovat melko toisenlaisia täällä kuin Suomessa, vaikka samoja puulajeja esiintyy. Toki molemmista maista löytyy monenlaisia metsiä sekametsistä havumetsiin, mutta silti koen ne erilaisiksi: seisoessani täällä metsässä, harvemmin tulee suomimetsä mieleen ja sama toisinpäin.

The Nature of Finnish Nature osoittautui mainioksi fiilistely- ja vertailukirjaksi. Luulen, että Luonnos kolahtaa minuun vielä kovemmin, sillä otaksun sen siivin pääseväni nostalgiatripille sekä Suomen luontoon että kieleen. Todennäköisesti myös opin lisää uusia uskomuksia ja muuta vastaavaa!

Ajattelin antaa “Suomen luonnon” lahjaksi naapurilleni, joka luonnon lisäksi rakastaa lukemista. Luulen, että hän löytää kirjasta paljon tuttua ja myös uutta. Yhtäläisyyksien näkeminen luonnossa on osittain sama kuin yhteisten piirteiden näkeminen eri kulttuureissa.

Niin että tässäpä ihastuttava lahjavinkki ulkomaalaiselle ystävälle!

Ehkäpä elämäni nopeimmat seitsemisen kilsaa viime kesänä Suomessa!

Miten kirja päätyi lukuuni?

Kirjabloggaaja-toveri kysyi kirjailijan puolesta olisinko kiinnostunut tällaisesta kirjasta. Sanoin, että kyllä kiinnostaa, mutta en lupaa mitään bloggauksia tai muutakaan. Kirjailija lähetti minulle molemmat tuoreet, tässäkin postauksessa mainitut kirjansa, mikä ilahdutti todella kovasti (kiitos isosti!).

Entä miten kirja päätyi blogiini:
koska se herätti runsaasti ajatuksia ja halusin kirjoittaa siitä eli toimin samoin kuin kaikkien lukemieni kirjojen kohdalla. Rahaa ei liikuteltu eikä sopimuksia tehty.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä.

maanantai 4. marraskuuta 2024

Historiallinen sukutarina

Minulla on nähtävästi jokin historiallinen (luku)vaihe päällä (se meni tosin jo ohi), kun taas pukkaa historiallista romaania. Aiheetkin nähtävästi sivuavat toisiaan, sillä kuten Cecile Pinin romaanissa Wandering Souls myös Janika Ozan kirjassa A History of Burning käsitellään eräänä merkittävänä teemana pakolaisuutta.

Janika Oza: A History of Burning
Vintage 2023
s. 392

A History of Burningin tapahtumat sijoittuvat laajalle aika-akselille (1898-1992) käsittäen useamman sukupolven kokemuksia. Tarina alkaa vuodesta 1898 Länsi-Intiassa Gujaratissa, mutta siellä ei kauan viivytä. Köyhissä oloissa elävä 13-vuotias Pirbhai saa yllättäen työtarjouksen ja kuvittelee siten voivansa auttaa perhettään. Vanhimpana poikana hänellä on velvollisuuksia.

Vähänpä Pirbhai tiesi, mihin itsensä laittoi. Ja mistäpä olisi tiennyt, kun ei kerrottu. Hyvästit jää jättämättä Pirbhain astuessa laivaan, joka lipuu Afrikkaan.

Pirbhai päätyy Ugandaan rakentamaan rautatietä. Sinne hänet värväsivät britit, jotka tuohon aikaan perseilivät Intiassa ja haalivat työvoimaa muun muassa sinne Ugandaan (jossa myös perseilivät) rautatietä rakentamaan.

Tarina etenee harppauksin siirtyen näkökulmasta ja ajasta toiseen. Pirbhai on tarinan alku, josta siirrytään luontevasti hänen tulevaan vaimoonsa Solaniin, Solanin kautta heidän poikaansa Vinodiin jne. Osaan henkilöistä palataan useamman kerran, osaan ei. Mutta kaikkien elämät ovat koko romaanin ajan enemmän tai vähemmän toisiinsa kiinnittyneet. Onhan kyseessä sukuromaani.

Romaanissa tulee hyvin esille se, miten aika ja maailmantilanne vaikuttaa kuhunkin henkilöön eri kautena. Vinodin tyttäret kokevat Ugandan levottomuudet, kun Idi Amin astuu valtaan ja määrää aasialaiset poistumaan maasta. Ajankohta toi mieleeni taannoin lukemani Neema Shahin romaanin Kololo Hill.

Pidän Janika Ozan tyylistä ja tarinan helposta kulusta. Tapahtumia tarkastellaan aika monen henkilön kautta, joista muutamien osuudet ovat mielestäni jokseenkin merkityksettömiä. Olisin mieluummin keskittynyt vähempään määrään perusteellisemmin. Toisaalta Janika Oza osoittaa olevansa taitava kirjoittamaan kiinnostavia henkilöitä, joista haluaisi lukea enemmän.

Eräs silmiinpistävä piirre tarinassa on avioliittojen järjestäminen järkisyistä: naitetaan tytär, koska ei ole varaa ruokkia kaikkia. Naitetaan tytär, jotta saadaan hänet esim. “siirrettyä” toiseen, turvallisempaan maahan. Vaikka kyseessä ovat järkiliitot, ne voivat onnistua. Tai olla onnistumatta. Suhde tällaisiin naittamisiin (jotka varsin yleisiä ovat olleet ja esiintyyhän niitä edelleen joissakin maailmankolkissa) muuttuu tietysti eri sukupolvien ollessa kyseessä.

Yhteenvetona sanon, että mainio kirja joka piti otteessaan ja sitä luki mielellään. Ajan kuvaus ja miljööt ovat eritysen kiinnostavat.