Orjaleirillä Pohjois-Koreassa

Blaine Harden: Escape from Camp 14
Pan Books 2013
(Usa 2012)
S. 252

Mitä tulee mieleeni ensimmäiseksi Pohjois-Koreasta? No mitäpä muutakaan kuin Kim Jong-Il - ja koko Kimin dynastia.

Ei näin äkkiseltään tule mieleeni muuta valtiota, joka olisi niin voimakkaasti henkilövetoinen. Kun googlettaa "North-Korea", kuvahaku täyttyy Kimin suvusta ja sotilaista.

Pohjois-Korea ei ole minulle valtiona järin tuttu (joskaan ei ihan tuntematonkaan), mikä ei ole ihme, kun kyseessä on niin suljettu (ja propagandaa sekä sisään- että ulospäin syytävä maa). On suoranainen ihme, että sellainen valtio on yhä edes olemassa. Kiinan ihmisoikeuksista (tai niiden puuttumisesta) pidetään meteliä, mutta Pohjois-Korean kohdalla hiljennytään kuin kirkossa.

Escape from Camp 14 (suom. Leiri 14, pako Pohjois-Koreasta) kertoo Shin Dong-hyukin tarinan. Se kertoo hänen elämästään työleirillä ja samalla valottaa näiden leirien - ja koko Pohjois-korean - rakennetta ja kulttuuria. Eipä ole mitään mieltä ylentävää luettavaa.

Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa työleirillä syntynyt ja sieltä paennut henkilö. Se on siinä mielessä merkittävää, että Shinillä ei ole aiemmin (ennen pakoaan) ollut mitään vertailukohtaa ns. normaaliin elämään. Leirillä vallitsee ihan omat hierarkiansa ja sääntönsä. Väkivalta, hyväksikäyttö ja alistaminen ovat niin arkipäiväisiä asioita, että ne ovat normaaleja. Ja mikseivät olisi, kun ei ole tietoa muusta?

Kirjassa todetaankin ironisesti, että kenties osasyy Shinin pärjäämiseen ja jaksamiseen leirillä olikin juuri se, ettei hänellä ollut vertailukohtia: hän ei tiennyt paremmasta. Itsemurha ei ollut koskaan hänelle todellinen vaihtoehto. 

Kirja on brutaalia luettavaa, mutta koska kirjoittaja on "ulkopuolinen", se onneksi etäännyttää lukijaa hieman. Lohtua tuo myös se, että Shin pääsi pakoon: hän ei ole enää leirillä. Mutta ei hänen painajaisensa siihen pääty: miten sopeutua yhteyskuntaan, kun on ikänsä elänyt suljetusti, kasvatettu kieroon?

Mitä tapahtuu, kun tietoisuus kasvaa ja on aikaa ja kykyä tarkastella omia toimiaan toiselta kantilta. Shiniä piinaavat syyllisyys, alemmuudentunto ja vaikeudet luottaa ihmisiin, mikä ei ole ihme. Kaikenlainen kanssakäyminen toisten kanssa, ja jopa tunteet on opeteltava uudelleen. Se saattaa olla lopun elämää kestävä matka, sillä niin suuria tuhoja on ehtinyt psyykessä tapahtua.

Vaikka kirja onkin ennen kaikkea Shinin tarina, Harden on haastatellut lukuisia asiantuntijoita ja muita henkilöitä kirjaa varten. Siksi se valottaa Pohjois-korean tilannetta noin yleisestikin. Kirjassa sivutaan myös mm. Etelä-Korean asennetta Pohjois-Koreaan sekä sieltä loikanneisiin turvapaikan hakijoihin.

Kirja on silmiä avaava kurkistus tuohon suljettuun maahan: maahan, jota voisi pitää valtion kokoisena vankilana, jonka kulissi on kiillotettu kullalla, mutta todellisuus löyhkää kuin mätänevä ruumis.

Kirjan kansien sulkeminen ei tuo lohtua. Siinä missä esim. keskitysleireistä kertovien kirjojen kohdalla voi huokaista kirjan luettuaan, että onneksi ei enää ole tällaista, tämän kirjan kohdalla niin ei voi tehdä. Leirit eivät lakkaa olemasta; ne ovat edelleen nykyaikaa Pohjois-Koreassa.

Kirjan on lisäkseni lukenut ja siitä blogannut ainakin Amma, Maija ja Tuulia. Blaine Hardenin The Washington Postiin kirjoittaman jutun (kirjoitettu ennen kirjan kirjoittamista) voi lukea täältä.

~~~

Korkkaan tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteen alkaneeksi. Samalla pääsin eristyssellistä tavalliseen selliin. Olisi ehkä pitänyt laittaa haaste alkavaksi Pohjois-Koreasta; yhden kirjan lukemalla pääsisi mihin tahansa eurooppalaiseen vankilaan (sori sarkasmi).