Sivut

torstai 19. maaliskuuta 2015

Poika, joka ei suostu puhumaan

Andrew Taylor: The Silent Boy
Harper, 2014
S. 440

Hupsis, tuli tahaton tauko bloggaamiseen. Tosin varsinainen lukeminenkin on tökkinyt, joten en ole  muutenkaan juuri lukenut - siis romaaneja. Sanoja olen kyllä makustellut muun muassa lehtien muodossa. Muutama valokuvateoskin meni siinä sivussa.

Siksipä The Silent Boyn lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kirja ei ole mitenkään raskas tai vaikealukuinen. Taylor jäljittelee hauskasti vanhahtavaa kieltä, mikä sopii mainiosti kirjan miljööseen ja aikakauteen. Pidin kirjan tyylistä todella paljon.

Pariisi, 1792. Ranskaa riepottelee vallankumous, jolle ei tunnu näkyvän loppua. Pariisi kylpee veressä ja on kaikin puolin turvaton paikka asua. Pariisissa asuu - ja kuolee - Edward Savillin vaimo, jonka kanssa hän (Savill) ei tosin ole ollut tekemisissä vuosikausiin. Vaimon 10-vuotias poika, Charles, pelastetaan verisestä Pariisista Englannin maaeudulle. Herra Savillin on tarkoitus noutaa Charles Lontooseen: lain mukaan vastuu pojasta siirtyy nimittäin Savillille.

Hakumatkasta kehittyy melko pitkä, sillä mikään ei mene niin kuin pitäisi. Perille kuitenkin päästään, ei siinä mitään. Mutta Savillia vaivaa hammassärky, jonka takia hän lopulta päätyy vuodepotilaaksi. Hammashoito ei tuohon aikaan ollut ihan samanlaista kuin nykyään, kuten kaikki tietävät. Paluumatka siis viivästyy eikä tosin pelkästään kipuilevan hampaan takia.

Mutta se hampaista. Kun Savill vihdoin ja viimein on matkuskunnossa, Charles katoaa. Mykkä Charles. Kyllä, poikanen on menettänyt puhekykynsä. Epäillään, että äidin kuolema on ollut niin traumaattinen kokemus, että Charlesin puhekyky katosi.

Pojalla on syynsä olla hiljaa, mutta hieman epäuskottavalta tuntuu noinkin tiukka puhumattomuus ja kaikenlaisen kommunikaation johdonmukainen välttäminen. Romaaneissa toki kaikki on sallittua, joten annettakoon tämäkin anteeksi, vaikka ajoittain minua suorastaan turhautti koko mykkyys. Ja sitten kuitenkin: pojan mykkyys on osa kirjan tenhoa.

Muu tenho tulee miljööstä ja aikakaudesta. Nautin suunnattomasti hevoskärryajeluista ja vanhoista tapakoodeista - kirjan kieltä unohtamatta. Juoni on loppujen lopuksi melko ennalta arvattava (ainakin näin jälkikäteen sanottuna, heh), vaikka se matelee etenkin alun "äksönpläjäyksen" jälkeen. Matelu ei sinänsä haittaa, sillä kirja pitää silti otteessaan. Kirjailijalla on jokin maaginen ote, jolla vangita lukijansa - ainakin minut.

Loppua kohden tapahtumat alkavat taas vyöryä, mutta valitettavasti ihan loppu menee selittelyksi. Olisin ehkä pitänyt kirjasta vieläkin enemmän, jos tiettyjä vihjeitä olisi ripoteltu enemmän pitkin matkaa eikä läväytetty tiskiin koko kontsää vasta lopussa.

Yhteenvetona sanon, että kelpo kirja, joka ehdottomasti kannatti lukea. Kirja herätti haluni lukea lisää Adrew Tayloria. Taylor on britti, joka näyttää olevan melko tuottelias kirjailija. Wikipediasta voi lukea lisää. 

~~~

Ja kas alla kannen kuvitustiedot. Otin (surkean) kuvan, koska en jaksa kirjoittaa koko litaniaa tänne. Joskus tulee mietittyä, mitä kaikkea tietoa tänne oikein pitäisi niistä kirjoista lätkiä. Lista sen kun pitenee. Mitenkään kuvitusta väheksymättä: puuhastelenhan itsekin kuvien parissa. Mutta joo, joku raja.


2 kommenttia:

  1. Kuulostaapa just minulle sopivalta kirjalta. Löytyisköhän tästä suomennosta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä mainio kirja, jonka soisin suomeksikin käännettävän. Ei siis ole käännetty niin kuin ei pikaisten tutkimusteni perusteella muitakaan Taylorin kirjoja. Harmi! Mutta ehkä jonain päivänä. :)

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.