Yhdeksän tornin linnake

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake
Otava 2014
(alkuper. A Fort of Nine Towers - An Afghan Family Story, 2013)
(Kääntänyt Sami Heino)
S. 416
Arvostelukappale

Kuvittelin, että Yhdeksän tornin linnake on fiktiivinen romaani, mutta ei se olekaan. Kirja on Qais Akbar Omarin muistelmateos. No sehän sopii minulle ihan yhtä lailla.

Afganistan on (sota)uutisten lisäksi minulle tuttu lähinnä Khaled Hosseinin kirjoista Tuhat loistavaa aurinkoa (en ole blogannut siitä) ja Leijapoika.

Omarin kirja jatkaa Hosseinin viitoittamaa tietä valottamalla melko runsaasti ihan tavallisten ihmisten arkea, ajattelua ja kulttuuria Afganistanissa.

Omar kirjoittaakin kirjan kiitossanoissaan:

"Toivon, että tämä kirja saa ihmiset kiinnostumaan monikerroksisesta afgaanikulttuurista, joka on niin odottamattomasti ja niin monista vääristä syistä joutunut maailman huomion kohteeksi."

Kyllä, niin minäkin toivon. Minua tosin kiinnosti jo ennestään, joten siksi tiesin että ehdottomasti haluan tämän kirjan lukea. Eikä tarvinnut pettyä: Omar kuvaa lämmöllä Afganistania ja sen kulttuuria, selittää sisällissotien taustoja ja niiden luomaa (pakko)kulttuuria.

Kirja etenee kronologisesti ja lukija kulkee Omarin rinnalla pitkän matkan niin ajallisesti kuin kilometreissäkin. Onnentäyteinen ja turvallinen lapsuus vaihtuu sota-ajan kaaokseksi: taustalla häilyy jatkuvasti epätietoisuus ja pelko, määrittelemätön uhka.

Omarin elämässä on paljon tärkeitä ihmisiä. Eräs niistä on hänen isoisänsä, jota Omar ihailee ja rakastaa syvästi.

"Elämä on uhkapeliä", hän (isoisä) sanoi ikään kuin puhuen lähinnä itselleen. "Saatat hävitä tai saatat voittaa. Jos etsit elämän tarkoitusta, voi olla, ettet löydä sitä ja häviät. Toisaalta saatat löytää sen ja voittaa."

Hän katsoi kaikkialla ympärillämme levittäytyvää sodan surkeutta. Lähes jokaisesta talosta kadullamme oli jäljellä enää rosoisia, romahtaneita seiniä.

Suku on laaja käsite eikä se suinkaan välttämättä tarkoita verisidettä. Auttamishalu sekä lähimmäisenrakkaus ja -arvostus ovat todella vahvasti läsnä kulttuurissa.

"Koiranne oli nälkäinen eilen illalla, joten annoin hänen vähän järsiä jalkaani." Vitsailin kätkeäkseni häpeäni.
Vanhus nauroi ja vastasi: " Sinun olisi pitänyt koputtaa ovelleni. Olisin antanut sinulle paljon enemmän kuin viisi granaattiomenaa."
Isä sanoi vanhukselle: "Se oli minun syyni: pelkäsin, että emme olisi lainkaan tervetulleita tähän kylään, etenkään yöaikaan. Sodan puhjettua kaikki ovat alkaneet pelätä toisiaan."
"Pitää paikkansa, mutta nyt tunnen teidät, ettekä ole enää muukalaisia. Olemme yhtä perhettä", vanha mies sanoi.

Kirjan kieli on pohtivaa ja runollistakin, toisinaan hyvin napakkaa ja virtaviivaista kuten vaikkapa yllä olevassa esimerkissä. Pidin kovasti kirjan tyylistä ja olin iloissani, kun mukana vilahteli mullah Nasruddinin tarinoita. Ihastuin niihin jo Leijapojassa ja nyt niitä oli kerrottu tässäkin kirjassa muutama.

Nasruddinin Tarinat ovat usein humoristisia ja yksinkertaisia, lyhyitä. Omar selittää kertomiensa tarinoiden lisäksi niiden merkitykset, mikä tuo syvyyttä niihin (tarinoihin). Mullah Nasruddinin tarinat voi periaatteessa ymmärtää ilman selityksiäkin, mutta ei ehkä niin kuin afganistanilaiset ne tulkitsevat.

Tämä on jälleen sellainen kirja, joka avaa silmiä - ja ymmärrystä. Vaikka kirja on myös surullinen ja haikea (brutaalikin joissakin kohdin, mutta kauheuksilla mässäilyä ei ole havaittavissa), sen pohjavire on optimistinen. Pidän tällaisista pohdiskelevista kirjoista, koska ne avaavat ikkunan kokonaan toisenlaisiin ajatusmaailmoihin (ja kulttuureihin).

~~~

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen kuulkaa nyt sotamies eli ensimmäinen nimike on ansaittu!

~~~

Kannen kuva: UPI photo / Mohammad Kheirkhah. Kannen suunnittelu: Stuart Wilson

Intohimoton ihminen

Kannen kuva: Rankin

Albert Camus: The Outsider
Penguin Classics 2012
L'Étranger, 1942
kääntänyt Sandra Smith
S. 111

"My mother died today. Or maybe yesterday, I don't know."

Meursault ja hänen elämänsä on melko tavanomaista. Meursault ei ole mikään suurien tunteiden mies, vaan hän arvostaa pikemminkin järkeä ja logiikkaa. Äidin kuolema ei häntä pahemmin hetkauta, ei suuntaan eikä toiseen: ihmiset kuolevat. Piste.

Äitinsä hautajaisiin Meursault toki matkustaa, vaikka se tarkoittaakin kahden vapaapäivän pyytämistä töistä. Hautajaiset tulevat ja menevät ja helpottuneena Meursault pääsee takaisin omaan elämäänsä.

Eipä hän silloin tiennyt, että hautajaisiin (ja etenkin hänen käyttäytymiseensä niissä) vielä palataan. Tosin eipä hän silloin vielä tiennyt sitäkään, mitä tekee rannalla toiselle ihmiselle.

Poskia kuumottaa rantahiekka, ilma väreilee kuumuuttaan. Kirjassa haahuillaan päivästä toiseen, tavataan muutamia ihmisiä. Elämä löntystää, on jotenkin seisahtunutta. Meursaultin tuore tyttöystävä haluaisi avioitua Meursaultin kanssa. Meursaultille asia on yhdentekevä: jos haluat. Kaikki on vähän samantekevää hänelle. Mutta eipä se (tunteettomuus) rikos ole niin kauan kuin ei tee rikosta - tai sitten on.

Odotin tältä kirjalta enemmän filosofista antia, pohdintaa. Ihan turhaan. Kirja edustaa lähinnä maisema- ja arkikuvausta (lopun "kliimaksia" lukuun ottamatta). Ihan mielenkiintoista kyllä ja pidin kirjan merkillisestä tunnelmasta, samoin muutamista sen henkilöhahmoista vaikka jäivätkin melko pinnallisiksi.

Vaan pidinkin nimenomaan heidän erilaisuudestaan ja jollain tavalla saatan ymmärtää Meursaultin tunteettomuutta: eivät kaikki ihmiset tunne niin voimakkaasti, mutta ei se automaattisesti tarkoita, että he ovat esimerkiksi psykopaatteja. Meursaultin suurin "virhe" (väkivaltaisen teon lisäksi siis) lienee se, ettei hän ajattele (eikä toimi) normien mukaisesti.

Yhtä kaikki, ei tämä kirja minussa se kummempia intohimoja herättänyt. The Outsider on vähän kuin jälkiruoka: sellainen kevyt mansikkarahka joka ei täytä mutta jättää raukean olon. Ajattelinpa joskus lukea Camus'lta muutakin, esimerkiksi The Plague kiinnostaa kovasti.

The Outsider on käännetty suomeksi nimellä Sivullinen. Lisäkseni kirjan on lukenut ja siitä blogannut ainakin Niina T. (Yöpöydän kirjat)

~~~

Korkkaan tällä kirjalla Vive la France! -haasteen kohdaltani alkaneeksi.   Aluksi ajattelin tavoittelevani kenties vain yhtä raitaa (jonka saa jo kahdella luetulla kirjalla), mutta nälkä kasvaa syödessä.

Olen alitajuisesti katsellut ranskalaista kirjallisuutta sillä silmällä ja sitä on päätynyt kokonaisen lipun verran - ja oikeastaan ylikin - lukulistalleni (jota ei tosin periaatteessa ole olemassa). Että kenties minulla onkin lokakuuhun mennessä koko lippu kursittuna kasaan. En nyt kuitenkaan vielä paukuttele henkseleitäni.

Kurkistus Thaimaan seksiturismin verhon taakse

Julia Manzanares, Derek Kent: Only 13 - The True Story of Lon
Bamboo Sinfonia Publications 2006
S. 366

Lon on vain kolmentoista päätyessään osaksi Thaimaan seksiturismia.

Kyseessä on periaatteessa oma valinta, mutta kuinka paljon hänellä oikeastaan oli vaihtoehtoja? Ehkä hän oli "vain" kulttuurinsa tuote?

Ennen kuin menen sisälle itse kirjaan, haluan puhista ulos muutaman kielellisen seikan, ettei tarvitse niihin enää palata. Kirjan kieli - ja kielioppi - on aivan järkyttävää kuraa. Enkä liioittele ollenkaan. En ole näin huonosti kirjoitettua ja toimitettua kirjaa varmaan ikinä aiemmin onnistunut lukemaan.

Jotkin virkkeet piti lukea ja tulkita (!) useamman kerran voidakseen ymmärtää ne oikein. Prepositiovirheet ym. voivat olla kohtalokkaita (väärin)ymmärtämisen kannalta. Kielenkäyttö oli ajoittain muutenkin kummallista, mutta kyllä kirjasta tolkun kuitenkin sai.

Kirjassa on niin paljon toistoa, että pelkästään ne karsimalla voisi siitä (kirjasta) heittää mäkeen ehkä jopa sata sivua. Kirjan rakenne on pompsahteleva, vaikka se on olevinaan kronologinen. Ajoittain esiin pulpahti henkilöitä, joista ei ollut aiemmin mainittu sanallakaan. Myöhemmin sitten selvisi, keitä he ovat. Ehdottomasti kirja olisi pitänyt oikolukea vielä kerran (jos sitä oli edes oikoluettu).

Kirjan on kirjoittanut Derek Kent, joka esiintyy kirjassa nimellä Dave. Ymmärsin (saatoin ymmärtää tai muistaa väärin - miehiä oli sen verran), että Derek/Dave on britti (vaikka asui/asuu) Thaimaassa. Siksi ihmettelenkin, miten kirjan kieli voi olla niin hävyttömän huonoa. Anyway, siihen (surkeaan kieleen) tottuu ja kun siitä pääsee yli ja hyväksyy sen, voi keskittyä itse tarinaan.

Rahaa rahaa rahaa!

Lon on kotoisin Thaimaan itäosasta, Isaanin alueelta. Isaan on köyhää maaseutua eikä ole mitenkään tavatonta, että lapsi (tyttö) lähetetään kaupunkien turistialueille tienaamaan rahaa. Vanhimman tytön osana usein on elättää perheensä - tavalla tai toisella.

Äiti potkaisee 13-vuotiaan Lonin pellolle ja tämä päätyy Bangkokiin. Hän saa huonopalkkaista ja raskasta työtä siivoojana. Työpäivät ovat pitkiä, työolosuhteet huonot ja palkka surkea. Rahaa pitäisi silti jäädä kotiin äidille lähetettäväksi. Lon ajautuu seksityöläiseksi kuin se olisi looginen jatkumo; se on niin normaalia, että  ympäristö jopa kannustaa siihen - samoin oikeastaan koko Thaimaan kulttuuri.

Lonin äiti on ahne ja hänen tyttärensä vain lypsylehmä hänelle. Raha on kaikkein tärkeintä, sitä pitää olla. Rahalla ansaitaan kunnioitusta/arvostusta ("make face" niin kuin kirjassa sanotaan) kotikylässä ja sitä äiti haluaa - aina vain lisää rahaa rahaa rahaa rahaa! Kukaan ei välitä (vaikka suurin osa tietää), miten rahat on hankittu, kunhan rahaa on paljon.

Lisää rahaa!

Omena ei kaus puusta putoa; kirja piirtää kuvan Lonista, joka on valmis tekemään mitä tahansa rahan takia - saa lyödä ja kusta päälle, kunhan rahaa tulee! Hän ajattelee ja mittaa kaiken rahassa, miehet ovat vain käveleviä raha-automaatteja, rahaa pitää saada aina vain enemmän ja enemmän, lisää lisääääh!

Suoraan sanottuna enpä muista aiemmin lukeneeni kirjaa, jossa raha (ja rahanhimo) mainitaan näin monta kertaa. Kirjassa kerrotaan mm. ykistyiskohtaisia palkkatietoja eri aloilta - ei siis pelkästään seksityöstä.

Lon "ylpeilee" kauneudellaan ja (seksi)ammattilaisuudellaan; hän on baarien suosituin tyttö, kaunis ja paras tanssija. Sanoinko jo että, kaunis ja petite. Siis petite ja kaunis, pikkuruinen taskuvenus, niin pantavan suloinen - ja kaupan. Tosin vain länsimaalaisille (farang), thaimiehiä Lon ei ota asiakkaikseen (enkä ihmettele miksi).

Älkää järkyttykö, tällaisen kuvan kirja Lonista antaa. En tiedä onko se vahinko vai tarkoituksellista, mutta Derek maalaa Lonista kuvan kammottavan rahanahneena pikkuhuorana. Mitä hän eittämättä onkin, jos raadollisesti ajatellaan.

Sivulauseissa toisinaan kerrotaan, kuinka Lon kärsii työstään. Se kuulostaa päälle liimatulta pakolta. Ihan kuin Lon oikeasti nauttisikin työstään (niin sanotaan suoraan kirjassa, vaan onkohan se kuitenkin se raha, josta hän pakkomielteisesti nauttii?) ja valitukset kärsimyksestä ovat vain pakkopullaa, joka on pitänyt kirjaan lisätä. Siksi ne vaikuttavat teennäisiltä.

Mutta. Pitää katsoa syvemmälle. Nähdä vallitseva kulttuuri ja tarkastella Lonia sen kautta. Kulttuuri (etenkin seksiturismin ympärillä pyörivä) tuleekin kirjassa iholle asti, se kuvataan monipuolisesti ja tarkasti eikä minulla ole sen todenmukaisuutta syytä kyseenalaistaa.

Sanoisinkin, että joko

a) Derek Kent epäonnistuu kuvatessaan Lonia

tai

b) Lonista maalattu kuva on tarkoituksella kärjistetty. On tarkoituksella korostettu rahaa ja jätetty tunteet sivummalle.

Tuhoava kulttuuri?

Thai-kulttuuriin kuuluu hymyileminen eikä negatiivisia tunteita niinkään näytetä. Ehkä se piirre on joko tahattomasti tai tarkoituksella välittynyt/välitetty kirjaan niin voimakkaana, että kirjakin (ja sitä myötä Lon) vaikuttaa ajoittain tunteettomalta. Sillä myöhemmin, kun Lon pyrkii eroon seksityöstä, alkaa hänessä vihdoin (myös kirjassa siis) näkyä sen jättämät jäljet - mitä se kaikki paine ja häpäiseminen ovat hänen mielelleen tehneet.

Miten hän yhä elää äitinsä ikeen alla, vaikka ei äiti rakasta. Äiti haluaa vain rahaa, mutta Lon jaksaa viimeiseen asti uskoa, että hän voi rahalla ostaa äitinsä rakkauden ja saada vihdoin synninpäästön isänsä kuolemasta (joka ei ole Lonin syy paitsi hänen omasta ja äitinsä mielestä; se on raskas taakka kantaa).

Ymmärrykseni Lonia kohtaan kasvoi voimakkaasti kirjan edetessä. Hän on kulttuurinsa tuote, aivopesty ja alistettu - ja lopulta hän hajoaa. Se on äärimmäisen surullista. Kirja valottaa hyvin seksiturismia Thaimaassa; tämän voisi ainakin jokainen Thaimaahan matkustava lukaista. Siis ihan vaikka ei olisi sinne menossa lapsia panemaan.

En yleensä linkittele GoodReadsin arvioihin, mutta nyt teen poikkeuksen. Tämä arvio on mielestäni kammottava esimerkki siitä, miten kulttuurisesti sokea voi ihminen olla. Mietin jopa, että kommentoisin hänen arviotaan, mutta enpä taida vaivautua. Siitä seuraisi kuitenkin joku vääntö enkä oikein jaksa sellaisia.

~~~

Tämä kirja on käännetty suomeksikin, siitä voi lukea enemmän täältä. Kirjalla on myös nettisivut, huomasin hetki sitten. En ole vielä sivuihin tutustunut, mutta taidanpa nyt tutustua.


Sitten lopuksi ihmettelen erästä asiaa liittyen kirjan julkaisuun. Se on julkaistu vuonna 2006, mutta kirja päättyy päiväkirjamaisiin merkintöihin vuodelta 2012. Yleensä, jos kirjasta otetaan uusintapainos, se pitäisi merkitä kirjaan. En löytänyt sellaista mainintaa kirjastani, vaikka kuinka etsin. Tämä ei ole iso asia, mutta oli pakko silti mainita.

Simppelit tapetointivinkit ulkomuodosta kiinnostuneille (tämä ei ole remonttipostaus)

Bloggerin ulkoasua on helppo muokata, vaikka ei osaisikaan koodata - riittää, että osaa ladata kuvan koneelta.Tein muutamia "esimerkkitapetteja" mallia salmiakki.

1. Kirjaudu Bloggeriisi ja valitse Template -> Customise

2. Valitse Background ja klikkaa "Background image" -kuvan allapuolella olevaa laatikkoa. Näytölle avautuu pieni ikkuna. Valitse siit ylin kohta eli "Upload image".

3. Valitse haluamasi kuva ja lataa se blogiisi.

Jotta lataamasi tapetti sijoittuisi symmetrisesti blogisi keskelle, suosittelen klikkaamaan "Alignment" ja siitä valitsemaan ylärivin keskimmäisen vaihtoehdon (katso kuva alla).

Alla muutama tapetti, joita voit halutessasi testata.

Kuvan kopioiminen omalle koneelle:

1. Klikkaa kuva suuremmaksi.
2. Sen jälkeen klikkaa hiiren oikeaa namiskaa ja esiin tulee valikko. Valitse "View image" ja kuva avautuu ruudulle sen originaalikoossa.
3. Klikkaa taas hiiren oikeaa nappulaa, valitse "Save image as" ja sitten vain tallennat sen koneellesi.

Blogissani parhaillaan käytössä oleva "tapetti" on niinikään omaa käsialaani. Se ei ole ns. saumaton kuten nuo esimerkkitapetit. Yleisesti ottaen pidän ns. saumattomista tapeteista, mutta poikkeuksia on.

Koska kuva on ikään kuin "vessanseinä" täynnä "julisteita", saumat eivät ainakaan minun silmääni kiinnitä huomiota häiritsevästi kuvan toistuessa. Mutta makuasioita nämä.

Blogini ei ole muuttumassa ulkoasublogiksi (minulla on jo sellainen, täällä), mutta koska aiheesta tuli puhetta erään postauksen kommenteissa, ajattelin vääntää muutamat ohjeet. Mielelläni muutenkin neuvon, jos vain osaan. Eli kysyä saapi, jos tulee mieleen jotain.

~~~

Seuraavaksi tulee sitten tosiaan  kirjamietteitä muun muassa Thaimaan seksiturismista. Myös eräs klassikko on luettuna ja odottaa vain bloggaamista.

Kuvien pienentäminen/suurentaminen

Kuvakoon muuttaminen Paintissa.

1. Avaa kuva Paintiin.
2. Valitse "Resize".
3. Valitse joko

a) prosenttimäärä, jolla haluat kuvaa pienentää (kuvan suurentaminen tapahtuu luonnollisesti syöttämällä sadan ylittävä luku). Riittää, että laitat luvun ylempään laatikkoon; sama luku tulee alempaankin laatikkoon, jolloin kuva pienenee skaalassa.

 tai

b)  pikselimäärä. Toimi samalla periaatteella kuin yllä mainittu paitsi nyt pienennät suoraan pikseleissä.

Mitä tarkoittaa kuvan kroppaaminen/rajaaminen?

Rajaustyökalulla (crop) rajataan nimensä mukaisesti kuva uudelleen. Se luonnollisesti pienentää kuvaa, koska osa kuvasta katoaa. Jäljelle jää siis vain rajattu osa. Kroppaus ei ole hyvä tapa pienentää kuvaa; yleensä kuvaa kropataan eli rajataan ihan muista syistä.


Kuvakoon muuttaminen Photarissa (sama periaate on myös esim. Gimpissä)

1. Avaa kuva Photariin.
2. Valise Image -> Image Size.
3. Sitten vain pienennät kuvaa. Vaihtoehtoisesti voit toki suurentaa kuvaa syöttämällä alkuperäistä suuremmat luvut ikkunaan.

Huom: tarkista aina, että kuvasuhde säilyy eli skaalaus on päällä. Sekä korkeus- että leveyslukujen tulee muuttua suhteessa.

Huom: Muista tallentaa pienentämäsi tai muuten muuttamasi kuva eri nimellä tai kopiona. Muuten menetät alkuperäisen kuvan. Kuvat kannattaa tallettaa JPG-formaattiin.


Kommenteissa saapi kysellä lisää, jos olin sekava.

~~~

Netissä toimivia ilmaisia kuvankäsittelyohjelmia (eli ei tarvitse latailla omalle koneelle mitään)

Pixlr
PicMonkey
Sumopaint

Kone vastaan ihminen?

Bernard Beckett: Genesis
Quercus 2009
(New Zealand, 2006)
S. 185

Genesis päätyi sattumalta luettavakseni. Anna (Matkalla mikä-mikä-maahan) haastoi bloginsa lukijat ehdottamaan luettavaa itselleen.

Lueskelin Annan saamia vinkkejä ja jostain syystä Annamin ehdottoma Bernard Beckettin Genesis jäi päähäni. Kun sitten tutkin kirjaston hyllyjä, pomppasi Genesis naamalle.

Oli pakko napata kirja mukaan, vaikka suoraan sanottuna sen takateksti ei houkutellut. Onneksi en antanut sen (takatekstin) häiritä; olipa nimittäin sellainen kirja, että pyöri sukat jalassa vielä monta päivää lukemisen jälkeenkin.

Anaxilla on edessään neljä tuntia kestävä tentti, jonka aikana hänen on onnistuttava vakuuttamaan kuulustelijat sopivuudestaan akatemiaan. Anax on melko luottavainen, sillä hän on saanut valita aiheensa itse - ja toki hän hallitsee sen! Vai hallitseeko kuitenkaan?

Tunnit vierähtävät Anaxin valitsemaa historiallista henkilöä, Adam Fordea, analysoidessa. Ja spekuloidessa. Lukijalle paljastuu hiljalleen tämän legendaarisen Adamin tarina. Minulla ei ollut hajuakaan kirjan alussa, miksi Adam Fordea pidettiin niin merkittävänä.

Olin aluksi kauhuissani tajutessani kirjan sijoittuvan kokonaan tutkintahuoneeseen. Mietin tuleeko minulle klaustrofobinen fiilis lukiessani kirjaa, jossa ei varsinaisesti liikuta minnekään. No ei tullut - päinvastoin! Sitä paitsi hologrammien avulla historiallisia kohtauksia tuotiin hyvinkin elävästi lukijan silmien eteen - ei haittaa, vaikka nekin olivat pääosin vankilasta.

Tämä kirja oli minulle täydellinen yllätys. Se johdatti pohtimaan tekoälyn olemusta - se johdatti pohtimaan ihmisyyttä. Ja ennen kaikkea näiden eroavaisuuksia. Tai samankaltaisuutta.

Dialogimuotoinen kerronta toimii mainiosti, koska se antaa lukijalle tilaa keskittyä sanomaan. Vaikka kirjassa on vakava perusvire, se sisältää silti huumoria. Juuri sellaista sarkastista, jopa nenäkästä huumoria, josta pidän.

"I've been waiting for a chance to talk to you."
"Do you mind if I don't listen`"
"Not at all. It lessens the chance of interruption."

Hihitin tätä kirjaa lukiessani. Tulin myös vainoharhaiseksi ja aloin epäillä oikeastaan kaikkien motiiveja. Spekuloin tapahtumia Anaxin siivellä ja keksin omia teorioitani. Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua - saati Anaxia - siihen, mitä oli tulossa.

Tämän kirjan luettuani tuli sellainen olo, että aloitanpa lukemisen alusta (en kuitenkaan aloittanut, vaikka varmasti luen tämän kirjan joskus uudelleen). Hyvin harva kirja saa minussa aikaan tällaisen reaktion. Aion ostaa Genesiksen omakseni; se on sellainen kirja, jonka haluan omistaa.

~~~

Kirjan on lisäkseni lukenut jo mainitsemani Annami. Yhdyn täysin rinnoin hänen mietteisiinsä. Kun loppuratkaisu alkoi olla käsillä, luin kappaleet moneen kertaan koska halusin pitkittää kirjaa. En ollut vielä valmis ottamaan vastaan (kirjan) totuutta.

Genesis veti muutenkin minut sen verran sanattomaksi, etten kykene kirjoittamaan siitä enempää, vaikka kirjassa olisikin hyvinkin paljon, mihin tarttua. Mutta toisaalta - yllätä itsesi ja lue tämä!

*

Lisäys jäkikäteen 25.2. 2014

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen. En tajunnut aiemmin, että tämä kirja sopii hyvin kyseiseen haasteeseen.

Hyvästi lapsuus, tervetuloa seksiorjuus

Kannen kuva: Corbis

Somaly Mam: The Road of Lost Innocence
(Le Silence de l'innocence, 2005)
Virago 2007
Kääntänyt Ranskasta Lisa Appignanesi
S. 182

Vastikään lukemani Punaisten Kyynelten talo (Terhi Rannela) houkutteli minut tutustumaan Kambodžaan enemmänkin. Somaly Mamin kirjan keksinkin Terhi Rannelan kirjailijasivulta.

The Road of Lost Innocence kuvaa etenkin tyttöjen ja nuorten naisten raadollista elämää Kambodžassa. Elämää, jolla ei kovin suurta arvoa ole. Elämää, jonka voi vaihtaa muutamaan roposeen.

Lapsi(seksi)kauppa käy kuumana eikä siltä säästy Somalykaan. Tietenkään kaikkia lapsia (tyttöjä) ei myydä, mutta valtava (seksi)bisnes näiden pienten tyttösten ympärillä pyörii. Jopa omat vanhemmat myyvät lapsensa seksiorjiksi bordelleihin saadakseen edes hieman helpotusta rutiköyhään elämäänsä.

Tämä kirja ei siis kerro ainoastaan Somalystä, vaan lukuisista muista samaan tilanteeseen joutuneista tytöistä. Väkivalta on arkipäivää; sillä rangaistaan, pelotellaan, nautiskellaan. Mitä erilaisemmat uskomukset ajavat miehiä; seksi neitsyen kanssa parantaa AIDSin. Niinpä nuoria tyttöjä ommellaan kiinni, jotta heitä voidaan myydä uudelleen neitsyeinä. Neytsyen "parantavan vaikutuksen" takia heistä voi pyytää korkeamman hinnan.

Kirja on tavallaan jaettu jaettu kahteen osaan. Noin puolet kirjasta käsittelee Somalyn lapsuutta ja hänen päätymistään seksiorjaksi. Loppupuoli (Somalyn päästyä pakoon seksiorjuudesta) kertoo Somalyn kamppailusta pelastaa nuoria tyttöjä seksiorjuudesta. Alun epäjärjestelmällinen auttaminen kasvaa ajan mittaan järjestelmälliseksi toiminnaksi; kiitos Somalyn sitkeyden ja vilpittömän auttamishalun, omistautumisen.

Somaly ei halua vetää huomiota itseensä, mikä näkyy kirjassakin. Hän haluaa näyttää, mitä tapahtuu lukuisille nuorille tytöille Kambodžassa; hän oli "vain" yksi heistä. On yhä, sillä menneisyys ei koskaan jätä rauhaan. Tämä kirja onkin karulla tavalla hyvin silmiä avaava; soisin monen sen lukevan.

En halua kirjasta tämän enempää kertoa, vaikka periaatteessa siinä olisi paljon, mihin tarttua. Sen sijaan koen pakottavaa tarvetta pohtia muutamalla sanalla ns. tirkistelyä, jollaiseksi - valitettavasti - monet leimaavat tällaiset kirjat. He eivät halua lukea tällaisia "sensaationhakuisia" kirjoja, koska heitä ei kiinnosta tirkistely.

Niin, ei minuakaan kiinnosta toisten kurjuudellä mässäily ja verhonraosta julmuuksien kyttääminen. Koen tällaiset kirjat silmänavaajiksi, tietoisuuden levittäjiksi (ihan niin kuin vaikkapa historiankirjat). Eivät ne kuvottavuudet poistu silmiä sulkemalla. Jos kaikki sulkisivat silmänsä, ei Somaly Mam olisi saanut niin paljon aikaan nuorten tyttöjen pelastamiseksi kuin nyt on saanut - ja toivottavasti saa jatkossakin.

Enkä nyt suinkaan tarkoita, että kaikkien pitäisi olla lukemassa tällaisia kirjoja. Ymmärrän, että ne ovat joillekin liikaa. Haluan vain ilmoittaa, etten koe olevani mikään perverssi sadistikyttääjä, jonka silmät kiiluvat piilotetusta himosta ja kuolanoro valuu poskella, vaikka tällaista kirjallisuutta luenkin.

~~~

Tätä kirjaa ei pikaisten tutkimusteni perusteella ole käännetty suomeksi. Kirjan kieli on kuitenkin mielestäni helppoa englantia (ellei ranska taivu) eli jos kirja kiinnostaa, luulen ettei se enkkutaitoiselle tuota ongelmia. Toisteisuutta kirjassa on välillä paljonkin, mutta en jaksa nyt motkottaa siitä. Sanoma on tässä kirjassa tärkeintä.

Totuutta etsimässä

Lesley Bilinda: With What Remains
Hodder & Stoughton 2006
S. 208

Kirjaston Afrikka-hylly (sitä ei oikeastaan edes ole, sillä hyllyyn on niputettu useita maanosia) on varsin aneeminen, mutta silti tongin sitä urhoollisesti lähes joka kerta kirjastossa käydessäni.

Lesley Bilindan kirjan lainasin puhtaasti takatekstin perusteella: en ollut kyseisestä ihmisestä saati kirjasta koskaan aiemmin kuullut.

Lesley Bilinda on skottilainen terveysalan (nimike ei tullut ilmi sen tarkemmin) työntekijä, joka matkusti Ruandaan työskentelemään. Siellä hän rakastui ruandalaiseen mieheen, Charlesiin.

Lyhyen seurustelun jälkeen he avioituivat. Suhde oli myrskyisä johtuen kulttuurieroista sun muusta. Esimerkiksi siitä, että Charlesilla oli suhde toiseen naiseen koko liiton ajan, ja ilmeisesti jo ennen avioitumista.

Lesley on Keniassa lomailemassa Ruandan kansanmurhan alkaessa vuonna 1994. Sadan päivän aikana surmansa sai noin 800 000 ruandalaista - myös Charles katosi. Todennäköistä on, että hänet tapettiin, vaikka ruumista ei koskaan löydetty. Ainakin Lesley on kirjoittanut kirjansa siitä olettamuksesta, että kuollut on.

Kun Lesleylle tulee kymmenen vuoden jälkeen kansanmurhasta mahdollisuus palata Ruandaan selvittelemään miehensä kuolemaa (ja tekemään dokumenttia), hän lähtee matkaan toiveikkaana, mutta epäileväisenä; onko niin pitkän ajan jälkeen mahdollista löytää totuus? Päästä vihdoin kalvavasta epätietoisuudesta?

Vaikuttaapa mielenkiintoiselta, vai mitä. Harmi vain, että kirja jättää kylmäksi lähes joka tasolla. En ensinnäkään tajunnut Lesleyn valtavaa syyllisyyttä, jota hän tunsi miehensä takia. Miksi? Mieshän se oli, joka petti ja vietti aikaansa toisen sängyssä. Mitä niin kamalaa Lesley oli itse tehnyt, että oli murtua syyllisyyden taakan alle ja koki suurta tarvetta anoa anteeksiantoa kuolleelta mieheltään? En tajua - olisi kannattanut valottaa asiaa jotenkin.

Mutta Lesley ei valota oikeastaan mitään. Suurimman osan kirjasta hän pohtii omia tuntemuksiaan, joita ei lukija voi ymmärtää, koska niitä ei juuri taustoiteta. Kirja toi mieleeni ajoittain päiväkirjan; sellaisen jota ei ole tarkoitettu muille kuin itselle luettavaksi.

Odotin kirjalta myös enemmän kulttuurista otetta; toivoin, että Lesley kuvailisi ja pohtisi Ruandaa ja sen kulttuuria syvemmin. Aika suppeaksi muutaman lauseen viittauksiksi jäivät ne huomiot. Minusta ne olivat kuitenkin kirjan kiinnostavinta antia, joten oli karsea pettymys, kun alkoi taas se vatvominen Lesleyn omista tunteista. En mitenkään halua vähätellä hänen tunteitaan, mutta niiden takia kirja tosiaan muistutti ajoittain enemmän päiväkirjaa kuin mitään romaania tai dokumenttia.

Oletan että Lesley Bilindalla olisi ollut enemmänkin kulttuurista kokemusta, jota kirjassa ammentaa. Ne muutamat kulttuuriset kuvaukset ainakin antoivat ymmärtää, että hän on melko tietoinen Ruandan käytännöistä ja tavoista. Senpä takia minulta oli silmät tippua päästä lukiessani alla olevan.

I had come all the way from the UK in order to be in Rwanda for the tenth anniversary commemorations, to share these with the people of Rwanda. But now I was not able to do that.

Kyseessä oli kymmenen minuutin kollektiivinen hiljaisuus muistojuhlan päätteeksi, joka peruttiin uhkaavan sateen takia. Ymmärrän kyllä, että hiljentyminen voi olla tärkeä ele, mutta niin - maassa maan tavalla. En tiedä, kuinka tärkeä osuus se olisi ollut ruandalaisille. Jos kovinkin tärkeä, olisivat varmaan silti jääneet pitämään sitä hiljaista hetkeä. Eihän sitä kukaan kieltänyt kuitenkaan.

Lisäksi minua ärsytti (annan nyt palaa oikein kunnolla, kun kerran aloitin) kuvausryhmän röyhkeys (Lesleyn matkan rahoitti käsittääkseni Tearfund). Vaikka kuvauslupa olikin saatu, niin tervettä järkeä voisi silti käyttää.

Minusta on esimerkiksi ihan turha ihmetellä ihmisten äkäisyyttä, jos mennään yllättäen kotiovelle koputtelemaan kameraryhmän kanssa. Sitten vedotaan, että on kuvauslupa! No, kaipa niiltä ihmisiltä, yksilöiltäkin, voisi kysyä sitä lupaa eikä vain olettaa, että kun on lupa, niin voi tehdä mitä tahansa.

Tulipa taas kitkerää tekstiä. Pitää ihan miettiä voiko tällaista edes postata. Onneksi Lesley Bilinda ei ymmärrä Suomea. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole halveksua tai vähätellä hänen persoonaansa; ainoastaan kirjan toteutustapaa.

Nyt kun pohdin asiaa tarkemmin, uskon että luin kirjaa väärällä asenteella ja lastasin sille odotuksia, joita sen ei ollut tarkoituskaan täyttää. Kirjan kannessakin jo sanotaan "a widow's quest for truth in Rwanda" ja sitä kirja todella on. Itse haaveilin kulttuuri- ja faktapainotteisemmasta kirjasta ja siksi petyin. Se ei ole Lesley Bilindan syy.

Haluan nyt jotain hyvääkin sanoa tähän lopuksi. Vaikka kirja oli hyvin päiväkirjamainen, kyllä se silti valotti jonkin verran Ruandan olemusta. Se toimi myös virikkeenä ottaa asioista itse selvää, joten on tullut netistä etsittyä ja luettua kaikenlaista Ruandaan liittyen. Tällaisten kirjojen suola onkin juuri se, että ne inspiroivat tutustumaan paremmin eri maihin.

Orjaleirillä Pohjois-Koreassa

Blaine Harden: Escape from Camp 14
Pan Books 2013
(Usa 2012)
S. 252

Mitä tulee mieleeni ensimmäiseksi Pohjois-Koreasta? No mitäpä muutakaan kuin Kim Jong-Il - ja koko Kimin dynastia.

Ei näin äkkiseltään tule mieleeni muuta valtiota, joka olisi niin voimakkaasti henkilövetoinen. Kun googlettaa "North-Korea", kuvahaku täyttyy Kimin suvusta ja sotilaista.

Pohjois-Korea ei ole minulle valtiona järin tuttu (joskaan ei ihan tuntematonkaan), mikä ei ole ihme, kun kyseessä on niin suljettu (ja propagandaa sekä sisään- että ulospäin syytävä maa). On suoranainen ihme, että sellainen valtio on yhä edes olemassa. Kiinan ihmisoikeuksista (tai niiden puuttumisesta) pidetään meteliä, mutta Pohjois-Korean kohdalla hiljennytään kuin kirkossa.

Escape from Camp 14 (suom. Leiri 14, pako Pohjois-Koreasta) kertoo Shin Dong-hyukin tarinan. Se kertoo hänen elämästään työleirillä ja samalla valottaa näiden leirien - ja koko Pohjois-korean - rakennetta ja kulttuuria. Eipä ole mitään mieltä ylentävää luettavaa.

Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa työleirillä syntynyt ja sieltä paennut henkilö. Se on siinä mielessä merkittävää, että Shinillä ei ole aiemmin (ennen pakoaan) ollut mitään vertailukohtaa ns. normaaliin elämään. Leirillä vallitsee ihan omat hierarkiansa ja sääntönsä. Väkivalta, hyväksikäyttö ja alistaminen ovat niin arkipäiväisiä asioita, että ne ovat normaaleja. Ja mikseivät olisi, kun ei ole tietoa muusta?

Kirjassa todetaankin ironisesti, että kenties osasyy Shinin pärjäämiseen ja jaksamiseen leirillä olikin juuri se, ettei hänellä ollut vertailukohtia: hän ei tiennyt paremmasta. Itsemurha ei ollut koskaan hänelle todellinen vaihtoehto. 

Kirja on brutaalia luettavaa, mutta koska kirjoittaja on "ulkopuolinen", se onneksi etäännyttää lukijaa hieman. Lohtua tuo myös se, että Shin pääsi pakoon: hän ei ole enää leirillä. Mutta ei hänen painajaisensa siihen pääty: miten sopeutua yhteyskuntaan, kun on ikänsä elänyt suljetusti, kasvatettu kieroon?

Mitä tapahtuu, kun tietoisuus kasvaa ja on aikaa ja kykyä tarkastella omia toimiaan toiselta kantilta. Shiniä piinaavat syyllisyys, alemmuudentunto ja vaikeudet luottaa ihmisiin, mikä ei ole ihme. Kaikenlainen kanssakäyminen toisten kanssa, ja jopa tunteet on opeteltava uudelleen. Se saattaa olla lopun elämää kestävä matka, sillä niin suuria tuhoja on ehtinyt psyykessä tapahtua.

Vaikka kirja onkin ennen kaikkea Shinin tarina, Harden on haastatellut lukuisia asiantuntijoita ja muita henkilöitä kirjaa varten. Siksi se valottaa Pohjois-korean tilannetta noin yleisestikin. Kirjassa sivutaan myös mm. Etelä-Korean asennetta Pohjois-Koreaan sekä sieltä loikanneisiin turvapaikan hakijoihin.

Kirja on silmiä avaava kurkistus tuohon suljettuun maahan: maahan, jota voisi pitää valtion kokoisena vankilana, jonka kulissi on kiillotettu kullalla, mutta todellisuus löyhkää kuin mätänevä ruumis.

Kirjan kansien sulkeminen ei tuo lohtua. Siinä missä esim. keskitysleireistä kertovien kirjojen kohdalla voi huokaista kirjan luettuaan, että onneksi ei enää ole tällaista, tämän kirjan kohdalla niin ei voi tehdä. Leirit eivät lakkaa olemasta; ne ovat edelleen nykyaikaa Pohjois-Koreassa.

Kirjan on lisäkseni lukenut ja siitä blogannut ainakin Amma, Maija ja Tuulia. Blaine Hardenin The Washington Postiin kirjoittaman jutun (kirjoitettu ennen kirjan kirjoittamista) voi lukea täältä.

~~~

Korkkaan tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteen alkaneeksi. Samalla pääsin eristyssellistä tavalliseen selliin. Olisi ehkä pitänyt laittaa haaste alkavaksi Pohjois-Koreasta; yhden kirjan lukemalla pääsisi mihin tahansa eurooppalaiseen vankilaan (sori sarkasmi).

Vuoden 2014 lukuhaasteet

Innostuin viime vuonna osallistumaan useampaankin lukuhaasteeseen ja kokemus oli miellyttävä.

Inhoan suorittamista (myös lukemisessa) ja suurin pelkoni lukuhaasteissa olikin lukemisen muuttuminen "pakonomaiseksi". No, ei se sellaiseksi muutu, kun ei ota haasteita liian vakavasti. Utelias lähestymistapa riittää - ainakin minulle.

Niinpä osallistun tänäkin vuonna muutamaan lukuhaasteeseen. Haasteen nimeä klikkaamalla pääsee tutustumaan paremmin haasteeseen ja sen sääntöihin.

Ihminen sodassa

Yleensä pelkkä sana "sota" saa minut juoksemaan karkuun. Niin tälläkin kertaa, kunnes syvennyin ajatuksella lukemaan haastepostusta ja siinä olevia kirjavinkkejä. Alkoikin kiiinnostaa - sitäpaitsi eihän sota ole pelkkää rintamakuvausta (joka on siis minulle se suurin turn off).

Olen jo yhden tähän haasteeseen sopivan kirjan (Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo) lukenut eli yhden kun vielä luen, niin ensimmäinen sotilasarvo (sotamies) on saavutettu. Ties vaikka olisin vuoden lopussa kenraali (epäilen kyllä suuresti).


Vive la France!

Nimestä voi ehkä päätellä, millainen haaste on kyseessä: luetaan kirjoja Ranskasta. Tai pikemminkin kirjoja, joiden kirjoittajaa voi pitää ranskalaisena.

En pahemmin lue ranskalaisia kirjoja. Minulla on ehkä jopa vamma liittyen ranskalaiseen kirjallisuuteen. En tiedä, mistä vamma on syntynyt, mutta olisi kiva päästä siitä eroon. Siksi tämä haaste.

Haasteessa luetaan raidat (Ranskan) lippuun. Odotukseni eivät ole kovin korkealla, mutta jos nyt edes yhden raidan saisi.


Hei me lusitaan!

Tämän haasteen pystytin itse, ehkä jopa hieman itsekkäistä syistä. Minulla on näet hyllyssä vankilaan sijoittuvaa/liittyvää kirjallisuutta, jotka kyllä kiinnostavat, mutta joita en jostain syystä ole saanut aikaiseksi lukea. Jospa tämän haasteen siivellä saisin.

Tarkoitus on lukea itsensä ulos vankilasta. Kirjoiksi kelpaavat mm. vankilaa/keskitys- ja työleirejä käsittelevät kirjat. Olenkin ensimmäisen haasteeseen sopivan kirjan (Blaine Harden: Escape from Camp 14) lukenut eli pääsin eristyssellistä tavalliseen selliin (en ole vielä blogannut kys. kirjasta, mutta tulossa on).

~~~

Eiköhän tässä ole ihan riittävästi lukuhaastetta tälle vuodelle; sen lisäksi, että henkilökohtainen tavoitteeni on lukea monipuolisemmin kirjoja eri maista. Sivupalkissa (oikealla) on "maapilvi", jonka toivon laajentuvan tänä vuonna.

Siirsin kirjailijalistan blogin alareunaan. Lista on niin massiivinen (ja kasvaa alati), että se veisi kamalasti tilaa sivupalkissa.

Kuolema Kulkee kulisseissa

Peter James: Not Dead Yet
(Suom. Kuolema kulkee kulisseissa, 3/2014)
Pan Books 2012
S. 530
8. Roy Grace -sarjan kirja.

Peter Jamesin Roy Grace -kirjat ovat oivallinen valinta, jos haluaa tietää, mitä saa. Näillä samoilla sanoilla aloitin arvioni edellisestä Grace-kirjasta, Dead Man's Grip.

Siitä on aikaa vuosi. Jos tietää liian hyvin, mitä saa, alkaa kyllästyttää. Niin on käynyt minulle tämän sarjan kanssa.

Kussakin kirjassa tutkiskellaan erilaisia murhia ja muita rikoksia. Kukin kirja on siis tavallaan myös itsenäinen teos, mutta taustalla toki kulkee Royn Gracen ja muutamien muiden yksityiselämät. Sen takia sarja kannattaakin lukea järjestyksessä. Nuo yksityiselämät ovat suurin koukku, jonka takia tätä sarjaa olen lukenut näinkin pitkälle.

Mikä minua sitten näissä kirjoissa on alkanut mättää? No, se ennalta-arvattavuus. Sama kaava, joka toistuu kirjasta toiseen. Luvut ovat lyhkäisiä; tässä kirjassa on 127 lukua. Se ei itsessään ole minulle mikään turn off.

Lukija on yleensä muutaman askeleen poliisia edellä, tietää hieman enemmän. Asioita tarkastellaan hyvinkin monen henkilön näkökulmasta; aina myös rikollisen tai potentiaalisen rikollisen.

Muutamia yllätyksiä James silti varaa (etenkin) kirjan loppupuolelle (noin puolet kirjasta on tilanteiden kehittelyä ja asetelmien luomista) vaihtelevalla menestyksellä; osa on tosiaan ylläreitä, osa ei. Tämä kirja ei kauheasti yllättänyt eivätkä ne yllättävät kohdat edes olleet kovin mehukkaita.

Kirjan tapahtumissa eikä kielessä ole periaatteessa moitittavaa (kirjan takatekstin voi lukea täältä; en jaksa käydä tässä juonta ruotimaan enää erikseen). Se on siis se kaava, joka kyllästyttää. Tämä(kin) kirja alkaa kohtauksella, joka enteilee kuolemaa.

"Gaia Lafayette was unaware of the man out in the dark, in the station wagon, who had come to kill her."

Kun murhatutkimus pistetään pystyyn, sekin etenee ennalta-arvattavalla tavalla. Rikos saa nimen ja sitä puidaan aamu- ja iltakokouksissa. Näinhän se kai menee oikeassakin elämässä, joten mikäs siinä. Mutta kun on lukenut kahdeksan kirjaa ja tietää perusraamit, alkaa oikeasti jo puuduttaa. Joku poikkeus kaavaan olisi kiva ylläri.

Kaiken lisäksi Peter James on melko perusteellinen kirjoittaja. Sellaisistakin henkilöistä, joilla ei lopulta ole juonen kannalta suurta merkitystä, hän kylvää yksityiskohtaista nippelitietoa, että tuntuu kuin elokuvissa olisi. Onko se sitten huono asia? Ehkä ei, mutta kyllä minua alkaa kyllästyttää turhanpäiväisten henkilöiden palttoonnapeista lukeminen.

Tulee tunne, että James pitkittää näitä kirjoja - ja ihan turhaan! Pienellä tiivistämisellä (eli turhien lätinöiden poisjättämisellä) nämä kirjat paranisivat. Lisäksi kestojuonikoukun (Gracen kadonnut vaimo) hidas eteneminen ottaa päähän. Tässä kirjassa asia saa taas valotusta (asiaa vatvottiin peräti noin kolmessa luvussa), mutta tietenkään mitään ei tapahtunut.

Ehkä seuraavassa kirjassa?

Minulla odottelee hyllyssä sarjan yhdeksäs (Dead Man's Time - toistaiseksi uusin) osa ja ihan mielenkiinnosta luin sen ensimmäisen luvun. Ja kyllä, sama kaava esiintyy eli jo ensimmäisessä luvussa tiedämme, että isä näkee poikansa nyt viimeistä kertaa. Jompikumpi kuolee, en tiedä vielä kumpi. Se todennäköisesti selviää heti seuraavassa luvussa. Tai ei, ei vielä seuraavassa. Ensin pitää jauhaa parin luvun verran jotain muuta.

~~~

Kylläpä tuli hapokasta tekstiä. Luin kuitenkin kirjan loppuun, joten ei se niin paha ollut, miltä ehkä kuulostaa. Minun ongelma tosiaan on se kaavamaisuus (ellei se jo tullut selville), mutta saatan olla ongelmani kanssa yksin; Peter jamesin kirjat ovat hyvin suosittuja ja pidettyjä. Enkä sitä ihmettele lainkaan.

Sitä paitsi Peter Jamesin ansiosta Brighton on tullut aika tutuksi. En ole siellä vielä käynyt, mutta pakkohan sinne on heittää vaikka joku viikonloppuretki joskus. Kävin kyllä siellä virtuaalikävelyllä.

Kannen kuva: Daniela Lombard/Arcange Images / Kannen nainen: Sami Sarkis/Getty

Punaisten kyynelten talo

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Karisto 2013
S. 254

Punaisten kyynelten talo teki minuun niin suuren vaikutuksen, että se elää päässäni vieläkin.

Lukemisesta on jonkin verran jo aikaa, mutta minä en löydä sopivia sanoja kuvaamaan tätä kirjaa. Mitkään sanat eivät tunnu olevan tarpeeksi.

"Demokraattinen Kamputsea oli Kambodžan alueella Kaakkois-Aasiassa vuosina 1975–1979 sijainnut valtio. Se sai alkunsa, kun punaiset khmerit kaatoivat sisällissodassa Khmerien tasavaltaa johtaneen Lon Nolin joukot." (Wikipedia)

On vuosi  1978, on vuosi nolla, Demokraattisessa Kamputseassa. Tytär, lapsi vielä, pesee lääkepulloja joessa. Se on hänen tehtävänsä. Äiti on jossain, missä? Isäkin on poissa, samoin veljet. Kaikki ovat tahoillaan. He ovat Tuol Slengissä.

"Kun mies tulee vieruskaverini, teinipojan, eteen, hän kiinnittää lapun hakaneulalla suoraan kiinni kaulan ihoon."

Kirjan ensimmäisessä osassa seurataan tapahtumia tyttären ja äidin näkökulmasta. Myöhemmin näkökulmat muuttuvat tyttären tullessa vaimoksi. Menneisyys ei jätä rauhaan, epätietoisuus ei koskaan lakkaa kummittelemasta.

Punaisten kyynelten talo on koskettava historiallinen romaani, joka on fiktiota mutta voisi olla totta. Tarina rakentuu kirjan kannessa (ja myös sisäsivuilla) olevan naisen kuvan ympärille.

- Nainen ja lapsi surmattiin erittäin raa'asti vain muutama päivä kuvanoton jälkeen, opas kertoi.
Punaisten kyynelten talo ei ole Chan kim Srunin vaan hänen kaltaistensa naisten fiktiivinen tarina, joka olisi voinut olla totta. (tekijän jälkisanoista poimittu)

Rannelan kieli on kaunista, ajoittain runollista, syvällistä, pohtivaa, selkeää, napakkaa. Kaikkea sopivassa suhteessa. Kokonaisuus on eheä ja harmoninen, vaikka kirja on julma ja brutaali. Ei kuitenkaan täysin toivoton, vaikka onkin surua täynnä.

"Tämä maa on kukoistava puu, jossa ei ole tilaa mädille hedelmille. Ne pudotetaan maahan. Jotta muu maailma voi ottaa meistä oppia, meidän täytyy olla kauttaaltaan puhtaita."

Rannela kuljetti minua läpi historian niin elävästi, että olisin luullut käyneeni oikeasti Kambodžassa. Olisin käynyt Tuol Slengissä, josta katselin kuvia luettuani kirjan.

Etsin ja ahmin lisää tietoa Demokraattisesta Kamputseasta ja Kambodžasta. Kirjan lopussa on lähde- ja inspiraatiolista sekä mielenkiintoisia linkkejä aiheeseen liittyen.

Haluaisin kirjoittaa tästä kirjasta enemmän, paremmin. Mutta jokin minussa meni kiinni. Minä roikun tässä kirjassa ja selailen sen sivuja edelleen. En voi päästää irti, niin ravisuttava oli lukukokemus.

" - Kuka sinä olet?
- Minä olen vanha, kuoleva mies. Viimeisenä tekonani vien sinun surusi mennessäni. "

Ja sitten minä itkin.

~~~

Sain kirjan Annikalta, kiitos ihana! Annikan mietteet kirjasta voit lukea täältä. Rankkaisin tämän kirjan erääksi parhaaksi lukemistani kirjoista viime vuonna. Luin viime vuonna 84 kirjaa.

Ihastuin myös Terhi Rannelan kirjailijasivuun - kannattaa käydä tsekkaamassa. Sieltä löysin lisää lukuvinkkejä itselleni.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Mielenterveys meni penkin alle - Vuoden 2013 lukuhaasteet II

Osallistuin viime vuonna innoissani peräti kahteen mielenterveyteen liittyvään lukuhaasteeseen. Olin niin innoissani aiheesta, että perustin oman haasteen, Mental Cases, ennen kuin huomasin että yksi mielenterveyshaaste, Mieleni on rajaton, on jo olemassa.

Oli näillä haasteilla eroakin eli Mental Casesiin kelpasivat vain faktuaaliset teokset, Mieleni on rajaton -haasteeseen myös fiktio. Suuresta innostani huolimatta molemmat haasteet menivät ihan penkin alle.

Mental Casesia varten sain luettua vain kolme kirjaa, eli jäin jumittamaan terapiaan. Tavoite oli hullunkurisesti päätyä suljetulle.

Mieleni on rajaton -haasteeseen sain luettua vaivaiset kuusi kirjaa, mutta koska haasteella ei ole käsittääkseni loppumisajankohtaa, aion jatkaa sitä tänä vuonna.

Tässäpä kaikki lukemani haastekirjat:

John Harwood: The Asylum (fiktio)
Paul Torday: The Girl on the Landing (fiktio)
Sophie Andrews: Scarred (muistelmat)
Susanna Kaysen: Girl, Interrupted (muistelmat)
Elizabeth Haynes: Into the Darkes Corner (fiktio)
Alice Jamieson: Today I'm Alice (muistelmat)

Viime vuoden haasteet on nyt käsitelty. Kiitän vielä kaikkia Mental Cases -haasteeseen osallistuneita! Suurimmalla osalla (kaikilla?) se taisi mennä paremmin kuin minulla. Hupsista.

En kuitenkaan lannistu, vaan uudet lukuhaasteet on jo katsottuna tälle vuodelle; teen niistä koosteen mahdollisimman pian.

Mukavaa viikonloppua!

Parantaja

Kansi: Nils Olsson/Katslosa design

Antti Tuomainen: The Healer
(Parantaja 2010)
Harvill Secker 2013
Kääntänyt Lola Rogers
S. 246

Luen kirjat mieluiten alkuperäiskielellä (käytännössä Suomi tai Englanti eli aika suppea on kielitaitoni mitä tulee kokonaisten romaanien lukemiseen) ja etenkin suomalaiset kirjat haluaisin lukea suomen kielellä.

Aina se ei onnistu, joten päätinpä kokeilla suomalaisen kirjan lukemista englanniksi käännettynä.

Koekaniiniksi valikoitui Antti Tuomaisen The Healer eli Parantaja. Bongasin Tuomaisen sattumalta kirjastossa ja innostuin heti. En ole yhtäkään Tuomaisen kirjaa aiemmin lukenut, vaikka minulla on jopa hyllyssä yksi hänen kirjansa (Veljeni vartija, jota en siis ole vielä[kään] lukenut).

Aluksi tuntui oudolta lukea englanniksi kuvauksia kotoisasta ja minulle rakkaasta Helsingistä. Tosin Helsinki ei ole kirjassa ihan sellainen kuin se oli tai on nyt. Ilmastonmuutoksen seurauksena kadut tulvivat ja vettä sataa kuin esterin pepusta.

Elämä on kaaosmaista taistelua ja pärjäämistä. Poliisi on resurssipulan takia voimaton selvittelemään pahimpiakaan rikoksia; ne kirjataan kyllä ylös, mutta harvemmin niihin ehditään sen kummemmin paneutua.

Kaiken tämä kaaoksen keskellä katoaa kuin vesi viemäriin, jälkiä jättämättä ja ääneti, toimittaja Johanna Lehtinen. Runoilija-aviomies, Tapani, ryhtyy selvittelemään rakkaansa kohtaloa. Se ei olekaan mikään helppo tehtävä, sillä johtolankoja ei tunnu löytyvän millään.

Lisäksi kaupungissa mellastaa Parantajaksi nimetty sarjamurhaaja. Onko Parantajalla jotain tekemistä Johannan katoamisen kanssa? Ja jos on, niin mitä. Tapanin on kaivettava johtolankansa melko syvältä, jos mielii löytää vaimonsa.

Kirjan tunnelma on viipyilevän apea, melankolinen, synkkä, ajoittain pohdiskelevakin.

"I remember wondering which was worse: complete certainty that the worst has happened, or fear, building up moment by moment. A sudden collapse, or slow, crumbling disintegration."

Minua synkkyys eikä harmaus häirinnyt, ei huumorin puute eikä muukaan. Nautin kirjan hitaahkosta temposta; ei aina tarvitse kiirehtiä. Joskus voi vain hengittää kirjan tahdissa ja roikkua elämänrippeissä; kulkea tutuilla kaduilla, jotka ovat muuttuneet vieraiksi, pelottaviksi.

Ja lopulta yllättyä. Iloisesti vai miten? Enpä kerro.

Palaan vielä käännökseen (varoitus: sisältää mutuhuttuista amatööripohdintaa!), josta en löydä moittimista. Käännös on taiten tehty eikä sitä edes ajattele lukiessa. Toisaalta Suomea ja suomen kieltä taitamattomalle saattaa kirjassa esiintyvät kadut tuottaa päänvaivaa. Katuja kun ei ole suomennettu, vaan oletus on, että lukija tietää milloin on kyseessä katu.

Esimerkiksi Fredrikinkatu on Fredrikinkatu - ei Fredrik Street/Avenue.  Aleksis Kiven katu - ei Aleksis Kivi Street/Avenue. Tiedän, ettei katuosoitteita aina käännetä, mutta mietin kannattaisiko ne kuitenkin kääntää harvinaisempien kielten ollessa kyseessä. Tai sitten lisätä kirjaan loppuun pieni sanasto. Toisaalta katunumerot on merkitty kirjassa kadun eteen, joten kenties se on riittävä vihje brittilukijalle.

Summa summarum: Pidin kovasti ja aion lukea lisääkin Tuomaista. Toivottavasti hänen kirjojaan käännetään enemmänkin englanniksi, jolloin ne ovat helpommin minunkin saatavilla.

Edelleen, lukisin varmasti suomenkieliset kirjat mieluiten suomeksi, mutta olen iloinen siitä, että on rinnalla myös enkkumahdollisuus, koska muuten voisi jäädä kokonaan lukematta.

Parantajan on lukenut lisäkseni ainakin Elina, Annami, Annika ja Kirsi.

~~~

Luin Parantajan viime vuoden puolella, mutta olen hieman jäljessä lukumietteitteni kanssa. Tarkoitukseni oli myös tehdä koostepostaus lopuista edellisen vuoden haasteista (Mental Cases ja Mieleni on rajaton), mutta se siirtyy nyt jonkin verran.

Olen haalinut tälle(kin) vuodelle muutamat haasteet, joihin aion osallistua. Teen niistä koosteen (toivottavasti) vielä tällä viikolla.

Oikein lukuisaa vuotta 2014!