Maaliskuun kirjahommailut

Ei kuukautta ilman kirjaostosta - nähtävästi - eli on kuukausittaisen raportin aika. Periaatteessa tänään ehtii vielä ostaa kirjan tai pari, mutta jos niin sattuu jostain syystä käymään, niin siirrän sen/ne röyhkeästi huhtikuun ostoihin.

1. Andrew Taylor: The Silent Boy

Tämän olenkin  jo lukenut ja ihan hyväksi havainnut. Ostin kirjan ihka uutena kirjakaupasta ja maksoin siitä normaalihinnan eli £7,99.

Kirja oli tarjouspöydällä "Buy one, get one half price." En kuitenkaan ostanut toista kirjaa, koska tarjouksessa ei ollut sellaista, jonka olisin oikeasti halunnut. En osta "väkisin" kirjoja.


Kirjat 2, 3 ja 4 vasemmalta oikealle

2. Kosteikkoja osui silmääni, koska tunnistin kirjan samaksi, josta Siina on blogannut. Pulitin siitä peräti 50 penceä. Olen aloitellut kirjaa, mutta siinä on liikaa peräpukamia. En ole nyt sellaisella tuulella. Täytynee odotella oikeaa mielentilaa.

3. Joku jossain sanoi, että Herta Müllerin teoksiin (tai ainakin johonkin niistä) kannattaa tutustua. No, tutustutaanpa sitten. Tosin minulla on kirjastostakin nyt lainassa eräs Müllerin kirja, jonka kaiketi luen ennen tuota ostamaani. Tai sitten en.

4. Allendea on pitänyt kokeilla aiemminkin. City of Beasts oli minulla jo kerran kirjastosta lainassa, mutten ehtinyt lukea sitä. Tai ei just silloin huvittanut. Tuo söpö minikirja huusi nimeäni kaupassa, joten korjasin sen talteen ja nyt voin lukea sen milloin tahansa! Se maksoi kaksi puntaa.

5. James Church: Hidden Moon

Tämä piti ihan tilata Ebaysta. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sitä lukemaan. Kyseessähän on Pohjois-Koreaan sijoittuvan dekkarisarjan toinen kirja.

6. SJ Watson: Second Life (normaali hinta £14,99 mutta oli tarjouksessa kaupassa puoleen hintaan)

Watsonia (tuttu kirjastaan Kun suljen silmäni) luen parhaillaan, ja olen tehnyt muutaman naamapalmun kirjaa lukiessani. Kirjan keskeinen henkilö eli minäkertoja on tekopyhä bitch. Naiivikin vielä. Mutta palaan asiaan, kun olen lukenut kirjan kokonaan.

Extralätinä liittyen korruptiokappaleisiin:

Lisään jatkossa näihin kuukausiraportteihin myös saamani arvostelukappaleet. Moniahan nämä korruptiokappaleet tuntuvat kiinnostavan kovastikin, ja aina säännöllisin väliajoin kuuluu marinaa, että muuta ei kirjablogeissa luetakaan. Noh, en tunnista itseäni moisesta ruikutuksesta, mutta ollakseni oikein läpinäkyvä mainitsen nekin.

On tosin kuulunut narinaa siitäkin, että arvostelukappaleet mainitaan blogissa. Ei saisi mainita, että kyseessä on a-kappale, koska se alleviivaa jotenkin sitä kirjaa? En oikein tajua eli sinänsä ihan sama mitä tekee, niin aina jollain on hiekkaa silmässä.

Tämän kuukauden korruptiokirja on ihan itse pyytämäni Hanna Tuurin Ranta. Odotin kirjalta paljon, mutta valitettavasti se ei ollut minun tyylinen kirja. Mutta kannatti se silti lukea: ihan vain vaikkapa kokemuksena. Lue koko lätinä täältä.

Ja koska nyt aloitin, niin kertaanpa kaikki tänä vuonna saamani (itse siis olen pyytänyt: minulle niitä ei tule yllärinä) a-kappaleet, niin päästään heti ajan tasalle.

Tammikuu:

Lasse Ansaharju, SusuPetal: Kultainen Talja (sekä kuvallisesti että sanallisesti koskettava valokuvateos)

Helmikuu:

Erik Axl Sund: Lasiruumiit (Pidin kovasti, peittosi Varistytön mennen tullen)

Jos on kysyttävää aiheesta (tai miksei aiheettakin), kysy. Kerron mielelläni ajatuksiani, mielipiteitäkin löytyy, jos kiinnostaa ja vaikkei kiinnostaisikaan. Mitä saisi olla?

Pakollinen mielipide loppuun: arvostan läpinäkyvyyttä. Ei minun tarvitse peitellä mahdollisia kytköksiä mihinkään. Ei tosin pahemmin ole sellaisia. Siis niinku ei vissiin yhtään.

Valitettavasti kukaan ei maksa minulle kuvausmatkaa kirjojen kera. Jos kuitenkin joku haluaa minulle sellaisen järjestää (ja kustantaa), niin älä epäröi ottaa yhteyttä! Poseeraan mielelläni vaikkapa Mauritiuksella jonkin vetävän kirjan (miksen kirjailijankin, uuh) kanssa. Mutta en bikineissä: siinä kulkee raja.

Jaarittelinpa pitkästi. Tuskinpa aion joka kuukausi näin perusteellista ostosraporttia vääntää. Tai mistäs sitä tietää, jos on tällainen puheripulimainen fiilari kuukaudenkin kuluttua.

Rakkaudesta ja muista demoneista

Joskus luettavan kirjan valintaan voi vaikuttaa mitä kummallisemmat syyt. Kirja, jonka juuri luin, päätyi luettavakseni melkoisen sattumusketjun kautta.

Minulla on omat rutiinini kirjastossa. Tutkailen aina ensin ns. esittelystandit, joihin kirjaston henkilökunta on koonnut kirjoja otsikoiden alle. Vakio-otsikkoja on "quick choice", muut vaihtelevat.

Nyt oli vaihtuvana teemana mm. Etelä-Amerikka (josta olen hävyttömän huonosti lukenut kirjallisuutta: minullahan on meneillään tämä maailmanvalloitusikuisuusprojekti): kirjoja oli laidasta laitaan faktasta fiktioon.

Räpläsin minulle ennestään tuntemattoman Gabriel García Márquezin romaania Of Love and Other Demons. Kirjan väliin oli unohtunut kirjanmerkki (oletan, että kys. kuvaa on käytetty kirjanmerkkinä).

Kirjanmerkki kutitti silmääni ja innostuin siitä. En kehdannut "pölliä" sitä kirjan välistä, joten lainasin kirjan saadakseni sen. Ihailin kotona merkkiä ja aloin lukea kirjaa. Kannattiko?

Gabriel García Márquez: Of Love and Other Demons
Del amor y otros demonios, 1994
Penguin Books, 1996
S. 160
Espanjasta kääntänyt Edith Grossman

Nyt on sellainen kirja, jossa ei pahemmin tolkun ihmisiä ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kuitenkin aikakauden ja ympäristön huomioon ottaen kaikki taitavat olla ihan normaaleja. Niin häilyvät ovat rajat hulluuden. Ja normaalin. Minkä tahansa.

Kummalla puolella seisot. Vaiko oikea jalka viivan toisella ja vasen toisella puolella? Ja lopulta, onko sillä mitään merkitystä?

Crazy people are not crazy if one accepts their reasoning.

Sierva María on kakstisoitavuotias tyttönen, joka on saanut elää elämäänsä melko rauhassa vanhempiensa hylkäämänä. Äiti vihaa tytärtään eikä markiisi-isääkään kiinnosta Sierva Marían elämä. Tyttö eleleekin lähinnä orjien keskuudessa, omaksuu heidän tapansa.

Kunnes eräänä markkinasunnuntaina vesikauhuinen koira näykkäisee neljää ihmistä: eräs niistä on Sierva María. Muille käy huonosti, mutta nuori tyttö ei osoita merkkiäkään sairastumisesta. Sitä pidetään aluksi hyvänä asiana, kunnes aletaan epäillä että demonit ovat vallanneet tytön. Hänet täytyy parantaa, henget täytyy manata hänestä ulos.

Mutta missä määrin kyse on lopulta erilaisuudesta, missä määrin mahdollisista demoneista. Hoitoja määrätään, mutta niiden myötä tytön kunto vain heikkenee - sekä fyysinen että psyykkinen.

Varsin erikoinen kirja tämä: tavallaan helppo, mutta fantastisen erilainen. Pidin kirjan tummasta ja rapistuneesta miljööstä, joka hehkuu kuumuudessa kuin markiisi riippumatossaan siestan aikana. Tätä kirjaa ei voi selittää, se pitää itse kokea.

En tähän kirjaan rakastunut, mutta ihastuin kyllä. Kannatti lukea saadakseen tuon ihanan kirjanmerkin. Saatanpa lukea lisääkin kirjallisuutta Gabriel García Márquezilta.

Ps. Rakkauskammoiset huomio: ei kannata säikähtää kirjan nimeä - tämä ei ole mikään love story, vaikka epätodennäköinen rakkaus tässä puhkeaakin!

Tätä kirjaa ei pikaisten tutkimusteni perusteella ole suomennettu, mutta muutamia muita Márquezin kirjoja on. Miltäs kuulostaisi esimerkiksi Muistojeni ilottomat huorat tai Elää kertoakseen? Onko tullut luettua?

Edit. 26.3.2015 klo. 10.33: Mymskä oikaisi minua kommenttilaatikossa ja kertoi, että kirja on suomennettu nimellä Rakkaudesta ja muista riivaajista. Eli puhuin läpiä päähäni, ettei muka olisi suomennettu.

Tänne merkki minut johdatti.

Kaiken nielevä ranta

Hanna Tuuri: Ranta
Otava, 2015
s. 285
Arvostelukappale


Ranta on tuhti ja rönsyilevä: romaanissa rönsyilee juonen lisäksi kieli. Toinen olisi ok, mutta molemmat yhdessä ovat minulle liikaa.

Jäsentääkseni omia ajatuksiani siteeraan näin aluksi kirjan sivulievettä:

Aikuistuminen on repinyt Noran, Jimin ja Seamusin, lapsuuden kolmikon, erilleen toisistaan. Kun Jim päätyy koomassa teho-osastolle, Nora ja Seamus tapaavat pitkän tauon jälkeen. Noralle Jim edustaa lumousta mutta myös vaaraa. Seamus elättelee yhä yksipuolista rakkautta leiskuvatukkaiseen Noraan.

Rannan tapahtumat sijoittuvat Irlantiin, ja kolmikkoa yhdistää samoilla kulmilla vietetty lapsuus. Jim ja Seamus ovat serkuksia, Nora "naapurin tyttö", joka viihtyy paremmin tien toisella puolella Seamusin perheen talossa.

Seamusin vanhempien ovet ovat avoinna kaikille ja pihalla leiriä pitävät Irlannin kiertolaiset. Seamusin toinen vanhempi on kiertolainen, toinen ns. paikallaan asuja. Seamus liikkuukin jouhevasti näiden molempien "leirien" välillä aikuisenakin.

Kiertolaisilla on varsin suuri rooli kirjassa ja lukija pääsee pääosin Noran ja Seamusin takaumien kautta seuraamaan heidän elämäänsä ja kulttuuriaan Irlannissa. Koin kiertolaisista kertovat osuudet ehkä jopa kirjan kiinnostavimpana antina, ja olisin voinut lukea niistä enemmänkin. Siis vaikka kokonaisen kirjan, fiktiivisen tarinan kiertolaisten elämästä. Vanhat myytit ja tarinat kiehtovat minua, mutta haluaisin ne kyllä selkeämmässä muodossa. Tähän yhteen kirjaan on saatu tavaraa sen verran paljon, että ihan hengästyttää.

Noran, Seamusin ja Jimin väliset suhteet eivät oikein jaksaneet innostaa. Epämääräisyyden verho liehuu näiden ystävysten edessä enkä oikein saavuta syytä, miksi he edes olivat ystäviä. Tai ovat olevinaan edelleen.

Jim on itsekäs, jopa ilkeä. En pitänyt hänestä kirjan alussa ja vielä vähemmän myöhemmin. En osannut edes tuntea myötätuntoa häntä (enkä muitakaan kirjan henkilöitä) kohtaan. Miksi olisin? Ilkeä päällepäsmäri, joka nauraa vieressä, kun "ystävää" kiusataan.

Norasta saati Seamusista en saanut ollenkaan otetta. Nora rypee jossain nuoruuden sattumuksessa (joka kyllä paljastuu ajallaan lukijalle), joka tapahtui rannalla. Siihen perustunee kirjan nimikin, Ranta, oletan.

Epäoleellisuuksista muodottomiksi paisuneet virkkeet jyräävät alleen tarinan lisäksi ihmiset. Kirjan tunnelma on voimakas ja painostava, mutta uskon että siihen olisi päästy hieman suppeammallakin ilmaisulla. Ehkä siten olisi jäänyt tilaa kirjan henkilöille, jotka tosiaan jäävät melko ontoiksi, kuin hämäriksi hahmoiksi kaiken nielevässä sumussa. Ne vain seisovat paikallaan, tuijottavat hiljaa etäisyydestä, mutta pysyvät lukijalle tyhjinä.

Toisteisuutta on niin paljon, että se pisti silmään. Pelkästään yhdellä sivulla on kuvailtu kuuraa (ja kuutakin) peräti kolme kertaa.

S. 212

Taivas oli tähtikirkas, kukkulan takana kohosi valkonaamainen kuu, niityllä kimalsi kuura.

Kuu heitti pitkiä varjoja. Kivi kohosi tornina. Varjoissa ja teurastuspellon kristallia hohtavassa kuurassa liikkuivat henget...

Seamus nojautui kivipaatta vasten. Niitty lepäsi kuuran kehräämässä kristallissa.

Runsaat epäoleellisuuksia pursuavat virkkeet tekevät Rannasta raskassoutuisen ja kompuroivan.

Tyllihameisen toimistotytön Trinity Collegessa rahataloutta opiskeleva amerikkalainen poikaystävä julisti, että... s. 10

Nyt on liikaa, aivan liikaa yksityiskohtia kielenkäytössä kautta kirjan. Tuuri selkeästi osaa kirjoittaa, ja kauniisti kirjoittaakin. Osa kuvauksista on hyvinkin raikkaita ja tuoreita. Mielestäni tehokeinoina onnistuneita, mutta koko kirjan kattavina rasittavia ja uuvuttavia.

Ihan harmittaa, koska tässä kirjassa olisi kaikki ainekset olla todella koskettava ja vetävä. Mielenkiintoisia teemoja on paljon, mutta valitettavasti kirjasta jäi lähinnä ärsyttävä ja hämmentynyt jälkimaku.

Suosittelisinkin tätä kirjaa heille, jotka pitävät tyylitellystä ja runsaasta kielestä, vanhoista myyteistä ja mystiikasta, sekä voimakkaasta miljöökuvauksesta.

Olisi mielenkiintoista kuulla muiden Hanna Tuurin romaaneja lukeneiden mietteitä Tuurin kirjoista. Onko tällainen runsaus hänen tyylinsä vai onkohan kyseessä kokeilu? Itse en ole muita Tuurin kirjoja lukenut, mutta voisin kyllä kuvitella lukevani, jos ne eivät ole näin "rönsyjä". Tarinankerronan taitoa Tuurilla nimittäin on, aiheitakin varmasti.

Vedenpaisumus

Minua on yleisesti ottaen helppo viihdyttää. Tai oikeastaan minua ei tarvitse viihdyttää, koska osaan keksiä viihdystä itse itselleni.

Eilen viihdytin itseäni menemällä ehkä noin sadannen kerran Thamesin rannalle kyttäämään nousuvettä (nousut ja laskut voi kätevästi tsekata vaikkapa paikallislehdestä). Minusta on hauskaa "joutua" pubiin veden saartamaksi.

Tällä kertaa vesi ei tosin noussut niin korkeaksi, että olisin jäänyt jumiin juottolaan. Toki silti nautin "afternoon drinkin" terassilla (ajatelkaa, se ryyppää sunnuntaina!), sitten käyskentelin rannalla.

Vesi katkaisi tien paikka paikoin.

Muutama muukin tykkää pällistellä nousuvettä.

 Pienestä sitä voi ilonsa repiä.

Olen aiemminkin kirjoitellut nousuvedestä. Silti se aina jaksaa kiehtoa minua: se kun vesi on siellä, missä ei pitäisi. Siellä, missä sitä ei normaalisti kohtaa.

Kirjakuulumiset: 

Kirjat ovat vaivihkaa lisääntyneet tässä(kin) kuussa ja todennäköisesti vielä ehtivät lisääntyä ennen kuun vaihtumista (raporttia luvassa siis myöhemmin). On nimittän eräs uutuuskirja, joka on ikään kuin pakko saada enkä todellakaan jaksa odotella, että sen joskus saa kirjastosta.

Tällä hetkellä minulla on kaksi kirjaa kesken: molemmat tökkivät, mutta eivät niin pahasti että jättäisin kesken (paitsi ehkä toisen niistä).

Keväistä tuoretta viikkoa kaikille!

Poika, joka ei suostu puhumaan

Andrew Taylor: The Silent Boy
Harper, 2014
S. 440

Hupsis, tuli tahaton tauko bloggaamiseen. Tosin varsinainen lukeminenkin on tökkinyt, joten en ole  muutenkaan juuri lukenut - siis romaaneja. Sanoja olen kyllä makustellut muun muassa lehtien muodossa. Muutama valokuvateoskin meni siinä sivussa.

Siksipä The Silent Boyn lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kirja ei ole mitenkään raskas tai vaikealukuinen. Taylor jäljittelee hauskasti vanhahtavaa kieltä, mikä sopii mainiosti kirjan miljööseen ja aikakauteen. Pidin kirjan tyylistä todella paljon.

Pariisi, 1792. Ranskaa riepottelee vallankumous, jolle ei tunnu näkyvän loppua. Pariisi kylpee veressä ja on kaikin puolin turvaton paikka asua. Pariisissa asuu - ja kuolee - Edward Savillin vaimo, jonka kanssa hän (Savill) ei tosin ole ollut tekemisissä vuosikausiin. Vaimon 10-vuotias poika, Charles, pelastetaan verisestä Pariisista Englannin maaeudulle. Herra Savillin on tarkoitus noutaa Charles Lontooseen: lain mukaan vastuu pojasta siirtyy nimittäin Savillille.

Hakumatkasta kehittyy melko pitkä, sillä mikään ei mene niin kuin pitäisi. Perille kuitenkin päästään, ei siinä mitään. Mutta Savillia vaivaa hammassärky, jonka takia hän lopulta päätyy vuodepotilaaksi. Hammashoito ei tuohon aikaan ollut ihan samanlaista kuin nykyään, kuten kaikki tietävät. Paluumatka siis viivästyy eikä tosin pelkästään kipuilevan hampaan takia.

Mutta se hampaista. Kun Savill vihdoin ja viimein on matkuskunnossa, Charles katoaa. Mykkä Charles. Kyllä, poikanen on menettänyt puhekykynsä. Epäillään, että äidin kuolema on ollut niin traumaattinen kokemus, että Charlesin puhekyky katosi.

Pojalla on syynsä olla hiljaa, mutta hieman epäuskottavalta tuntuu noinkin tiukka puhumattomuus ja kaikenlaisen kommunikaation johdonmukainen välttäminen. Romaaneissa toki kaikki on sallittua, joten annettakoon tämäkin anteeksi, vaikka ajoittain minua suorastaan turhautti koko mykkyys. Ja sitten kuitenkin: pojan mykkyys on osa kirjan tenhoa.

Muu tenho tulee miljööstä ja aikakaudesta. Nautin suunnattomasti hevoskärryajeluista ja vanhoista tapakoodeista - kirjan kieltä unohtamatta. Juoni on loppujen lopuksi melko ennalta arvattava (ainakin näin jälkikäteen sanottuna, heh), vaikka se matelee etenkin alun "äksönpläjäyksen" jälkeen. Matelu ei sinänsä haittaa, sillä kirja pitää silti otteessaan. Kirjailijalla on jokin maaginen ote, jolla vangita lukijansa - ainakin minut.

Loppua kohden tapahtumat alkavat taas vyöryä, mutta valitettavasti ihan loppu menee selittelyksi. Olisin ehkä pitänyt kirjasta vieläkin enemmän, jos tiettyjä vihjeitä olisi ripoteltu enemmän pitkin matkaa eikä läväytetty tiskiin koko kontsää vasta lopussa.

Yhteenvetona sanon, että kelpo kirja, joka ehdottomasti kannatti lukea. Kirja herätti haluni lukea lisää Adrew Tayloria. Taylor on britti, joka näyttää olevan melko tuottelias kirjailija. Wikipediasta voi lukea lisää. 

~~~

Ja kas alla kannen kuvitustiedot. Otin (surkean) kuvan, koska en jaksa kirjoittaa koko litaniaa tänne. Joskus tulee mietittyä, mitä kaikkea tietoa tänne oikein pitäisi niistä kirjoista lätkiä. Lista sen kun pitenee. Mitenkään kuvitusta väheksymättä: puuhastelenhan itsekin kuvien parissa. Mutta joo, joku raja.

Lapsi helvetistä - vai avaruudesta?

Kannen kuva: Henri Bureau/Corbis

Doris Lessing: The Fifth Child
Harper Perennial, 1988/2007
S. 159

Silläkin uhalla, että lentää sontaa tuulettimeen, aion kertoa rehellisesti mitä tuntemuksia tämä kirja minussa herätti.

Harriet ja David haluavat lapsia, paljon lapsia. Ehkä jopa kahdeksan. Muu suku hieman kyräilee heidän suurperhetoiveelleen, mutta hyväksyvät kuitenkin sikiämisen.

Davidin ja Harrietin suuri kotitalo on perhejuhlien keskus ja olohuone. Kaikki haluavat tulla pyhiksi sinne majailemaan ja viihtymään.

Kunnes syntyy Ben, Harrietin ja Davidin viides lapsi. Oikeastaan Ben tekee elämästä vaikeaa jo ennen syntymäänsä, mutta varsinaiset ongelmat alkavat, kun hän (Ben) syntyy. Ben on näennäisen normaali ja terve vauva. Mitä nyt vähän iso ja epäsuhtainen, ruma.

Eivätkä rumat piirteet esiinny ainoastaan ulkomuodossa, vaan Ben on luonteeltaan hirvittävä. Varsinainen rääkyvä hirviö, josta on todella vaikea pitää. Eikä hänestä oikein kukaan pidäkään. Harriet sentään yrittää, mutta Ben ei tee rakastamista helpoksi.

Oikeastaan Ben lopulta hajottaa koko perheen pelkällä olemassaolollaan. Vaikka Harriet saa jonkinlaisen suhteen solmittua Beniin, sekin suhde on kieroutunut ja perustuu valtaan, kiristykseen. Yrittääkö Harriet Benin kanssa niin kovasti, koska on äiti - koska hänen pitää? Eihän äiti voi hylätä lastaan?

Ja kuitenkin Harriet tavallaan hylkää muut lapsensa Benin takia. Benin, jota hän ei edes rakasta. Minusta Ben on hänelle projketi, pakkopulla. Koska Harriet synnytti Benin, on hänen Benistä huolehdittava. Kyseessä ei ole äidinrakkaus tai -vaisto, vaan pakko.

Mitä minä ajattelin kirjaa lukeissani? Jätä se hirviö sinne laitokseen. Kyllä. Toisaalta sen verran löytyy inhimillistä ainesta minustakin, että olisin kylläkin halunnut sijoittaa hirviölapseni hieman toisenlaiseen laitokseen. Kirjan lukeneet ymmärtänevät, mitä tarkoitan (vaikka eivät samaa mieltä olisikaan). Haluan huomauttaa, etten ajattele että vammaisista tai sairaista lapsista tulisi hankkiutua eroon. En todellakaan: suurin osa vanhemmista rakastaa lapsiaan vammoineen päivineen ja se on vain luonnollista.

Suurin osa. Minä en kuulu tuohon ryhmään, tiedän sen. Minä en tosin haluaisi edes tervettä lasta. On hyvä, etteivät minun kaltaiseni ihmiset lisäänny. Tämä kirja on vastenmielinen (ei tarkoita, että olisi huono), en pitänyt kenestäkään. Ja huokaisin helpotuksesta, ettei tarvitse elää tuollaista elämää.


Itse kirjasta vielä: taiten kirjoitettu ja todellakin herättää tuntemuksia. Olisin halunnut päästä Benin pään sisään, mutta se pysyi suljettuna. Toisaalta monet asiat elämässä jäävät ymmärryksemme ulkopuolelle. Se pitää vain hyväksyä.

Linkkaan nyt vain yhteen blogiarvioon, koska sieltä löytyy liuta linkkejä muihin. Lisäksi pidän Suketuksen arviosta, koska hän purkaa kirjaa hyvin, herättelee kysymyksiä joita itsekin pohdin lukiessani. Kannattaa siis lukea Suketuksen arvio, jos haluaa analyyttistä otetta tällaisen kohtuullisen subjektiivisen "avautumisen" sijasta.

Kirjalle on olemassa jatko-osa nimeltä Ben, in the World. Saatanpa senkin lukea, jos osuu eteeni.

Korealainen kuurupiilo

Kannen suunnittelu: Jennifer Carrow

James Church: A Corpse in the Koryo
Thomas Dunne, 2006
S. 280

Tämä kirja on vastikään suomennettu nimellä Korealainen kuurupiilo. Pakko sanoa, että käännösnimi pesee mennen tullen alkuperäisen. Näin harvemmin käy, mutta joskus kuitenkin. Varsinaista kuurupiiloa tämä kirja nimittäin on.

Kirjan nimessä "Koryo" viittaa hotelliin ja kyllähän sieltä ruumis löytyy (suomalainen kaiken lisäksi), mutta kuurupiilo on silti osuvampi - täyden kympin käännösnimi (kirjan on suomentanut Aura Nurmi - muuhun käännökseen en ota kantaa, koska luin kirjan enkuksi)!

James Church on pseudonyymi, mutta selkeästi tietää mistä kirjoittaa. Siksi hän ei voikaan omalla nimellään (ja naamallaan) kirjoittaa, ettei ovi Pohjois-Koreaan sulkeudu. Vaan mitäpä väliä: tarina on tärkein. Ja se on hyvin kirjoitettu. Tässä yhteydessä kiitän blogini kommentoijaa @kolanteri vinkistä: häneltä kuulin James Churchista ensimmäisen kerran.

Mutta jos nyt itse kirjaan. Verrattuna tavanomaisempiin dekkareihin tässä on melko mutkikas ja salaperäinen juonikuvio. Ei kuitenkaan niin mutkikas, etteikö sitä tajuaisi - ainakin lopulta. Matkan varrella ei ehkä niinkään, koska tarkastajammekaan ei aina ole ihan selvillä, mitä on tekemässä - ja miksi. Ja miksi hänen täytyy rampata alvariinsa pitkin kyliä.

Tarkastaja O:lle on annettu tehtävä: mene mäenrinteelle ja ota kuva ohiajavasta autosta. Melko niukka ohje, mutta sellaista se on. Ei tarvitse tietää liikaa, tai oikeastaan mitään. Tekee vain niin kuin käsketään. Ja O tekee: harmi vain, ettei kamera toimi. Se ei sinänsä ole omituista, sillä moni asia ei toimi. Ja jos jokin toimiikin, se saattaa kadota. Nimittäin kaikki katoaa, jopa vedenkeittimet.

"Save some tea." I spoke softly into the handset, though there was not a living thing in sight.
"Can't. The kettle's gone. The red one. It disappeared."

Epäonninen kuvauskeikka panee alulle tapahtumaketjun, jonka seurauksia ei voi kuin arvailla. Eikä niitä oikeastaan voi edes arvailla, koska ei ole varmuutta, mikä lumipallo alkoi vyöryä. Tarkastaja O:n esimies, Pak,  tietää enemmän, tietenkin, kuin kertoo.

Pak on hyväsydäminen, vaikkei sitä päällepäin huomaisikaan. Välittäminen tulee ilmi tekojen kautta. Harvaan voi todella luottaa ja luottamusta joutuu arvioimaan useammankin kerran uudelleen saman ihmisen kohdalla. Tarkastaja O:n ja Pakin (luottamus)suhde on kuitenkin melko vakaalla pohjalla. Toisaalta sitä voi luulla tuntevansa toisen, mutta lopulta ei tiedäkään juuri mitään.

"For the next ten days we fade into the background. See this swing set? It's colorless. Blends in with the dirt. Moves ever so gently when the wind blows. Even the birds won't shit on it, because they don't believe it's here. That's us. Do I make myself clear?"

Tässä kirjassa ei jeesustella Pohjois-Korean kamalia oloja. Tarkastaja O elää periaatteessa etuoikeutettua elämää (muistakaa, että kaikki on suhteellista): hän ei ole työleirillä (eikä niitä tässä kirjassa kuvata) eikä pahemmin näe nälkää, vaikka palkkaa ei olekaan maksettu aikoihin. Hänellä on kuitenkin koti, ja mikä tärkeintä, hänellä on työ. Pitää vain leikkiä mukana, olla sokea silloin kun pitää ja nähdä vain sitä, mitä on tarkoitus. Kuulemisesta puhumattakaan.

"People think I'm absentminded, that I forget things. Maybe. To me, it's more complicated. I know something, but I choose not to remember it. I can do both at the same time."

Tämä kirja täydentää melko lailla sitä kuvaa, mikä minulle on muodostunut Pohjois-Koreasta lukemani faktan ja fiktion perusteella. Tämä suljettu maa kiehtoo ja etoo minua samaan aikaan. Täydellistä totuutta maan asioista ei liene monella, mutta aika samassa linjassa tuntuu tiedomuruset olevan olevan näiden maassa syystä tai toisesta asuneiden ja sieltä loikanneiden kanssa. Tässäkin kirjassa tulee ns. siinä sivussa esille kaikenlaista tietoutta, joka osaltaan rakentaa kulttuurikuvaa Pohjois-Koreasta.

Sanoisinkin, että tässä kirjassa kiinnostavinta on nimenomaan kulttuuri ja ihmiset: ihmisistä etenkin tarkastaja O, johon kiinnyin kovasti. Juoni on lopulta sivuseikka, vaikka sellainen toki kirjassa on. Mutta mystisyyteen ja salaperäisyyteen yleensä liittyy se, ettei kaikkea saada koskaan täysin tietää. Ei tässäkään kirjassa.

Kirjan tunnelma on melkko synkeä, mutta sitä ryydittää mustahko huumori. Varsinainen Pohjois-Korea Noir. Tätä kirjaa lukiessa saa nyrjäyttää aivonsa eri asentoon ja suodattaa lukemansa tyystin erilaisen kulttuurin kautta. Kirjailija tarjoileekin aimo annoksen ajateltavaa, jos vain malttaa pysähtyä ajattelemaan.

Muuten: O voisi helposti loikata. Mutta hänellä ei ole aikomustakaan. Miksi?

Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007 (tilauksessa)
3. Bamboo and Blood, 2008 (hyllyssäni)
4. The Man with the Baltic Stare, 2010
5. A Drop of Chinese Blood, 2012

Minulla on siis tämän sarjan kolmas osa hyllyssäni, toinen on tulossa. Sen verran aion ainakin tätä sarjaa vielä lukea ja loputkin, jos viihdyn. En toistaiseksi löytänyt suomenkielisiä blogikirjoituksia tästä kirjasta. Sen sijaan voipi lukea vaikkapa tämän parin vuoden takaisen haastattelun, jossa Church kertoo kirjoistaan.

Kirjailijan kuolema

Kannen suunnittelu: Ceara Elliot LBBG

Keigo Higashino: Malice
Little Brown, 2014
(alun perin japaniksi 1996)
Englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 281


Jumitan edelleen Japanissa. Tai no, periaatteessa olen siirtynyt Pohjois-Koreaan, mutta tämä aiemmin lukemani Malice sijoittuu Japaniin.

Malicessa onkin varsin mielenkiintoinen asetelma, sillä nyt on mukana menossa kirjailija. Menestystä saanut kirjailija oikein, joka tosin murhataan brutaalisti (kirjassa ei kuitenkaan lennä veri saati suolenpätkät, että jos niitä kaipailee, niin tämä kirja ei ole Se Oikea). Mutta kuka murhaa ja miksi?

Higashinomaiseen tyyliin saamme tietää - melko varmasti ainakin - murhaajan jo kirjan alkupuolella. Mutta siinä ei ole järkeä: ei ole motiivia ja alibikin löytyy. Kuitenkin kaikki viittaa erääseen tiettyyn henkilöön.

Kulissi toisensa jälkeen sortuu, mutta kenties se onkin tarkoitus. Tapausta tutkii poliisietsivä Kyoichiro Kaga, joka on sangen tarkkanäköinen ja älykäs. Häneltä ei jää pieninkään vihje huomaatta. Hän onnistuu sijoittamaan rubiikinkuution väripalikat siististi omille kyljilleen, vaikka kuutio on sotkettu hyvin huolellisesti.

Jälleen kerran mietin, miten Higashino onnistuu tällä kertaa yllättämään - vai onnistuuko. Kaksi kirjaa luettuani tunnistan tietynlaisen kaavan, mutta silti Higashino on onnistunut olemaan raikas ja ennalta-arvaamaton. Tämäkään kirja ei tuottanut pettymystä.

Vaikka tietynlainen perustyyli on sama, Malicessa kirjan rakenne on erilainen (kuin kahdessa aiemmin lukemassani): se koostuu epäillyn muistiinpanoista ja Kyoichiron omista merkinnöistä. Ja se kuulkaa toimii! En osaa edes selittää, mikä taika ja tenho tässä kirjassa on. Enkä edes voisi, etten vahingossakaan spoilaa. Sillä kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja kuitenkin on.

Voisin muuten melkein väittää, että jos pitää yhdestä Higashinon kirjasta, pitää näistä kaikista. Toisaalta jos ei pidä yhdestä, ei pidä mistään näistä.Pidätän itselläni oikeuden olla väärässä. Sellaistakin voi joskus sattua.

Higashinosta on tullut lellikkini - hän todella kirjoitti itsensä sydämeeni. Tämä on jo kolmas Higashinolta lukemani kirja lyhyen ajan sisällä. Olen koukussa kuin pahinkin narkkari. Ehdin jo kauhistua, että olen nyt lukenut kaikki Higashinolta englanniksi käännetyt romaanit, vaan huoli pois: vielä löytyykin yksi! Se on nimeltään Naoko ja sehän pitää toki lukea ensi tilassa (kunhan onnistun saamaan sen hyppysiini).

Tuli taas tällainen tynkä miete, mutta en viitsi väkisin tänne mitään vääntää. Mutta kuten voimme huomata, mietteitteni pituus ei todellakaan korreleoi kirjan hyvyyden kanssa.

Anna minun olla orjasi

Kansi: Anna Crone

Yoko Ogawa: Hotel Iris
(alun perin julkaistu Japanissa 1996)
Harvill Secker, 2010
Kääntänyt Stephen Snyder
S. 164

Terveisiä Japanista, hotelli Iriksestä. Lomakausi on alullaan ja siihen varustaudutaan myös hotelli Iriksessä. Iris ole mitenkään erityisen suosittu majapaikka, mutta ihan vilkas turistikaudella.

Eräänä yönä hotellinpitäjä joutui heittämään pari asiakasta ulos, koska he metelöivät.

"You filthy pervert!" The scream stopped at last, and a woman came flying out of room 202. "You disgusting old man!"

Huutava nainen oli prostituoitu, jolta oli ilmiselvästi palanut käämi. Mutta mitä yhdestä hutsusta, kun miehen ääni jää kaikumaan korviin. Se kaikuu Marin, hotellinpitäjän tyttären korvissa. Mari työskentelee hotellin respassa tiukan äitinsä valvonnassa. Mutta ei äidin silmäkään kaikkea näe.

Mari tapaa miehen sattumalta uudelleen myöhemmin. Heidän välilleen kehittyy omituinen suhde. Jokin miehessä kiehtoo Maria, kiehtoo niin paljon että hän haluaa alistua, miellyttää. Hän antaa miehen määrätä mitä tahansa: se on vain Marille oikein. Mari on saastainen ja ällöttävä, niin ajattelee Mari itsestään.

En ihan päässyt käsiksi Marin tuntemuksiin, mistä ne kumpuavat. Hänen äitinsä on ankara, kyllä, mutta ei nyt mikään sadisti. Hotellissa työskentelee varasteleva apulainen/siivooja, jota Mari yrittää kiristää saadakseen vapautta.

Seurasin sivusta tätä näytelmää, joka piirtyi hikisenä silmieni eteen. Se nyki minua kuin kala, joka on tarttunut syöttiin ja koho pomppii pinnan alle ja pinnalle. Se häiritsee, on jotenkin häiriintynyttä. 

Tämä kirja on häiriintynyt, härski silli. Kuollut, haiseva lahna. Ja samaan aikaan elegantti ankerias. Mutta niin hiljainen alun metelin jälkeen. Eikä mikään ole tai pääty niin kuin... pitäisi?

Ogawa teki sen taas, hän koukutti minut heti ensimmäiseltä sivulta ja talutti kuin sokeaa. Sillä eipä ollut hajuakaan, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu.

Kirjan on lukenut myös hdcanis, jonka blogista Ogawan  taannoin bongasin. Mahtava löydös tämä kirjailija. Luenpa lisää. Aiemmin olen lukenut Ogawalta Revengen.