Aivokuollut lukukuuluminen

Paljon on kirjoja kesken, mutta kaikkien kanssa etenen hitaasti. Lukuintoa on eli tällä kertaa ei ole kyse mistään depressiivisistä lukujumeista, vaan siitä että liikun niin paljon että pää tyhjenee enkä jaksa saati ehdi lukea kovin paljon. Nukahdan kirjan kanssa hyvinkin aikaisin illalla.

Täytynee hidastaa tahtia, joka on siis koventunut ikävän hermonpinteen takia, joka vaivaa lähinnä levossa. Olen ”hoitanut” sitä liikkumalla vielä enemmän, koska en jaksa lepokipua (liikkuessa ei satu).

Paljon liikkuva ihminen tietänee sen tunteen, kun aivotoiminta hidastuu pitkään jatkuvassa rasituksessa. Ihminen voi muuttua suorastaan tyhmäksi fyysisesti väsyneenä ja alkaa esim. miettiä, miten jonkin portin saa auki vai pitääkö sen yli kiivetä.

Olen tällaisessa aivokuolleessa tilassa monesti päivän päätteeksi, joten ei ihme ettei lukeminen suju, koska pitäisi kyetä hieman ajattelemaankin. Aamuisin eli nyt minulla esiintyy jälleen aivotoimintaa.

(Välihuomio: kuvat patikoiltani)

Aktiiviluvussa (etenee hyvin hitaasti) minulla on muun muassa irlantilaisen Paul Lynchin 2023 Booker-palkittu teos Prophet Song. Kirja valikoitui lukuun Helmet-lukuhaasteen kolmannen kohdan tiimoilta eli lue Booker- tai Pulizer-palkinnon voittanut kirja.

Pääsääntöisesti en jaksa yhdysvaltalaista kirjallisuutta, koska kyseinen maa miljöönä tai muutenkaan ei kiinnosta. Oli siis selvää, että valitsen luettavaksi Booker-voittajan. Prophet Song tuntui sopivalta ja olin sen lisännyt kirjastolistallenikin.

Prophet Songin asetelma on hyytävä (yksinkertaistettu pähkinänkuori: valtio alkaa alati rajummin vahtia kansalaisiaan) ja periaatteessa sitä voisi lukea ahmimalla. Mielelläni lukisinkin pidempiä pätkiä kerrallaan, mutta kuten jo totesin – lukeminen on ollut aivokuolleisuuden takia hieman hankalaa.

Toinen aktiiviluvussa oleva kirja on japanilaisen Kaoru Takamuran romaani Lady Joker, joka on minulla ja Kirjaimia-blogin Lauralla lukupiirikirjana. Viikoittainen lukupätkä on noin sata sivua. Pyrin lukemaan hieman joka päivä, ettei tarina unohdu. Tai pikemminkin massiivinen talousjargon, jota kirjassa on sen verran että se käy hermoille. Ihan kuin lukisi jonkin yhtiön vuosikertaa, jos saan hieman liioitella. Muut osuudet ovat kiinnostavia, mutta aina kun alkaa ”talouspauhu”, tekisi mieli vaikka kuolla.

Caleb Femin runoteoksen Poor parissa viihdyn satunnaisemmin. Tulee silloin tällöin luettua runo, sivut kääntyvät maltillisesti. Pääasiassa olen pitänyt lukemastani, vaikka osa runoista menee ehkä hieman ohi tai en vain saa kiinni mahdollisista ajatuksista. Mutta en anna sen häiritä.

Ja vielä on kesken Guy Delislen sarjakuvateos Jerusalem, jonka parissa etenen melko hitaasti. Noin yleisesti minun on helpompi keskittyä pitkiin kokonaisuuksiin eli romaaneihin. Jerusalem muistuttaa aiheesta/tilanteesta toiseen pomppimisen takia lähinnä novellikokoelmaa, joita en lue koska niihin (novelleihin) minun on vaikea keskittyä.

Olen miettinyt miksi. Syy on niinkin yksinkertainen, että kunkin novellin kohdalla täytyy aloittaa keskittyminen ns. alusta. Romaanin parissa sillä yhdellä aloittamisen keskittymisellä menee koko kirja, vaikka teoksessa olisi tuhat sivua. En tiedä saako tästä otetta. Minulla ei siis ole varsinaisia keskittymisvaikeuksia lukea, vaan nimenomaan aloittaa lukeminen ”tyhjästä”.

Jospa ensi kerralla sitten mielipide jostain kirjasta. Saas nähdä, minkä näistä saan seuraavaksi luettua loppuun.

Naiset synnytyskoneina

Brittiläisen Sunjeev Sahotan China Room (Vintage 2021, s. 244) on kirja, joka toimi alakuloisen lukijan houkuttelijana takaisin lukemisen pariin. Jo kirjan ensimmäinen virke herätti kiinnostuksen:

Mahar is not so obedient a fifteen-year old that she won’t try to uncover which of the three brothers is her husband.

Niin, olisihan varmasti kiva tietää, kuka se oma puoliso on. Se kun tuntuu olevan vähintäänkin valtionsalaisuus tässä romaanissa.

Ollaan Intiassa 1920-luvulla. Mailla on kolme poikaa, joille hän on etsinyt vaimot ja haluaa, että kaikkien avioliittoseremoniat pidetään samanaikaisesti. Kyseessä on siis järjestetyt avioliitot, joihin tulevilla vaimoilla ei ole mitään sananvaltaa. Kaupat tehdään vanhempien kesken.

Eräs vaimo on yllä mainittu Mehar, joka ei tiedä edes miehensä nimeä. Mutta eivät tiedä kaksi muuta morsiantakaan omiensa nimiä: tiedossa on vain, että joku kolmesta veljestä on aviomies. Naiset (tai pikemminkin tytöt ikänsä puolesta) arvuuttelevat arkisten askareidensa ohessa kuka on kenenkin mies.

Miehet eivät tapaa vaimojaan paitsi yöllä panopuuhissa (poikalapsia toivotaan siitettävän), mutta silloinkin on pimeää eivätkä vaimot tunnista miehiään päivänvalossa, jos sattuvat heidät verhonraosta ulkona näkemään.

Paitsi Mehar, joka onnistuu päättelemään kuka veljeksistä on juuri hänen puolisonsa. Sillä käy niin, että Mehar ihastuu aviomieheensä. Kuten arvata saattaa, asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen.

Tarinan toinen kerrontalinja sijoittuu vuoteen 1999. Lukija voinee päätellä nimettömäksi jäävän minä-kertojan olevan Meharin jälkeinen noin kolmannessa polvessa. Lähemmäs nykyaikaa sijoittuva osuus käsittelee muun muassa maahanmuuttajien sopeutumista uuteen maahan ja rasismia Briteissä, mutta mitenkään syvälle ei mennä. China Room on melko lyhyt ja tiivis romaani, joten moni aihe jää pintaraapaisuksi, mikä lienee tarkoituskin.

Tarinan historiallinen osuus tulee ”nykyajassa” läsnä minä-kertojan matkustaessa Intiaan ja viettäessään siellä aikaa tilalla, jossa hänen sukunsa muinoin asui. Mainittakoon, että tila on tyhjä ja kertoja päätyy sinne, koska hänen setänsä vaimo ei innostu kertojan läsnäolosta omassa kodissaan. Setä taas on melko lapanen laittamaan vastaan. Tälle on syynsä, joka mainitaan mutta se(kin) jää käsittelemättä.

Paljon jää lukijan kontolle pohtia, mikä ei sinänsä minua häiritse. Ei kaikkea tarvitsekaan repostella juurta jaksain. Mietin kyllä, että näin ohkaiseen kirjaan on ehkä tungettu hieman liikaa aiheita ja jätetty ne oman onnensa nojaan.

Vaan China Room on siitä huolimatta eheä kokonaisuus ja antaa tarpeeksi lankaa ommella napit takkiin. Ei haittaa, vaikka jokunen nappi jää repsottamaan sillä sellaista se elämäkin on. Napit roikkuvat ja osa tippuukin jossain vaiheessa: osa katoaa ikiajoiksi, osa löytyy ja ne voi ommella takaisin takkiin.

Mahdollisesti johtuen omituisesta mielentilastani kirjaa lukiessani naurahdin muutaman kerran. Tässä eräs kohtaus, joka sinänsä on vakava (kun ymmärtää kontekstin), mutta itse purskahdin nauramaan.

”Why is my boy so sad these days? Is that any way for a man of this family to behave?”
”Would you prefer it if I got drunk, gambled half our land away and then hanged myself?”

Tässä kirjassa ei oikein kenelläkään mene hyvin ja vaikka nuoret morsiot ovat alisteisessa asemassa, eipä se miehillekään herkkua ole. Ja koko show’ta pyörittää kukas muu kuin miesten äiti (joka on itse aikanaan kokenut samaa kuin nyt ”pakko”naittamansa tytöt).

Olen ymmärtänyt China Roomin tapahtumien perustuvan osin kirjailijan omiin kokemuksiin ja sukunsa taustoihin. Se mikä on faktaa ja mikä fiktiota, jää arvoitukseksi.

Mielipide selkokielellä: ihan luettava ja pääasiassa kiinnostava romaani, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissa. Romaanin kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

On taas katsottu korealaisia sarjoja

Esittelen silloin tällöin katsomiani sarjoja. Nyt on taas katselmuksen aika. Nämä kaikki sarjat olen katsonut Netflixistä poikkeuksena Death’s Game, jonka katsoin Amazon Prime Videosta.

Sarjan nimeä klikkaamalla päädyt MyDramalistin sivulle, jossa enemmän tietoa kys. sarjasta.

 

KOSKETTAVA SIIVOUSDRAAMA

Move to Heaven (10 jaksoa)

Han Geu-roo on parikymppinen autistinen poika, joka työskentelee isänsä kanssa. Isällä on yritys, joka tekee loppusiivouksia menehtyneiden henkilöiden koteihin. Työssä on tietyt rutiinit, kuten elämässä muutenkin, sillä rutiinit ovat tärkeitä Geu-roolle.

Kun Geu-roon isä kuolee, astuu kuvioihin isän veli Sang-gu, jonka on tarkoitus ottaa poika holhoukseensa. Oikeasti setää ei juuri poika kiinnosta, vaan hän on perinnön perässä: perintöä ei tipu, ellei hän täytä tiettyjä ehtoja.

Koskettava ja koukuttava sarja, yllättäviä käänteitä ja näyttelijät taas täysiä kymppejä rooleihinsa.

KIERO TRILLERI

Healer (20 jaksoa)

Seo Jung-hoo is a special kind of night courier, known only as "Healer" by his clients. For the right price and with the help of a genius hacker, he gets his clients whatever they want, as long as it doesn't involve murder.

Murha kuitenkin tapahtuu ja koko homma on levitä käsiin. Jung-hoon tarkoin varjeltu identiteetti uhkaa myös paljastua.

Kesti hetken päästä sisälle tähän sarjaan, koska jostain syystä sen alku ei innostanut. Jatkoin kuitenkin katsomista ja yhtäkkiä olinkin ihan koukussa. Hyvä ja katsomisen arvoinen sarja, mutta ei minun makuuni parasta korealaista.

HISTORIASTA KAUHULLA

Gyeongseong Creature (eka kausi, 10 jaksoa)

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Gyeongseongiin (nykyään Soul) toisen maailmansodan lopulle, kun japanilaiset hallinnoivat ja alistavat korealaisia.

Jang Tae-sang on korealainen herrasmies, jolla on menestyvä bisnes ja paljon suhteita. Kun kaupunkiin saapuu nuori Yoon Chae-ok etsimään kymmenen vuotta sitten kadonnutta äitiään, Tae-sang päättää auttaa häntä.

Tämä on brutaali sarja, jossa on yliluonnollisia ja kauhumaisia kohtauksia eli ei sovi herkemmille. Osa sarjan “asetelmasta” pohjautuu todellisiin tapahtumiin (ihmiskokeisiin), joita kuvataan varsin luovasti. Sarjan historiallisesta kontekstista voi lukea enemmän täältä.

Sarjan päähenkilö, keikarimainen Tae-sang kävi alussa hermoilleni, mutta sarjan edetessä hänestä paljastuu muitakin puolia. Tähän on tulossa toinen kausi ilmeisesti joskus kesällä. Ehdottomasti aion katsoa, vaikka käsittääkseni Part Two sijoittuu ajallisesti kai lähelle nykyaikaa.

PASKA MUTSI JA KYLMÄ POIKA

The Good Bad Mother (14 jaksoa)

Raskaana oleva Young Soon jää leskeksi, kun hänen miehensä kuolee epämääräisissä olosuhteissa. Sikafarmia pyörittävä Soon on ankara äiti pojalleen Kang Holle, josta sittemmin tulee kylmäsydäminen lakimies, joka toimii syyttäjänä.

Kun Kang Ho joutuu vakavaan onnettomuuteen ja palaa kotikyläänsä, hänen äitinsä kokee saavansa uuden mahdollisuuden poikansa kanssa.

Ajoittain koskettava, mutta myös häiritsevä sarja. Miinusta komediallisuudesta, en pidä komedioista koska ne harvemmin naurattavat. Eivät pääasiassa naurattaneet tässäkään, lähinnä tylsistyttivät koska huumori on “lallattelua” ja yleistä “sekoilua” poikkeuksena kielellä leikittely (esim. liittyen “honorificsien” käyttöön, mikä on erittäin merkityksellistä korean kielessä).

 TAIKOJA JA LOITSUJA

Alchemy of Souls 1 ja 2 (20+10 jaksoa)

Set in a fictional country called Daeho that does not exist in history or on maps, it is about the love and growth of young mages as they overcome their twisted fates due to a forbidden magic spell known as the "alchemy of souls", which allows souls to switch bodies.

It follows the story of an elite assassin named Naksu, whose soul is accidentally trapped inside the weak body of Mu Deok—Jang Uk's servant from a powerful and noble mage family in the country. The young master of the Jang Family, Jang Uk, holds a dark secret about his scandalous birth. He wants the formidable assassin to help change his destiny.

Tämä vaan on niin mahtava. Hieman huoletti romanttinen aspekti, mutta turhaan: ei ole imelää eikä muutenkaan erityisen erottuvaa, sillä ihmissuhteet kehittyvät ja kasvavat sarjan edetessä ollen hyvin hienovireisiä, kuten useissa katsomissani korealaisissa sarjoissa.

Fantastinen miljöö ja maailma, silmänruokaa koko sarja. Ripaus huumoria, mutta sopivalla tyylillä eli ei häirinnyt. Sarja noin muuten on aika synkkä.

KUOLEMA RANKAISEE 

Death’s Game part I ja II (4+4 jaksoa)

Choi Yi-jae tekee itsemurhan, mutta ihmeekseen herääkin helvetinportilla, jota vartioi itse Kuolema. Välttääkseen helvetin Yi-jaen tulee elää kahdentoista eri henkilön “ruumiissa” ja välttyä kuolemasta. Jos hän kuolee jokaisena henkilönä, helvetti kutsuu.

Yi-jaeta ei varsinaisesti kiinnosta, koska hän nimenomaan haluaa kuolla. Mutta jaksojen edetessä tapahtuu asioita, jotka saavat Yi-jaen ajattelemaan asioita eri perspektiivistä. Julma ja brutaali sarja, jossa on kuitenkin hippunen keveyttä, ettei ole liian raskas. Hieman itketti sarjan lopussa.

 

BRUTAALI ARMEIJADRAAMA 

D.P season I ja II (6+6 jaksoa)

Etelä-Korean armeijamaailmaan sijoittuva erittäin häiritsevä ja synkkä sarja. Ahn Jun-ho otetaan tiimiin, jonka tehtävä on etsiä ja palauttaa armeijakarkureita. Hänen parinsa on toimessa kauemmin ollut Han ho-yul, jonka kanssa hänelle kehittyy syvä ystävyys.

Tarinat karkaamisten taustalla ovat brutaaleja ja järkyttäviä. Kiusaaminen ja simputus rehottaa eikä siltä oikein välty kukaan alempiarvoinen. Huom: väkivalta ei ole itseisarvo tässä sarjassa, vaan pakollinen elementti.

Koreassa kaikkien terveiden miesten on käytävä armeija, jonka kesto on 18-24 kuukautta. On hyvin vaikea saada vapautusta armeijasta eli käytännössä sen käyvät kaikki miehet.

Korean armeijaolosuhteissa on toivomisen varaa ja juuri niitä tämä sarja tuo fiktion keinoin esille. Aiheesta voi lukea lisää Asianewsin artikkelista.

*

Vielä jäi muutamia sarjoja mainitsematta, mutta koostan ne joskus toiseen postaukseen, ettei tämä paisu ihan muodottomaksi.

Alakuloinen lukija

Olen ollut erityisen alakuloinen viime aikoina. Siis enemmän kuin normaalisti, mitä normaali ikinä tarkoittaakaan. Edes lukeminen ei ole innostanut, mikä on selkeä merkki mielen jaksamattomuudesta/tyhjyydestä. Silti luen tunnollisesti joka ilta, koska en osaa mennä nukkumaan ellen lue. Ihan mahdoton ajatus sellainen, ettei lukisi.

Mielialasta johtuen on ollut vaikea aloittaa mitään kirjaa, koska mikään ei kiinnosta. Kolme riviä ja vituttaa jo valmiiksi. Kesken jäi muun muassa Elliot Pagen Pageboy, jota jaksoin lukea peräti kaksi lukua, mutta tylpän mielen takia oli pakko jättää se kesken. Palauttanen kirjan suosiolla kirjastoon ja luen sen joskus toiste.

Ajattelin sitten, jospa luen jotain kevyttä hauskaa (spoiler: virhe) ja nappasin hyllyssä ikuisuuden lojuneen Viisikko-parodian eli Bruno Vincentin kirjoittaman Five Get Beach Body Ready (Quercus 2017). Olen lukenut näitä parodioita aiemminkin ja viihtynyt vähintään kohtuullisesti sen sadan sivun verran, minkä mittaisia teokset ovat.

Tällä kertaa en viihtynyt. Kuolettavan kuivaa ja tylsää. Tunnistan huumorin, mutta ei naurata. Toisin kuin kirjan nimestä voisi päätellä, kirjassa ns. rantakuntoon pääsemistä käsitellään erittäin vähän. Kirjassa on 104 sivua ja sanoisin, että noin 5 sivua käsittelee rantakuntoa eikä sillä perinteisellä tavalla eli pakkomielteisellä laihduttamisella. Enemmänkin kyse on ihan vaan lomasta ja siitä, miten ja missä lomaillaan.

Muistin taas, että kun olo on perseenreiästä, niin missään nimessä ei kannata lukea mitään ”hauskaa”. Silloin kannattaa lukea jotain saatanan ankeaa (tai fantasiaa), koska mieli on valmiiksi sellaiselle otollinen. Toisin kuin voisi luulla ainakaan minua vakavuus/rankkuus (joitakin tiettyja aiheita lukuun ottamatta) ei silloin häiritse, koska se (alakulo) on muutenkin vallitseva olotila. Sen sijaan lähes kaikenlainen huumori tuntuu ainoastaan teennäiseltä ja raskaalta eikä siihen pääse mitenkään kiinni, koska yhtään mikään ei yksinkertaisesti naurata.

Muutama päivä sitten aloittelin lukea Sunjeev Sahotan romaania China Room, joka sijoittuu pääasiassa 1920-luvulle Intiaan eikä aihe (mm. pakkoavioliitto) ole mitenkään erityisen iloinen. Sopiva etäisyys nykyajasta ja yleinen vakavuus toimii. Kirja on kiinnostava, mutta en hajoa siihen koska se toimii tavallaan fantasian tavoin – liian kaukana kaikesta tai ainakin omasta elämästäni.

Olen kirjoittanut tätä postausta poikkeuksellisesti jo monta päivää. Tai pikemminkin kirjoitin tämän useita päiviä sitten, mutta jätin keskeneräiseksi. Nyt palasin tekstin äärelle ja mielentilani on huomattavasti parempi.

Mietin viitsinkö tällaista edes julkaista. Mikä on tämän postauksen pointti? En tiedä, mutta blogiini mahtuu kyllä tällainen päiväkirjamainen kirjalätinäkin.

Aiemmin lukemani viisikkoparodiat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free
Five Go Parenting
Five Give Up the Booze

 

Kotikaupungin puisto

Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390