Sivut

torstai 14. maaliskuuta 2024

Japanilaisia eläinaiheisia romaaneja

Seishū Hase (kirjailijanimi, oikealta nimeltään Toshihito Bandō) on japanilainen kirjailija, joka on tunnettu kotimaassaan erityisesti Yakuza-rikosromaaneistaan, joiden pohjalta on tehty myös elokuvia.

 

Seishū Hase: The Boy and the Dog
alkuper. 少年と犬 ”Shonen to Inu” (2020)
Scribner, 2022
japanista englannintanut Alison Watts
s. 309

The Boy and the Dog on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa romaani, joka Haselta on käännetty englanniksi. ”Poika ja koira” ei ole rikosromaani, vaikka siinä joitakin brutaaleja elementtejä onkin. Brutaali ei ole kuvaavin sana, mutta en keksi muutakaan.

Sanoisinko niin, että useat käänteet kirjassa tuovat mieleen rikosromaanin, vaikka missään nimessä tämä ei ole rikosromaani. Uskon että moni ymmärtää, mitä tarkoitan, jos lukee tämän romaanin. En viitsi olla tarkempi, koska en halua spoilata juonta.

Romaanin keskiössä on – yllätys – koira. Koira on nimeltään Tamon ja hän on se lanka joka kursii tarinan kansaan. Omistajat vaihtuvat, mutta Tamon pysyy.

Kulkuriksi Tamon jää maanjäristyksen ja siitä johtuvan tsunamin seurauksena. Silti jokin voima ajaa Tamonia eteenpäin, ilmeisesti etsimään kadonnutta omistajaansa (kirjan lukeneena tiedän kyllä, mitä Tamon etsii, mutta en kerro).

Kirjassa on kuusi lukua, jotka on nimetty Tamonin tilapäisten omistajien mukaan. Esimerkiksi ”varas ja koira” ja ”prostituoitu ja koira”. Kunkin kohtaamansa henkilön elämään Tamon jättää jäljen.

Tamonin kulkua seuratessa saa lukea monenlaisia elämäntarinoita ja kohtaloita. Tamon tuo valoa tilapäisomistajiensa pimeimpiin hetkiin ennen kuin taas jatkaa matkaa. Lukijalle Tamon pysyy suljettuna, sillä tarinan näkökulma on aina ihmisen. Koska Tamon suodattuu täysin eri ihmisten ajatusten kautta, ei koiraan saa kummoistakaan kosketuspintaa. Tamon on ikään kuin mykkänä tuijottava pehmolelu.

Ymmärrän valitun tyylin, koska eiväthän koirat puhu emmekä me ihmiset voi tietää niiden ajatuksia. Emme tiedä, millainen on koirien sisäinen maailma. Olisin silti kaivannut jonkinlaista elävöittämistä Tamonin kuvaamiseen.

En tosin itsekään tiedä millaista, koska en nyt varsinaisesti odota, että hänet olisi pitänyt pistää puhumaan. Toki kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua, mutta en koe että puhuva/ajatteleva koira sopisi juuri tähän teokseen tai siinä tapauksessa kyseessä olisi jo ihan toinen teos. Ymmärrän siis hyvin kirjailijan valinnan enkä oikeastaan tajua miksi tässä vingun. Anteeksi.

The Boy and the Dogin tarina etenee junan lailla sujuvasti kohden viimeistä asemaansa säilyttäen mielenkiinnon hamaan loppuun saakka. Muutamalle nessulle voi olla käyttöä, jos liikuttuu herkästi. Itse en nessua kuluttanut, vaan pyyhin yöpaitaan.

Toistoa esiintyy jonkin verran ja se hieman ärsytti, koska

a) sille ei ollut mitään perustetta ja
b) minulla on hyvä muisti.

Hyvän mielen kirjana en tätä pidä eli jos haluaa lukea ns. feelgood-kirjan, niin kannattaa valita jokin muu teos, vaikka

Makoto Shinkain She and Her Cat tai
Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved the Books (suom. Kissa joka suojeli kirjoja)

Helmet lukuhaasteessa sijoitan The Boy and the Dogin kohtaan 47. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Kohtaan 48 sijoittanen Michiko Aoyaman romaanin What You Are Looking for Is in the Library (kirja löytyy omasta hyllystäni).

Muita lukemiani eläinaiheisia japanilaisia romaaneja:

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
Genki Kawamura: If Cats Disappeared From The World

Lukulistalla:

Hiro Arikawa: The Goobye Cat

Aika paljon tulee luettua eläinkirjoja siihen nähden, etten koe olevani erityisen kiinnostunut niistä. Mutta näyttääpi olevan niillekin aikansa ja paikkansa.

15 kommenttia:

  1. Avauksesi perusteella lukemisen väärtti teos, joten odotellaanpa suomennosta, jotta voi hypätä junaan!
    Koirat eivät tosiaankaan puhu, mutta samankin rodun sisällä ne ovat luonteiltaan ja käyttäytymisiltään varsin erilaisia yksilöitä, joten ymmärrän vaivatta tuon "mykkänä pehmoleluna" osiosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä ehdottomasti oli lukemisen arvoinen. Kiva olisi, jos tästä joskus suomennos saadaan, mutta en pidätä hengitystä sitä odotellessa :D

      Jep, itse olen varttunut koirallisessa perheessä ja koira oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja tuki. Olin 17-vuotias kun koiramme kuoli ja yhä edelleen ajattelen häntä. Vaikka rotu määrittelee tiettyjä piirteitä, ovat koirat silti tosiaan yksilöitä rodun sisällä!

      Poista
    2. Niinpa; sanonta: Koira on ihmisen paras ja luotettavin ystävä on helppo sisäistää. Eri rotuisia koiria on ollut meilläkin useita ja tällä hetkellä pojilla on yhteensä neljä koiraa kolmea eri rotua, jotka aika ajoin ovat meillä hoidossa:)

      Poista
    3. Minulla ei ole koiraa ollut sitten tuon ainokaisen. Onneksi on ystäviä, joilla on koiria, joten on saanut nauttia niiden seurasta. <3 Täällä eräällä toverilla on koira ja sitä olen vienyt lenkille muutaman kerran, kun kys. toveri on ollut kiireinen. :)

      Poista
  2. En ole paljon lukenut japanilaista kirjallisuutta, mutta tämä kuulostaa mielenkiintoiselta,etenkin tuon sitkeältä kuulostavan koiran vuoksi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tamon-koira on tosiaan sitkeä ja reipas ja tämä romaani kokonaisuudessaan koukuttava ja myös koskettava. Suosittelen lukemaan, jos tulee vastaan!

      Poista
  3. Japani alati kiinnostaa, mutta en ehkä tätä kirjaa ota lukemistoon. Eläimet ovat itselleni hyvin pehmeä kohta ja haluan eläintarinat aina feelgoodina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu eli itsekään en oikein pidä, jos eläin kärsii tai sille käy jotenkin huonosti edes kirjallisuudessa. Tämä ei siinä mielessä ole “pelottava”, vaan koira-aiheestaan huolimatta koen tämän olevan enemmän kuitenkin ihmisistä kertova kirja (ihmiset siis tässä lähinnä kärsii).

      En oikein nyt tiedäkään, miten suhtautua tähän kun koira on olevinaan keskiössä, mutta ihminen vie kaiken tilan ja huomion. Ehkä se johtuu juuri siitä, että koiran ajatuksiin emme pääse. Ja kirjan loppu suoraan sanottuna v*tutti minua :D

      Poista
  4. Eläintarinat eivät oel ihan minun teekupposeni, mutta toisaalta olen harvoin pettynyt japanilaiseen kirjallisuuteen, joten mahdollisen suomennoksen varmaan lukisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, mutta silti nähtävästi luen niitä ja olen monista tykännytkin. Ja nyt kun mietin, niin lukemani eläinaiheiset kirjat ovat olleet nimenomaan japanilaisia. Tasoeroja kyllä on, tämä oli ihan mukava mutta näin jälkikäteen mietittynä mielestäni enemmän kuitenkin ihmis- kuin eläinkirja.

      Poista
  5. Mulla nousee selkäkarvat pystyyn helpommin kun eläimiä kohdellaan kaltoin, kuin ihmisistä, outoa, tiedän. Olin nuorempana muutaman vuoden eläinsuojeluyhdistyksen aktiivi, jonkinlainen syy-seuraussuhde siinäkin on. Ehkä se tunne tulee siitä, ettei eläin pysty puolustautumaan ihmistä vastaan ellei se ole iso ja vahva, ja ihminen aseeton... mutta silloinkin eläin yleensä väistää jos mahdollista.

    Katselen mielelläni eläindokkareita, mutta mitään eläinkirjallisuutta tulee harvemmin luettua. Muistan lukeneeni Aura Koivistolta jotain ja niitä James Herriotin kirjoja, mutta siitä on sissus, 40 vuotta 😅

    P.s Taisin oppia japania 😃 Akita inu koirarotu tarkoittaa siis "akita koira" 😁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minusta outoa (että kokee voimakkaammin eläinten kuin ihmisten kaltoinkohtelun), koen itse samoin ja tiedän monia muitakin. Eläimet on minulle tosi soft spot ja kärsivät usein nimenomaan ihmisen mielivallan takia.

      Itse luin lapsena paljon eläinsatuja ja -tarinoita ja tykkäsin eläinaiheisistä piirretyistä, joita tuntui olevan aikoinaan todella paljon. Noista mainitsemistasi kirjailijoista en ollutkaan aiemmin kuullut.

      Poista
    2. James Herriot (kirjailijanimi) oli maalaiseläinlääkäri Englannissa, kirjoitti paljon kirjoja joissa kertoi elämästään ja työstään ja juurikin niistä eläimistä mitä hoiti. Siitä on tv-sarjakin, Kaikenkarvaiset ystäväni, englanniksi All creatures great and small. Suomessa sitä on esitetty monet kerrat ja siitä on näköjään tehty ihan uusikin sarja nyt 2020.
      Aura Koivisto taas on entisen Korkeasaaren intendentin Ilkka Koiviston tytär, ja muistan kun lapsena luin hänen kirjoja ja pidin niin hassuna sitä, että hänkin oli lapsi ja julkaissut oikeita kirjoja! Aura on minua 3 v vanhempi ja ensimmäinen eläintarina on julkaistu kun hän oli vain kymmenvuotias. Sen jälkeen hän on julkaissut paljon kaikenlaista, esimerkiksi kirjan Mies ja merilehmä, joka kertoo stellerinmerilehmän löytäneestä tutkimusmatkailijasta, eli sama aihe kuin palkitulla Iida Turpeisen kirjalla Elolliset, muttei tuota Koiviston kirjaa ole blogeissa juuri näkynyt....

      Poista
  6. Tykkään kirjan ideasta. Tuli mieleeni tuosta, että koira jää lopulta aika kaukaiseksi hahmoksi, että se voi olla kirjailijalta myös tietynlainen kannanotto. Mehän peilaaminen eläimiä, erityisesti lemmikkejä jatkuvasti itsemme kautta, inhimillistäminen niitä ja peilaamme omia tunteita, toiveita ja pelkoja niihin. Siinä mielessä aika oivallista, että Tamon on tässä ”vain” koira, jota tarkastellaan kulloisenkin omistajan kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio, voi tosiaan olla että koiran jättäminen “vain” koiraksi on erittäin tietoinen ratkaisu. Tämä kirjallinen ratkaisu vahvistaa tässäkin kirjassa koiran välikappalemaista olemusta ihmiselle. Ei ole tosiaan yhtään inhimillistetty, koska sellainen on ihmisille varattu.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.