Kruununprinssin kuolema

Abir Mukherjeen historiallinen dekkari A Necesary Evil on jatko-osa A Rising Manille, jonka luin muutama vuosi sitten. Pidin kovasti A Rising Manista ja tiesin, että haluan jatkaa sarjan parissa. Kauan se vei, mutta nyt on toinenkin kirja luettu.

Laura tuli ilokseni mukaan tähän sarjaan eli jatkamme sarjan lukemista lukupiirissämme. Ei haittaa, vaikka luimme ensimmäisen kirjan erillään.

Abir Mukherjee: A Necessary Evil
Vintage, 2017
s. 370

”India, 1920. Captain Wyndham and Sergeant Banerjee of the Calcutta Police Force investigate the dramatic assassination of a Maharajah's son.”


Sambalpore on vauras kuningaskunta timanttikaivoksineen ja aurinkopalatseineen Intian maaperällä. Sambalporen rauha järkkyy, kun kruununprinssi Adhir murhataan hänen ollessaan vierailulla Kalkuttassa – vieläpä Sam Wyndhamin (tuttu ekasta kirjasta) silmien edessä.

Sam Wyndham ja ”Surrender-Not” Banerjee määrätään tutkimaan murhaa. Tutkimuksia vaikeuttaa se, ettei briteillä ole valtaa Sambalporessa (niin kuin muualla Intiassa tuohon aikaan), missä kruununprinssi asuu. Wyndhamin esimies ei myöskään ole erityisen innostunut laajentamaan tutkimuksia liian laajalle.

Mutta Wyndham löytää keinot päästä Sambalporeen tutustumaan menehtyneen kruununprinssin kuningaskuntaan ja elämään. Sieltä löytyykin kaikenlaista ja myös vahvistus siitä, että murha olisi tilattu nimenomaan jostain kuningaskunnan sisältä – ei ulkopuolelta, vaikka murha toteutettiin Kalkuttassa.

A Necessary Evil alkaa melko vauhdikkaasti, mutta vauhti hiljenee tarinan edetessä. Se ei haittaa, sillä pientä edistystä (tai ainakin muutosta johonkin suuntaan) tapahtuu tutkinnassa koko ajan. Lisäksi romaanin miljöö ja kaikenlaiset yksityiskohdat ja dialogit pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä.

Samat asiat kiehtovat minua edelleen kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Tyyli on sama, mutta ei tullut lukiessa sellaista oloa, että kirjailija toistaa jotain hyväksi havaitsemaansa kaavaa niin kuin joidenkin dekkarisarjojen kohdalla tuntuu käyvän. Lisäksi tässä sarjassa on ehkä kaksi kiinnostavinta ja hauskinta henkilöhahmoa (Wyndham ja ”Surrender-Not”) sitten naismuistin. Muukin henkilökuvaus on ensiluokkaista.

Pidän myös siitä, miten sama asia voi näyttäytyä hyvinkin eri tavoin riippuen siitä kuka sitä tulkitsee. Maailma ei ole meille kaikille sama eivätkä meille aukene samat ovet.

”...Remember what I told you. Your soul craves the truth. You have that now. Justice is a matter for the gods.”

Kirjailija ei selitä asioita puhki, vaan näyttää ja antaa lukijan itsekin havaita ja tulkita. On viisas valinta, että kirjassa on ns. kulttuurin ulkopuolinen henkilö (Wyndham, joka on britti), ja henkilö joka on ns. inessä eli paikallinen (”Surrender-Not”).

Vertailuksi: Luen parhaillaan dekkaria, joka on irlantilaisen kirjailijan kirjoittama ja se sijoittuu Suomeen (kirjan valitsin lukuun Helmet-lukuhaasteen kohdan ”Suomi mainittu” takia). Romaanin keskiössä on muun muassa suomalaisia (tai "suomalaisia") ja britti, joka Suomeen matkustaa. Enpä olekaan aiemmin lukenut näin outoa ja eksotisoitua kuvausta Suomesta. Tai no, ehkä Katja Ivarin dekkari Evil Things on yhtä omituinen.

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Nämä pienet ahdistavat asiat

Otin lukuun Claire Keeganin romaanin Small Things Like These (suomennettu nimellä Nämä pienet asiat), vaikkei se minua alun perin varsinaisesti kiinnostanut. Kirjasta on kohkattu Briteissä ja kun se suomennettiin, on siitä julkaistu useita kirjoituksia (suomalaisissa) kirjablogeissa. Kirja on saanut pääosin hyvän vastaanoton, joten päätin kokeilla, miten sen itse koen.

Joulu on jo ovella vuonna 1985 irlantilaisessa pikkukaupungissa. Bill Furlong on hiili- ja (poltto)puukauppias, jolle joulu (ja talvi yleisesti) on kiireisintä aikaa. Vaikka työ pitää kiireisenä, on siitä satava saava rahallinen tuotto vaatimaton. Mutta on sentään katto pään päällä ja ruokaa seitsenhenkiselle perheelle.

Tarina kulkee Furlongin kintereillä: mitä Furlong näkee, tekee ja mitä hän ajattelee. Päivien toisteisuus ei jätä paljon tilaa omalle olemiselle, vaikka ajatella sentään ehtii. Onko tällaisessa elämässä mitään järkeä, käy Furlongnin mielessä?

Voisipa edes kotona joskus pysähtyä ja vain olla perheen parissa. Mutta vaimolla on yleensä kädet täynnä tehtävää. Kun on leivottu hedelmäkakku, alkaa silityssessio suoraan lennosta. Elo on jatkuvaa tekemistä ja hetket – oikeat kohtaamiset – toisen kanssa ovat harvassa.

Teoksen nimi kuvaa erittäin mainiosti tätä kirjaa: Small Things Like These koostuu pienistä arjen asioista ja ajatuksista. Ne liihottavat mieleen nopeasti ja yhtä nopeasti pois.

Tämä ei ole juoniromaani, vaan (lähinnä Furlongin) elämässä esiintyvien hetkien ja ajatusten kuvaus. Tarina kulkee, kuten elämäkin – jonnekin suuntaan. Sitten tapahtuu jotain niin häiritsevää, että asian pelkkä ajatteleminen ei riitä, vaaditaan toimenpiteitä. Siitäkin huolimatta, että siinä samalla tallotaan toisten varpaille ja rikotaan kirjoittamattomia sääntöjä.

”Tis no affair of mine, you understand, but you know you’d want to watch over what you’d say about what’s there? Keep the enemy close, the bad dog with you and the good dog will not bite. You Know yourself.” --- ”Take no offence, Bill,” she said, touching his sleeve. ”Tis no business of mine, as I’ve said, but surely you must know these nuns have a finger in every pie.”

Ennen toimia Furlong palailee mietteissään omaan lapsuuteensa ja siihen, miten muiden armo ja hyväsydämisyys ovat hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneet. Furlongin ajatukset ovat niukkoja, mutta vihjeet riittäviä ainakin minulle johtopäätösten tekemistä varten.

Mielestäni tämä on ankea romaani, suorastaan masentava. Mutta sellaista vaikuttaa monen kirjassa olevan henkilön elämä olevan. Minulle tuli lukiessa klaustrofobinen olo kaiken ollessa jotenkin niin rajattua. Lumi ja talven pimeys, jopa jouluvalot hämärässä alkoivat ahdistaa. En tiedä johtuuko se nyt siitä, että joulu ja talvi on ”juuri” takana ja pelkkä ajatus talvesta ja uudesta joulusta ahdistaa minua. Kestän sen kyllä taas loppuvuodesta, mutta juuri nyt en. Pakko kyllä arvostaa taiten luotua aidon tuntuista tunnelmaa ja kuvausta.

Miten kirja minuun kolahti: Ymmärrän hypen, mutta oma lukukokemukseni ei ole niin hype. Pidin kirjasta ja se sai minut tutkimaan muun muassa Magdalen Laundries -toimintaa (oli minulle uusi ilmiö). Katolisen kirkon alla on Briteissä ja Irlannissa tehty kaikenlaista sairasta muinoin ja myös ei niin muinoin. Kirjan kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

Lukenen Keeganilta sen Fosterin/Kasvatin, jahka tulee otollinen olo.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi ja Kirjaluotsi.

Claire Keegan: Small Things Like These
Faber&Faber, 2021
s. 110

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Kriittiseen sävyyn vikisen, että onpa typerä haastekohta – eihän siinä ole mitään haasteetta, ellei ole ongelmia saada luettua kymmentä kirjaa vuodessa, mutta sellaiselle lukijalle tämä haaste ei taida soveltua muutenkaan.

*

Loppuun kysymys liittyen blogin selkeyteen. Erottuvatko sinulle tekstissä olevat linkit jollakin värillä eli näet selkeästi, että kyseessä on linkki viemättä hiirtä sen päälle?

Mietin siis erottuvatko linkit tekstin seasta hyvin vai pitääkö niiden olemassaolo ilmaista jotenkin toisin. Yleensä oletus on, että tekstin seassa oleva erivärinen sana tai sanat on linkki. Minulle näkyvät hyvin kaikissa käyttämissäni laitteissa.

Japanilaisia eläinaiheisia romaaneja

Seishū Hase (kirjailijanimi, oikealta nimeltään Toshihito Bandō) on japanilainen kirjailija, joka on tunnettu kotimaassaan erityisesti Yakuza-rikosromaaneistaan, joiden pohjalta on tehty myös elokuvia.

 

Seishū Hase: The Boy and the Dog
alkuper. 少年と犬 ”Shonen to Inu” (2020)
Scribner, 2022
japanista englannintanut Alison Watts
s. 309

The Boy and the Dog on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa romaani, joka Haselta on käännetty englanniksi. ”Poika ja koira” ei ole rikosromaani, vaikka siinä joitakin brutaaleja elementtejä onkin. Brutaali ei ole kuvaavin sana, mutta en keksi muutakaan.

Sanoisinko niin, että useat käänteet kirjassa tuovat mieleen rikosromaanin, vaikka missään nimessä tämä ei ole rikosromaani. Uskon että moni ymmärtää, mitä tarkoitan, jos lukee tämän romaanin. En viitsi olla tarkempi, koska en halua spoilata juonta.

Romaanin keskiössä on – yllätys – koira. Koira on nimeltään Tamon ja hän on se lanka joka kursii tarinan kansaan. Omistajat vaihtuvat, mutta Tamon pysyy.

Kulkuriksi Tamon jää maanjäristyksen ja siitä johtuvan tsunamin seurauksena. Silti jokin voima ajaa Tamonia eteenpäin, ilmeisesti etsimään kadonnutta omistajaansa (kirjan lukeneena tiedän kyllä, mitä Tamon etsii, mutta en kerro).

Kirjassa on kuusi lukua, jotka on nimetty Tamonin tilapäisten omistajien mukaan. Esimerkiksi ”varas ja koira” ja ”prostituoitu ja koira”. Kunkin kohtaamansa henkilön elämään Tamon jättää jäljen.

Tamonin kulkua seuratessa saa lukea monenlaisia elämäntarinoita ja kohtaloita. Tamon tuo valoa tilapäisomistajiensa pimeimpiin hetkiin ennen kuin taas jatkaa matkaa. Lukijalle Tamon pysyy suljettuna, sillä tarinan näkökulma on aina ihmisen. Koska Tamon suodattuu täysin eri ihmisten ajatusten kautta, ei koiraan saa kummoistakaan kosketuspintaa. Tamon on ikään kuin mykkänä tuijottava pehmolelu.

Ymmärrän valitun tyylin, koska eiväthän koirat puhu emmekä me ihmiset voi tietää niiden ajatuksia. Emme tiedä, millainen on koirien sisäinen maailma. Olisin silti kaivannut jonkinlaista elävöittämistä Tamonin kuvaamiseen.

En tosin itsekään tiedä millaista, koska en nyt varsinaisesti odota, että hänet olisi pitänyt pistää puhumaan. Toki kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua, mutta en koe että puhuva/ajatteleva koira sopisi juuri tähän teokseen tai siinä tapauksessa kyseessä olisi jo ihan toinen teos. Ymmärrän siis hyvin kirjailijan valinnan enkä oikeastaan tajua miksi tässä vingun. Anteeksi.

The Boy and the Dogin tarina etenee junan lailla sujuvasti kohden viimeistä asemaansa säilyttäen mielenkiinnon hamaan loppuun saakka. Muutamalle nessulle voi olla käyttöä, jos liikuttuu herkästi. Itse en nessua kuluttanut, vaan pyyhin yöpaitaan.

Toistoa esiintyy jonkin verran ja se hieman ärsytti, koska

a) sille ei ollut mitään perustetta ja
b) minulla on hyvä muisti.

Hyvän mielen kirjana en tätä pidä eli jos haluaa lukea ns. feelgood-kirjan, niin kannattaa valita jokin muu teos, vaikka

Makoto Shinkain She and Her Cat tai
Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved the Books (suom. Kissa joka suojeli kirjoja)

Helmet lukuhaasteessa sijoitan The Boy and the Dogin kohtaan 47. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Kohtaan 48 sijoittanen Michiko Aoyaman romaanin What You Are Looking for Is in the Library (kirja löytyy omasta hyllystäni).

Muita lukemiani eläinaiheisia japanilaisia romaaneja:

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
Genki Kawamura: If Cats Disappeared From The World

Lukulistalla:

Hiro Arikawa: The Goobye Cat

Aika paljon tulee luettua eläinkirjoja siihen nähden, etten koe olevani erityisen kiinnostunut niistä. Mutta näyttääpi olevan niillekin aikansa ja paikkansa.

Miniesittely: All the Houses I've Ever Lived in

 

Kieran Yatesin kirjan nimi All the Houses I’ve Ever Lived in: Finding Home in a System tha Fails Us (Simon&Schuster, 2023) tiivistää mainiosti teoksen ytimen. Kyse on asumisesta (Briteissä) ja kodista ja ertyisesti siitä, miten vaikeaa voi olla löytää asuntoa.

Luonnollisesti tämä koskee eniten köyhiä tai muuten heikossa asemassa olevia ja valitettavasti erityisesti muita kuin valkoisia. Rasismin olemassaoloa ei voi kiistää ja se tulee osoitetuksi Yatesin teoksessa, joka siis käsittelee nimenomaan työläisten ja ”alemman luokan” ihmisten asumisongelmia. 

Yates taustoittaa asumismuotoja aina 1900-luvun alusta lähtien ja käsittelee ns. Addison Actia. Teos on muistelma- ja tietokirjan sekoitus, joka nojaa voimakkaasti faktoihin. Kirjan lopussa on komea lähdeluettelo.

Koen tämän teoksen liian massiiviseksi käsitellä blogissani, koska en tiedä missä määrin mahdollinen lukija ymmärtää Brittiläistä ”housingia” ja infraa sen eri tasoilla. Itse olen asunut täällä sen verran kauan ja käynyt eri prosesseja läpi (plus tietysti seuraan maan uutisia ja olen muutenkin ”inessä”), että sisäistän ne.

Ei ole tarkoitukseni esittää ylivertaista tietäjää, mutta en myöskään jaksa selitellä. Kyllä, olen laiska enkä jaksa miettiä, miten käsittelisin tätä kirjaa blogissani siten, että tulisin ymmärretyksi haluamallani tavalla. Myös tiettyjen termien suomentaminen tuottaa päänvaivaa, koska suoria käännöksiä ei taida olla, vaan pitäisi avata termit ja juuri sitä en jaksa.

Teos on muutenkin niin runsas, että ihan hengästyttää (hyvässä mielessä kuitenkin, vaikka aihe itsessään on varsin masentava) Brittisysteemiä ei ole hedelmällistä verrata esim. Suomen systeemiin – sen koen aiheelliseksi mainita.

Oikeastaan haluan vain tästä kirjasta maininnan blogiini, että olen sen lukenut ja sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Pari linkkiä:

The Observer: Kirja-arvostelu Yatesin kirjasta
Kieran Yatesin kotisivut

Jos nyt jotain sattuu aihe kiinnostamaan, googlettamalla Britain’s housing crisis löytyy paljon juttua liittyen Yatesin kirjan teemoihin. 

Ja toki olen avoin keskustelemaan aiheesta, jos joku haluaa. Minusta aihe on siis mitä kiinnostavin ja tarttumapintaa löytyisi parin mailin verran, mutta joskus käy näin, ettei silti jaksa siitä kummoisia kirjoittaa.