Kuolleet eivät kysele ja ovat muutenkin hiljaa

Skotlantilainen Dennis Nilsen murhasi Lontoossa omien sanojensa mukaan viisitoista miestä vuosina 1978-1983. Osaa ei pystytty varmasti koskaan tunnistamaan, koska Nilsen hävitti ruumiita mm. polttamalla. Nilsen tuomittiin kuudesta murhasta ja yhdestä murhanyrityksestä elinkautiseen.

Brian Masters: Killing for Company – The Case of Dennis Nilsen
Arrow Books, 2020 (alun perin julkaistu 1985)
s. 337
kirjassa on mustavalkoinen kuvaliite ja joitakin Nilsenin piirtämiä kuvia uhreistaan

 

Dennis Nilsen eli Des pompsahti uudelleen pinnalle viime vuonna, kun hänestä julkaistiin minisarja ITV:llä (en ole katsonut, meillä ei näy tavalliset tv-kanavat koska emme ole jaksaneet hankkia erillistä boxia niitä varten). Luonnollisesti olin Desistä kuullut aiemminkin ja pintapuolisesti hänestä lukenut.

Nyt kiinnostuin lukemaan Brian Mastersin kirjoittaman ”elämäkerran” Nilsenistä. Kirja on julkaistu alun perin 1985, mutta tv-sarjan myötä kirjasta on otettu uusintapainos ja se on tuotu näyttävästi esille monissa kirjakaupoissa.

Elämäkerta sitaateissa, koska kirja ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä. Kyseessä on enemmänkin tutkielma Nilsenistä, hänen persoonastaan ja syistä, miksi hän murhasi. Koska sehän meitä yleensä kiinnostaa: miksi ihminen murhaa? Millainen on ihminen, joka murhaa toisia.

Teos kulkee melko kronologisesti alkaen ajasta ennen Nilsenin syntymää. Sille on perustelunsa, jotka voivat aluksi tuntua kaukaa haetuilta mutta eivät ole. Taustoitukselle Masters antaa kosolti tilaa ja niissä kuuluu Nilsenin omakin ääni niin kuin kuuluu läpi kirjan. Nilsen on nimittäin ollut oikein yhteistyöhaluinen ja avautunut Mastersille vuolaasti.

Masters ei kuitenkaan toimi Nilsenin äänitorvena, vaan käyttää teoksessaan muitakin lähteitä sekä tutkimuksia. Lisäksi on selvää, ettei Nilsenin tulkintoihin ja itseanalyysiin voi luottaa. On epäselvää missä määrin Nilsen puhuu totta, missä määrin valehtelee ja hänen motiivejaan voi vain arvailla. Huijaako Nilsen mahdollisesti myös itseään muiden lisäksi. Tuomion kannalta tällä ei sinänsä ole merkitystä, mutta ”totuudesta” kiinnostuneille tietysti on.

Välillä tuntuu, että Nilsen pyrkii manipuloimaan ja tietyllä tavalla oikeuttamaan murhat. Ikään kuin hän olisi toiminut uhreilleen pelastajana. Toisaalta samaan aikaan hän yrittää sysätä vastuuta teoistaan muille ja sitten toisaalta suomii itseään murhista.

Selvää on, että Nilssenillä on ongelmia identiteettinsä kanssa, erityisesti seksuaalisen identiteetin. Nilsen voi myöntää olevansa bi, mutta ei koe olevansa ”pelkkä” homo (tässä kohden täytyy muuten muistaa, että asenne homoseksuaalisuuteen tuolloin oli melko toisenlainen kuin nykyään). Kaikki Nilsenin uhrit ovat miehiä ja Nilsenin seksikokemukset (sekä miesten että naisten kanssa) ovat jokseenkin olemattomat.

Nilsen ei pääasiassa harrasta seksiä uhriensa kanssa, korkeintaan masturboi heidän päälleen tai vieressä, kun on ensin kuristanut heidät. Murhan jälkeen hän pesee ruumiit ja joidenkin kanssa hän ”viettää aikaa” ikään kuin he olisivat vielä elossa. Siitä kirjan nimi: Killing for Company.

Mutta murhaako Nilsen saadakseen seuraa? Siitäkin ollaan monta mieltä. Melko selvää on, että (kuolleet) ruumiit (ja todennäköisesti tappaminen) kiehtovat Nilseniä. Ehkä ruumis edustaa hänelle rakkautta (näin todella yksinkertaistetusti sanottuna: mikään tässä kirjassa ja Nilssenissä ei ole yksinkertaista). Syitä tähän voisi nähdä Nilsenin menneisyydestä.

Nilsenin isoisä (joka oli hänelle läheisempi kuin oma äitinsä) kuoli Nilsenin ollessa vain kuusivuotias. Se oli kova paikka Nilsenille ja viimeiseksi kuvaksi isoisästään hänelle jäi nimenomaan vainajan ruumis.

Noh, varmasti kova paikka, mutta... Nilsen oli kuitenkin jo yli kolmekymppinen murhatessaan ensimmäisen kerran.

Mastersin teos on varsin pikkutarkka ja perusteellinen, erilaisia näkökulmia on tutkittu ja kuultu. Jos on kiinnostunut romaanimuotoisemmasta true crime -kirjallisuudesta, en tätä suosittele. Tämä on selkeästi tutkimuspainotteinen eikä tässä ole varsinaisesti jännitettä eikä tunnelatausta. Asiat käsitellään asioina, myös murhat.

Nilsen paljastuu lopulta alkaessaan hävittää ruumiita vetämällä ne vessasta. Viemärit tukkeutuvat ja paikalle kutsuttu putkimies saa kokea elämänsä järkytyksen. Nilsen ei yritä paeta eikä peitellä tekosiaan.


After all that has been said in these pages, it would be absurd now to speculate on which of these voices is the more authentic. They both give expression to the thoughts of a man who has constructed his own hell and dragged others in to it, without, in the end, really not knowing why. It is because one needs to ask why that this book has been written.

Suoraa vastausta ei tipu eikä sitä saada koskaan tietää. Nilsen kuoli 12.5. 2018 Yorkin sairaalassa.

Kirjan lopussa on psykiatri Anthony Storrin jälkikirjoitus, jossa hän ruotii asiallisesti Mastersin tulkintoja. Mielenkiintoinen lisä kirjaan.

Kirjan luettuani katsoin videoita, joissa mm. haastateltiin henkilöitä, jotka tavalla tai toisella tunsivat Nilsenin tai olivat mukana murhatapausten tutkinnassa. En aio omaa tulkintaani tästä keissistä ja Nilssenistä kertoa, koska se on pelkkää spekulaatiota, jolla ei ole mitään arvoa kenellekään. Jos Nilsen kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Edit. kello 17:00

Unohdin laittaa loput kuvat postaukseen, joten tässäpä ne. Kuvat on piirtänyt Des ollessaan vankilassa. Des kutsui itseään "mustavalkoiseksi mieheksi".

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua saduista?

Rakastin lapsena satuja ja minulla oli useita satukirjoja. Ikisuosikkini oli Hanhiemon satuaarre, koska pelkkä kirja oli jännittävän muotoinen (pitkulainen, kuten kirjat yleensä eivät ole) sekä siinä oli kiehtova kuvitus. Ja tietenkin jännät sadut.

Toinen suosikkini oli Andersenin satukirja (kuvassa), joka asuu kanssani edelleen. Olen lukenut sen useita kertoja myös aikuisiällä, tosin nyt en vuosikausiin. Pidin jo lapsena kaikesta jännästä, jopa kauhusta. Vanhempani katsoivat joitakin sen ajan kauhuleffoja eikä minua kielletty niitä katsomasta heidän seurassaan. Monet Grimmin veljesten sadut ovat niinikään tuttuja minulle niin kuin varmasti monille muillekin.

Saduista sitten kätevä aasinsilta Tales-nimiseen podcastiin, johon olen korviani myöten ihastunut. Talesin Vanessa Richardson lukee perinteisiä satuja eri maista. Nänä sadut eivät ole erityisen soveltuvia lapsille eli tämä ei ole kuunteluvinkki perheen pienokaisille.

Esimerkiksi vietnamilainen kansantaru Kajong and Haloek sisältää väkivallan lisäksi kannibalismia.  Kajong and Haloek on ns. tuhkimotarina, jollaisia löytyy suunnilleen jokaisen kulttuurin tarinoista jossakin muodossa. Tarinassa on käänteitä niin paljon, että se suorastaan imee kuuntelijan itseensä. 

Huom: saduissa käänteet ja ylivuotava mielikuvitus ovat pelkkää plussaa - ne kuuluvat satuihin. Alla olevat kuvat ovat ruutukaappauksia Talesin Spotify-sivulta, josta näitä voi maksutta kuunnella.

Oma sosikkini tähän mennessä kuuntelemistani voisi olla The Painted Skin, joka on kiinalaisen Pu Songlingin kirjoittama. Kyseinen tarina sijoittuu (ja on kirjoitettu) 1700-luvulla eli jo se itsessään kiehtoo. Käänteitä ei tästä(kään) tarinasta puutu. Ihan saa kuunnellessa ällistellä ja huokailla synkästi.

Kunkin tarinan syntyperää ja tulkintaa (sekä vastaanottoa kulttuurissaan) avataan kuuntelijalle, mikä on mainio lisä kuhunkin tarinaan. Ainakin minua kiinnostaa tarinan lisäksi kovasti myös se, miten siihen on aikanaan suhtauduttu ja miten sitä on tulkittu ja mahdollisesti kritisoitu.

Pakko mainita vielä japanilainen The Tale of Urashima. Se on enemmänkin melankolinen kuin kauhistuttava/kauhua, niin kuin nuo kaksi aiemmin mainitsemaani. Koin sen myös erityisen visuaalisena kuunteluelämyksenä: jotenkin kaikki piirtyi hyvin selkeästi ja helposti mieleeni.

Vanessa Richardson on oiva lukija: hänellä on selkeä ja miellyttävän matala ääni. Podcastissa on hieman musiikkia ja toisinaan repliikit esitetään eli ei vain lueta tekstiä. Tarina luetaan muutenkin juuri sopivasti eläytyen. Minun makuuni tässä on kaikki kohdillaan: ei yliesitystä eikä liikaa tehosteita (lähinnä sitä musiikkia maltillisesti ja tarpeeksi hiljaisella).

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos tämäntyyppiset tarinat/sadut vähänkin kiinnostaa! Kukin tarina on oma kokonaisuutensa eli sieltä vaan noukkimaan esittelyn perusteella itseä kiinnostava tarina.

Osa tarinoista on varmasti tuttuja ennestään, esim. Hannu ja Kerttu, Lumikki, Pieni tulitikkutyttö jne. (tietty siis englanniksi, joka on podcastin kieli) Itse noukin kuunteluun nimenomaan tarinoita, jotka eivät ole minulle ennestään tuttuja. Seuraavaksi ajattelin kuunnella norjalaisen kansantarun nimeltä Three Billy Goats Gruff.

Miten on, kiinnostaako vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Itse olen ihan täpinöissäni näistä!

Vaiettu totuus - vai valhe?

”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Arttu Tuominen: Vaiettu
Wsoy, 2021
s. 402
Poriin sijoittuvan Delta-sarjan kolmas osa

Hieman jännitti tarttua Tuomisen uusimpaan dekkariin, koska tiesin siinä käsiteltävän sota-aihetta. En yleisesti ottaen koe sotia ja sotimista järin kiinnostavina, mutta käsittelytapa tietysti aina ratkaisee.

Liki satavuotias Albert Kangasharju yritetään murhata kesken iltakävelyn. On vaikea kuvitella miksi kukaan haluaisi vahingoittaa palvelutalossa asuvaa ikäihmistä. Sitten tapahtuu toinen selkkaus, joka tuntuu liittyvän Kangasharjun murhayritykseen. Samankaltaisuuksia on liikaa ollakseen kyse sattumasta.

Tapausta alkaa tutkia muun muassa aiemmista kirjoista tutut Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen uudehkon päällikkönsä Susanna Mannerin johdolla.

Albert Kangasharju on poliisin ainoa linkki tapausten selvittämiseen, mutta vanhus on haluton puhumaan. Pitäisi nimittäin kulkea kauas menneeseen ymmärtääkseen tätä päivää eikä Kangasharju halua muistella menneitä.

Sitä paitsi: ”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Muisti ja muistot ovat siitä merkillisiä, että ei vain aika muuta niitä vaan myös henkilö itse. Joskus vahingossa, joskus tarkoituksella.

Vaietun aihe on palanen vaiettua Suomen historiaa. Kirjassa nimittäin käsitellään Suomalaisen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan (tunnettiin myös nimellä panttipataljoona) vaiheita. Poliisi epäilee Albert Kangasharjun liittyneen pataljoonaan ja sotineen Saksan tukena rintamalla. Sotilaiden on epäilty osallistuneen julmuuksiin, mutta vahvistettua tietoa ei juuri ole aiheen ollessa tulenarka. On selvää, että sotarikoksia tehtiin, mutta missä määrin suomalaiset olivat mukana, on kiistanalaista.

Kirja on luonnollisesti fiktiivinen teos ja sen henkilöt kuviteltuja, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat todellisia. Koska en asu tynnyrissä, olen tietenkin kuullut ns. Panttipataljoonasta, mutta en ole urhannut sille kummoisia ajatuksia.

Tuomisen kirjan sivuilla historia herää uudelleen henkiin, näkökulma on ihmisen. Sota ei ole pelkkiä kasvottomia päitä, luoteja, räjähdyksiä, rintamaa. Sota on ihmisiä: sotilaita, siviilejä. Se koskettaa kaikkia jos ei suoraan niin epäsuorasti. Ja vaikutukset voivat olla kauaskantoiset.

Vaiettu onkin omalaatuinen yhdistelmä (sota)historiallista romaania ja dekkaria. Kerronta kulkee kahdessa ajassa määrätietoisesti eteenpäin. Kun saavumme nykyaikaan, askeleet pysähtyvät. Ei ole enää mitään sanottavaa.

Kuten muissakin Tuomisen dekkareissa tässä keskeisintä ei oikeastaan ole itse rikos, vaan kaikki muu sen ympärillä eikä vähimpänä moraaliset kysymykset ja valinnat. Voiko ihminen aina valita ja jos voi, niin missä määrin valinta on vapaa – missä määrin ympäristö vaikuttaa valintoihimme.

Vaiettu on koukuttava ja helposti etenevä. Sellainen kirja, jota piti olla koko ajan lukemassa. Ihailen Tuomisen luovuutta ja idearikkautta löytää erilaisia aiheita ja käsitellä niitä omintakeisella tavallaan jättäen myös lukijalle tilaa ajatella ja pohtia. Vaietun tarina jää mieleen elämään omaa elämäänsä.

Delta-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viitteitä aiempiin kirjoihin on. Itse rikostapaukset (ja niiden tutkinnat) ovat kyllä itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta taustalla kulkee aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden elämään liittyviä asioita. Ne syventävät henkilöhahmoja, joten kirjoista saa enemmän irti, kun ne lukee järjestyksessä. Sarjasta tulee ilmeisesti kuusiosainen eli kolme herkkupalaa vielä luvassa!

Vaietusta on blogannut muun muassa Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi.

Delta-sarja:

1. Verivelka

2. Hyvitys

3. Vaiettu

Täti joka ei suostunut kuolemaan

 

Shirshendu Mukhopadhyay: The Aunt Who Wouldn’t Die
alkuper. Goynar Baksho, 1993
John Murray, 2017
bengalista englannintanut Arunava Sinha
s. 167

East Bengal.

Pishima-täti kuolee, mutta jää kummittelemaan taloon, jossa asui muun sukunsa kanssa, jota on kohtuullisen  paljon. Kyseessä on (tai oli) varakas Mitran suku, jonka varat tosin ovat melko lailla huvenneet eikä kenenkään arvolle oikein sovi työnteko. Talous pyörii miten kuten sukukalleuksia (koruja ja kultaa) panttaamalla ja myymällä.

Pishima oli eläessään suvun matriarkka: lellitty, mutta katkera menetettyään miehensä hyvin nuorena. Pishiman haamun näkee (tai pikemminkin kuulee) vain Somlata, joka on toinen kirjan kahdesta kertojasta.

My husband’s name is Chakor Mitra --- When I was married at eighteen, he was blissfully unemployed. By way of skills, he played the tabla and had passed his BA exam. No one in his family had ever had a job. They used to be zamindars in East Bengal.

Pishiman haamu pyytää vaatii Somlataa piilottamaan kultansa muulta suvulta. Pishima ei halua suvun myyvän kultaansa, joten siksi haluaa ne piilotettavan ja Somlata piilottaa. Vaan silti ei Pishiman haamu suostu lepäämään, vaan jäkättää Somlatalle milloin mistäkin.

Kirjan toinen kertoja on Boshon, jonka henkilöllisyys selviää myöhemmin. Aika on spiraali niin kuin elämäkin. Ne eivät koskaan pääty, vaan kiertävät ja kiertävät ja palaavat joskus takaisin. Ehkä. Rippuu mihin uskoo, jos mihinkään.

The Aunt Who Wouldn’t Die on omituinen tarina, joka on kiinnostava mutta josta minulta saattoi mennä osa ohi. Ei siksi, etten osaa lukea vaan siksi etten välttämättä osaa tulkita lukemaani  kulttuuriviitteesään, jolloin siitä voisi saada enemmän (tai jotain muuta) irti.

Toisaalta onko sillä sinänsä väliä? Tarina avautuu kyllä muutenkin, vaikka tietysti lukijasta riippuen tulkinnat vaihtelevat. Harva ihminen tuntee joka ikisen maan ja kulttuurin eri nyanssit, mutta ei kannata sellaisen antaa häiritä lukemisia. Voipi jäädä paljon kiintoisaa lukematta, jos haluaa vain tuttua ”kamaa”. Tämän kirjan tiimoilta tuli jonkin verran googleteltua: satuinpa siis taas oppimaankin kaikenlaista. Ja tämä on muuten eräs niistä lukuisista syistä, miksi rakastan kirjallisuutta ja lukemista.

Pieni valitus:

Sanasto olisi ollut kiva ylläri, kun ei ole tuo bengali hallussa. Sanojen yhteyden osasi kyllä päätellä ja niiden merkitykset mainittiin yleensä kerran mutta kun on paljon erikoisia termejä (muun muassa Somlatan puolison vanhimmalle veljelle nimen lisäksi oma termi) niin pikkuinen pää meni vähän pyörälle.

Oodi sanastoille:

Yleisesti ottaen diggailen sanastoja. Niitä näkyi kirjoissa mielestäni ennen muinoin enemmän, nykyään aika harvoin. Esimerkiksi monissa André Brinkin kirjoissa on sanasto. Onko netti kutistanut maailman niin pieneksi, ettei sanastoille nähdä enää tarvetta? Minä haluan sanastoja, sanastot kunniaan! Antakaa minulle minun jokapäiväinen sanastoni! Kauan eläkööt sanastot!